Italia
Jalkapalloa Milanossa, Inter–Salernitana
Matkailu, Italia ja jalkapallo kuuluvat suuriin intohimon kohteisiini. Nämä kolme yhdistyvät parhaiten matkustamalla Milanoon suosikkiseurani Interin kotiotteluun. Paikan päällä nähty peli on aina elämys. Tällä kerralla Inter kohtasi Salernitanan.
Hikiseksi käyvä metrovaunu on täyttynyt ihmisistä ja ilmassa alkaa olla suuren urheilujuhlan tuntua. Sinimustin kaulaliinoin varustautunut kansa on matkalla Interin peliin Stadio Giuseppe Meazzalle. Seuran tunnukset kiinnittävät huomion jo siksikin, ettei niitä yleensä näy Milanon katukuvassa. Ehkä syynä on kaupunkilaisten muotitietoisuus tai pelko naapuriseuran kannattajien reaktioista, mutta nyt ollaan menossa stadionille, ja silloin tunnustetaan avoimesti värejä. Ne ovat tänä iltana sininen ja musta.
Viime vuosikymmenen puolivälissä valmistuneen violetin metrolinjan pääteasema on kätevästi aivan stadionin vieressä, joten pian maan pinnalle päästyäni olen jo myyntikojujen keskellä. Italialaisten stadionien ympärillä on tarjolla huomattavasti runsaammin evästä kuin nakkimukeihin keskittyvässä Helsingissä. Tyypillisimpiä ovat erilaiset voileivät, mutta myynnissä on usein myös esimerkiksi piadinoja, focacciaa, pizzaa, hampurilaisia, kebabia ja kaikkea muuta pikaruoaksi sopivaa. Kyytipojaksi löytyy olutta sekä virvoitusjuomia.
Ruoan lisäksi myydään tietenkin fanituotteita ja ostan tällä kerralla yhden kevyen kaulahuivin täydentämään alati paisuvaa kokoelmaani. Katselen sen lisäksi myös huvittuneena huivia, jossa julistetaan, ettei minulla ole serkkuja. Se on tietenkin suunnattu serkuksi kutsuttua paikalliskilpailija Milania vastaan, mutta pitää omalla kohdallani myös kirjaimellisesti paikkansa.
San Siron kaupunginosassa sijaitseva stadion on Milanon molempien joukkueiden, sekä Interin että Milanin kotikenttä. Sen virallinen nimi on ollut vuodesta 1980 lähtien Stadio Giuseppe Meazza, mutta areena tunnetaan edelleen yleisesti myös San Sirona. Interin tifosot käyttävät stadionista sujuvasti molempia nimiä, mutta Milanin kannattajat suostuvat puhumaan pelkästään San Sirosta.
Erityisesti 1930-luvulla loistanut Giuseppe Meazza oli omana aikanaan maailman parhaita pelaajia. Meazza edusti pitkällä urallaan kaksi kautta myös Milanon punamustia, mutta hänet muistetaan ennen kaikkea Interin miehenä, joka on edelleen seuran historian paras maalintekijä. Interin kannattajat luonnollisesti arvostavat Stadio Giuseppe Meazzan nimeä, mutta toisaalta myös San Siro vilahtelee niin seuran virallisilla kanavilla kuin ultra-kannattajien lauluissakin. Kaupunkiin on suunniteltu jo kauan modernimpaa stadionia, mutta sellaista ei ole ainakaan vielä ryhdytty rakentamaan.
Illan ottelussa on vastassa eteläitalialaisen Salernon satamakaupungin ylpeys Salernitana, jonka historiasta ei löydy suuria mainetekoja. Pandemia on kaikessa arvaamattomuudessaan opettanut, että kannattaa toimia ensimmäisen tilaisuuden tullen, mistä sitten ikinä onkaan kysymys. Haaveissani oli tulla Milanoon katsomaan joku suurten seurojen kohtaaminen, mutta kun Inter–Salernitana-ottelun sisältänyt viikonloppu sopi matkaan lähtemiseen, en jäänyt odottamaan muita mahdollisuuksia.
Sisäänpääsyyn vaaditaan tällä hetkellä pääsylipun lisäksi myös rokotteista tai sairastetusta taudista todistava koronapassi sekä virallinen henkilöllisyystodistus. FFP2-maskin käyttäminen on pakollista ja sääntöä myös noudatetaan varsin hyvin. Italian stadioneille saa matkani aikaan ottaa sisään 75 % katsojakapasiteetista, mikä on hoidettu kätevästi sulkemalla osa katsomonosista kokonaan. Illan yleisömääräksi ilmoitetaan reilut 46 000, mikä on tilanteeseen nähden varsin mukava määrä.
Ottelulipun hankkiminen oli tällaiseen peliin suurotteluita helpompaa. Olin Interin virallisilla sivuilla valmiina heti lippujen tullessa yleiseen myyntiin ja sain erinomaisen paikan kymmenenneltä riviltä keskiviivan tuntumasta 35 eurolla. Hinnat ovat selvästi huokeammat kuin vastapäisessä pääkatsomossa, vaikka näkymä kentälle on aivan yhtä hyvä.
Ymmärrän naamioituneeni sen verran tehokkaasti, ettei minua välttämättä edes tiedosteta ulkomaalaiseksi. Maski peittää melkein kokonaan pohjoismaiset kasvot, ja Interin vanha pipo sekä kaulaliina eivät edusta nykyisin myytävää mallia. Osaan myös useimmat kannatuslaulut sujuvasti ulkoa. Jalkapalloseuran kannattaminen tarjoaa yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kiinnitän huomiota moniin katsomossa näkyviin alle kymmenvuotiaisiin lapsiin, jotka voivat ylpeinä kertoa syntyneensä interistoiksi. Peli jatkuu iltayhteentoista saakka, mutta jalkapallo on täällä nukkumaanmenoaikoja tärkeämpää.
Paikallinen Pohjoiskaarre eli Interin ultra-kannattajien kansoittama päätykatsomo Curva Nord virittelee laulujaan jo hyvissä ajoin ennen ottelun alkua. Tunnelma nousee ja ajatus karkaa sanoja kuunnellessa omiin tunteisiini tätä seuraa kohtaan. Tämä vaakuna sydämen päällä edustaa ensirakkautta, lupasin jo lapsena pysyä aina lähelläsi… Lasken Interin kannattamiseni alkaneen elokuun toisena päivänä 1989, kun ostin ensimmäisen sinimustan lippuni Firenzestä. Haluan pysyä loppuikäni uskollisena tuolle valinnalle ja sille 13-vuotiaalle pojalle, josta jotain on edelleen sisälläni.
Valintani perustui yksinkertaisesti siihen, että sinimusta lippu oli kaikista hienoin. Olin kyllä seurannut Serie A:ta jo parilla edellisellä kaudella Kolmoskanavalta, josta tuli silloin tällöin italialaista jalkapalloa. Voi olla, että selostajana usein toiminut kirjailija Jukka Pakkanen sai välitettyä hieman omaa Inter-rakkauttaan minuunkin. Inter oli voittanut tuona keväänä Italian mestaruuden ja Milan Euroopan cupin, mutten pitänyt saavutuksia erityisen tärkeänä valintani kriteerinä. Juventus oli ollut monena vuonna vahvin ja Napolikin jatkoi huipulla. Spontaani valinta vaikka katukauppiaan johdattelemana olisi saattanut vielä kääntyä myös Fiorentinan, Sampdorian, Roman tai Lazion lippuun.
On hassua ajatella, kuinka sattumanvarainen, mutta silti merkityksellinen hetki suosikkiseuran valinta voi olla. Järjellä on asian kanssa tekemistä yleensä vain siinä tapauksessa, jos valinta osuu oman kaupungin joukkueeseen. Entä jos olisinkin ensimmäisen Italian-matkani aikaan pitänyt karjalaisia juuriani niin tärkeinä, että olisin mieltynyt Milanin punamustiin väreihin? Silloin en olisi ainakaan tänä iltana täällä lauleskelemassa suurisuisista milanisteista, joilla mielikuvitusta riittää. Lämminhenkinen vinoilu kuuluu asiaan puolin ja toisin, mutta väkivalta ei koskaan.
Mitä enemmän seuravalinnan irrationaalisuutta miettii, sen enemmän täytyy arvostaa kaikkien joukkueiden faneja, jotka pysyvät valitsemallaan tiellä niin hyvinä kuin varsinkin huonoina hetkinä. Seuran nimi määrittää kuitenkin näkökantaa, samaistumisen kohteita sekä sen, minä vuonna juhlitaan ja milloin petytään. Seuran valinta on kuin ostaisi lipun elämänmittaiseen vuoristorataan. Edessä on taatusti sekä ylä- että alamäkiä, mutta ainoa mitä voi itse tehdä, on kiljua mukana. Vauhtia ja silmukoita riittää ainakin tässä tapauksessa, kun kyseessä on Pazza Inter eli Hullu Inter. En olisi voinut valita paremmin.
Olen tottunut katsomaan kaikki Interin pelit suoratoistopalveluiden kautta, ellei matkustaminen pääse häiritsemään penkkiurheilua. Otteluiden seuraaminen ei aina onnistu suorana lähetyksenä, mutta hetkellinen tulospiilossa pysytteleminen ja pelien jälkikäteen seuraaminen pitää perhe-elämän tasapainossa. Nyt stadionilla on erityisen hauskaa seurata lähietäisyydeltä tuttuja naamoja ja pelaajien valmistautumista otteluun. Tämä kaikki näyttää satojen ruudulta seurattujen pelien jälkeen kuin epätodelliselta laajakuvalähetykseltä. Olen toki ollut täällä paikan päällä muutamissa peleissä, mutta edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua jo liian monta vuotta.
Paikalla on yllättävän paljon salernolaisia, sillä Curva Sudin ylätasolla on useampia tuhansia graniitinpunaisen joukkueen kannattajaa. On hienoa, että he ovat täällä sähköistämässä tunnelmaa, vaikka terveiset kotijoukkueelle eivät olekaan painokelpoisia. Kolme eteläitalialaista kaverusta on eksynyt myös kanssani samaan katsomonosaan. He ovat silmien asennosta päätellen nauttineet muutakin kuin pari olutta, ja kolmikon johtohahmo huutelee pilkallisesti argentiinalaishyökkääjä Lautaro Martínezin suuntaan.
Samuel Eto’o, Wesley Sneijder ja Gianluca Pagliuca. Kuva: Shutterstock / Fabrizio Andrea Bertani
Inter palkitsee ennen aloitusvihellystä seuran Hall of Fameen äänestettyjä pelaajia. Gianluca Pagliuca muistetaan kenties parhaiten vuoden 1994 MM-kisoista Italian maalivahtina. Kiistelty puolustaja Marco Materazzi, uransa jälkeen pulskistunut Wesley Sneijder sekä aina mainio Samuel Eto’o edustavat vuoden 2010 Mestarien liigan ja triplamestaruuden voittajia. Ilmoille kajahtaa tietenkin tuttu kannatusvärssy tutti pazzi per Marco Materazzi. Myös seuran johtoportaassa toiminut asianajaja Peppino Prisco saa postuumisti erityispalkinnon. Hän on muuten ainoa henkilö, joka mainitaan nimeltä Interin seurahymnissä C’è solo Inter.
Inter on ottelun selvä ennakkosuosikki, sillä Salernitana on juuttunut Italian pääsarjan Serie A:n viimeiselle sijalle. Ilmassa on silti jännitystä, sillä Inter ei ole onnistunut tekemään neljässä edellisessä pelissään ainuttakaan maalia, mikä luokitellaan Italiassa suureksi kriisiksi. Tiiviisti puolustavat maakuntajoukkueet ovat kiusanneet suurempiaan Serie A:ssa kautta vuosikymmenten, joten Inter ei odota saavansa tänäänkään mitään ilmaiseksi. Valmentaja Simone Inzaghi ottaa tilanteen niin vakavasti, ettei ennakko-odotuksista huolimatta lepuuta ketään tähdistään otteluruuhkan keskellä, vaan lähettää kentälle parhaan mahdollisen kokoonpanon.
Salernitana aloittaa pelin pirteästi. Vieraiden Simone Verdi saa neljännellä minuutilla loistavan tilaisuuden, mutta laukoo karkeasti yli maalin. Inter heräilee vähitellen ja saa pallon hallintaansa. Parinkymmenen minuutin kohdalla Nicolò Barella vapauttaa Lautaro Martínezin maalintekopaikkaan, mutta kärkipelaaja ampuu voimalla ylärimaan. Interin avainhyökkääjällä on meneillään pitkä kuiva kausi ja argentiinalaisen tuska on selvästi havaittavissa.
Lautaro, Inter ja kotiyleisö saavat riemuita vain paria minuuttia myöhemmin. Barella löytää Lautaron uudelleen rangaistusalueen sisältä ja El Toro malttaa tällä kerralla sijoittaa pallon rauhallisesti taka-alanurkkaan. Tuuletus Curva Nordin edustalla purkaa paineita ja sinimustat liput liehuvat katsomossa entistä kiivaammin. Sama kuvio toistuu vielä kertaalleen ennen taukoa. Barellan avaava syöttö tavoittaa jälleen Lautaron, joka siirtää kevyellä kosketuksella kotijoukkueen kahden maalin johtoon.
Lautaro Martínez tekee Interin kolmannen maalin. Kuva: Shutterstock / Fabrizio Andrea Bertani
Salernitana ei enää toisella puoliajalla pysty haastamaan Interiä. Barella siirtää pallon Edin Džekolle, jonka syötöstä Lautaro ohjaa kolmannen maalinsa. Mieleeni tulee ensimmäinen tällä stadionilla näkemäni ottelu elokuussa 1999, jossa Inter-debyyttinsä tehnyt Christian Vieri teki Lautaron tapaan hattutempun. Lautaro Martínez pelaa nyt neljättä kauttaan Interissä. On ollut ilo seurata, kuinka nuori argentiinalainen on kehittynyt sekä pelaajana että ihmisenä. Lahjakkuus on näkynyt aina, mutta muutama vuosi sitten esiintynyt turha suunsoitto, kaatuilu sekä kukkoilu on vähentynyt ja hyökkääjästä on kasvanut vastuuta kantava joukkuepelaaja, kentän ulkopuolella myös perheenisä.
Saman katsomonosan salernolaisten pilkkahuudot ovat hiljentyneet ja kolmikko tuijottaa lasittunein silmin tyhjyyteen. Interin kannattajat eivät sen sijaan pysy äänettöminä. Bosnialaisveteraani Džeko osuu vielä kahdesti ja tulostaululle jää loistamaan lopputulos 5–0. Interin viime aikojen heikko vire heijastuu kyltymättömänä maalinälkänä, sillä muuten jalkaa olisi luultavasti nostettu kaasulta ja tyydytty maltillisempaan hyökkäämiseen.
Ottelun hahmo Nicolò Barella. Kuva: Shutterstock / Fabrizio Andrea Bertani
Vaikka otsikot kirkuvatkin maalintekijöiden nimiä, iloitsen erityisesti Nicolò Barellan otteista. Aina energinen keskikentän työmyyrä syötti Interin kaksi ensimmäistä maalia ja toimi sen jälkeen jääkiekkotermein ”toisena syöttäjänä” kolmessa muussa. Kesällä 2019 Milanoon muuttaneesta sardinialaisesta on kasvanut sellainen suosikkipelaaja, jota kaipasin pitkään Interiin Javier Zanettin ja Esteban Cambiasson vuosien jälkeen. Barella vakuutti minut ja monet muut sekä asenteellaan että taidoillaan hyvin nopeasti Interiin saapumisensa jälkeen, ja hänestä puhutaan jatkuvasti joukkueen tulevana kapteenina. Barellalla on iso rooli myös Italian maajoukkueessa.
Pelaajat käyvät kiittämässä kannattajia, minkä jälkeen on aika vetää hieman henkeä stadionin ulkopuolella ja odotella pahimman ruuhkan helpottamista. Kansa pakkautuu metroasemalle, jonka porteista päästetään sisään rajattu määrä ihmisiä kerrallaan. Odotellessa on hyvin aikaa viritellä vielä kerran lauluja Interin kunniaksi.
Interin kotiottelu on minulle aina erityisen sykähdyttävä kokemus ja voitetusta pelistä seuraava euforinen olo tuntuu vahvasti vielä seuraavanakin päivänä. Tulevat viikot kertovat onko tänä keväänä tulossa mitään suurempaa juhlittavaa. Väsyneeltä vaikuttavan Interin vaikeudet jatkuvat edelleen ja jännittävää mestaruustaistelua käydään tällä hetkellä jo neljän joukkueen voimin. Kävi kuinka tahansa, toivon palaavani tälle stadionille jälleen ensi kaudella.
San Vigilion kukkula tarjoaa Bergamon parhaat näköalat sekä mahdollisuuden hengittää raikasta ilmaa aivan keskustan tuntumassa. Kukkulan ympäristössä kulkee myös maalaismaisemiin vieviä kävelyreittejä.
San Vigilio on Bergamon kaupungin korkein kukkula, jolle voisi hyvin nousta vanhastakaupungista Città Altasta kävellenkin. Haluamme silti käyttää vanhaa funikulaaria, jolla matkustamisen voi ottaa paikallisena elämyksenä.
Funikulaari aloitti toimintansa jo vuonna 1912, joten se on ehtinyt kuljettaa bergamolaisia monen sukupolven ajan. Matka on vain 630 metrin mittainen, mutta sen aikana noustaan noin 90 metriä korkeammalle. San Vigilion funikulaaria ei pidä sekoittaa Città Bassan ja Città Altan välillä liikennöivään toiseen linjaan. Molemmilla funikulaareilla voi matkustaa Bergamon julkisen liikenteen lipuilla.
Funikulaarin yläasemalta aukeaa upea maisema Bergamon kaupunkiin. Erityisesti Città Altan vanhat rakennukset ja kirkontornit näyttävät hienoilta, kun ne kohoavat korkealle ympäröivän laakson yläpuolelle.
San Vigilion kukkula on melko suosittu retkikohde, jonka muutamilla kujilla ja parissa ravintolassa näkyy ainakin näin kauniina sunnuntaina paljon paikallisia pyhäpäivän viettäjiä. Osa on ehkä tullut vain rentoutumaan lasillisen ääreen terassille, mutta joukossa on myös kunnon retkeilyvarusteisiin sonnustautuneita patikoijia. Nousemme kapeaa mukulakivikatua pitkin kohti kukkulan huippua. San Vigilio vaikuttaa rauhalliselta keitaalta muun kaupungin yläpuolella. Pienen parkkipaikan laidalla on pari kissaa nauttimassa auringonpaisteesta.
Kukkulan laelta löytyy viihtyisä puisto, joka on kehittynyt Bergamoa vuosisatojen ajan vartioineen San Vigilion linnoituksen päälle. Paikka sijaitsee noin puoli kilometriä merenpinnan yläpuolella ja sieltä on hienot näkymät vehreälle maaseudulle sekä lähiseudun vuorille saakka. Nautimme lämpimästä kevätpäivästä ja ihailemme maisemia kiireettömästi eri suuntiin.
Linnoituksen nimi on lainattu kukkulalla muinoin sijainneelta San Vigilion kappelilta. San Vigilio eli suomalaisittain Pyhä Vigilius oli Trenton piispa, joka koki vuonna 405 marttyyrikuoleman julistaessaan evankeliumia pakanoille eräässä Gardajärven pohjoispuolella sijaitsevassa laaksossa.
Kukkulalla lienee ollut jonkinlainen vartiotorni jo roomalaisten aikaan, mutta ensimmäinen varsinainen linnoitus pystytettiin 1100-luvulla. Linnoitusta vahvistettiin erityisesti 1400-luvulla, jolloin Bergamo kuului Venetsian tasavaltaan. Kaupungin turvallisuustilanne parani oleellisesti seuraavalla vuosisadalla, kun koko yläkaupunki sai ympärilleen tukevat muurit. Linnoituksen sotilaallinen merkitys väheni, ja 1800-luvulla se suurimmaksi osaksi purettiin. Jäljellä on enää lähinnä muureja ja vallihautoja, jotka muistuttavat kukkulan historiasta.
Kukkulalta laaksoon lähtisi erilaisia pitkiäkin kävelyreittejä, mutta meille riittää tällä kerralla hieman lyhyempikin vaihtoehto. Samoilla vaatteilla ja kaupunkikengillä pitäisi selvitä vielä lounaalle ja samana iltana odottavalle kotimatkallekin, joten on parempi olla hikoilematta liikaa. Onneksi matka ainakin alkaa loivaan alamäkeen.
Ohitamme muutamia kapean tien varrella sijaitsevia koteja, kunnes päädymme pitkään Salita dello Scorlazzone -nimiseen portaikkoon. Liikkeellä on kävelyretkeläisten lisäksi ainakin yksi hurjapää, joka kiitää portaita alas polkupyörällään.
Alhaalla häämöttää kuvauksellinen Tempio dei Caduti -kirkon torni. Tämä pätkä taipaleestamme kuuluu Visit Bergamo -sivustolla suositeltuun The Green City -kävelyreittiin.
Portaikko päättyy lopulta tielle, jonka varrella sijaitsee ylempää näkemämme kirkko. Tempio dei Caduti eli Kaatuneiden temppeli on omistettu ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa kuolleille bergamolaisille sotilaille. Kirkkoa alettiin rakentaa hieman ennen Italian liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan ja sen käyttötarkoitus muotoutui tuon ajan tapahtumien perusteella.
Tempio dei Caduti on yleensä suljettu, mutta siellä järjestetään jokaisen kuukauden toisena sunnuntaina messu. Osumme sattumalta paikalle hieman tämän kuukausittaisen messun päätyttyä, joten ovet ovat jälleen visusti säpissä. Olisi ollut kiinnostavaa kurkata sisäpuolelle, sillä synkkä kirkkosali on kuvien perusteella hyvin persoonallisen näköinen.
Käännymme pian kirkon kulmalta lähdettyämme jälleen alamäkeen Salita Scorlazzino -nimiseen portaikkoon. Rappusten varrelta voi vielä katsella Kaatuneiden temppelille päin ja ihailla kukkivia puita.
Maaliskuinen aurinko lämmittää jo kovin keväisesti ja jostain kuuluu lintujen laulua. Muutamat puut ja pensaat kukkivat näyttävästi. Voisivatkohan nämä olla aprikoosin kukkia?
Kaunis kävelyreitti laskeutuu yhä vain alemmas, mikä tarkoittaa että joudumme vielä jossain vaiheessa nousemaan myös takaisin ylämäkeen. Tuntuu mukavalta päästä tällaisen vehreyden keskelle aivan kaupungin laitamilla. Vastaan tulee muutamia reippaita lenkkeilijöitä koiriensa kanssa. Bergamon modernimpi puoli Città Bassa häämöttää alapuolellamme.
Paluumatka kuvan kukkulalla odottavaan vanhaankaupunkiin ei lopulta ole kovin raskas. Tulemme kävelleeksi muutaman kilometrin oikein miellyttävissä maisemissa. Mielestämme Bergamossa voisi käyttää enemmänkin aikaa kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla patikointiin. Toisaalta jos retkeilyn ottaa oikein asiakseen, löytyy täältä päin Italiaa myös upeita vuoristo- ja järvimaisemiin vieviä vaellusreittejä. San Vigilion kukkula on joka tapauksessa käymisen arvoinen paikka, vaikkei haluaisi kävellä funikulaariasemalta lähimmän ravintolan terassia pidemmälle.
Lue myös muut Bergamosta kertovat juttuni:
Majoitus- ja ravintolakokemuksia Bergamossa
Bergamon sykähdyttävä yläkaupunki Città Alta
Upea Santa Maria Maggioren basilika Bergamossa
Jalkapalloa Bergamossa, Atalanta–Udinese
Vietimme vaimon kanssa mukavan pitkän viikonlopun maaliskuisessa Bergamossa. Kerroin edellisessä jutussa vanhankaupungin nähtävyyksistä ja keskityn tällä kerralla matkan majoitukseen sekä kokemiimme makuelämyksiin.
* Sisältää Booking.comin mainoslinkin
Italia on oikea ruokakulttuurin runsaudensarvi, sillä jokaiselta alueelta, maakunnalta ja kaupungiltakin löytyy omat paikalliset erikoisuutensa. Maan keittiö perustuu ennen kaikkea tuoreisiin kauden mukaisiin raaka-aineisiin, jotka on hankittu mahdollisimman läheltä. Annokset ovat pääsääntöisesti yksinkertaisia, jotta upeat raaka-aineet pääsevät oikeuksiinsa. Lombardian alueella sijaitseva Bergamo edustaa vahvasti pohjoisitalialaista ruokakulttuuria, jossa ateriat ovat usein raskaita ja lihapainotteisia. Täällä törmää usein ainakin maissipuuro polentaan, kermaiseen taleggio-juustoon sekä paikallisten rakastamaan casoncelli-pastaan. Bergamossa voi syödä oikein hyvin, vaikkei paikallinen keittiö ihan nousekaan suosikikseni joihinkin muihin Italian kohteisiin verrattuna.
Luimme sopivasti ennen reissuamme ilmestyneen Matka-lehden jutun, jossa Maria Niemi on esitellyt Bergamon nähtävyyksiä ja ravintolatarjontaa. Nappasimme muutaman hyvän vinkin talteen, joten joukossa on samoja paikkoja kuin lehtijutussakin – jotkut tarkoituksella ja osa sattumaltakin.
Paikallisbussilla lentokentältä vanhaankaupunkiin
Helsingistä pääsee nykyään suoralla lennolla Bergamo-Orio al Serion lentokentälle joko Norwegianin tai Ryanairin siivin. Kyseessä on Rooman Fiumicinon ja Milanon Malpensan jälkeen Italian kolmanneksi vilkkain lentoasema, jonka matkustajamäärät ovat samaa luokkaa Helsinki-Vantaan kanssa. Terminaalin edustalta kulkeva paikallisbussi numero 1 kuljettaa matkustajia 20 minuutin välein rautatieaseman ja Bergamon alakaupungin kautta aina yläkaupunkiin saakka, jonne kaikki tämän jutun vinkit sijoittuvat. Yläkaupunki eli Città Alta on Bergamon keskiaikainen vanhakaupunki, joka sijaitsee korkean kukkulan päällä. Matka Bergamon lentokentältä bussilinjan päätepysäkille vie noin puoli tuntia. Pysäkki sijaitsee kuvassa näkyvillä kulmilla Colle Aperton aukiolla.
Mukava majoitus Le Funi -hotellissa
Pysäkiltä on vain parinsadan metrin kävelymatka Le Funi -hotellille. Lyhyen ylämäkeen viettävän matkan aikana kuljetaan jykevän Sant’Alessandron portin kautta ja ohitetaan San Vigilion kukkulalle vievän funikulaarin ala-asema. Varaamamme hotelli on lainannut nimensä vanhalta funikulaarilta, joka kulkee rakennuksen takaa häiriöitä aiheuttamatta. Le Funin sijainti on erinomainen, sillä ympäristö on hyvin rauhallinen mutta vanhankaupungin kiinnostavimman osan laidalle kävelee parissa minuutissa.
Le Funi on pieni ja kodikas hotelli, jossa tulee heti hyvin tervetullut olo. Englantiakin puhuttaisiin täällä varmasti mielellään, mutta osaan riittävästi italiaa, jotta asiointi onnistuu sujuvasti paikallisella kielellä. Itselleni tulee italiankielisestä keskustelusta aina hyvä mieli. Viivymme kolme yötä, joten ehdin vaihtaa kuulumiset monen eri työntekijän kanssa.
Siisti huoneemme on tilava ja viihtyisä. Näkymän suhteen meillä ei tosin ole onnea, sillä ikkunan takana on vain ylämäkeen viettävällä rinteellä kasvavia puita ja pensaita. Joistakin muista huoneista voisi ihailla maisemia Bergamoon tai kaupungin juurella levittäytyvään laaksoon. Maaliskuisen matkamme aikaan on käynnissä kovaa melua aiheuttava kattoremontti, mitä ei voi olla perjantaiaamuna huomaamatta. Haitta jää onneksi lyhytaikaiseksi, koska lähdemme pian kaupungille ja työt ovat viikonlopun tauolla. Remontti lienee nyt jo valmistunut ja rauha palannut Le Funiin.
Aamiainen tarjoillaan pienessä mutta tälle hotellille riittävän kokoisessa kellaritilassa. Italialaiset aamiaiset eivät yleensä ole kovin runsaita, ja täälläkin valikoima on moneen suomalaiseen hotelliin verrattuna suppeampi. Tarjolla on silti meille aivan riittävästi vaihtoehtoja ja cappuccino on luonnollisesti hyvää. Päivä alkaa mukavasti esimerkiksi voisarven, leivän, juustojen, suolaisen piiraan, makean kakun ja tuoremehun avulla.
* Varaa majoitus Le Funiin Booking.comin kautta.
Tyylikäs ravintola La Ripa
Saavumme kaupunkiin iltalennolla ja vaikka kello alkaakin olla jo ainakin suomalaisittain melko paljon, haluamme lähteä perille päästyämme syömään. Tarkoituksena olisi haukata lähinnä pientä iltapalaa, mutta nälkä kasvaa syödessä tai ainakin meidän tekee mieli tilata useampi ruokalaji kun huomaamme muidenkin illastavan pitkän kaavan mukaan. La Ripa on Le Funi -hotellin yhteydessä toimiva valkoisten pöytäliinojen ravintola, jossa palvelu on kohteliasta ja ruoan laatu oikein hyvä.
Tilaamme alkuun annokset artisokkaa sekä leikkeleitä. Pyydän tarjoilijan suosittelevan meille jotain paikallista suhteellisen kevyttä punaviiniä. Castello di Grumellon tilalla Bergamon lähistöllä valmistettu Medera on raikkaan hedelmäinen mutta persoonallinen viini, joka sopii meille oikein hyvin. Pääruoaksi valitsen tyypillisen paikallisen annoksen, johon kuuluu oliiviöljyssä haudutettua naudanlihaa, polentaa sekä perunaa. Liha on todella mureaa ja annos muutenkin oikein maukas. Tiivistä maissipuuroa polentaa on täälläpäin Italiaa lähes aina saatavilla. Nautaa tarjotaan täkäläisissä ravintoloissa tyypillisesti nimellä brasato, jolloin liha on haudutettu useimmiten punaviinissä ja annos saattaa näyttää vähemmän hienostuneelta kuin La Ripassa.
Tyylikkäässä ja meidän vierailumme aikaan myös melko hiljaisessa salissa on mukava aterioida. Tuntuu kuin matka olisi alkanut parhaalla mahdollisella tavalla hyvän ruoan merkeissä. Aterian kruunaavat maistuvat jälkiruoat. Oma valintani osuu semifreddoon ja vaimolla perinteiseen tiramisuun. Säiden lämmettyä La Ripassa voi aterioida myös tämän jutun avauskuvassa näkyvällä terassilla.
Suosittu Antica Trattoria La Colombina
Meillä on matkan toiseksi illaksi pöytävaraus hotellimme lähellä sijaitsevaan Antica Trattoria La Colombinaan. Trattorian illallisaika alkaa puoli kahdeksalta, joten saavumme paikalle illan ensimmäisten asiakkaiden joukossa. Tilaamme alkuun pari antipastoa. Parsasta, polentasta ja paistetuista munista koostuva annos ei ehkä näytä siltä mitä moni italialaiselta ravintolalta odottaa, mutta edustaa hyvin paikallista keittiötä. Parmankinkku ja artisokka ovatkin jo klassisempaa italialaista ruokaa. Listalta olisi löytynyt myös esimerkiksi laardia sekä hevosenlihaa.
Maistamme täällä Bergamon tunnetuinta ruokaa, eli casoncelli-pastaa. Annos on kieltämättä maukas, muttei ainakaan näin ensi yrittämällä nouse ihan suurimpien suosikkipastojeni joukkoon. Täytetyn puolikuunmuotoisen pastan kera tarjotaan pekonia, salviaa, Grana Padano -juustoa sekä sulatettua voita, joten kokonaisuus on melko raskas. Casoncelli – tai paikallisella murteella casonsèi – on hyvä esimerkki italialaisen ruoan paikallisuudesta, sillä vaikka olen matkustanut maassa paljon ja Lombardiankin alueella monesti, en ollut kuullutkaan tästä pastalajista aiemmin. Casoncelli on nimenomaan Bergamon sekä hieman yllättäen myös sen ikuisen kilpailijan Brescian ruokaa, jota ei syödä juuri muualla. Bresciassakin olen kerran kauan sitten lounastanut, mutta silloin en osannut etsiä casoncellia listalta.
Rauhallinen tunnelma muuttuu illan mittaan meluisaksi, kun pöytiin saapuu suuria paikallisia seurueita. Tämä ei ole suosituissa italialaisissa ravintoloissa mikään yllätys, vaan tutuksi tullut asiaan kuuluva kokemus. Eräs kymmenen miehen ryhmä pitää kuitenkin niin kovaa meteliä, että ymmärtää jopa pyytää mölyämistään muilta paikallaolijoilta anteeksi. Meno toki jatkuu tämän jälkeen entiseen malliin, mutta onneksi seurueen eräänlainen keskushahmo käy useamman kerran ulkona tupakalla. Jatkamme ateriaa joka tapauksessa jälkiruokiin ja espressoon saakka. Panna cotta mansikkakastikkeen kera on varma ja onnistunut valinta.
Ravintola Il Sole keskeisellä paikalla
Syömme matkan viimeisenä päivänä lounaan yläkaupunkia halkovan vilkkaan kävelykadun varrella. Vapaan pöydän löytäminen ennen lounasajan päättymistä tuntuu haastavalta, mutta samannimisen hotellin yhteydessä toimivasta Il Sole -ravintolasta löytyy onneksi tilaa. Pöytämme on lähellä sisäänkäyntiä, joten saamme seurata syödessämme kadulla kulkevaa ihmisvirtaa. Aika moni ohikulkija vilkaisee myös ikkunasta ravintolaan päin. Syön sopivasti täyttävän risoton, jolle juusto antaa mukavasti makua. Ravintolakokemus on miellyttävä ja myös kohtuuhintainen, varsinkin kun huomioidaan sijainti aivan Città Altan keskellä.
Stracciatella-jäätelön koti La Marianna
Yhdeksi maailman tunnetuimmista jäätelömauista noussut stracciatella on keksitty bergamolaisessa La Marianna -kahvilassa, joka toimii kaupungissa edelleen. Kahvilan omistanut Enrico Panattoni kehitti vuonna 1961 valkean kermajäätelön, jossa on epäsäännöllisiä paloja tummaa suklaata. Nimi stracciatella viittaa jäätelömassan sekaan revittyihin suklaapaloihin. Panattoni lainasi nimen roomalaiselta keitolta, johon on sekoitettu hieman vastaavalla tavalla kananmunaa. Käymme ostamassa La Mariannan tiskiltä kupilliset stracciatellaa kadun varrella syötäväksi. Herkullista makua voisi kuvailla vaikkapa pehmeän tasapainoiseksi. Mieleen jäävät erityisesti suklaahiput, jotka ovat yllättävän kookkaita.
Gelateria Carmen
Ostamme matkan toiset jäätelöt Carmen-nimisestä gelateriasta Bergamon yläkaupunkia halkovan vilkkaan kävelykadun Via Bartolomeo Colleonin varrelta. Ulko-ovelle asti yltävä jono kielii jäätelöbaarin tasosta, varsinkin kun valtaosa asiakkaista on laatutietoisia italialaisia. Puhtaat maut ovat juuri niin hyviä kuin aidossa artesaanigelatossa pitääkin. Omat valintani osuvat tällä kerralla suussasulavaan pistaasiin sekä niin ikään erinomaiseen hasselpähkinään.
PolentOne – iltapalaa polentakioskilla
Olemme matkan viimeisenä iltana sen verran kylläisiä, ettemme kaipaa varsinaista ravintola-ateriaa. Kaupungilla kierrellessä alkaa silti tehdä mieli jotain purtavaa, mutta mieluiten mahdollisimman vaivattomaan tapaan. Ratkaisuksi löytyy Bergamon funikulaarin yläaseman vieressä toimiva PolentOne, jota voisi verrata kotimaisiin nakkikioskeihin. Erona on vain se, että tarjolla on lihapiirakoiden ja makkaraperunoiden sijaan polentaa erilaisten lisukkeiden kera.
Polentaa on tullut purtua tällä matkalla jo riittävästi, joten valitsen listalta paikallisella makkaralla ja taleggio-juustolla täytetyn paninon. Se maistuukin muovimukista nautitun Coca Colan kera oikein mainiolta. Matkamme ovat niin nähtävyyksien kuin aterioidenkin osalta usein monipuolisia. Esimerkiksi valkoisten pöytäliinojen La Ripan ja vilkkaan La Colombinan jälkeen tuntuu jotenkin sydäntä lämmittävältä syödä leipää ikivanhojen holvikaarten alla ulkoilmassa. Ei ole ollenkaan huono juttu, vaikka sateenkaari päättyisikin polentakioskille.
Paikallinen erikoisuus polenta e osei
Yksi bergamolaisista paikallisherkuista on polenta e osei, joka ei nimestään huolimatta sisällä lainkaan maissipuuroa. Kyseessä on makea leivos, jonka ulkonäkö jäljittelee polentasta ja pikkulinnuista muodostuvaa vanhaa perinneruokaa. Meiltä tämä keltaisella marsipaanilla kuorrutettu ja suklaalla koristeltu sokerileivos jää valitettavasti maistamatta, mutta onpahan taas yksi syy palata joskus takaisin Bergamoon. Kuva on Nessi-nimisen leipomon näyteikkunasta.
Lue myös aiemmat Bergamosta kertovat jutut:
• Bergamon sykähdyttävä yläkaupunki Città Alta
• Upea Santa Maria Maggioren basilika Bergamossa
• Jalkapalloa Bergamossa, Atalanta–Udinese
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Suomi1 vuosi sittenHiihtoloma Suomutunturin maisemissa
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan Garachico ja Icod de los Vinos
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Bosque de Los Enigmas
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: One World Observatory
-
Ranska11 kuukautta sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame
Kohteena maailma / Rami
18.3.2022 at 17:35
Hieno kirjoitus 🖤💙
Mika / Lähtöportti
18.3.2022 at 18:18
Kiitos Rami! Forza Inter!
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
20.3.2022 at 14:41
Helppoa uskoa, että Interin kotiottelu on varmasti sykähdyttävä kokemus. Olisi se sitä varmasti minulle, vaikka minulla ei vastaaavaa suhdetta seuraan olekaan. Itse muuten ajattelisin, että monella suosikkiseuran valinta saattaa määräytyä ja perustua myös siihen, mitä seuraa kotona vanhemmat kannattavat, syystä tai toisesta.
Mika / Lähtöportti
21.3.2022 at 11:13
Kyllähän nuo isoilla stadioneilla nähnyt pelit sykähdyttävät jollain lailla aina, joukkueista riippumatta. Varmasti monen suosikkiseura on periytynyt vanhemmilta ja ties kuinka monelta edeltävältä sukupolvelta varsinkin suurissa jalkapallomaissa. Suomesta katsottuna on vaikea edes käsittää, kuinka ihmiset ovat kasvaneet omaan seuraansa kiinni ja kuinka paljon se heille merkitsee. Esimerkiksi Italiassa voisi olla vaikea edes käsittää tällaista pohdintaani sattuman vaikutuksesta suosikkiseuran valintaan.
Lauri
11.5.2022 at 14:14
Onhan Mika käyty ilmaisemassa kiinnostus kaavailtuun uuteen Suomen faniklubiin..?
Mika / Lähtöportti
11.5.2022 at 16:20
Kiinnostaa kyllä! Laitoin sulle viestiä.