Matkailu, Italia ja jalkapallo kuuluvat suuriin intohimon kohteisiini. Nämä kolme yhdistyvät parhaiten matkustamalla Milanoon suosikkiseurani Interin kotiotteluun. Paikan päällä nähty peli on aina elämys. Tällä kerralla Inter kohtasi Salernitanan.

Hikiseksi käyvä metrovaunu on täyttynyt ihmisistä ja ilmassa alkaa olla suuren urheilujuhlan tuntua. Sinimustin kaulaliinoin varustautunut kansa on matkalla Interin peliin Stadio Giuseppe Meazzalle. Seuran tunnukset kiinnittävät huomion jo siksikin, ettei niitä yleensä näy Milanon katukuvassa. Ehkä syynä on kaupunkilaisten muotitietoisuus tai pelko naapuriseuran kannattajien reaktioista, mutta nyt ollaan menossa stadionille, ja silloin tunnustetaan avoimesti värejä. Ne ovat tänä iltana sininen ja musta.

Viime vuosikymmenen puolivälissä valmistuneen violetin metrolinjan pääteasema on kätevästi aivan stadionin vieressä, joten pian maan pinnalle päästyäni olen jo myyntikojujen keskellä. Italialaisten stadionien ympärillä on tarjolla huomattavasti runsaammin evästä kuin nakkimukeihin keskittyvässä Helsingissä. Tyypillisimpiä ovat erilaiset voileivät, mutta myynnissä on usein myös esimerkiksi piadinoja, focacciaa, pizzaa, hampurilaisia, kebabia ja kaikkea muuta pikaruoaksi sopivaa. Kyytipojaksi löytyy olutta sekä virvoitusjuomia.

Ruoan lisäksi myydään tietenkin fanituotteita ja ostan tällä kerralla yhden kevyen kaulahuivin täydentämään alati paisuvaa kokoelmaani. Katselen sen lisäksi myös huvittuneena huivia, jossa julistetaan, ettei minulla ole serkkuja. Se on tietenkin suunnattu serkuksi kutsuttua paikalliskilpailija Milania vastaan, mutta pitää omalla kohdallani myös kirjaimellisesti paikkansa.

San Siron kaupunginosassa sijaitseva stadion on Milanon molempien joukkueiden, sekä Interin että Milanin kotikenttä. Sen virallinen nimi on ollut vuodesta 1980 lähtien Stadio Giuseppe Meazza, mutta areena tunnetaan edelleen yleisesti myös San Sirona. Interin tifosot käyttävät stadionista sujuvasti molempia nimiä, mutta Milanin kannattajat suostuvat puhumaan pelkästään San Sirosta.

Erityisesti 1930-luvulla loistanut Giuseppe Meazza oli omana aikanaan maailman parhaita pelaajia. Meazza edusti pitkällä urallaan kaksi kautta myös Milanon punamustia, mutta hänet muistetaan ennen kaikkea Interin miehenä, joka on edelleen seuran historian paras maalintekijä. Interin kannattajat luonnollisesti arvostavat Stadio Giuseppe Meazzan nimeä, mutta toisaalta myös San Siro vilahtelee niin seuran virallisilla kanavilla kuin ultra-kannattajien lauluissakin. Kaupunkiin on suunniteltu jo kauan modernimpaa stadionia, mutta sellaista ei ole ainakaan vielä ryhdytty rakentamaan.

Illan ottelussa on vastassa eteläitalialaisen Salernon satamakaupungin ylpeys Salernitana, jonka historiasta ei löydy suuria mainetekoja. Pandemia on kaikessa arvaamattomuudessaan opettanut, että kannattaa toimia ensimmäisen tilaisuuden tullen, mistä sitten ikinä onkaan kysymys. Haaveissani oli tulla Milanoon katsomaan joku suurten seurojen kohtaaminen, mutta kun Inter–Salernitana-ottelun sisältänyt viikonloppu sopi matkaan lähtemiseen, en jäänyt odottamaan muita mahdollisuuksia.

Sisäänpääsyyn vaaditaan tällä hetkellä pääsylipun lisäksi myös rokotteista tai sairastetusta taudista todistava koronapassi sekä virallinen henkilöllisyystodistus. FFP2-maskin käyttäminen on pakollista ja sääntöä myös noudatetaan varsin hyvin. Italian stadioneille saa matkani aikaan ottaa sisään 75 % katsojakapasiteetista, mikä on hoidettu kätevästi sulkemalla osa katsomonosista kokonaan. Illan yleisömääräksi ilmoitetaan reilut 46 000, mikä on tilanteeseen nähden varsin mukava määrä.

Ottelulipun hankkiminen oli tällaiseen peliin suurotteluita helpompaa. Olin Interin virallisilla sivuilla valmiina heti lippujen tullessa yleiseen myyntiin ja sain erinomaisen paikan kymmenenneltä riviltä keskiviivan tuntumasta 35 eurolla. Hinnat ovat selvästi huokeammat kuin vastapäisessä pääkatsomossa, vaikka näkymä kentälle on aivan yhtä hyvä.

Ymmärrän naamioituneeni sen verran tehokkaasti, ettei minua välttämättä edes tiedosteta ulkomaalaiseksi. Maski peittää melkein kokonaan pohjoismaiset kasvot, ja Interin vanha pipo sekä kaulaliina eivät edusta nykyisin myytävää mallia. Osaan myös useimmat kannatuslaulut sujuvasti ulkoa. Jalkapalloseuran kannattaminen tarjoaa yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kiinnitän huomiota moniin katsomossa näkyviin alle kymmenvuotiaisiin lapsiin, jotka voivat ylpeinä kertoa syntyneensä interistoiksi. Peli jatkuu iltayhteentoista saakka, mutta jalkapallo on täällä nukkumaanmenoaikoja tärkeämpää.

Paikallinen Pohjoiskaarre eli Interin ultra-kannattajien kansoittama päätykatsomo Curva Nord virittelee laulujaan jo hyvissä ajoin ennen ottelun alkua. Tunnelma nousee ja ajatus karkaa sanoja kuunnellessa omiin tunteisiini tätä seuraa kohtaan. Tämä vaakuna sydämen päällä edustaa ensirakkautta, lupasin jo lapsena pysyä aina lähelläsi… Lasken Interin kannattamiseni alkaneen elokuun toisena päivänä 1989, kun ostin ensimmäisen sinimustan lippuni Firenzestä. Haluan pysyä loppuikäni uskollisena tuolle valinnalle ja sille 13-vuotiaalle pojalle, josta jotain on edelleen sisälläni.

Valintani perustui yksinkertaisesti siihen, että sinimusta lippu oli kaikista hienoin. Olin kyllä seurannut Serie A:ta jo parilla edellisellä kaudella Kolmoskanavalta, josta tuli silloin tällöin italialaista jalkapalloa. Voi olla, että selostajana usein toiminut kirjailija Jukka Pakkanen sai välitettyä hieman omaa Inter-rakkauttaan minuunkin. Inter oli voittanut tuona keväänä Italian mestaruuden ja Milan Euroopan cupin, mutten pitänyt saavutuksia erityisen tärkeänä valintani kriteerinä. Juventus oli ollut monena vuonna vahvin ja Napolikin jatkoi huipulla. Spontaani valinta vaikka katukauppiaan johdattelemana olisi saattanut vielä kääntyä myös Fiorentinan, Sampdorian, Roman tai Lazion lippuun.

On hassua ajatella, kuinka sattumanvarainen, mutta silti merkityksellinen hetki suosikkiseuran valinta voi olla. Järjellä on asian kanssa tekemistä yleensä vain siinä tapauksessa, jos valinta osuu oman kaupungin joukkueeseen. Entä jos olisinkin ensimmäisen Italian-matkani aikaan pitänyt karjalaisia juuriani niin tärkeinä, että olisin mieltynyt Milanin punamustiin väreihin? Silloin en olisi ainakaan tänä iltana täällä lauleskelemassa suurisuisista milanisteista, joilla mielikuvitusta riittää. Lämminhenkinen vinoilu kuuluu asiaan puolin ja toisin, mutta väkivalta ei koskaan.

Mitä enemmän seuravalinnan irrationaalisuutta miettii, sen enemmän täytyy arvostaa kaikkien joukkueiden faneja, jotka pysyvät valitsemallaan tiellä niin hyvinä kuin varsinkin huonoina hetkinä. Seuran nimi määrittää kuitenkin näkökantaa, samaistumisen kohteita sekä sen, minä vuonna juhlitaan ja milloin petytään. Seuran valinta on kuin ostaisi lipun elämänmittaiseen vuoristorataan. Edessä on taatusti sekä ylä- että alamäkiä, mutta ainoa mitä voi itse tehdä, on kiljua mukana. Vauhtia ja silmukoita riittää ainakin tässä tapauksessa, kun kyseessä on Pazza Inter eli Hullu Inter. En olisi voinut valita paremmin.

Olen tottunut katsomaan kaikki Interin pelit suoratoistopalveluiden kautta, ellei matkustaminen pääse häiritsemään penkkiurheilua. Otteluiden seuraaminen ei aina onnistu suorana lähetyksenä, mutta hetkellinen tulospiilossa pysytteleminen ja pelien jälkikäteen seuraaminen pitää perhe-elämän tasapainossa. Nyt stadionilla on erityisen hauskaa seurata lähietäisyydeltä tuttuja naamoja ja pelaajien valmistautumista otteluun. Tämä kaikki näyttää satojen ruudulta seurattujen pelien jälkeen kuin epätodelliselta laajakuvalähetykseltä. Olen toki ollut täällä paikan päällä muutamissa peleissä, mutta edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua jo liian monta vuotta.

Paikalla on yllättävän paljon salernolaisia, sillä Curva Sudin ylätasolla on useampia tuhansia graniitinpunaisen joukkueen kannattajaa. On hienoa, että he ovat täällä sähköistämässä tunnelmaa, vaikka terveiset kotijoukkueelle eivät olekaan painokelpoisia. Kolme eteläitalialaista kaverusta on eksynyt myös kanssani samaan katsomonosaan. He ovat silmien asennosta päätellen nauttineet muutakin kuin pari olutta, ja kolmikon johtohahmo huutelee pilkallisesti argentiinalaishyökkääjä Lautaro Martínezin suuntaan.

Samuel Eto’o, Wesley Sneijder ja Gianluca Pagliuca. Kuva: Shutterstock / Fabrizio Andrea Bertani

Inter palkitsee ennen aloitusvihellystä seuran Hall of Fameen äänestettyjä pelaajia. Gianluca Pagliuca muistetaan kenties parhaiten vuoden 1994 MM-kisoista Italian maalivahtina. Kiistelty puolustaja Marco Materazzi, uransa jälkeen pulskistunut Wesley Sneijder sekä aina mainio Samuel Eto’o edustavat vuoden 2010 Mestarien liigan ja triplamestaruuden voittajia. Ilmoille kajahtaa tietenkin tuttu kannatusvärssy tutti pazzi per Marco Materazzi. Myös seuran johtoportaassa toiminut asianajaja Peppino Prisco saa postuumisti erityispalkinnon. Hän on muuten ainoa henkilö, joka mainitaan nimeltä Interin seurahymnissä C’è solo Inter.

Inter on ottelun selvä ennakkosuosikki, sillä Salernitana on juuttunut Italian pääsarjan Serie A:n viimeiselle sijalle. Ilmassa on silti jännitystä, sillä Inter ei ole onnistunut tekemään neljässä edellisessä pelissään ainuttakaan maalia, mikä luokitellaan Italiassa suureksi kriisiksi. Tiiviisti puolustavat maakuntajoukkueet ovat kiusanneet suurempiaan Serie A:ssa kautta vuosikymmenten, joten Inter ei odota saavansa tänäänkään mitään ilmaiseksi. Valmentaja Simone Inzaghi ottaa tilanteen niin vakavasti, ettei ennakko-odotuksista huolimatta lepuuta ketään tähdistään otteluruuhkan keskellä, vaan lähettää kentälle parhaan mahdollisen kokoonpanon.

Salernitana aloittaa pelin pirteästi. Vieraiden Simone Verdi saa neljännellä minuutilla loistavan tilaisuuden, mutta laukoo karkeasti yli maalin. Inter heräilee vähitellen ja saa pallon hallintaansa. Parinkymmenen minuutin kohdalla Nicolò Barella vapauttaa Lautaro Martínezin maalintekopaikkaan, mutta kärkipelaaja ampuu voimalla ylärimaan. Interin avainhyökkääjällä on meneillään pitkä kuiva kausi ja argentiinalaisen tuska on selvästi havaittavissa.

Lautaro, Inter ja kotiyleisö saavat riemuita vain paria minuuttia myöhemmin. Barella löytää Lautaron uudelleen rangaistusalueen sisältä ja El Toro malttaa tällä kerralla sijoittaa pallon rauhallisesti taka-alanurkkaan. Tuuletus Curva Nordin edustalla purkaa paineita ja sinimustat liput liehuvat katsomossa entistä kiivaammin. Sama kuvio toistuu vielä kertaalleen ennen taukoa. Barellan avaava syöttö tavoittaa jälleen Lautaron, joka siirtää kevyellä kosketuksella kotijoukkueen kahden maalin johtoon.

Lautaro Martínez tekee Interin kolmannen maalin. Kuva: Shutterstock / Fabrizio Andrea Bertani

Salernitana ei enää toisella puoliajalla pysty haastamaan Interiä. Barella siirtää pallon Edin Džekolle, jonka syötöstä Lautaro ohjaa kolmannen maalinsa. Mieleeni tulee ensimmäinen tällä stadionilla näkemäni ottelu elokuussa 1999, jossa Inter-debyyttinsä tehnyt Christian Vieri teki Lautaron tapaan hattutempun. Lautaro Martínez pelaa nyt neljättä kauttaan Interissä. On ollut ilo seurata, kuinka nuori argentiinalainen on kehittynyt sekä pelaajana että ihmisenä. Lahjakkuus on näkynyt aina, mutta muutama vuosi sitten esiintynyt turha suunsoitto, kaatuilu sekä kukkoilu on vähentynyt ja hyökkääjästä on kasvanut vastuuta kantava joukkuepelaaja, kentän ulkopuolella myös perheenisä.

Saman katsomonosan salernolaisten pilkkahuudot ovat hiljentyneet ja kolmikko tuijottaa lasittunein silmin tyhjyyteen. Interin kannattajat eivät sen sijaan pysy äänettöminä. Bosnialaisveteraani Džeko osuu vielä kahdesti ja tulostaululle jää loistamaan lopputulos 5–0. Interin viime aikojen heikko vire heijastuu kyltymättömänä maalinälkänä, sillä muuten jalkaa olisi luultavasti nostettu kaasulta ja tyydytty maltillisempaan hyökkäämiseen.

Ottelun hahmo Nicolò Barella. Kuva: Shutterstock / Fabrizio Andrea Bertani

Vaikka otsikot kirkuvatkin maalintekijöiden nimiä, iloitsen erityisesti Nicolò Barellan otteista. Aina energinen keskikentän työmyyrä syötti Interin kaksi ensimmäistä maalia ja toimi sen jälkeen jääkiekkotermein ”toisena syöttäjänä” kolmessa muussa. Kesällä 2019 Milanoon muuttaneesta sardinialaisesta on kasvanut sellainen suosikkipelaaja, jota kaipasin pitkään Interiin Javier Zanettin ja Esteban Cambiasson vuosien jälkeen. Barella vakuutti minut ja monet muut sekä asenteellaan että taidoillaan hyvin nopeasti Interiin saapumisensa jälkeen, ja hänestä puhutaan jatkuvasti joukkueen tulevana kapteenina. Barellalla on iso rooli myös Italian maajoukkueessa.

Pelaajat käyvät kiittämässä kannattajia, minkä jälkeen on aika vetää hieman henkeä stadionin ulkopuolella ja odotella pahimman ruuhkan helpottamista. Kansa pakkautuu metroasemalle, jonka porteista päästetään sisään rajattu määrä ihmisiä kerrallaan. Odotellessa on hyvin aikaa viritellä vielä kerran lauluja Interin kunniaksi.

Interin kotiottelu on minulle aina erityisen sykähdyttävä kokemus ja voitetusta pelistä seuraava euforinen olo tuntuu vahvasti vielä seuraavanakin päivänä. Tulevat viikot kertovat onko tänä keväänä tulossa mitään suurempaa juhlittavaa. Väsyneeltä vaikuttavan Interin vaikeudet jatkuvat edelleen ja jännittävää mestaruustaistelua käydään tällä hetkellä jo neljän joukkueen voimin. Kävi kuinka tahansa, toivon palaavani tälle stadionille jälleen ensi kaudella.