Italia
Muistoja Sardiniasta
Näin Italiaa kaivatessa ja uusia matkoja odotellessa voi muistella menneitä reissuja. Sardinia on jäänyt mieleeni kauniina ja karismaattisena saarena, jossa riittäisi tutkittavaa huomattavasti viikkoa pidemmällekin matkalle.
Sardinia on kiehtova saari, jonka historia ja kulttuuri eroavat muusta Italiasta. Saaren asukkailla on vahva sardinialainen identiteettinsä ja heitä pidetään monia muita italialaisia hiljaisempina sekä varautuneempina. Sardiniassa eletään pitkään, sillä saarella asuu väkilukuun suhteutettuna enemmän satavuotiaita kuin missään muualla maailmassa. Tästä lienee kiittäminen ainakin rauhallista elämänmenoa, yhteisöllisyyttä sekä maukasta lähiruokaa.

Saaren sydän löytyy sisämaan karusta luonnosta ja myös lampaat kuuluvat erottamattomasti Sardiniaan. Sen sijaan mereen on suhtauduttu jopa epäluuloisesti, sillä se on tuonut paljon harmia. Erilaisten valloittajien sotalaivat ovat rantautuneet vuosisatojen kuluessa Sardiniaan, hallitsijat ovat vaihtuneet ja eri kansat jättäneet jälkensä tälle sielukkaalle saarelle. Majoituimme heinäkuussa 2008 tekemällämme matkalla Castelsardon kylään, josta käsin teimme vuokra-autolla muutamia retkiä. Ehdimme nähdä vain pienen kulman suuren saaren pohjoisosasta, joten joskus olisi mukava palata tutustumaan Sardiniaan laajemminkin.
Castelsardo on meille juuri sopiva paikka yhden viikon matkan tukikohdaksi. Kukkulan rinteelle kohoava vanhakaupunki on kaunis ja yleinen ilmapiiri varsin rauhallinen. Matkailijoitakin toki riittää, mutta kylä tuntuu sopivan pieneltä ja viihtyisältä. Toisaalta ravintolavaihtoehtoja on varsin runsaasti.

Majoitumme Hotel Pedraladdaan, joka sijaitsee komealla paikalla lyhyen kävelymatkan päässä keskustasta. Suuri hotelli ajaa asiansa, mutta jää mieleen hieman kolkkona paikkana, jossa emme erityisesti viihdy. Päällimmäiset muistot liittyvät meluisaan aamiaishuoneeseen sekä huoneen lattialla kirmanneeseen torakkaan.

Castelsardossa saa kiivetä portaita oikein urakalla. Edes helteinen sää ei hillitse menohaluja, sillä vanhankaupungin mäkiset kujat ovat kuvauksellisia ja maisemat vain paranevat ylöspäin kiivettäessä.

Parhaista näkymistä saa nauttia kukkulan huipulla, jossa kohoaa vanha linnoitus. Kaukana alhaalla kimaltaa Välimeri ja kylän kattojen takana kumpuilevat Sardinian kukkulat. Linnoitus on peräisin 1100-luvulta, jolloin genovalaiset valloittajat perustivat kaupungin nimellä Castelgenovese. Sisätiloissa on punontatöitä esittelevä näyttely. Paikalliset ovat ylpeitä käsityöperinteistään ja koreja sekä muita punottuja esineitä löytyykin kaikista seudun matkamuistoliikkeistä.

Vanhankaupungin kujat ovat iltapäivisin hiljaisia, sillä paikalliset ymmärtävät vetäytyä huilaamaan kuumimpien tuntien ajaksi. Hortensiat ja petuniat kukkivat ruukuissaan, kissat loikoilevat varjoissa ja merituuli tuo ajoittain kaivattua viilennystä vanhoille kujille. Alue on sen verran pieni, että korttelit ja näköalapaikat tulevat pian tutuiksi.
Matka Italiaan on aina myös makumatka. Sardinia tunnetaan esimerkiksi lampaanmaidosta valmistetusta pecorinojuustosta sekä ohuesta carasau-leivästä. Lihaa on syöty perinteisesti enemmän kuin kalaa. Maittava jälkiruoka seadas on eräänlainen pecorinolla täytetty pannukakku, jonka päällä on makeaa hunajaa. Valkoviineissä suositaan vermentino-rypälettä ja punaviineissä cannonauta. Matkasta on jo kauan, joten Castelsardon ravintolat lienevät muuttuneet vuosien varrella. Parhaat muistot jäivät mutkattoman mukavasta La Trattoria da Maria Giuseppasta sekä hienostuneemmasta Il Cormoranosta. Myös kala-ateria maisemaravintola La Guardiolassa onnistui erinomaisesti.
Sardinian pohjoisosan tunnetuin kaupunki lienee Alghero, jonne mekin heti ensimmäisellä autoretkellämme päädymme. Pitkät hiekkarannat ovat tehneet Algherosta suositun lomakohteen, mutta myös muurien suojaama vanhakaupunki on varsin viehättävä.

Pikku Barcelonaksikin kutsutun Algheron erityispiirre on katalaanin kieli, jonka valloittajat toivat kaupunkiin jo 1300-luvulla. Katalaani näkyy katukylteissä ja sen paikallista murretta puhutaan kaupungissa edelleen. Perinteet näyttävät olevan arvossaan, sillä näemme myös muutaman Katalonian punakeltaisen Senyera-lipun. Vaikka Italia onkin Sardinian nykyinen pääkieli, puhutaan saarella yhä myös sardia monine erilaisine murteineen. Sardin asema on ajan kuluessa heikentynyt huomattavasti, mutta arvokkaita kieliperinteitä halutaan suojella ja ylläpitää.

Maleksimme kujien varjoissa ja näemme sekä vanhoja rakennuksia että suuren huvivenesataman. Algherosta jää parhaiten mieleen rantaa seurailevan muurin päällä kulkeva kävelytie, jolta voi katsella merimaisemaa. Helteisenä iltapäivänä on hiljaista, mutta löydämme yhden avoinna olevan ravintolan ja syömme onnistuneen aterian. Mikäs täällä on ollessa, kun aurinko helottaa siniseltä taivaalta ja Sardinian herkut odottavat lautasella.

CAPO CACCIAN HÄIKÄISEVÄT MAISEMAT
Yksi Pohjois-Sardinian kauneimmista paikoista on Capo Caccian niemi, joka pistää merelle reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Algherosta länteen. Mahtavien kalliojyrkänteiden sävyttämä niemi on luonnonsuojelualuetta ja sen korkeimmalla kohdalla sijaitsee vanha majakka.

Capo Caccian tunnetuin nähtävyys on Grotta di Nettuno eli Neptunuksen luola, jossa voi ihailla upeita tippukiviä. Luolaan laskeutuu noin 650 askelman portaikko, jota emme lähde tällä helteellä kokeilemaan. Portaita ylös kapuavat ihmiset huohottavat hikisinä, mutta kokemus on ilmeisesti ollut vaivan arvoinen. Tämä täytynee kokea sitten seuraavalla Sardinian-matkalla! Luolan suulle pääsee myös Algherosta järjestettävillä veneretkillä.

Katselemme valkeita kalliojyrkänteitä ja sinisenä välkehtivää merta ensin portaiden yläpäästä ja myöhemmin myös syrjemmältä löytyvällä näköalapaikalla. Saamme olla jälkimmäisellä paikalla rauhassa keskenämme. Tällaista ympäristöä kelpaakin ihailla ilman turhaa kiirettä.
Sardinian historia on pitkä ja vaiherikas. Menneisyydestä on jäänyt muistoksi muun muassa mystisiä kivirakennelmia, joista käytetään nimitystä nuraghe. Näitä tuhansia vuosia vanhoja rakennelmia kohoaa eri puolilla saarta ja niitä on luultavasti käytetty ainakin asumis- ja puolustustarkoituksiin.

Palmaveran nuraghe sijaitsee aivan Capo Caccian ja Algheron välisen tien varrella, joten se on helppo pysähdyskohde. Aurinko porottaa ja hyönteiset sirittävät, kun katselemme muinaisia kiviä. Palmaveran päärakennus on säilynyt kattoa lukuun ottamatta hyvin kasassa, mutta muu alue on aika lailla raunioina. Nuraghet herättävät mielenkiintoa Sardinian historiaa kohtaan. Keitä nuragheissa asui ja millaista heidän elämänsä oli?

Tutustumme myöhemmin myös Nuraghe Majoriin, joka löytyy Tempio Pausanian kaupungin pohjoispuolelta. Täälläkin kuuluu hyönteisten siritystä ja pienet liskot vilistävät kivien raosta toiseen. Nuraghelle johtavan polun varrella kasvaa Sardinialle tyypillisiä korkkipuita. Korkkipuut kuoritaan käsin ja niistä saadaan materiaalia esimerkiksi viinipullon korkkeihin, pannunalusiin sekä erilaisiin koriste-esineisiin.

Saamme lipunmyyntitiskiltä lainaksi lampun, sillä Nuraghe Majorin katto on vielä tallella. Valaisimesta onkin hyötyä, kun tutkimme alakerran parhaiten säilynyttä pyöreää huonetta. Paksut kiviseinät reunustavat ummehtuneelta haisevaa maalattiaa. Täällä asuu kuulemma myös pieni lepakkoyhdyskunta, jota emme kuitenkaan huomaa. Palmaveran nuraghealue vaikutti olleen pieni kylä, kun taas Nuraghe Majori koostuu vain yhdestä rakennuksesta, jossa on pari sisäpihaa ja muutamia huoneita. Rakennelma muistuttaa vartiotornia jo siksi, että se sijaitsee mäen laella. Nuraghe on hyvässä kunnossa ja pääsemme myös sen katolle katselemaan ympäristöä.
Sardinian vuoristoinen sisämaa kutsuu tutkimusretkille. Ajelemme parina päivänä mutkikkailla teillä ja ihailemme karuja maisemia. Pian Castelsardosta lähdettyämme vastaan tulee Roccia dell’Elefante eli Elefanttikivi. Aivan tien varressa sijaitseva suuri kivi on vuosisatojen kuluessa hioutunut norsua muistuttavaan muotoon.

Kiertelemme ympäri maaseutua ja suunnistamme paperikartan avulla pikkutieltä toiselle. Tienviittoihin valitut paikannimet vaikuttavat melko sattumanvaraisilta, mutta onnistumme seikkailemaan oikeaan suuntaan. Mutkia riittää, mutta liikenne on lähes olematonta. Ajamme sympaattisesti uinuvien maalaiskylien halki, kunnes saavumme kuulaaksona tunnettuun Aggiuksen laaksoon. Graniittikallioiden sävyttämä ”kuumaisema” on karu mutta kaunis. Aggiuksen kylän keskustassa on ikivanhoja kivitaloja ja mukulakivikatuja. Paikalliset vanhukset ovat kokoontuneet kahvilan terassille katselemaan ohikulkijoita ja verkkaista elämänmenoa.

Pysähdymme Tempio Pausaniaan lounaalle. Vanhakaupunki näyttää varsin mukavalta ja viihdymme myös Trattoria La Galluresen pöydän ääressä. Ravintola vaikuttaa aidosti paikalliselta ja ruokakin maistuu italiankielisen puheensorinan keskellä hyvin. Muita ulkomaalaisia ei näy yläkerran pelkistetysti sisustetussa huoneessa lainkaan. Tästä ravintolavierailusta on jo sen verran kauan, etten uskalla sanoa La Galluresen nykytilanteesta mitään. Nettitietojen mukaan se vaikuttaa kuitenkin olevan edelleen pystyssä ja myös paikallisten suosiossa.

Palaamme Tempio Pausaniasta takaisin Castelsardoon entistä mutkikkaampaa vuoristotietä pitkin. Komeiden maisemien lisäksi mieleen jäävät myös tuulilasiin paistanut laskeva aurinko sekä tien yli kipittäneet villisian porsaat. Vaikka Sardinian rannat ovatkin upeita, kannattaa poiketa myös sisämaahan, jossa elämä vaikuttaisi soljuvan samaan kiireettömään tahtiin kuin menneinäkin vuosikymmeninä.
Turismista on muodostunut Sardinialle tärkeä tulonlähde, mutta aivan oma lukunsa on luksusturismi. Kaikki sai alkunsa 1960-luvulla, kun upporikas islamilainen prinssi Karim Aga Khan kumppaneineen osti kilometritolkulla Sardinian kauneinta rantaviivaa. Costa Smeraldaksi eli Smaragdirannikoksi nimetty alue on muotoutunut kalliiksi keitaaksi, jossa riittää viiden tähden hotelleja, luksushuviloita, drinkkibaareja, pursisatamia ja hiekkarantoja. Seutu vetää puoleensa niin Italian kuin muunkin maailman julkimoita, sillä ovathan puitteet varsin mainiot kauniita ja rikkaita ajatellen.

Edellämme murisee punainen Ferrari, kun kurvailemme mutkittelevaa maisematietä pitkin Porto Cervon kylään. Pysäköin pikku Fiatin ujosti syrjemmälle. Ostamme hieman eväitä marketista, josta jää mieleen poikkeuksellisen laaja samppanjavalikoima. Kävelemme Porto Cervon kuuluisaan huvivenesatamaan, jossa istumme pitkään varjoisalla penkillä. Katselemme, kuinka kumiveneillä liikkuvat satamatyöläiset toimivat rikkaiden perheiden juoksupoikina. Satamaa kierrellessä vastaan tulee toinen toistaan kiiltävämpiä huvijahteja. Täällä kelluu miljoona poikineen.

Costa Smeralda on kieltämättä kaunista aluetta. Luksushuvilat sulautuvat sujuvasti luonnon kätköihin, sillä tiukat rakennusmääräykset suojelevat maisemaa. Maasto kumpuilee mukavasti ja lahdenpoukamissa välkkyy turkoosi meri. Ensi kerralla olisi hauskaa vuokrata avoauto ja saapua Porto Cervoon asianmukaisella tyylillä.
Emme ole oikein rantaihmisiä, mutta kun kerran helteisessä Sardiniassa ollaan, on yksi uintipäiväkin paikallaan. Suuntaamme Fiatin nokan kohti La Pelosan rantaa, jota kehutaan yhdeksi saaren parhaista. Kuuluisimpiin se ainakin lukeutuu, ja nytkin hiekkakaistaleella on enemmän porukkaa kuin pienessä kylässä. Sardinia vetää puoleensa erityisesti italialaisia lomanviettäjiä ja tätä rantaa voisi jo kutsua italialaiseksi hulluudeksi.

Huomaamme onneksi päärannan lähistöllä poukaman, jossa on huomattavasti hiljaisempaa. Aurinkotuolista saa pulittaa kymmenen euroa kappaleelta, mutta tämä sijoitus tuntuu onnistuneelta. Saamme ihailla merimaisemaa riittävän rauhallisessa ympäristössä ja käydä myös huolettomasti uimassa. Läheisellä pikku luodolla kohoaa Pelosan vartiotorni, joka on toiminut alueen maamerkkinä jo 1500-luvulta lähtien.

Stintinon kylä sijaitsee muutaman kilometrin verran La Pelosasta etelään. Keskusta vaikuttaa nukahtaneen iltapäivän raukeuteen, mutta saamme ostettua eväitä ja syötyä ne kauniin pienvenesataman laidalla. Tässä on taas yksi esimerkki paikoista, joihin ei ilman vuokra-autoa sattumalta päätyisi.
Pohjois-Sardiniasta pääsee kätevästi naapurisaarelle Korsikalle, jonne mekin teemme päiväretken. Lauttoja Santa Teresa Galluran satamakaupungista Korsikan Bonifacioon kulkee useita kertoja päivässä, ja liput voi ostaa etukäteen Moby Linesin nettisivuilta. Lauttamatka vie alle tunnin ja saammekin ihailla Korsikan komeita rantakallioita yllättävän nopeasti. Myös kukkulan päälle rakennettu Bonifacion vanhakaupunki on vaikuttava ilmestys.

Käytämme kuusi Korsikalle varaamaamme tuntia lähinnä Bonifacion mukulakivikaduilla kiertelyyn sekä kiireettömään monen ruokalajin terassilounaaseen. Pienen aukion laidalla syöty ateria on suuri nautinto erityisesti siksi, että saamme aistia ympärillämme paikallista elämänmenoa. Bonifaciossa riittää kyllä turisteja, mutta kapeilla kujilla piileskelevät kissat, pittoreskisti rapistuneet seinät ja värikkäät ikkunaluukut vievät kokemuksen kirkkaasti positiivisen puolelle. Sointuva ranskan kieli, patongit kainalossa kulkevat ihmiset ja haitaria soittava katumuusikko tekevät selväksi, mihin maahan olemme saapuneet. Korsika maistuu paikallisessa keitossa ja muissa ruokalajeissa.

Ehdimme kävellä Bonifacion kujia useampaan kertaan edestakaisin. Vanhakaupunki on todellakin näkemisen arvoinen, mutta melko pieni. Löydämme mukavan näköalapaikan, jolta saamme ihailla komeiden kalkkikivijyrkänteiden reunustamaa merta. Näissä maisemissa viihtyisi kauemminkin, niin Korsikan kuin Sardiniankin puolella.
Italia
Maisemia San Vigilion kukkulalta Bergamosta
San Vigilion kukkula tarjoaa Bergamon parhaat näköalat sekä mahdollisuuden hengittää raikasta ilmaa aivan keskustan tuntumassa. Kukkulan ympäristössä kulkee myös maalaismaisemiin vieviä kävelyreittejä.
San Vigilio on Bergamon kaupungin korkein kukkula, jolle voisi hyvin nousta vanhastakaupungista Città Altasta kävellenkin. Haluamme silti käyttää vanhaa funikulaaria, jolla matkustamisen voi ottaa paikallisena elämyksenä.

Funikulaari aloitti toimintansa jo vuonna 1912, joten se on ehtinyt kuljettaa bergamolaisia monen sukupolven ajan. Matka on vain 630 metrin mittainen, mutta sen aikana noustaan noin 90 metriä korkeammalle. San Vigilion funikulaaria ei pidä sekoittaa Città Bassan ja Città Altan välillä liikennöivään toiseen linjaan. Molemmilla funikulaareilla voi matkustaa Bergamon julkisen liikenteen lipuilla.

Funikulaarin yläasemalta aukeaa upea maisema Bergamon kaupunkiin. Erityisesti Città Altan vanhat rakennukset ja kirkontornit näyttävät hienoilta, kun ne kohoavat korkealle ympäröivän laakson yläpuolelle.

San Vigilion kukkula on melko suosittu retkikohde, jonka muutamilla kujilla ja parissa ravintolassa näkyy ainakin näin kauniina sunnuntaina paljon paikallisia pyhäpäivän viettäjiä. Osa on ehkä tullut vain rentoutumaan lasillisen ääreen terassille, mutta joukossa on myös kunnon retkeilyvarusteisiin sonnustautuneita patikoijia. Nousemme kapeaa mukulakivikatua pitkin kohti kukkulan huippua. San Vigilio vaikuttaa rauhalliselta keitaalta muun kaupungin yläpuolella. Pienen parkkipaikan laidalla on pari kissaa nauttimassa auringonpaisteesta.

Kukkulan laelta löytyy viihtyisä puisto, joka on kehittynyt Bergamoa vuosisatojen ajan vartioineen San Vigilion linnoituksen päälle. Paikka sijaitsee noin puoli kilometriä merenpinnan yläpuolella ja sieltä on hienot näkymät vehreälle maaseudulle sekä lähiseudun vuorille saakka. Nautimme lämpimästä kevätpäivästä ja ihailemme maisemia kiireettömästi eri suuntiin.

Linnoituksen nimi on lainattu kukkulalla muinoin sijainneelta San Vigilion kappelilta. San Vigilio eli suomalaisittain Pyhä Vigilius oli Trenton piispa, joka koki vuonna 405 marttyyrikuoleman julistaessaan evankeliumia pakanoille eräässä Gardajärven pohjoispuolella sijaitsevassa laaksossa.

Kukkulalla lienee ollut jonkinlainen vartiotorni jo roomalaisten aikaan, mutta ensimmäinen varsinainen linnoitus pystytettiin 1100-luvulla. Linnoitusta vahvistettiin erityisesti 1400-luvulla, jolloin Bergamo kuului Venetsian tasavaltaan. Kaupungin turvallisuustilanne parani oleellisesti seuraavalla vuosisadalla, kun koko yläkaupunki sai ympärilleen tukevat muurit. Linnoituksen sotilaallinen merkitys väheni, ja 1800-luvulla se suurimmaksi osaksi purettiin. Jäljellä on enää lähinnä muureja ja vallihautoja, jotka muistuttavat kukkulan historiasta.

Kukkulalta laaksoon lähtisi erilaisia pitkiäkin kävelyreittejä, mutta meille riittää tällä kerralla hieman lyhyempikin vaihtoehto. Samoilla vaatteilla ja kaupunkikengillä pitäisi selvitä vielä lounaalle ja samana iltana odottavalle kotimatkallekin, joten on parempi olla hikoilematta liikaa. Onneksi matka ainakin alkaa loivaan alamäkeen.

Ohitamme muutamia kapean tien varrella sijaitsevia koteja, kunnes päädymme pitkään Salita dello Scorlazzone -nimiseen portaikkoon. Liikkeellä on kävelyretkeläisten lisäksi ainakin yksi hurjapää, joka kiitää portaita alas polkupyörällään.

Alhaalla häämöttää kuvauksellinen Tempio dei Caduti -kirkon torni. Tämä pätkä taipaleestamme kuuluu Visit Bergamo -sivustolla suositeltuun The Green City -kävelyreittiin.

Portaikko päättyy lopulta tielle, jonka varrella sijaitsee ylempää näkemämme kirkko. Tempio dei Caduti eli Kaatuneiden temppeli on omistettu ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa kuolleille bergamolaisille sotilaille. Kirkkoa alettiin rakentaa hieman ennen Italian liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan ja sen käyttötarkoitus muotoutui tuon ajan tapahtumien perusteella.

Tempio dei Caduti on yleensä suljettu, mutta siellä järjestetään jokaisen kuukauden toisena sunnuntaina messu. Osumme sattumalta paikalle hieman tämän kuukausittaisen messun päätyttyä, joten ovet ovat jälleen visusti säpissä. Olisi ollut kiinnostavaa kurkata sisäpuolelle, sillä synkkä kirkkosali on kuvien perusteella hyvin persoonallisen näköinen.

Käännymme pian kirkon kulmalta lähdettyämme jälleen alamäkeen Salita Scorlazzino -nimiseen portaikkoon. Rappusten varrelta voi vielä katsella Kaatuneiden temppelille päin ja ihailla kukkivia puita.

Maaliskuinen aurinko lämmittää jo kovin keväisesti ja jostain kuuluu lintujen laulua. Muutamat puut ja pensaat kukkivat näyttävästi. Voisivatkohan nämä olla aprikoosin kukkia?

Kaunis kävelyreitti laskeutuu yhä vain alemmas, mikä tarkoittaa että joudumme vielä jossain vaiheessa nousemaan myös takaisin ylämäkeen. Tuntuu mukavalta päästä tällaisen vehreyden keskelle aivan kaupungin laitamilla. Vastaan tulee muutamia reippaita lenkkeilijöitä koiriensa kanssa. Bergamon modernimpi puoli Città Bassa häämöttää alapuolellamme.

Paluumatka kuvan kukkulalla odottavaan vanhaankaupunkiin ei lopulta ole kovin raskas. Tulemme kävelleeksi muutaman kilometrin oikein miellyttävissä maisemissa. Mielestämme Bergamossa voisi käyttää enemmänkin aikaa kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla patikointiin. Toisaalta jos retkeilyn ottaa oikein asiakseen, löytyy täältä päin Italiaa myös upeita vuoristo- ja järvimaisemiin vieviä vaellusreittejä. San Vigilion kukkula on joka tapauksessa käymisen arvoinen paikka, vaikkei haluaisi kävellä funikulaariasemalta lähimmän ravintolan terassia pidemmälle.
Lue myös muut Bergamosta kertovat juttuni:
Majoitus- ja ravintolakokemuksia Bergamossa
Bergamon sykähdyttävä yläkaupunki Città Alta
Upea Santa Maria Maggioren basilika Bergamossa
Jalkapalloa Bergamossa, Atalanta–Udinese
Italia
Majoitus- ja ravintolakokemuksia Bergamossa
Vietimme vaimon kanssa mukavan pitkän viikonlopun maaliskuisessa Bergamossa. Kerroin edellisessä jutussa vanhankaupungin nähtävyyksistä ja keskityn tällä kerralla matkan majoitukseen sekä kokemiimme makuelämyksiin.
* Sisältää Booking.comin mainoslinkin
Italia on oikea ruokakulttuurin runsaudensarvi, sillä jokaiselta alueelta, maakunnalta ja kaupungiltakin löytyy omat paikalliset erikoisuutensa. Maan keittiö perustuu ennen kaikkea tuoreisiin kauden mukaisiin raaka-aineisiin, jotka on hankittu mahdollisimman läheltä. Annokset ovat pääsääntöisesti yksinkertaisia, jotta upeat raaka-aineet pääsevät oikeuksiinsa. Lombardian alueella sijaitseva Bergamo edustaa vahvasti pohjoisitalialaista ruokakulttuuria, jossa ateriat ovat usein raskaita ja lihapainotteisia. Täällä törmää usein ainakin maissipuuro polentaan, kermaiseen taleggio-juustoon sekä paikallisten rakastamaan casoncelli-pastaan. Bergamossa voi syödä oikein hyvin, vaikkei paikallinen keittiö ihan nousekaan suosikikseni joihinkin muihin Italian kohteisiin verrattuna.

Luimme sopivasti ennen reissuamme ilmestyneen Matka-lehden jutun, jossa Maria Niemi on esitellyt Bergamon nähtävyyksiä ja ravintolatarjontaa. Nappasimme muutaman hyvän vinkin talteen, joten joukossa on samoja paikkoja kuin lehtijutussakin – jotkut tarkoituksella ja osa sattumaltakin.

Paikallisbussilla lentokentältä vanhaankaupunkiin
Helsingistä pääsee nykyään suoralla lennolla Bergamo-Orio al Serion lentokentälle joko Norwegianin tai Ryanairin siivin. Kyseessä on Rooman Fiumicinon ja Milanon Malpensan jälkeen Italian kolmanneksi vilkkain lentoasema, jonka matkustajamäärät ovat samaa luokkaa Helsinki-Vantaan kanssa. Terminaalin edustalta kulkeva paikallisbussi numero 1 kuljettaa matkustajia 20 minuutin välein rautatieaseman ja Bergamon alakaupungin kautta aina yläkaupunkiin saakka, jonne kaikki tämän jutun vinkit sijoittuvat. Yläkaupunki eli Città Alta on Bergamon keskiaikainen vanhakaupunki, joka sijaitsee korkean kukkulan päällä. Matka Bergamon lentokentältä bussilinjan päätepysäkille vie noin puoli tuntia. Pysäkki sijaitsee kuvassa näkyvillä kulmilla Colle Aperton aukiolla.

Mukava majoitus Le Funi -hotellissa
Pysäkiltä on vain parinsadan metrin kävelymatka Le Funi -hotellille. Lyhyen ylämäkeen viettävän matkan aikana kuljetaan jykevän Sant’Alessandron portin kautta ja ohitetaan San Vigilion kukkulalle vievän funikulaarin ala-asema. Varaamamme hotelli on lainannut nimensä vanhalta funikulaarilta, joka kulkee rakennuksen takaa häiriöitä aiheuttamatta. Le Funin sijainti on erinomainen, sillä ympäristö on hyvin rauhallinen mutta vanhankaupungin kiinnostavimman osan laidalle kävelee parissa minuutissa.

Le Funi on pieni ja kodikas hotelli, jossa tulee heti hyvin tervetullut olo. Englantiakin puhuttaisiin täällä varmasti mielellään, mutta osaan riittävästi italiaa, jotta asiointi onnistuu sujuvasti paikallisella kielellä. Itselleni tulee italiankielisestä keskustelusta aina hyvä mieli. Viivymme kolme yötä, joten ehdin vaihtaa kuulumiset monen eri työntekijän kanssa.

Siisti huoneemme on tilava ja viihtyisä. Näkymän suhteen meillä ei tosin ole onnea, sillä ikkunan takana on vain ylämäkeen viettävällä rinteellä kasvavia puita ja pensaita. Joistakin muista huoneista voisi ihailla maisemia Bergamoon tai kaupungin juurella levittäytyvään laaksoon. Maaliskuisen matkamme aikaan on käynnissä kovaa melua aiheuttava kattoremontti, mitä ei voi olla perjantaiaamuna huomaamatta. Haitta jää onneksi lyhytaikaiseksi, koska lähdemme pian kaupungille ja työt ovat viikonlopun tauolla. Remontti lienee nyt jo valmistunut ja rauha palannut Le Funiin.

Aamiainen tarjoillaan pienessä mutta tälle hotellille riittävän kokoisessa kellaritilassa. Italialaiset aamiaiset eivät yleensä ole kovin runsaita, ja täälläkin valikoima on moneen suomalaiseen hotelliin verrattuna suppeampi. Tarjolla on silti meille aivan riittävästi vaihtoehtoja ja cappuccino on luonnollisesti hyvää. Päivä alkaa mukavasti esimerkiksi voisarven, leivän, juustojen, suolaisen piiraan, makean kakun ja tuoremehun avulla.
* Varaa majoitus Le Funiin Booking.comin kautta.

Tyylikäs ravintola La Ripa
Saavumme kaupunkiin iltalennolla ja vaikka kello alkaakin olla jo ainakin suomalaisittain melko paljon, haluamme lähteä perille päästyämme syömään. Tarkoituksena olisi haukata lähinnä pientä iltapalaa, mutta nälkä kasvaa syödessä tai ainakin meidän tekee mieli tilata useampi ruokalaji kun huomaamme muidenkin illastavan pitkän kaavan mukaan. La Ripa on Le Funi -hotellin yhteydessä toimiva valkoisten pöytäliinojen ravintola, jossa palvelu on kohteliasta ja ruoan laatu oikein hyvä.

Tilaamme alkuun annokset artisokkaa sekä leikkeleitä. Pyydän tarjoilijan suosittelevan meille jotain paikallista suhteellisen kevyttä punaviiniä. Castello di Grumellon tilalla Bergamon lähistöllä valmistettu Medera on raikkaan hedelmäinen mutta persoonallinen viini, joka sopii meille oikein hyvin. Pääruoaksi valitsen tyypillisen paikallisen annoksen, johon kuuluu oliiviöljyssä haudutettua naudanlihaa, polentaa sekä perunaa. Liha on todella mureaa ja annos muutenkin oikein maukas. Tiivistä maissipuuroa polentaa on täälläpäin Italiaa lähes aina saatavilla. Nautaa tarjotaan täkäläisissä ravintoloissa tyypillisesti nimellä brasato, jolloin liha on haudutettu useimmiten punaviinissä ja annos saattaa näyttää vähemmän hienostuneelta kuin La Ripassa.

Tyylikkäässä ja meidän vierailumme aikaan myös melko hiljaisessa salissa on mukava aterioida. Tuntuu kuin matka olisi alkanut parhaalla mahdollisella tavalla hyvän ruoan merkeissä. Aterian kruunaavat maistuvat jälkiruoat. Oma valintani osuu semifreddoon ja vaimolla perinteiseen tiramisuun. Säiden lämmettyä La Ripassa voi aterioida myös tämän jutun avauskuvassa näkyvällä terassilla.

Suosittu Antica Trattoria La Colombina
Meillä on matkan toiseksi illaksi pöytävaraus hotellimme lähellä sijaitsevaan Antica Trattoria La Colombinaan. Trattorian illallisaika alkaa puoli kahdeksalta, joten saavumme paikalle illan ensimmäisten asiakkaiden joukossa. Tilaamme alkuun pari antipastoa. Parsasta, polentasta ja paistetuista munista koostuva annos ei ehkä näytä siltä mitä moni italialaiselta ravintolalta odottaa, mutta edustaa hyvin paikallista keittiötä. Parmankinkku ja artisokka ovatkin jo klassisempaa italialaista ruokaa. Listalta olisi löytynyt myös esimerkiksi laardia sekä hevosenlihaa.

Maistamme täällä Bergamon tunnetuinta ruokaa, eli casoncelli-pastaa. Annos on kieltämättä maukas, muttei ainakaan näin ensi yrittämällä nouse ihan suurimpien suosikkipastojeni joukkoon. Täytetyn puolikuunmuotoisen pastan kera tarjotaan pekonia, salviaa, Grana Padano -juustoa sekä sulatettua voita, joten kokonaisuus on melko raskas. Casoncelli – tai paikallisella murteella casonsèi – on hyvä esimerkki italialaisen ruoan paikallisuudesta, sillä vaikka olen matkustanut maassa paljon ja Lombardiankin alueella monesti, en ollut kuullutkaan tästä pastalajista aiemmin. Casoncelli on nimenomaan Bergamon sekä hieman yllättäen myös sen ikuisen kilpailijan Brescian ruokaa, jota ei syödä juuri muualla. Bresciassakin olen kerran kauan sitten lounastanut, mutta silloin en osannut etsiä casoncellia listalta.

Rauhallinen tunnelma muuttuu illan mittaan meluisaksi, kun pöytiin saapuu suuria paikallisia seurueita. Tämä ei ole suosituissa italialaisissa ravintoloissa mikään yllätys, vaan tutuksi tullut asiaan kuuluva kokemus. Eräs kymmenen miehen ryhmä pitää kuitenkin niin kovaa meteliä, että ymmärtää jopa pyytää mölyämistään muilta paikallaolijoilta anteeksi. Meno toki jatkuu tämän jälkeen entiseen malliin, mutta onneksi seurueen eräänlainen keskushahmo käy useamman kerran ulkona tupakalla. Jatkamme ateriaa joka tapauksessa jälkiruokiin ja espressoon saakka. Panna cotta mansikkakastikkeen kera on varma ja onnistunut valinta.

Ravintola Il Sole keskeisellä paikalla
Syömme matkan viimeisenä päivänä lounaan yläkaupunkia halkovan vilkkaan kävelykadun varrella. Vapaan pöydän löytäminen ennen lounasajan päättymistä tuntuu haastavalta, mutta samannimisen hotellin yhteydessä toimivasta Il Sole -ravintolasta löytyy onneksi tilaa. Pöytämme on lähellä sisäänkäyntiä, joten saamme seurata syödessämme kadulla kulkevaa ihmisvirtaa. Aika moni ohikulkija vilkaisee myös ikkunasta ravintolaan päin. Syön sopivasti täyttävän risoton, jolle juusto antaa mukavasti makua. Ravintolakokemus on miellyttävä ja myös kohtuuhintainen, varsinkin kun huomioidaan sijainti aivan Città Altan keskellä.

Stracciatella-jäätelön koti La Marianna
Yhdeksi maailman tunnetuimmista jäätelömauista noussut stracciatella on keksitty bergamolaisessa La Marianna -kahvilassa, joka toimii kaupungissa edelleen. Kahvilan omistanut Enrico Panattoni kehitti vuonna 1961 valkean kermajäätelön, jossa on epäsäännöllisiä paloja tummaa suklaata. Nimi stracciatella viittaa jäätelömassan sekaan revittyihin suklaapaloihin. Panattoni lainasi nimen roomalaiselta keitolta, johon on sekoitettu hieman vastaavalla tavalla kananmunaa. Käymme ostamassa La Mariannan tiskiltä kupilliset stracciatellaa kadun varrella syötäväksi. Herkullista makua voisi kuvailla vaikkapa pehmeän tasapainoiseksi. Mieleen jäävät erityisesti suklaahiput, jotka ovat yllättävän kookkaita.

Gelateria Carmen
Ostamme matkan toiset jäätelöt Carmen-nimisestä gelateriasta Bergamon yläkaupunkia halkovan vilkkaan kävelykadun Via Bartolomeo Colleonin varrelta. Ulko-ovelle asti yltävä jono kielii jäätelöbaarin tasosta, varsinkin kun valtaosa asiakkaista on laatutietoisia italialaisia. Puhtaat maut ovat juuri niin hyviä kuin aidossa artesaanigelatossa pitääkin. Omat valintani osuvat tällä kerralla suussasulavaan pistaasiin sekä niin ikään erinomaiseen hasselpähkinään.

PolentOne – iltapalaa polentakioskilla
Olemme matkan viimeisenä iltana sen verran kylläisiä, ettemme kaipaa varsinaista ravintola-ateriaa. Kaupungilla kierrellessä alkaa silti tehdä mieli jotain purtavaa, mutta mieluiten mahdollisimman vaivattomaan tapaan. Ratkaisuksi löytyy Bergamon funikulaarin yläaseman vieressä toimiva PolentOne, jota voisi verrata kotimaisiin nakkikioskeihin. Erona on vain se, että tarjolla on lihapiirakoiden ja makkaraperunoiden sijaan polentaa erilaisten lisukkeiden kera.

Polentaa on tullut purtua tällä matkalla jo riittävästi, joten valitsen listalta paikallisella makkaralla ja taleggio-juustolla täytetyn paninon. Se maistuukin muovimukista nautitun Coca Colan kera oikein mainiolta. Matkamme ovat niin nähtävyyksien kuin aterioidenkin osalta usein monipuolisia. Esimerkiksi valkoisten pöytäliinojen La Ripan ja vilkkaan La Colombinan jälkeen tuntuu jotenkin sydäntä lämmittävältä syödä leipää ikivanhojen holvikaarten alla ulkoilmassa. Ei ole ollenkaan huono juttu, vaikka sateenkaari päättyisikin polentakioskille.

Paikallinen erikoisuus polenta e osei
Yksi bergamolaisista paikallisherkuista on polenta e osei, joka ei nimestään huolimatta sisällä lainkaan maissipuuroa. Kyseessä on makea leivos, jonka ulkonäkö jäljittelee polentasta ja pikkulinnuista muodostuvaa vanhaa perinneruokaa. Meiltä tämä keltaisella marsipaanilla kuorrutettu ja suklaalla koristeltu sokerileivos jää valitettavasti maistamatta, mutta onpahan taas yksi syy palata joskus takaisin Bergamoon. Kuva on Nessi-nimisen leipomon näyteikkunasta.
Lue myös aiemmat Bergamosta kertovat jutut:
• Bergamon sykähdyttävä yläkaupunki Città Alta
• Upea Santa Maria Maggioren basilika Bergamossa
• Jalkapalloa Bergamossa, Atalanta–Udinese
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Suomi1 vuosi sittenHiihtoloma Suomutunturin maisemissa
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Bosque de Los Enigmas
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: One World Observatory
-
Ranska11 kuukautta sittenPariisin-viikon monet kokemukset
-
Ranska11 kuukautta sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame










Marika / Matkalla Missä Milloinkin
23.4.2021 at 19:36
Tätä lukiessa tempautui itsekin Sardinian kujille mukaan, tuntui, kuin olisin ollut kärpäsenä seuraamassa teidän retkeänne. La Pelosan ranta ei kuvan perusteella houkutellut minuakaan, mutta noille varjoisille kujille menisin mieluusti vaeltelemaan. Ja Neptunuksen luola jäi kiinnostamaan, sinne suuntaisin varmasti. Olen lähiaikoina innostunut luolista, onneksi myös täällä Suomessa on kiinnostavia luolia vierailtavaksi. Vuokra-auto lisää kyllä huomattavasti mahdollisuuksia matkoilla.
Mika / Lähtöportti
24.4.2021 at 12:17
Kiitos, mukava kuulla että tunnelma välittyi! Sardiniaan voisi mennä toistekin ja kierrellä saarta autolla laajemmin. Uskon että sieltä löytyisi teillekin esimerkiksi kiinnostavia patikkapolkuja ja luolia. Neptunuksen luola saattaa olla Sardinian luolista tunnetuin, mutta niitä on paljon muitakin.
Eila / Metkaamatkustelua
24.4.2021 at 12:58
Olipa hienosti kirjoitettu ja kuvitettu, monipuolinen muistelu Sardinian vierailustanne samalta kesältä 2008 kuin mekin siellä kävimme. Tuli mieleen mukavia muistoja samoista vierailukohteista. Me jouduimme tyytymään autonajotaidottomina seuramatkajärjestäjän retkiin. Kivoja nekin olivat, vaikka aikataulut eivät olleet yhtä vapaat kuin teillä omilla autoreissuillanne.
https://metkaamatkustelua.blogspot.com/2008/06/sardinia-alghero-4-1162008.html
Korsikan saaren pohjoisosiin tutustuimme reilun viikon omatoimimatkalla kesällä 2015. Etelän Bonifaciossa emme käyneet, mutta kuvailemasi tunnelma tuntui tutulta.
https://metkaamatkustelua.kuvat.fi/kuvat/Ranska,+Korsika+2015/
Mika / Lähtöportti
26.4.2021 at 11:23
Kiitos Eila! Hauskaa että kävitte samana kesänä Sardiniassa. Kävin lukemassa molemmat matkakertomuksesi, niistäkin tuli paljon tutulta kuulostavia tunnelmia ja muistoja omaan mieleeni. Olisi hauska viipyä joskus myös Korsikalla viikko tai kaksikin. Bonifacion lisäksi olen tehnyt päiväretken myös teille tuttuun Calviin Nizzasta käsin, mutta yötä en ole Korsikalla koskaan ollut.
Jenni / Unelmatrippi
24.4.2021 at 16:14
Tässä tuli lukijallekin ikävä Italiaan. 🙂 Tämän jutun perusteella vaikuttaa nyt siltä, että pitää lisätä Sardinia ja Korsika todo-listalle. Houkuttelevan kuuloista ja näköistä! Nuo ihanat maisemat ja herkulliset ruuat, kimmeltävä meri ja kiinnostava historia saisivat ihan varmasti helposti viihtymään viikon tai pidempäänkin.
Mika / Lähtöportti
26.4.2021 at 11:41
Uskon kyllä että tykkäisitte sekä Sardiniasta että Korsikasta! Molemmat sopisi teidän matkailutyylillä varmasti samalle reissulle, esimerkiksi viikko molemmilla saarilla. Autolla riittää paljon kierreltävää ja saarelta toiselle siirtyminen on helppoa. Pittoreskit maalaiskylät, monet linnoitukset, hyvät ruoat ja viinit, merimaisemat ja hieman Manner-Euroopasta eroava tunnelma… eikö kuulostakin hyvältä? 😉
Jenni / Unelmatrippi
30.4.2021 at 19:54
No todellakin! Hyvin myyty! 😀
Mika / Lähtöportti
4.5.2021 at 10:58
Hyviä kohteita Euroopassa autoileville, mutta sopivasti sivussa yleisimmiltä reiteiltä 🙂