Italia
Maaseutulomailua Atrissa Italiassa
Vietimme kesäkuussa kolmen sukupolven loman Abruzzon alueella Keski-Italiassa. Nautimme Atrin kunnan maisemista ja idyllisen keskustan kylätunnelmasta. Pääsin käyttämään italian kieltä jokaisena päivänä ja tutustuimme myös paikallisiin perinneruokiin.
Ai te olette vuokranneet sen talon San Martinosta, täältä tullessa tien oikealta puolelta, ettekö olekin? Myönnän kysyjälle, että hän on oikeassa. Eikä hän ole ensimmäinen. Olemme saapuneet Atrin kunnassa sijaitsevaan lomataloomme vain paria päivää aiemmin ja tuntuu, kuin koko seutu tietäisi missä majailemme. Toisaalta se on tällaisissa maalaiskylissä hyvin ymmärrettävää. Ulkomaalaisia näkyy harvoin ja ainakin suuremmalle porukalle sopivat majoituspaikat ovat vähissä. Totta kai olemme siitä keltaisesta talosta.
Vuokraamamme talo vastaa odotuksiamme upeasti. Neljässä makuuhuoneessa on tilaa kahdeksalle yöpyjälle, terassit ovat viihtyisiä, ja maalaismaisemia on helppo unohtua ihailemaan pitkäksikin aikaa. Näkymiin ei ehdi vajaassa kahdessa viikossa kyllästyä.
Maiseman värit muuttuvat vuorokaudenajan mukaan aamuauringon punerruksesta värikkäisiin iltaruskoihin. Yöllä talon yläpuolella loistavat tähdet ja täysikuu. Atrin keskustan talot häämöttävät muutaman kilometrin päässä, eikä meri ole toisessa suunnassa juuri kauempana.
Osa ajastamme kuluu luonnollisesti uima-altaalla. Ympärillä on oliivitarhoja ja hiljaisuutta, jonka rikkoo vain kuoppaisella tiellä kolisteleva traktori kuormineen. Kun pihalla istuu aikansa hiljaa, saattaa nähdä eläinvieraitakin. Seudulla partioiva viiden villisian lauma ilmestyy välillä tonkimaan tontillemme ja toisinaan musta kissa kurkkii arasti pensaiden raosta.
Vuokratalomme avulias omistajapariskunta on laatinut vieraille kattavan infopaketin seudun ravintoloista, nähtävyyksistä, aktiviteeteista ja kaikesta muusta hyödyllisestä. Yksi tällä tavoin löytämistämme kätketyistä helmistä on Atrin kirkon kulmilla toimiva pieni pastapuoti Sapori da Sogno. Lähes huomaamattoman oven takana tehdään käsityönä erinomaista tuorepastaa. Tämä kuuluu niihin paikkoihin, joissa asiointi onnistuu ainoastaan italiaksi, joten kieliopintoni eivät ole menneet hukkaan. Nautin suuresti siitä, kuinka tunnen kotiutuneeni abruzzolaiselle maaseudulle.
Pastaa tilatessa kysytään ruokailijoiden lukumäärää. Ystävällinen rouva valitsee tarvittavan määrän käsin tehtyjä taikinalevyjä ja yhdistää ne suureksi taikinaksi. Sitten pasta leikataan asiakkaan toivomaan muotoon. Abruzzon tyypillisin pasta on spagettia muistuttava chitarra, mutta saatavilla on myös muualla tunnetumpia nauhapastoja tagliatellea, fettuccinea sekä pappardellea. Taidokasta työskentelyä on hauska seurata. Ostan pastan lisäksi myös herkullisia sfogliatella-leivoksia, jotka ovat levinneet Napolin seudulta muuallekin Italiaan. Hyvää tuorepastaa kelpaa keitellä ja palaan Sapori da Sognoon vielä uudemmankin kerran, sillä nautin pienen puodin tunnelmasta.
Talolla on mukava kokkailla ja viettää kiireetöntä aikaa, joten syömme useimmiten itse tehtyä ruokaa. Keitämme siis pari kertaa pastaa, mutta moni ateria valmistuu myös terassin kaasugrillissä. Kypsennämme muun muassa lampaanlihasta tehtyjä pieniä arrosticini-vartaita, joita tuntuu olevan Abruzzossa tarjolla aivan kaikkialla. Jälkiruoaksi saamme tuoreita kirsikoita, jotka kypsyvät oman tontin puissa.
Abruzzon maaseudulla tuotetaan hyvää viiniä, joten ruokajuomat saa läheltä. Ruggierin viinitila löytyy vain kolmen kilometrin päästä saman tien varrelta. Mutkikas tie on päällystetty, mutta monien muiden kyläteiden tapaan kovin kuoppaisessa kunnossa. Toinen viinipuodin kahdesta työntekijästä osaisi englantiakin, mutta juttelen hetken italiaksi, kunnes meidät ohjataan ulkoterassille istumaan.
Saamme maistiaisiksi kahta valitsemaamme valkoviiniä sekä pientä lähellä tuotettua purtavaa. Leivänpalasten päälle on aseteltu viinintuottajaperheen itse tekemää makkaraa. Juusto on peräisin läheiseltä tilalta, jonka osoitetiedot vaihtavat nopeasti omistajaa. Tuntuu hauskalta kokea, kuinka italialainen puskaradio eli passaparola toimii käytännössä.
Istuskelemme viinitilan terassin varjossa, maistelemme juomia ja kuuntelemme taustalla soivaa musiikkia. Paikallinen herra kurvaa pihaan suurten kannujensa kanssa ja käy hakemassa astiansa täyteen punaviiniä. Ostamme lähtiessämme pari laatikollista juotavaa. Mukana on useampaa eri viiniä, joiden pullohinnaksi laskemme keskimäärin seitsemisen euroa. Jään vielä hetkeksi juttelemaan ja selviää, että vuokratalomme omistaja on viinitilan rouvan hyvä ystävä. Sillä siinä keltaisessa talossahan te majailette, eikö niin?
Olen italiankielisistä keskusteluista niin innoissani, että käyn niitä usein mielessäni läpi jälkeenpäin autoa ajaessani. Vaimo huomaa tämän siitä, että irrotan käsiäni ratista ja heilutan niitä samaan tapaan kuin puhuessani. Jo pelkästään italian kielen ajatteleminen tuntuu mahdottomalta ilman käsien liikkeitä. Pidän kovasti näillä main tapaamistani ihmisistä, jotka vaikuttavat mutkattomilta ja helposti lähestyttäviltä. Vaikka kieli onkin erilainen, uskon Abruzzon maalaisten olevan henkisesti lähempänä vaikkapa suomalaisia maalaisia kuin Italian suurkaupunkien kiireisiä asukkaita.
Käymme kahdesti syömässä Castelli in Aria -agriturismossa vain kilometrin päässä lomataloltamme. Tarjolla on maalaismajoitusta sekä illallisia, jotka täytyy varata etukäteen. Olen iloinen, kun saan tehtyä pöytävarauksen puhelimitse italiaksi. Varatessa kysytään ruokarajoitteista, mutta muuten kokki päättää mitä pöytään kannetaan. Tilan iloinen ja energinen omistaja Nicoletta kertoo olevansa vuokraemäntämme hyvä ystävä, joten yöpaikkamme on täälläkin tiedossa. Ensimmäinen iltamme Castelli in Ariassa on viileä ja sateinen, joten meidät ohjataan sisälle yksinkertaiseen mutta kodikkaaseen ruokasaliin. Saamme aluksi eteemme suorastaan täydellistä carpacciota. Appelsiininkuorilla, rucolalla ja oliiviöljyllä höystetystä lihasta on saatu käsittämättömän herkullista.
Seuraavaksi maistamme Atrin omaa perinneruokaa scrippelle ’mbussea, jota on tapana syödä nimenomaan viileällä säällä. Yksinkertainen ruoka koostuu pilkotuista ohukaisista, joiden sisään on kääritty juustoa. Päälle kaadetaan kuumaa lientä. Pääruoaksi syömme punaviinikastikkeella maustetut pihvit, joiden lisukkeena on talon kulmalla kasvaneita raikkaita vihanneksia. Viiniä saa toki juotavaksikin, ja sitä hörpitään konstailemattomasti vesilaseista. Nautimme vielä myös jälkiruoat ja kahvit sekä talon tarjoamaa paikallista mustaa kultaa eli Atrissa valmistettua lakritsilikööri liquiriziaa. Pidän kovasti agriturismon mutkattomasta maaseudun ilmapiiristä.
Toinen ilta agriturismon herkkujen äärellä on lämpimämpi, joten syömme ainoina asiakkaina suuressa ulkopöydässä. Kukkuloiden ylitse jatkuva maisema yltää merelle saakka. Nicoletta on siirtynyt pääkokki Pieran avuksi keittiöön ja tarjoilua hoitaa juuri Castelli in Ariassa aloittanut mukava mies. Hän on työskennellyt pitkään lammastilalla ja juttelemmekin juustontuotannosta niin pitkälle kuin kielitaitoni riittää.
Alkupaloihin kuuluu suolaisiksi munkeiksi arvioimiamme leivonnaisia. Kyseessä on tällä seudulla hyvin tyypillinen pikaruoka tai alkupala pizz’onta, josta käytetään myös nimeä frittella. Nämä eräänlaiset minikokoiset uppopaistetut pizzapohjat edustavat paikallisten maanviljelijöiden kehittämää köyhää keittiötä ja maistuvat erinomaisesti lähistöllä tuotettujen leikkeleiden sekä pecorinojuuston kera. Ruokaa riittää yllin kyllin, sillä jaamme suuret kulholliset tomaattikastikkeen ja lihapullien kera tarjottua herkullista chitarra-pastaa.
Vatsat täyttyvät liiankin nopeasti, sillä eteemme tuodaan seuraavaksi valtava määrä grillattua lihaa. Saamme vielä seuraksemme talon kissat ja koirat, ennen kuin jatkamme pimenneessä illassa matkaa. Vierailut Nicolettan agriturismossa ovat hienoja kokemuksia, sillä tunnemme itsemme aidosti tervetulleiksi ja ateriointi ainoina asiakkaina upeiden maisemien keskellä tuntuu ylelliseltä. Italialainen ruokakulttuuri perustuu paikallisiin resepteihin, joita ei välttämättä tunneta kovin laajasti. Kokemus onkin mielenkiintoinen myös siksi, että se tutustuttaa perinneruokiin, joita ei muuten löytäisi.
Syömme lähiseudulla myös L’Antico Granaio -ravintolassa, jonka omistajan repliikillä aloitin tämän kirjoituksen. Meidät tai ainakin asuinpaikkamme tunnetaan siis jo valmiiksi illalliselle saapuessamme, sillä ehdin jutella harmaantuneen herran kanssa pitkät pätkät käydessäni tekemässä pöytävarausta. Olemme seitsemältä saapuessamme ensimmäiset asiakkaat, mutta paikallista väkeä kerääntyy illan edetessä useampaan pöytään.
L’Antico Granaio on tyypillinen italialainen maalaisravintola, josta saa konstailematonta ruokaa. Kylmät alkupalat noudattavat perinteistä linjaa juustoineen ja leikkeleineen. Lämpimät alkupalat ovat monipuolisempia, sillä friteeratun juuston, suolatun kalan sekä paahdetun chilin lisäksi tarjolla on myös trippaa. Viipaloitu vasikan vatsalaukku maistuu paljon paremmalta kuin kuulostaa, vaikkei suosikkiruoaksemme nousekaan.
Pääruoaksi pöytään kannetaan jälleen lihaa eri muodoissa, makkaraa sekä tietysti arrosticini-lammasvartaita. Syötävää on enemmän kuin tarpeeksi, ja kaipaisimme vaihteeksi jo jotain muuta kuin lihaa. L’Antico Granaion pääruokalistalta ei kuitenkaan juuri muunlaisia vaihtoehtoja löydy. Makean pizzan nimellä kulkeva jälkiruoka paljastuu abruzzolaiseksi perinnekakuksi, joka on yllättävänkin maukasta. Ateriakokonaisuuden hinnaksi tulee viineineen ja kahveineen vajaat kaksikymppiä henkilöltä.
Runsaiden aterioiden vastapainoksi on hyvä päästä myös liikkumaan. Kirjoitin jo aiemmin Calanchi di Atrin luonnonsuojelualueesta, jonka erikoisten kalliomuodostelmien keskellä kävimme kävelemässä. Kaunis alue jää mieleen lähiseudun parhaana nähtävyytenä ja sieltä on vain lyhyt matka Atrin keskustaan.
Atri on miellyttävä pikkukaupunki, jonka kujia reunustavat ikivanhat rakennukset. Käymme kylällä useampaan kertaan, mutta yleensä iltapäivisin, jolloin kauniiden kujien varsilla on kovin hiljaista.
Ihailemme kukkaistutuksia, rakennusten värikkäitä seiniä ja Atrin siistiä yleisilmettä. Kauppojen ovet pysyvät iltapäivisin suljettuina suurin piirtein yhdestä neljään. Silloin vastaantulijat ovat harvassa ja kaduilla kohtaa todennäköisemmin kissan kuin ihmisen.
Illansuussa kulkijoita on hieman enemmän. Käymme ruokaostoksilla supermarketissa, jonka lihatiskillä tarjotaan muutamat kanansiivet kaupan päälle ja juustotiskillä suositellaan oman alueen parhaita tuotteita. Täällä sentään kukaan ei ryhdy arvailemaan, missä talossa satumme majailemaan.
Välillä käymme keskustassa vain pikaisesti kauppareissulla tai jäätelöbaarissa. Varaamme parilla kerralla reilummin aikaa ja tulemme kiertäneeksi Atrin kujat melko perusteellisesti lävitse.
Nautin suuresti kaikesta näkemästäni ja ihmettelen, miksei Atri ole nykyistä tunnetumpi matkailukohde. Toisaalta koko Abruzzo taitaa olla suurten kansainvälisten turistireittien ulkopuolella ja kenties parempi niin.
Atrin keskipisteenä voi pitää tuomiokirkkoa ja sen edustalle levittäytyvää aukiota. Kirkon julkisivu näyttää hieman erikoiselta, sillä suuri suorakaiteenmuotoinen seinä ei tuntuisi sopivan yhteen matalamman harjakaton kanssa. Löydämme Atrin kujien varsilta muutaman muunkin kirkon.
Tuomiokirkkoa vastapäätä toimivan teatterin sisätilat ovat kuvien perusteella yllättävänkin upeat, mutta ovet pysyvät vierailujemme aikaan suljettuina. Saman aukion laidalta löytyy myös Caffè Duomo, jonka terassilla käymme syömässä jäätelöä. Tuntuu mukavalta istahtaa historiallisen aukion laidalle nauttimaan kiireettömästä hellepäivästä, aistimaan paikallista tunnelmaa ja seurailemaan pulujen liikkeitä.
Omaksi jäätelöbaarisuosikiksemme muodostuu kivenheiton päässä kirkon kulman takana sijaitseva Renén gelateria. Jäätelövalikoima miellyttää ja paikka tuntuu muutenkin kodikkaalta.
Yksi Atrin kohokohdista on keskustan laidalta löytyvä näköalapaikka. Täältä voi ihailla kumpuilevaa maisemaa, joka jatkuu kauempana kohoaville vuorille sekä läheiselle Adrianmerelle saakka. Pysäköin joka kerta Atrissa käydessämme auton näköalapaikan laidalle, joten maisema tulee hyvin tutuksi.
Näköalaa katsellessa on helppo innostua suunnittelemaan retkiä muualle Abruzzoon. Kävimmekin muutamina päivinä tutustumassa niin luontoon kuin vanhoihin kyliinkin. Lue myös muut alueesta kertovat juttuni:
• Italian lumoa hurmaavassa Abruzzossa
• Campo Imperatore – satumaisen kaunis ”Italian Tiibet”
• Calanchi di Atri – luontoretki Abruzzon maisemissa
• Città Sant’Angelo – yksi Italian kauneimmista kylistä
• Historiaa huokuva Civitella del Tronto
• Abruzzon pikkukylät Silvi Paese ja Montepagano
San Vigilion kukkula tarjoaa Bergamon parhaat näköalat sekä mahdollisuuden hengittää raikasta ilmaa aivan keskustan tuntumassa. Kukkulan ympäristössä kulkee myös maalaismaisemiin vieviä kävelyreittejä.
San Vigilio on Bergamon kaupungin korkein kukkula, jolle voisi hyvin nousta vanhastakaupungista Città Altasta kävellenkin. Haluamme silti käyttää vanhaa funikulaaria, jolla matkustamisen voi ottaa paikallisena elämyksenä.
Funikulaari aloitti toimintansa jo vuonna 1912, joten se on ehtinyt kuljettaa bergamolaisia monen sukupolven ajan. Matka on vain 630 metrin mittainen, mutta sen aikana noustaan noin 90 metriä korkeammalle. San Vigilion funikulaaria ei pidä sekoittaa Città Bassan ja Città Altan välillä liikennöivään toiseen linjaan. Molemmilla funikulaareilla voi matkustaa Bergamon julkisen liikenteen lipuilla.
Funikulaarin yläasemalta aukeaa upea maisema Bergamon kaupunkiin. Erityisesti Città Altan vanhat rakennukset ja kirkontornit näyttävät hienoilta, kun ne kohoavat korkealle ympäröivän laakson yläpuolelle.
San Vigilion kukkula on melko suosittu retkikohde, jonka muutamilla kujilla ja parissa ravintolassa näkyy ainakin näin kauniina sunnuntaina paljon paikallisia pyhäpäivän viettäjiä. Osa on ehkä tullut vain rentoutumaan lasillisen ääreen terassille, mutta joukossa on myös kunnon retkeilyvarusteisiin sonnustautuneita patikoijia. Nousemme kapeaa mukulakivikatua pitkin kohti kukkulan huippua. San Vigilio vaikuttaa rauhalliselta keitaalta muun kaupungin yläpuolella. Pienen parkkipaikan laidalla on pari kissaa nauttimassa auringonpaisteesta.
Kukkulan laelta löytyy viihtyisä puisto, joka on kehittynyt Bergamoa vuosisatojen ajan vartioineen San Vigilion linnoituksen päälle. Paikka sijaitsee noin puoli kilometriä merenpinnan yläpuolella ja sieltä on hienot näkymät vehreälle maaseudulle sekä lähiseudun vuorille saakka. Nautimme lämpimästä kevätpäivästä ja ihailemme maisemia kiireettömästi eri suuntiin.
Linnoituksen nimi on lainattu kukkulalla muinoin sijainneelta San Vigilion kappelilta. San Vigilio eli suomalaisittain Pyhä Vigilius oli Trenton piispa, joka koki vuonna 405 marttyyrikuoleman julistaessaan evankeliumia pakanoille eräässä Gardajärven pohjoispuolella sijaitsevassa laaksossa.
Kukkulalla lienee ollut jonkinlainen vartiotorni jo roomalaisten aikaan, mutta ensimmäinen varsinainen linnoitus pystytettiin 1100-luvulla. Linnoitusta vahvistettiin erityisesti 1400-luvulla, jolloin Bergamo kuului Venetsian tasavaltaan. Kaupungin turvallisuustilanne parani oleellisesti seuraavalla vuosisadalla, kun koko yläkaupunki sai ympärilleen tukevat muurit. Linnoituksen sotilaallinen merkitys väheni, ja 1800-luvulla se suurimmaksi osaksi purettiin. Jäljellä on enää lähinnä muureja ja vallihautoja, jotka muistuttavat kukkulan historiasta.
Kukkulalta laaksoon lähtisi erilaisia pitkiäkin kävelyreittejä, mutta meille riittää tällä kerralla hieman lyhyempikin vaihtoehto. Samoilla vaatteilla ja kaupunkikengillä pitäisi selvitä vielä lounaalle ja samana iltana odottavalle kotimatkallekin, joten on parempi olla hikoilematta liikaa. Onneksi matka ainakin alkaa loivaan alamäkeen.
Ohitamme muutamia kapean tien varrella sijaitsevia koteja, kunnes päädymme pitkään Salita dello Scorlazzone -nimiseen portaikkoon. Liikkeellä on kävelyretkeläisten lisäksi ainakin yksi hurjapää, joka kiitää portaita alas polkupyörällään.
Alhaalla häämöttää kuvauksellinen Tempio dei Caduti -kirkon torni. Tämä pätkä taipaleestamme kuuluu Visit Bergamo -sivustolla suositeltuun The Green City -kävelyreittiin.
Portaikko päättyy lopulta tielle, jonka varrella sijaitsee ylempää näkemämme kirkko. Tempio dei Caduti eli Kaatuneiden temppeli on omistettu ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa kuolleille bergamolaisille sotilaille. Kirkkoa alettiin rakentaa hieman ennen Italian liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan ja sen käyttötarkoitus muotoutui tuon ajan tapahtumien perusteella.
Tempio dei Caduti on yleensä suljettu, mutta siellä järjestetään jokaisen kuukauden toisena sunnuntaina messu. Osumme sattumalta paikalle hieman tämän kuukausittaisen messun päätyttyä, joten ovet ovat jälleen visusti säpissä. Olisi ollut kiinnostavaa kurkata sisäpuolelle, sillä synkkä kirkkosali on kuvien perusteella hyvin persoonallisen näköinen.
Käännymme pian kirkon kulmalta lähdettyämme jälleen alamäkeen Salita Scorlazzino -nimiseen portaikkoon. Rappusten varrelta voi vielä katsella Kaatuneiden temppelille päin ja ihailla kukkivia puita.
Maaliskuinen aurinko lämmittää jo kovin keväisesti ja jostain kuuluu lintujen laulua. Muutamat puut ja pensaat kukkivat näyttävästi. Voisivatkohan nämä olla aprikoosin kukkia?
Kaunis kävelyreitti laskeutuu yhä vain alemmas, mikä tarkoittaa että joudumme vielä jossain vaiheessa nousemaan myös takaisin ylämäkeen. Tuntuu mukavalta päästä tällaisen vehreyden keskelle aivan kaupungin laitamilla. Vastaan tulee muutamia reippaita lenkkeilijöitä koiriensa kanssa. Bergamon modernimpi puoli Città Bassa häämöttää alapuolellamme.
Paluumatka kuvan kukkulalla odottavaan vanhaankaupunkiin ei lopulta ole kovin raskas. Tulemme kävelleeksi muutaman kilometrin oikein miellyttävissä maisemissa. Mielestämme Bergamossa voisi käyttää enemmänkin aikaa kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla patikointiin. Toisaalta jos retkeilyn ottaa oikein asiakseen, löytyy täältä päin Italiaa myös upeita vuoristo- ja järvimaisemiin vieviä vaellusreittejä. San Vigilion kukkula on joka tapauksessa käymisen arvoinen paikka, vaikkei haluaisi kävellä funikulaariasemalta lähimmän ravintolan terassia pidemmälle.
Lue myös muut Bergamosta kertovat juttuni:
Majoitus- ja ravintolakokemuksia Bergamossa
Bergamon sykähdyttävä yläkaupunki Città Alta
Upea Santa Maria Maggioren basilika Bergamossa
Jalkapalloa Bergamossa, Atalanta–Udinese
Vietimme vaimon kanssa mukavan pitkän viikonlopun maaliskuisessa Bergamossa. Kerroin edellisessä jutussa vanhankaupungin nähtävyyksistä ja keskityn tällä kerralla matkan majoitukseen sekä kokemiimme makuelämyksiin.
* Sisältää Booking.comin mainoslinkin
Italia on oikea ruokakulttuurin runsaudensarvi, sillä jokaiselta alueelta, maakunnalta ja kaupungiltakin löytyy omat paikalliset erikoisuutensa. Maan keittiö perustuu ennen kaikkea tuoreisiin kauden mukaisiin raaka-aineisiin, jotka on hankittu mahdollisimman läheltä. Annokset ovat pääsääntöisesti yksinkertaisia, jotta upeat raaka-aineet pääsevät oikeuksiinsa. Lombardian alueella sijaitseva Bergamo edustaa vahvasti pohjoisitalialaista ruokakulttuuria, jossa ateriat ovat usein raskaita ja lihapainotteisia. Täällä törmää usein ainakin maissipuuro polentaan, kermaiseen taleggio-juustoon sekä paikallisten rakastamaan casoncelli-pastaan. Bergamossa voi syödä oikein hyvin, vaikkei paikallinen keittiö ihan nousekaan suosikikseni joihinkin muihin Italian kohteisiin verrattuna.
Luimme sopivasti ennen reissuamme ilmestyneen Matka-lehden jutun, jossa Maria Niemi on esitellyt Bergamon nähtävyyksiä ja ravintolatarjontaa. Nappasimme muutaman hyvän vinkin talteen, joten joukossa on samoja paikkoja kuin lehtijutussakin – jotkut tarkoituksella ja osa sattumaltakin.
Paikallisbussilla lentokentältä vanhaankaupunkiin
Helsingistä pääsee nykyään suoralla lennolla Bergamo-Orio al Serion lentokentälle joko Norwegianin tai Ryanairin siivin. Kyseessä on Rooman Fiumicinon ja Milanon Malpensan jälkeen Italian kolmanneksi vilkkain lentoasema, jonka matkustajamäärät ovat samaa luokkaa Helsinki-Vantaan kanssa. Terminaalin edustalta kulkeva paikallisbussi numero 1 kuljettaa matkustajia 20 minuutin välein rautatieaseman ja Bergamon alakaupungin kautta aina yläkaupunkiin saakka, jonne kaikki tämän jutun vinkit sijoittuvat. Yläkaupunki eli Città Alta on Bergamon keskiaikainen vanhakaupunki, joka sijaitsee korkean kukkulan päällä. Matka Bergamon lentokentältä bussilinjan päätepysäkille vie noin puoli tuntia. Pysäkki sijaitsee kuvassa näkyvillä kulmilla Colle Aperton aukiolla.
Mukava majoitus Le Funi -hotellissa
Pysäkiltä on vain parinsadan metrin kävelymatka Le Funi -hotellille. Lyhyen ylämäkeen viettävän matkan aikana kuljetaan jykevän Sant’Alessandron portin kautta ja ohitetaan San Vigilion kukkulalle vievän funikulaarin ala-asema. Varaamamme hotelli on lainannut nimensä vanhalta funikulaarilta, joka kulkee rakennuksen takaa häiriöitä aiheuttamatta. Le Funin sijainti on erinomainen, sillä ympäristö on hyvin rauhallinen mutta vanhankaupungin kiinnostavimman osan laidalle kävelee parissa minuutissa.
Le Funi on pieni ja kodikas hotelli, jossa tulee heti hyvin tervetullut olo. Englantiakin puhuttaisiin täällä varmasti mielellään, mutta osaan riittävästi italiaa, jotta asiointi onnistuu sujuvasti paikallisella kielellä. Itselleni tulee italiankielisestä keskustelusta aina hyvä mieli. Viivymme kolme yötä, joten ehdin vaihtaa kuulumiset monen eri työntekijän kanssa.
Siisti huoneemme on tilava ja viihtyisä. Näkymän suhteen meillä ei tosin ole onnea, sillä ikkunan takana on vain ylämäkeen viettävällä rinteellä kasvavia puita ja pensaita. Joistakin muista huoneista voisi ihailla maisemia Bergamoon tai kaupungin juurella levittäytyvään laaksoon. Maaliskuisen matkamme aikaan on käynnissä kovaa melua aiheuttava kattoremontti, mitä ei voi olla perjantaiaamuna huomaamatta. Haitta jää onneksi lyhytaikaiseksi, koska lähdemme pian kaupungille ja työt ovat viikonlopun tauolla. Remontti lienee nyt jo valmistunut ja rauha palannut Le Funiin.
Aamiainen tarjoillaan pienessä mutta tälle hotellille riittävän kokoisessa kellaritilassa. Italialaiset aamiaiset eivät yleensä ole kovin runsaita, ja täälläkin valikoima on moneen suomalaiseen hotelliin verrattuna suppeampi. Tarjolla on silti meille aivan riittävästi vaihtoehtoja ja cappuccino on luonnollisesti hyvää. Päivä alkaa mukavasti esimerkiksi voisarven, leivän, juustojen, suolaisen piiraan, makean kakun ja tuoremehun avulla.
* Varaa majoitus Le Funiin Booking.comin kautta.
Tyylikäs ravintola La Ripa
Saavumme kaupunkiin iltalennolla ja vaikka kello alkaakin olla jo ainakin suomalaisittain melko paljon, haluamme lähteä perille päästyämme syömään. Tarkoituksena olisi haukata lähinnä pientä iltapalaa, mutta nälkä kasvaa syödessä tai ainakin meidän tekee mieli tilata useampi ruokalaji kun huomaamme muidenkin illastavan pitkän kaavan mukaan. La Ripa on Le Funi -hotellin yhteydessä toimiva valkoisten pöytäliinojen ravintola, jossa palvelu on kohteliasta ja ruoan laatu oikein hyvä.
Tilaamme alkuun annokset artisokkaa sekä leikkeleitä. Pyydän tarjoilijan suosittelevan meille jotain paikallista suhteellisen kevyttä punaviiniä. Castello di Grumellon tilalla Bergamon lähistöllä valmistettu Medera on raikkaan hedelmäinen mutta persoonallinen viini, joka sopii meille oikein hyvin. Pääruoaksi valitsen tyypillisen paikallisen annoksen, johon kuuluu oliiviöljyssä haudutettua naudanlihaa, polentaa sekä perunaa. Liha on todella mureaa ja annos muutenkin oikein maukas. Tiivistä maissipuuroa polentaa on täälläpäin Italiaa lähes aina saatavilla. Nautaa tarjotaan täkäläisissä ravintoloissa tyypillisesti nimellä brasato, jolloin liha on haudutettu useimmiten punaviinissä ja annos saattaa näyttää vähemmän hienostuneelta kuin La Ripassa.
Tyylikkäässä ja meidän vierailumme aikaan myös melko hiljaisessa salissa on mukava aterioida. Tuntuu kuin matka olisi alkanut parhaalla mahdollisella tavalla hyvän ruoan merkeissä. Aterian kruunaavat maistuvat jälkiruoat. Oma valintani osuu semifreddoon ja vaimolla perinteiseen tiramisuun. Säiden lämmettyä La Ripassa voi aterioida myös tämän jutun avauskuvassa näkyvällä terassilla.
Suosittu Antica Trattoria La Colombina
Meillä on matkan toiseksi illaksi pöytävaraus hotellimme lähellä sijaitsevaan Antica Trattoria La Colombinaan. Trattorian illallisaika alkaa puoli kahdeksalta, joten saavumme paikalle illan ensimmäisten asiakkaiden joukossa. Tilaamme alkuun pari antipastoa. Parsasta, polentasta ja paistetuista munista koostuva annos ei ehkä näytä siltä mitä moni italialaiselta ravintolalta odottaa, mutta edustaa hyvin paikallista keittiötä. Parmankinkku ja artisokka ovatkin jo klassisempaa italialaista ruokaa. Listalta olisi löytynyt myös esimerkiksi laardia sekä hevosenlihaa.
Maistamme täällä Bergamon tunnetuinta ruokaa, eli casoncelli-pastaa. Annos on kieltämättä maukas, muttei ainakaan näin ensi yrittämällä nouse ihan suurimpien suosikkipastojeni joukkoon. Täytetyn puolikuunmuotoisen pastan kera tarjotaan pekonia, salviaa, Grana Padano -juustoa sekä sulatettua voita, joten kokonaisuus on melko raskas. Casoncelli – tai paikallisella murteella casonsèi – on hyvä esimerkki italialaisen ruoan paikallisuudesta, sillä vaikka olen matkustanut maassa paljon ja Lombardiankin alueella monesti, en ollut kuullutkaan tästä pastalajista aiemmin. Casoncelli on nimenomaan Bergamon sekä hieman yllättäen myös sen ikuisen kilpailijan Brescian ruokaa, jota ei syödä juuri muualla. Bresciassakin olen kerran kauan sitten lounastanut, mutta silloin en osannut etsiä casoncellia listalta.
Rauhallinen tunnelma muuttuu illan mittaan meluisaksi, kun pöytiin saapuu suuria paikallisia seurueita. Tämä ei ole suosituissa italialaisissa ravintoloissa mikään yllätys, vaan tutuksi tullut asiaan kuuluva kokemus. Eräs kymmenen miehen ryhmä pitää kuitenkin niin kovaa meteliä, että ymmärtää jopa pyytää mölyämistään muilta paikallaolijoilta anteeksi. Meno toki jatkuu tämän jälkeen entiseen malliin, mutta onneksi seurueen eräänlainen keskushahmo käy useamman kerran ulkona tupakalla. Jatkamme ateriaa joka tapauksessa jälkiruokiin ja espressoon saakka. Panna cotta mansikkakastikkeen kera on varma ja onnistunut valinta.
Ravintola Il Sole keskeisellä paikalla
Syömme matkan viimeisenä päivänä lounaan yläkaupunkia halkovan vilkkaan kävelykadun varrella. Vapaan pöydän löytäminen ennen lounasajan päättymistä tuntuu haastavalta, mutta samannimisen hotellin yhteydessä toimivasta Il Sole -ravintolasta löytyy onneksi tilaa. Pöytämme on lähellä sisäänkäyntiä, joten saamme seurata syödessämme kadulla kulkevaa ihmisvirtaa. Aika moni ohikulkija vilkaisee myös ikkunasta ravintolaan päin. Syön sopivasti täyttävän risoton, jolle juusto antaa mukavasti makua. Ravintolakokemus on miellyttävä ja myös kohtuuhintainen, varsinkin kun huomioidaan sijainti aivan Città Altan keskellä.
Stracciatella-jäätelön koti La Marianna
Yhdeksi maailman tunnetuimmista jäätelömauista noussut stracciatella on keksitty bergamolaisessa La Marianna -kahvilassa, joka toimii kaupungissa edelleen. Kahvilan omistanut Enrico Panattoni kehitti vuonna 1961 valkean kermajäätelön, jossa on epäsäännöllisiä paloja tummaa suklaata. Nimi stracciatella viittaa jäätelömassan sekaan revittyihin suklaapaloihin. Panattoni lainasi nimen roomalaiselta keitolta, johon on sekoitettu hieman vastaavalla tavalla kananmunaa. Käymme ostamassa La Mariannan tiskiltä kupilliset stracciatellaa kadun varrella syötäväksi. Herkullista makua voisi kuvailla vaikkapa pehmeän tasapainoiseksi. Mieleen jäävät erityisesti suklaahiput, jotka ovat yllättävän kookkaita.
Gelateria Carmen
Ostamme matkan toiset jäätelöt Carmen-nimisestä gelateriasta Bergamon yläkaupunkia halkovan vilkkaan kävelykadun Via Bartolomeo Colleonin varrelta. Ulko-ovelle asti yltävä jono kielii jäätelöbaarin tasosta, varsinkin kun valtaosa asiakkaista on laatutietoisia italialaisia. Puhtaat maut ovat juuri niin hyviä kuin aidossa artesaanigelatossa pitääkin. Omat valintani osuvat tällä kerralla suussasulavaan pistaasiin sekä niin ikään erinomaiseen hasselpähkinään.
PolentOne – iltapalaa polentakioskilla
Olemme matkan viimeisenä iltana sen verran kylläisiä, ettemme kaipaa varsinaista ravintola-ateriaa. Kaupungilla kierrellessä alkaa silti tehdä mieli jotain purtavaa, mutta mieluiten mahdollisimman vaivattomaan tapaan. Ratkaisuksi löytyy Bergamon funikulaarin yläaseman vieressä toimiva PolentOne, jota voisi verrata kotimaisiin nakkikioskeihin. Erona on vain se, että tarjolla on lihapiirakoiden ja makkaraperunoiden sijaan polentaa erilaisten lisukkeiden kera.
Polentaa on tullut purtua tällä matkalla jo riittävästi, joten valitsen listalta paikallisella makkaralla ja taleggio-juustolla täytetyn paninon. Se maistuukin muovimukista nautitun Coca Colan kera oikein mainiolta. Matkamme ovat niin nähtävyyksien kuin aterioidenkin osalta usein monipuolisia. Esimerkiksi valkoisten pöytäliinojen La Ripan ja vilkkaan La Colombinan jälkeen tuntuu jotenkin sydäntä lämmittävältä syödä leipää ikivanhojen holvikaarten alla ulkoilmassa. Ei ole ollenkaan huono juttu, vaikka sateenkaari päättyisikin polentakioskille.
Paikallinen erikoisuus polenta e osei
Yksi bergamolaisista paikallisherkuista on polenta e osei, joka ei nimestään huolimatta sisällä lainkaan maissipuuroa. Kyseessä on makea leivos, jonka ulkonäkö jäljittelee polentasta ja pikkulinnuista muodostuvaa vanhaa perinneruokaa. Meiltä tämä keltaisella marsipaanilla kuorrutettu ja suklaalla koristeltu sokerileivos jää valitettavasti maistamatta, mutta onpahan taas yksi syy palata joskus takaisin Bergamoon. Kuva on Nessi-nimisen leipomon näyteikkunasta.
Lue myös aiemmat Bergamosta kertovat jutut:
• Bergamon sykähdyttävä yläkaupunki Città Alta
• Upea Santa Maria Maggioren basilika Bergamossa
• Jalkapalloa Bergamossa, Atalanta–Udinese
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Suomi1 vuosi sittenHiihtoloma Suomutunturin maisemissa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: One World Observatory
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Bosque de Los Enigmas
-
Ranska11 kuukautta sittenPariisin-viikon monet kokemukset
-
Ranska11 kuukautta sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
28.9.2022 at 10:11
Tänään tuli jätettyä aamiainen väliin. Tätä lukiessa tuli kyllä entistä suurempi nälkä… Ja tuo Calanchi di Atrin luonnonsuojelualue näyttää taas niin upealta.
Mika / Lähtöportti
28.9.2022 at 18:43
Ruoka painottui tässä jutussa enemmän kuin oli alun perin tarkoitus, mutta ruokahan on Italiassa tärkeä asia 😀 Calanchi di Atri on kyllä hieno, noita maisemia on tullut muisteltua monta kertaa jälkeenpäin.
Jenni / Unelmatrippi
28.9.2022 at 20:16
Tästä välittyi jotenkin ihanan lämminhenkinen tunnelma. Varmaan tuo maaseudun lämminhenkisyys on yksi merkittävä syy sille, miksi niin moni ihastuu Italiaan niin palavasti. (Nälkäkin kyllä tuli juttua lukiessa. 😀 ) Haluaisin itsekin joskus kokeilla agriturismoa.
Mika / Lähtöportti
29.9.2022 at 13:45
Mukava kuulla, että lämminhenkisyys välittyi! Koin Atrin ja sitä ympäröivän maaseudun hyvin leppoisana ja lämminhenkisenä paikkana. Viihdyn kyllä Italian kaupungeissakin, mutta nautin eniten juuri tällaisista hetkistä maaseudulla ja vanhoissa kylissä. Castelli in Aria oli ruokailujen osalta hyvä kokemus ja uskon että majoittuminenkin olisi mukavaa. Teillehän Italian agriturismojen kokeilu voisi sopia loistavasti, kun tykkäätte liikkua autolla ja vaihtaa majapaikkaa melko tiuhaan.
Jenni / Unelmatrippi
1.10.2022 at 10:18
Joo, näin uskon itsekin! Agriturismon kokeileminen on ollut haaveissa jo jonkin aikaa, mutta toteutukseen asti ei ole vielä päästy. Ehkä joskus vielä päästään. 🙂
Mika / Lähtöportti
1.10.2022 at 11:57
Kyllä te vielä pääsette! Uskon että lähes kaikki agriturismot on mukavia paikkoja, mutta koska niissä pääsee/joutuu aika tiiviisti tekemisiin isäntäväen kanssa, niin menisin ennalta tuntemattomaan paikkaan mieluummin yhdeksi tai kahdeksi yöksi kuin pidemmäksi aikaa. Eipä meilläkään vielä paljoa kokemusta agriturismoista ole. Ronchi di Sant’Edigio -niminen paikka lähellä Slovenian rajaa oli kyllä kiva, sai majoittua viinitilalla.