Satamakaupunki Liverpool tunnetaan ennen kaikkea musiikista ja jalkapallosta. Tutustuimme elokuun alussa Liverpool FC:n maineikkaaseen kotistadioniin Anfieldiin. Opastettu kierros vie kulissien taakse ja myös stadionin ympäriltä löytyy paljon nähtävää.

Kaksikerroksinen bussi kulkee parissakymmenessä minuutissa Liverpoolin keskustasta katsoen koillisessa sijaitsevaan Anfieldin kaupunginosaan. Peribrittiläisten kaksikerroksisten tiilitalojen takaa alkaa pian häämöttää yli 61 000 katsojaa vetävä stadion. Se on kohonnut paikallaan jo vuodesta 1884 lähtien.

Anfield oli alun perin kaupungin ensimmäisen jalkapalloseuran Evertonin kotikenttä. Everton voitti Anfieldilla ensimmäisen Englannin mestaruutensa, mutta ajautui stadionin omistajan kanssa riitoihin vuokran maksamisesta. Tilanne eskaloitui siihen pisteeseen, että Everton häipyi ovet paukkuen ja rakennutti oman areenansa Goodison Parkin vain kilometrin päähän. Anfieldin omistajan John Houldingin täytyi keksiä tyhjilleen jääneelle jalkapallokentälle käyttöä, joten hän päätti perustaa uuden seuran. Alun perin ehdotettu nimi Everton Athletic ei kelvannut Englannin jalkapalloliitolle, joten joukkueesta tuli Liverpool Football Club. Loppu on historiaa.

Saavumme paikalle melkein tuntia ennen etukäteen varatun stadionkierroksen alkamista, joten meille jää hyvin aikaa tutustua kaikkeen katsomoiden ulkopuolelta löytyvään. Kiinnitän heti aluksi huomiota ihmisten määrään. Sarjakausi ei ole vielä alkanut, eikä matkallemme osunut edes harjoitusottelua, mutta stadionin ympärillä liikkuu satoja ihmisiä. Jalkapallo on Liverpoolissa iso juttu ja The Redsillä riittää faneja ympäri maailman. En itse kuulu Liverpoolin kannattajiin, mutta olen aina arvostanut paljon tätä seuraa ja sen perinteitä.

Maailmankuulun päätykatsomon The Kopin edustalla komeilee Bill Shanklyn patsas. Skottimanageri saapui Liverpooliin joulukuussa 1959, kun seura oli tarponut jo useamman vuoden toisella sarjatasolla. Karismaattinen Shankly käänsi Liverpoolin kurssin ja rakensi pohjan tulevien vuosikymmenten menestykselle. Hän johdatti viidentoista vuoden aikana Liverpoolin kolmeen Englannin mestaruuteen ja voitti myös cup-pokaaleja. Seuran historian kenties merkittävimmän hahmon patsaan jalustassa lukee yksinkertainen mutta osuva teksti ”He made the people happy”.

Toinen stadionin ulkopuolelle pystytetty patsas kuvaa niin ikään rakastettua manageria Bob Paisleyta. Paisley voitti Liverpoolissa mestaruuden myös pelaajana, mutta hänet muistetaan ennen kaikkea 1970- ja 80-lukujen menestysmanagerina, joka saavutti sarjavoittojen lisäksi muun muassa kolme Euroopan cupin pokaalia. Patsaaseen on ikuistettu tilanne, jossa tuolloin vasta apuvalmentajana toiminut Paisley kantaa loukkaantunutta Emlyn Hughesia selässään pois kentältä. Hetki kuvaa erityisellä tavalla Paisleyn solidaarista ja joukkuehenkeä kohottanutta asennetta.

Yksi Liverpoolin pitkäaikaisen menestyksen avaimista on ollut Boot Room -perinne. Joukkueen valmennusryhmä alkoi Bill Shanklyn aikaan kokoontua pienessä pelikenkien säilytykseen tarkoitetussa huoneessa. Ajatuksia vaihdettiin epävirallisessa ympäristössä ja pelilliset ideat siirtyivät eteenpäin niin, että Boot Roomin koulimista apuvalmentajista saattoi tulla aikanaan Liverpoolin uusia päävalmentajia. Perinne päättyi 1990-luvulla Roy Evansin jäädessä viimeiseksi Boot Roomissa kasvaneeksi manageriksi. Alkuperäinen Boot Room tuhoutui stadionin remontin yhteydessä, ja Liverpool on sittemmin luottanut useampaankin mannereurooppalaiseen valmentajaan.

Pieni kierros stadionin ympärillä johtaa kukkameren laidalle. Portugalilaistähti Diogo Jota pelasi Liverpoolissa viisi kautta, kunnes hänen elämänsä päättyi auto-onnettomuuteen heinäkuun alussa. Traaginen onnettomuus tapahtui pian jalkapalloilijan omien häiden jälkeen, ja siinä menehtyi myös hänen veljensä André Silva.

On koskettavaa katsella paikalle tuotuja kukkia sekä erilaisia muistoesineitä. Ihmiset seisovat alttarimaisen asetelman vieressä hiljaa. Järkyttävä asia tuntuu jollain lailla yhdistävän Liverpoolin kannattajia entisestään ja surunvalitteluja on tullut myös muiden seurojen kannattajilta. Näin kerran itsekin Diogo Jotan. Syksyllä 2015 Paços de Ferreiran joukkuetta edustanut nuori hyökkääjä ei ollut vielä kuuluisa, mutta onnistui maalinteossa Portugalin liigan ottelussa Marítimoa vastaan Madeiralla.

Liverpoolin historiaan kuuluu muitakin tragedioita. Joukkue pelasi keväällä 1989 Englannin cupin välieräottelun Nottinghamia vastaan puolueettomalla kentällä Sheffieldissä. Poliisi epäonnistui ihmismassojen hallinnassa, ja liverpoolilaisten katsomonosaan pakkautui aivan liikaa kannattajia. Hillsborough’n stadionin rakenne ei ollut tuohon aikaan turvallinen suurille ihmismäärille, ja lopputulos oli katastrofi ihmisten tukehtuessa hengiltä. Hillsborough’n tapahtumat johtivat stadionien remontointiin ympäri Britanniaa. Seisomakatsomoista luovuttiin ja kenttiä reunustaneet korkeat aidat poistettiin. Liverpoolin pelipaitojen niskassa on uhrien lukumäärän mukainen pieni numero 97. Stadionilla olevaan muistomerkkiin on kirjoitettu kaikkien kuolleiden nimet ja sen sisällä palaa ikuinen tuli.

Stadionille johtavan Anfield Roadin varrella on useita pelaajia esittäviä muraaleja. Lähimpänä katsomoita näkyvät Liverpoolin kaikkien aikojen parhaan maalintekijän Ian Rushin kasvot. Muistan walesilaisen hyvin jo lapsuuteni lauantai-iltojen televisiolähetyksistä. Aulis Virtanen selosti Ylen kakkoskanavalla, kuinka ryhmittymät erottuivat mustavalkovastaanottimissa toisistaan. Liverpoolin pelatessa Ian Rush teki yleensä maalin. Anfield Roadin varrelta löytyvät myös esimerkiksi nykypelaajille Virgil van Dijkille ja Mo Salahille omistetut muraalit.

Kierrämme stadionia ympäri ja löydämme portin, jonka yläpuolelle on kirjoitettu seuran tunnuslause You’ll Never Walk Alone. Merseybeat-musiikki kukoisti 1960-luvun Liverpoolissa ja paikallisen Gerry & The Pacemakers -yhtyeen versio amerikkalaisesta You’ll Never Walk Alone -kappaleesta nousi vuonna 1963 listakärkeen. Liverpoolin kannattajat ottivat kappaleen pian omakseen ja sitä on laulettu jo vuosikymmenien ajan ennen jokaisen kotiottelun alkua. Toivorikkaat ja yhteisölliset sanat sopivat kieltämättä hyvin urheilujoukkueen hengennostatukseen.    

Ostin liput opastetulle kierrokselle hyvissä ajoin etukäteen Liverpoolin virallisilta nettisivuilta. Perhelippu kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle maksoi kohtalaiset 73 puntaa. Kävijöitä on paljon, joten sisään pääsee aikaisintaan noin varttia ennen lippuihin merkittyä aikaa. Kaikille jaetaan kierroksen hintaan kuuluvat laitteet, joista voi kuunnella englanninkielistä selostusta kulloinkin kohdalla oleviin paikkoihin liittyen. Kokoon kerätylle ryhmälle lausutaan aluksi tervetulosanat, mutta kierroksen saa tehdä tästä eteenpäin omaan tahtiin. Selkeästi merkityn reitin varrella päivystää oppaita, jotka kertovat mielellään lisää stadionista ja juttelevat jalkapallosta muutenkin.

Nousemme aluksi liukuportaita pitkin stadionin yläosaan. Täältä kelpaa katsella maisemia kauas ympäristöön. Lähistöllä erottuu vielä vanha Goodison Parkin stadion, jolta Everton on juuri muuttanut 133 vuoden jälkeen vasta valmistuneelle Hill Dickinson Stadiumille Mersey-joen rantaan.

 
Käytävien seinillä on esitelty seuran historiaa ja menestysvalmentajia. Valkokankaalla esitetään lyhyt joukkueen kapteenin Virgil van Dijkin juontama video, minkä jälkeen pääsemme pääkatsomon yläosaan. Näkymä auringonpaisteessa kylpevälle virheettömälle nurmelle näyttää upealta. Täällä kyllä kelpaisi katsoa peli jos toinenkin.

Katsomossa päivystävä opas toivottaa kaikki tervetulleiksi Anfieldille – ”paitsi jos joku sattuu olemaan Manchesterista, niin tervetuloa helvettiin”. Liverpoolin ja Manchesterin kaupunkien välillä kytee ikivanha viha, joka tulee kärjistetysti esille urheilun yhteydessä. Erityisesti Englannin kahden menestyneimmän seuran Liverpoolin ja Manchester Unitedin välillä pelatut ottelut kuuluvat koko Euroopan kiihkeimpiin. Haluaisin tasapuolisuuden vuoksi vierailla joskus myös Unitedin perinteikkäällä kotistadionilla Old Traffordilla.

Kuljemme stadionin käytävien halki. Muutama virvokkeita ja pientä purtavaa myyvä kioski on auki, mutta meille ei ole ehtinyt tulla vielä nälkä. Seinillä riittää punaista väriä ja edelliskaudella voitettu Englannin mestaruus näkyy monessa paikassa.

Kierros jatkuu portaita pitkin yhä alemmas kentän tasolle. Saavumme aulaan, jonka kautta pelaajat voivat siirtyä parkkihallista suoraan omiin tiloihinsa. On mielenkiintoista tutustua ruokailuhuoneeseen, joka on varattu pelkästään pelaajille. Seinillä olevat tekstit korostavat joukkueen yhteisöllisyyttä. Huippu-urheilussa ratkaisevat erot syntyvät usein henkisellä tasolla, ja täällä voi aistia, että menestyksen eteen käännetään kaikki mahdolliset kivet.

Ruokailuhuoneesta edetään pukuhuoneisiin. Kotijoukkueen pukuhuoneessa näkyy punaista väriä ja pelipaidat on aseteltu nimikoiduille paikoille. Myös Diogo Jotan paita on reunimmaisena esillä. Varsin yksinkertaisen huoneen lattialla on suuri myyttistä Liver Bird -lintua esittävä seuran tunnus. Juttelen pukuhuoneessa harmaantuneen oppaan kanssa. Keskustelu kääntyy automaattisesti Sami Hyypiään, jota pidetään täällä seuralegendana. Kaikkien aikojen paras suomalaispuolustaja edusti Liverpoolia kymmenen vuoden ajan, kantoi yli kaksisataa kertaa kapteeninnauhaa ja voitti muiden palkintojen ohella myös Mestarien liigan.

Näemme ikonisen This is Anfield -kyltin, jonka alta pelaajat kävelevät kentälle. Nurmi näkyy houkuttelevasti suljetun lasioven lävitse, mutta emme pääse sisätiloista vaihtopenkeille saakka. Stadionkierrosten sisältö vaihtelee aina tilanteen mukaan, ja ainakin tänä päivänä reitti kentän laidalle on suljettu. Siirrymme sen sijaan lehdistöhuoneeseen, jossa on mahdollisuus kuvauttaa itsensä samalla paikalla missä pelaajat ja valmentajat jakelevat kommenttejaan.

Pääsemme vielä kierroksen päätteeksi The Kop -katsomon alaosaan. Liverpoolin innokkaimmat kannattajat ovat perinteisesti täyttäneet juuri tämän päätykatsomon. Kop-nimisiä katsomoita on Englannissa monia muitakin, mutta Anfieldin pääty on näistä ylivoimaisesti tunnetuin. Nimi tulee eteläafrikkalaisesta Spion Kop -kukkulasta, jolla britit kävivät kuuluisan taistelun buurisodassa vuonna 1900. Jalkapallofanien täyttämä jyrkkä katsomo muistutti muodoltaan sotilaiden kansoittamaa kukkulaa, ja nimi jäi elämään.

Anfieldin The Kop oli aikoinaan valtava, yli 27 000 katsojaa vetänyt katsomonosa. Nykyään sen kapasiteetti on yli puolet pienempi, sillä seisomapaikkojen tilalla on siistit sääntöjen mukaiset istuimet. Nykyinen The Kop on huomattavasti matalampi kuin vastapäinen Anfield Road Stand, koska stadionin takana ei ole ollut joka puolella yhtä runsaasti laajennustilaa. Haistelemme vasta leikatun ruohon tuoksua, kun kentänhoitaja tekee huolellisesti työtään nurmella. Stadion näyttää näin kentän laidalta nähtynä mahtavalta. Tunnelmoin paikalla hetken, kunnes jatkamme matkaa seuran museoon.

Museo ei ole mitenkään valtava, mutta esillä on vaikuttava kokoelma pokaaleja, pelipaitoja sekä muita muistoesineitä. Katselemme eräällä ruudulla pyörivän koosteen vuoden 2005 Mestarien liigan finaalista, jossa Liverpool nousi kolmen maalin takaa-ajoasemasta voittoon Milania vastaan. Myös Sami Hyypiä vilahtaa mukana kuvissa, mutta hänestä ei näy museossa muuta materiaalia. Vaikka Hyypiää täällä kovasti arvostetaankin, ei hän taida ihan mahtua legendojen ykkösriviin seurassa, jota ovat edustaneet Steven Gerrardin, Kenny Dalglishin, John Barnesin, Greame Sounessin tai Kevin Keeganin kaltaiset pelaajat.

Museossa esitellään tietenkin Liverpoolin voittamia pokaaleja, mutta mainitaan myös Heyselin tragedia. Liverpool kohtasi Juventuksen Euroopan cupin loppuottelussa keväällä 1985 pahasti rapistuneella Heysel-stadionilla Brysselissä. Ennen ottelua syntyneessä katsojien välisessä mellakassa menehtyi 39 ihmistä, joista suurin osa oli italialaisia. Huliganismin seurauksena kaikki englantilaiset seurat suljettiin kansainvälisistä kilpailuista viideksi vuodeksi ja Liverpool vielä kuudenneksikin kaudeksi.

Kun Liverpoolin europeliaresti lopulta syksyllä 1991 päättyi, kohtasi joukkue ensimmäiseksi Lahden Kuusysin. Punaiset murskasivat suomalaiset tylysti ottelussa, jossa vierasjoukkueen paidat herättivät liverpoolilaiskannattajissa ihmetystä. Niissä nimittäin komeili suurin kirjaimin KOP, ei tosin Anfieldin päätykatsomon vaan lahtelaisia sponsoroineen Kansallis-Osake-Pankin mukaan.

Käväisemme vielä lopuksi ihmettelemässä suurta fanituotekauppaa, josta löytyy mitä tahansa Liverpoolin punaisissa väreissä. Kahvikupit, pyjamat ja avaimenperät jäävät kuitenkin tällä kerralla ostamatta. Kaupan ulkoseinällä on seuran saavuttamista voitoista muistuttava The Champions Wall. Aika näyttää, muuttuvatko numerot nyt alkavalla kaudella vai joskus myöhemmin. Vierailu Anfieldilla oli sykähdyttävä kokemus, josta jäivät päällimmäisinä mieleen seuran pitkien perinteiden arvo sekä jalkapallon merkitys liverpoolilaisille ihmisille.

Lue myös muita Lähtöportin jalkapalloaiheisia juttuja.

Pääsin maaliskuun lopulla taas kerran pitkäksi viikonlopuksi Milanoon ja seuraamaan suosikkijoukkueeni Interin peliä San Siron stadionille. Vastassa oli tällä kerralla Friulin ylpeys Udinese, ja ottelun lopputulosta sai jännittää aivan viime hetkille saakka.

Keväisistä Milanon-viikonlopuista on tullut minulle ja vaimolleni mukava perinne, ja tämä oli jo neljäs vuosi peräkkäin kun pääsin seuraamaan sinimustan suosikkijoukkueeni kotiottelua. Tämä on tuntunut oikein mukavalta, sillä kävin aiemmin Milanossa huomattavasti harvemmin, vaikka Inter on kuulunut elämääni jo useamman vuosikymmenen ajan. Matkan ajankohtaa valitessa ei ollut muiden kiireiden vuoksi juurikaan vaihtoehtoja, joten otteluksi valikoitui Interin kohtaaminen Udinesen kanssa.

Ottelun ennakkotunnelmat

Saavun San Sirolle noin tuntia ennen kamppailun alkua. Milanossa ei ole tapana pukeutua jalkapalloseurojen väreihin muuten kuin otteluiden yhteydessä, joten sinimustaa kansaa alkaa erottua vasta täpötäydessä violetin metrolinjan vaunussa. Itse valitsin tällä kerralla ylleni Milanosta yli 30 vuotta sitten hankkimani nyt jo retrohenkisen paidan, jossa sponsorina komeilee elintarvikeyhtiö Fiorucci. Sää on mukavan lämmin ja keväinen, joten aurinkoisena iltapäivänä tarkenee hyvin lyhythihaisessakin.

Päivän vastustaja Udinese on pärjännyt verrattain pienillä resursseilla Serie A:ssa kunnioitettavan hyvin vuodesta toiseen. Jo vuonna 1896 perustettu seura ei ole koskaan voittanut merkittäviä pokaaleja, mutta se on sijoittunut Italian pääsarjassa kolmen parhaan joukkoon kolmesti, viimeksi keväällä 2012. Mestarien liigan karsintoihin Pikku seeprat ovat osallistuneet kolmesti ja selvinneet kertaalleen lohkovaiheeseen. Käynnissä on nyt Udinesen 30. peräkkäinen kausi Serie A:ssa, eikä putoamisesta ole pelkoa tänäkään keväänä. Olen käynyt kerran itsekin Italian koilliskulmassa Udinessa seuraamassa valkomustan joukkueen peliä. Silloin vastassa oli Napoli ja kotijoukkue kukisti maineikkaat vieraansa 1–0.

Hallitseva Italian mestari Inter lähtee iltapäivän otteluun selvänä ennakkosuosikkina, sillä se johtaa sarjaa niukalla erolla ennen pahinta haastajaansa Napolia. Udinese puolestaan majailee turvallisesti sarjataulukon keskivaiheilla ilman realistisia mahdollisuuksia eurokentille pääsystä. Ottelun voittaminen on siis Interille käytännössä välttämätöntä, kun taas Udinese pääsee kentälle melko paineettomassa asemassa. Itse odotan pelistä henkilökohtaista revanssia, sillä edellinen paikan päällä näkemäni näiden joukkueiden kohtaaminen päättyi Udinesen murskavoittoon 5–2. Silloin Milanossa elettiin kevättä 2013, jolloin yksi Interin historian heikoimmista kausista oli päättymässä.

Ehdin tuttuun tapaan seuraamaan joukkueiden valmistautumista peliin. Kuntovalmentaja Fabio Ripert ohjaa avauskokoonpanon lämmittelyä, jota apuvalmentaja Massimiliano Farris seuraa tarkasti vieressä. Muutama tärkeä pelaaja on nyt joukosta poissa, sillä kapteeni Lautaro Martínez ja vahvaa kautta pelaava Denzel Dumfries parantelevat vammojaan, Alessandro Bastoni on pelikiellossa ja Nicolò Barella on saanut otteluruuhkan keskellä lepovuoron. On hauska seurata pelaajien paristakymmenestä metristä lähteviä laukauksia. Federico Dimarco tuntuu olevan hyvässä vireessä, sillä milanolaisen vasuri lähettää parikin palloa napakasti yläkulmaan. Myös Hakan Çalhanoğlun kuuluisa potkutekniikka erottuu. Kärkimies Marcus Thuram hakee puolestaan sijoituksia alakulmiin.

Ensimmäinen puoliaika

Inter aloittaa pelin vahvasti. Çalhanoğlun laukaus hipoo sivuverkkoa jo toisella minuutilla, minkä jälkeen hyökkäykset jatkavat vyörymistään kohti Udinesen maalia. Energinen Davide Frattesi saa tilaisuutensa, mutta osuu lähietäisyydeltä vain tolppaan. Ottelu ehtii vanheta reilut kymmenen minuuttia, kunnes sinimustat pääsevät juhlimaan. Dimarcon syöttö tavoittaa rangaistusalueen sisältä Marko Arnautovićin, ja itävaltalainen toimittaa pallon maaliin. Konkarihyökkääjää on kritisoitu paljon, mutta hän tuntuu viimein päässeen kelpo vireeseen. En tiedä mitä Arnautović on ennen tätä peliä syönyt, mutta hän tuntuu olevan mukana jokaisessa hyökkäyksessä ja hakee avaavia syöttöjä milloin kantapäällään ja milloin jollakin yksinkertaisemmalla tavalla.

Interin ultrakannattajien kansoittama päätykatsomo Curva Nord on ottelun ensimmäiset parikymmentä minuuttia hiljaa protestina jatkuvasti nousevia lippujen hintoja vastaan. Olen itsekin huomannut hintojen muutoksen, mutta koska käyn täällä harvoin, valitsen silti mielelläni hyvän paikan euroja laskematta. Pääsylipun hinta on vain pieni osa ulkomailta saapuvan matkailijan kokonaiskustannuksista, mutta tilanne on tietenkin täysin erilainen paikalliselle, joka käy peleissä säännöllisesti. Tarkoitushan toki olisi, että katsomo täyttyisi jo tunnelman vuoksi innokkaimmista faneista, eikä satunnaisista turisteista tai välinpitämättömistä bisnesmiehistä. Liput kannattaa hankkia suoraan Interin nettisivuilta.

 
Hyvältä paikalta näkee pelin erinomaisesti, mutta tunnelman kannalta olisi parempi sijoittua lähemmäs Curva Nordia. Ultrat pitävät huolen hyvästä tunnelmasta ja vaikka ääni kantaa hienosti koko stadionille, yhtyy muu kansa lauluihin varsin laiskasti. Huomaankin olevani yksi harvoista, joka haluaisi tässä katsomonosassa hoilata sinimustien tukena. On pöyristyttävää, etteivät kaikki vaivaudu nousemaan edes ylös, vaikka laulun mukaan pitäisi hyppiä ettei leimaudu Milanin kannattajaksi. Varsinaiseen Curva Nordiin eli San Siron toisen kerroksen vihreään osaan en kuitenkaan halua lippuani ostaa, sillä esimerkiksi viime vuonna täällä ollessani koko katsomonosa pidettiin tyhjänä ensimmäiset puoli tuntia silloisten protestien vuoksi. Omassa katsomossani on kyllä hyvät palvelut, sillä esimerkiksi olutta tullaan myymään halukkaille. Ostajia on silti yllättävän vähän, ja jätän juomat itsekin väliin koska humallun aivan riittävästi pelkästä jalkapallosta.

  
Toinen maali syntyy vajaan puolen tunnin kohdalla. Inter etenee muutamalla syötöllä vasenta laitaa pitkin läpi kentän ja erinomaisesti pelaava Dimarco tarjoaa kuin avausmaalin kopiona avopaikan Davide Frattesille. Italialainen osuu tällä kerralla varmasti ja Inter johtaa jo kahdella maalilla. Kotijoukkueen ensimmäinen puoliaika on kokonaisuudessaan erittäin hyvä. Muistelen edelliskaudella täällä näkemääni ottelua, jossa Inter johti Genoaa vastaan tauolla niin ikään 2–0. Silloinkin maalinteosta vastasivat paljon vaihtopenkkiä kuluttaneet miehet, keskikenttäpelaajista Kristjan Asllani ja konkarihyökkääjistä Alexis Sánchez. Viimeksi mainittu edustaa nykyään Udinesea, mutta on nyt lihasvamman vuoksi sivussa kokoonpanosta.

Toinen puoliaika

Peli jatkuu tauon jälkeen tasaisempana, mutta Inter saa luotua yhä maalintekotilanteita. Ottelun paras pelaaja Federico Dimarco on ollut vahva niin puolustustyössä kuin hyökkäyspäässäkin, ja pääsee kokeilemaan vasurillaan. Kova laukaus painuu kuitenkin niukasti yli maalin.

Samoin kuin viime kauden Genoa-pelissä, myös nyt toisesta puoliajasta tulee todella vaikea, kun vierasjoukkueen puolustaja nousee maalintekoon. Ranskalainen Oumar Solet saa pallon haltuunsa keskiympyrässä, etenee päättäväisesti ja upottaa pallon tarkalla kaukolaukauksella verkkoon. Maali on vasta tammikuussa Italiaan saapuneelle Solet’lle Serie A -uran ensimmäinen, mutta puolustaja on herättänyt otteillaan jo useamman ison seuran kiinnostuksen. Komea maali tuo karvaasti mieleeni muutamaa päivää aiemmin pelatun Liettua–Suomi-ottelun, jota olin seuraamassa paikan päällä Kaunasissa. Onneksi toisin kuin Suomi Gvidas Gineitisin vastaavanlaisen kaukolaukauksen jälkeen, on Inter nyt yhä yhden maalin johdossa. Pelikellossa on jäljellä samat parikymmentä minuuttia kuin Kaunasissakin.

Udinesen maali muuttaa Interin hallussa olleen pelin kuin taikaiskusta tuskalliseksi selviytymistaisteluksi. Kuluu vain hetki, kun vieraiden kookas kärkimies Lorenzo Lucca hakee jo puskullaan tasoitusta. Interin maalivahti Yann Sommer venyy kuitenkin näyttävään torjuntaan. Katsomossa voi aistia jännitystä ja miltei jo orastavaa epätoivoakin, sillä käsillä on yllättäen trilleri. Luotettavan Sommerin paraatipelastusta vaaditaan vielä kertaalleen lisäajalla, kun Solet pääsee yrittämään maalintekoa lähietäisyydeltä. Sveitsiläismaalivahti kestää ja Inter saa kuin saakin kaipaamansa pisteet.

Lisäajalla riittää niin jännittäviä hetkiä, että Interin päävalmentaja Simone Inzaghi menettää hermonsa ja astuu tyylikkäillä lakerikengillään kentän puolelle sättimään erotuomari Daniele Chiffiä. Edes punaisen kortin heilahtaminen ei hiljennä sormeaan heristävää Inzaghia, joka saadaan hetkeä myöhemmin talutettua syrjemmälle. Tällaiset raivokohtaukset eivät ole kovin kypsää käytöstä, mutta Inzaghi on tehnyt muuten erinomaista työtä. Pari vuotta sitten odottelin jo valmentajan potkuja, mutta mieleni muuttui jo samana keväänä Interin edetessä kohti Mestarien liigan finaalia. Fantastinen viime kausi teki Inzaghista entistä suuremman sankarin, josta interistien on vaikea olla pitämättä. Piacenzan paholaisen kehittämä pelitapa on kerännyt kehuja monilta asiantuntijoilta. Inzaghin Inter yllättää mielellään vastustajansa pelaajien keskinäisillä paikanvaihdoilla ja esimerkiksi topparit nousevat toisinaan rohkeasti hyökkäyksiin.

Mietteitä pelin jälkeen

Inzaghi ansaitsee kehunsa, mutta joukkueen peliesityksistä löytyy myös huolenaiheita. Valmentaja on toki oikeassa siinä, että Udinese-pelin ensimmäiset 70 minuuttia sujuivat erinomaisesti. On silti hälyttävää, että taas kerran selvä peli karkasi käsistä Inzaghin omiakin hermoja raastavaksi jännitysnäytelmäksi. Interin yhdellä tai välillä kahdellakin maalilla johtama ottelu on kääntynyt kuluvalla sarjakaudella jo viidesti tasapeliksi, ja varsinkin viimeisen vartin aikana päästettyjä maaleja on aivan liikaa. Erityisesti Napolin loppuhetkien tasoitus kärkikaksikon keskinäisessä kamppailussa maaliskuun alussa voi osoittautua mestaruuskamppailussa ratkaisevaksi, olkoonkin että se oli tuon pelin tapahtumiin nähden täysin ansaittu. Interin suurimpana ongelmana on ollut kykenemättömyys tappaa otteluita johtoasemassa samaan tapaan kuin edellisellä kaudella.

Italiassa on spekuloitu sitä, kuinka paljon Interin toisen puoliajan ongelmissa on kysymys pelaajien henkisestä kantista ja keskittymisvaikeuksista, vai vaikuttavatko valmentajan tekemät vaihdot ratkaisevasti ottelun hallinnan menettämiseen . Vaihdoille on toki syynsä, sillä Interin raskas ottelutahti tekee pelaajien kierrättämisestä välttämätöntä. Joukkue kamppailee Italian mestaruuden lisäksi menestyksestä myös Mestarien liigassa, jonka puolivälierissä se kohtaa Bayern Münchenin. Italian cupin välierissä vastassa on rakas paikallisvastustaja Milan. Tarjolla on siis kolme pokaalia, mutta toisaalta kaudesta voi jäädä myös pelkkä luu käteen.

Interin ottelumäärä antaa jonkinlaisen lepoedun mestaruudesta tiukasti kamppailevalle Napolille, joka ei osallistunut tällä kaudella lainkaan europeleihin ja putosi Italian cupistakin jo varhaisessa vaiheessa. Napolin valmentaja Antonio Conte suhtautuu intohimoisesti voittamiseen ja tietää miten tavoitteet saavutetaan. Toisaalta Napolikin on vaikuttanut välillä yllättävän väsyneeltä ja pelin taso on vaihdellut paljon. Voi olla, että vaativan Conten alaisuudessa yhdenkin ottelun viikkotahti saattaa tuntua joistakin pelaajista raskaalta.

Vaikka Napolin loppuohjelma näyttää Interiä helpommalta, eivät Interin kannattajat voi odottaa tässä tilanteessa omiltaan muuta kuin mestaruutta. Kävi lopulta miten tahansa, on käynnissä joka tapauksessa upea kevät italialaisen jalkapallon ystäville. Mestaruustaistelun lisäksi eurocup-paikoista käydään kiivasta kamppailua monen joukkueen voimin ja sarjataulukon häntäpäässä taistellaan kynsin hampain putoamista vastaan. Suomalaismaustetta Italian jalkapallokevääseen tuo Joel Pohjanpalon hieno vire Palermossa Serie B:ssä. Maltan tuskin odottaa, että pääsisin taas ensi kaudella katsomaan peliä jollekin saapasmaan stadionille!

Blogin muut urheiluaiheiset jutut löytyvät täältä.