Jalkapallo
10 haavetta jalkapallomatkoista
Seuraan käynnissä olevaa jalkapallon EM-turnausta hieman kaksijakoisin tunnelmin. Kauan odotettujen kisojen toteutuminen on mahtavaa, vaikka toisaalta harmittaakin, etten päässyt paikan päälle. Kokosin pettymyksen lievittämiseksi toivelistan jalkapallomatkoista tulevia vuosia ajatellen.
Ympäri mannerta pelattavista EM-kisoista piti tulla monen unelman täyttymys, mutta toisin kävi. Pandemia siirsi kisoja ensin vuodella, ja lopulta suunnitelmani peruuntuivat yksi toisensa jälkeen pääsylippujen huvetessa joko vapaaehtoisesti palauttamalla tai Euroopan jalkapalloliiton päätöksellä. Lippuja Suomen peleihin minulla ei ollut, mutta jokainen tuttuni voi arvata, minkä kokoisen haaveen toteutuminen Italian arvokisaottelut Rooman Stadio Olimpicolla olisivat olleet. Hankittuna oli myös lippuja Dubliniin sekä Lontoossa pelattavaan välierään. Nyt onkin aika keksiä uusia unelmia, joita voisi toteuttaa ”korvauksena” menetetyille EM-kisakokemuksille.

Jalkapallo on parasta paikan päällä nimenomaan tunnelman vuoksi. Hienoista otteluista voi nauttia kotisohvallakin, mutta innokkaat kannattajat luovat tapahtumista ikimuistoisia elämyksiä. Nautin peleistä myös suomalaisissa katsomoissa, mutta kokemukset nousevat monissa muissa maissa erilaiselle tasolle. Toivelistani on sekoitus todennäköisiä reissuja, kaukaisia haaveita, matkailuelämyksiä sekä itselleni enemmän tai vähemmän tärkeitä joukkueita.
Kaikkein eniten kaipaan Interin peleihin Milanoon.
1. ITALIA
Kesällä 1989 tekemäni Italian-matka oli yksi elämäni tärkeimmistä, sillä ihastuin viikon aikana koko maahan sekä ostin myös Interin sinimustan lipun. Sekä Italialla että Interillä on ollut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tärkeä osa elämässäni, joten on selvää, että haluaisin kaikista eniten jalkapallomatkalle Milanoon. Edellisestä paikan päällä nähdystä Interin pelistä on jo useampi vuosi ja innostukseni on kieltämättä tavallistakin suurempi, koska sinimustat voittivat tänä keväänä pitkästä aikaa Italian mestaruuden. Nykyjoukkueessa on myös monta suosikeikseni noussutta pelaajaa, kuten Nicolò Barella ja Alessandro Bastoni.
Olen nähnyt Italiassa myös Roman, Udinesen, Brescian ja Barin kotiottelut. Lähtisin toki mielelläni melkein mihin tahansa peliin, mutta pari itselleni uutta stadionia houkuttelee aivan erityisesti. Napolin hiljattain uudelleen nimetty Stadio Diego Armando Maradona olisi varmasti ikimuistoinen kokemus. Napolilaiset kannattajat ovat italialaisellakin mittapuulla poikkeuksellisen äänekkäitä ja sähköinen tunnelma on välittynyt monesti televisioon. Toivelistallani on myös Genovan Stadio Marassi, joka on tullut ruutujen välityksellä tutuksi niin Sampdorian kuin Genoankin kotiotteluissa. Se on yksi Italian vanhimmista stadioneista ja eroaa arkkitehtuuriltaan maan muista areenoista.
Kisat näkyvät isäntäkaupungeissa myös stadionien ulkopuolella. Kuva MM-kisojen fanialueelta Pietarista.
2. ARVOKISAT
Sain aikaiseksi matkustaa arvokisakatsomoihin varsin myöhään, mutta parempi sekin kuin ei milloinkaan. Vuoden 2016 EM-kisojen ja 2018 MM-kisojen jälkeen turnausputkea oli siis tarkoitus jatkaa parhaillaan pelattavissa EM-kisoissa, mutta pandemia muutti suunnitelmia. Onneksi arvokisoja pelataan tästäkin eteenpäin aina parillisina vuosina. Qatarin ensi vuoden MM-kisat ajattelin kuitenkin jättää väliin, sillä tapahtumaan liittyvä korruptio ja ihmisoikeusrikkomukset ovat poikkeuksellisen räikeitä. Boikotoinnin syitä voisi toki keksiä moniin muihinkin asioihin, mutta omalla kohdallani raja menee Qatarin stadioneille lähtemisessä.
Odotan jo vuoden 2024 EM-kisoja, jotka pelataan sekä kulkuyhteyksien että jalkapallokulttuurin kannalta sopivasti Saksassa. Siellä olisi mukava olla paikan päällä useammassakin pelissä. Muiden EM-kisojen pitopaikkoja ei ole vielä päätetty, mutta haaveilen niin Italian kuin Pohjoismaidenkin kisaisännyydestä joskus tulevaisuudessa. Vuoden 2026 MM-kisat levittäytyvät Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Meksikoon. Sinne lähtemistä pidän epätodennäköisenä, mutta reissun toteutuessa yhdistäisin pelit osaksi laajempaa Amerikan-matkaa. Arvokisoista odotan ennen kaikkea kaupunkien kaduille levittäytyvää kisahuumaa sekä omia maitaan hyväntuulisesti kannattavia suuria fanijoukkoja. Vastaavaa voisi kokea myös Mestarien liigan loppuottelussa, jonka pääsylippujen hankkimista voi vuosittain yrittää UEFA:n nettisivujen kautta.
Olen nähnyt Suomen maaotteluita toistaiseksi vain kotimaassa. Kuvassa Suomi-Andorra Tampereella vuonna 2004.
3. SUOMEN MAAOTTELUT ULKOMAILLA
Olen ollut kannustamassa Suomea monia kymmeniä kertoja, mutta kyseessä ovat aina olleet kotiottelut. Olisikin mielenkiintoinen kokemus lähteä joskus vieraspeliin ja saada kokemus Huuhkajien kannattamisesta ulkomailla. Maajoukkueella on aktiivinen kannattajayhdistys ja vieraspeleihin on riittänyt viime vuosina lähtijöitä, joten yksikseen ei tarvitsisi sinivalkoista kaulaliinaa heiluttaa. Italian maajoukkue on minulle yhtä rakas kuin Suomikin, mutta jostain syystä en ole suuremmin unelmoinut matkoista Gli Azzurrin peleihin arvokisoja lukuun ottamatta. Sen sijaan Irlannin kotiottelu Dublinissa on kuulunut jo kauan haavelistalleni. Irlannin fanit luovat aina huikean tunnelman ja koska Vihreä saari on vienyt matkakohteena palan sydämestäni, olisi joukkoon luontevaa liittyä.
Suomen maajoukkueista puhuttaessa täytyy muistaa myös naiset, jotka ovat menestyneet tällä vuosituhannella erittäin hyvin. Helmareiden EM-kisadebyytti vuonna 2005 tuotti ikimuistoisen välieräpaikan ja kun EM-kisat palaavat ensi vuonna Englantiin, on Suomi mukana jo neljättä kertaa. Naisten jalkapallo houkuttelee koko ajan suurempaa yleisöä, joten myös Helmareiden arvokisapelit olisivat varmasti paikan päällä kokemisen arvoisia.
Argentiinan MM-kisaottelun seuraaminen antoi esimakua siitä, millainen tunnelma Buenos Airesissa voisi olla.
4. ARGENTIINA
Yksi hienoimmista kokemuksistani on ollut Argentiinan MM-kisaottelun seuraaminen Pietarissa. Eteläamerikkalaiset fanit täyttivät stadionin ja riemuitsivat niin kaduilla kuin metrovaunuissakin. Tämän perusteella voi vain kuvitella, millaiset laulut Buenos Airesissa raikuvat. Silkkaa jalkapallohulluutta ajatellen on vaikea keksiä sopivampaa matkakohdetta, sillä kaikki Argentiinan viisi suurinta seuraa tulevat pääkaupungista. Maan kuumin ottelu Superclásico pelataan Boca Juniorsin ja River Platen välillä. Tämän derbyn näkeminen Bocan tarunhohtoisella La Bomboneralla olisi unelmien täyttymys, joskin lippujen saatavuus ja tapahtuman turvallisuus ovatkin jo ihan toinen asia.
Argentiinan-matkan toteutuminen ja ajankohta ovat totta puhuen täysin hämärän peitossa, mutta jos nyt koskaan Buenos Airesiin saakka pääsen, niin haluaisin nähdä San Lorenzon ottelun. Korpeilla on uskoakseni maan parhaat fanit ja seura vaikuttaa muutenkin kiinnostavalta. Muut Buenos Airesin suurseurat ovat Independiente ja Racing Club, joiden välillä pelataan kiihkeä Avellanedan derby. Argentiinalaisten stadionien tunnelma lienee huikea lähes kaikissa otteluissa, joten käytännössä minkä tahansa pelin näkeminen kelpaisi oikein hyvin.
Toistaiseksi ainoa Saksassa näkemäni peli Bayern München-Werder Bremen huhtikuussa 2019.
5. SAKSA
Bundesliiga oli ennen pandemiaa katsomotunnelmaltaan Euroopan paras sarja, ja uskon että tilanteen salliessa lehterit täyttyvät jälleen ääriään myöten äänekkäistä kannattajista. Matkakohteena kiinnostaisi varsinkin Berliini, jossa en ole käynyt vuosikymmeniin. Pääkaupungissa houkuttaisi myös yksi maailman persoonallisimmista seuroista. Itä-Berliinistä ponnistava Union Berlin tunnetaan tiiviinä yhteisönä, jonka stadionkin on omien kannattajien rakentama. Stadion An der Alten Försterein seisomakatsomot olisivat varmasti ikimuistoinen elämys, mutta voisin toki lähteä myös Hertha Berlinin peliin historialliselle Olympiastadionille.
Jos taas Saksan-matkaa suunnittelee ensisijaisesti jalkapalloa ajatellen, suuntaisin Rein-Ruhrin alueelle. Muutaman kymmenen kilometrin säteeltä löytyy monta perinteikästä seuraa, joten pitkään viikonloppuun voi mahduttaa vaivattomasti kolmekin peliä. Toiveissa olisi nähdä esimerkiksi Lukas Hradeckyn edustama Bayer Leverkusen tai päätykatsomostaan Keltaisesta seinästä tunnettu Borussia Dortmund. Muita vaihtoehtoja noilla kulmilla ovat esimerkiksi Borussia Mönchengladbach, Schalke, Bochum, Fortuna Düsseldorf, Arminia Bielefeld ja FC Köln. Tunnelma tuskin laskee yhtään, vaikka välillä kävisi katsomassa kakkosbundesliigankin peliä.
Loppuunmyyty Estadio El Sadar kesäkuussa 2016.
6. ESPANJA
Olen valinnut espanjalaisen suosikkijoukkueeni enemmän tunteella kuin järjellä. Osasuna häviää useammin kuin voittaa, eikä seuran kotikaupunki Pamplona sijaitse matkailun kannalta erityisen kätevällä paikalla. Haaveilen silti palaavani äskettäin remontoidulle Estadio El Sadarille, jolla ihastuin Osasunaan viisi vuotta sitten näkemissäni kahdessa pelissä. Pienen seuran viehätys tiivistyy kannatuslaulun sanoihin, joiden mukaan Osasuna on rohkea ja taisteleva joukkue, joka puolustaa värejään sydämellään. Peräänantamaton henki välittyy katsomoon ja siksi toivonkin palaavani joskus nauttimaan El Sadarin kiihkeästä tunnelmasta.
Olisi totta kai hienoa kokea Barcelonan ja Real Madridin välinen El Clasico, mutta Espanjan yksittäisistä sarjapeleistä haluaisin silti nähdä eniten Sevillan derbyn. Olisi upeaa päästä kokemaan Real Betisin ja Sevillan välinen El Gran Derbi, jonka uskon olevan Espanjan kaunein ja intohimoisin paikallisottelu. Sympatiani menevät tässä taistossa Betisille, joten näkisin ottelun mieluummin vihreävalkoisten kotiareenalla Estadio Benito Villamarínilla.
Hämyisiä muistoja Tottenhamin edesmenneeltä The Lanelta.
7. ENGLANTI
Englannissa kokemani jalkapallo-ottelut rajoittuvat toistaiseksi yhteen Tottenhamin peliin, jonka näin vuosia sitten vanhalla White Hart Lanella. Pohjois-Lontoon liljanvalkoiset pelaavat nykyään modernilla Tottenham Hotspur Stadiumilla, jolle voisin joskus lähteä brittiläistä suosikkijoukkuettani katsomaan. Suhteeni Spursiin on jopa pidempi kuin Interiin, mutta sen merkitys ei ole koskaan ollut läheskään yhtä tärkeä. Lontoon stadioneista puhuttaessa oma lukunsa on maailmankuulu Wembley, jossa pelataan lähinnä maaotteluita sekä cup-kilpailujen ratkaisupelejä. Pääsin aikoinaan tutustumaan vanhaan Wembleyyn turistikierroksella, mutta nykyisen stadionin aikaan en ole Lontoossa edes käynyt.
Tällä hetkellä Viaplaylta löytyvä The Football Capital of the World -minisarja oli hyvä muistutus siitä, että Lontoossa on paljon mielenkiintoista jalkapalloa Valioliigan ulkopuolellakin. Perinteinen brittikatsomoiden tunnelma löytynee parhaiten alemmilta sarjatasoilta, joiden joukkueilla on omat uskolliset kannattajansa. Pelkästään Lontoossa on tällä hetkellä tusinan verran ammattilaisjoukkueita ja pääkaupungin ulkopuolelta löytyy tietenkin hyviä futismatkavaihtoehtoja Liverpoolista ja Manchesterista lähtien. Englannin suhteen ajattelen kuitenkin tällä hetkellä enemmän tyttären toivetta Lontoon-matkasta kuin futiskiertuetta ympäri saarta.
Brasilian Série A:n ottelu Fortalezassa marraskuussa 2005.
8. BRASILIA
Aiemmin mainitun Argentiinan lisäksi myös Brasilia kuuluu tietenkin jalkapallofanin unelmakohteisiin. Olen kokenut yhden ikimuistoisen Brasilian liigan ottelun Fortalezan täpötäydellä Estádio Castelãolla, mutta suurimmat Brasiliaan liittyvät haaveeni kohdistuvat Rio de Janeiroon. Tarunhohtoinen Maracanã on yksi maailman tunnetuimmista stadioneista ja kuulostaisi mahtavalta päästä sen katsomoon. Jalkapallo on Brasiliassa koko kansan peli, jota seurataan intohimoisesti iästä tai sukupuolesta riippumatta.
Rio de Janeiron suurseuroista Fluminense ja Flamengo pelaavat kotiottelunsa Maracanãlla. Niiden lisäksi Rio de Janeiron muut merkittävät joukkueet ovat Vasco da Gama sekä Botafogo. Suuria jalkapalloseuroja löytyy myös esimerkiksi São Paulosta, mutta jos nyt vielä Brasiliaan palaan, on Rio varmasti todennäköisin matkakohde. Muistan aiemmalta Brasilian-matkaltani, kuinka pelit olivat aina käynnissä niin alkeellisilla pallokentillä kuin hiekkarannoillakin. Jalkapallo on tärkeä osa brasilialaista elämäntapaa, ja juuri siksi pelien näkeminen siellä aivan erityisesti kiehtoisikin.
Lennart ”Nacka” Skoglundin patsas sijaitsee Katarina Bangatan varrella Tukholman Södermalmilla.
9. RUOTSI
Ruotsissa on elävä fanikulttuuri ja pääsarjatason jalkapallo täyttää usein suuriakin katsomoita. Stadionien tunnelma ei jää juurikaan jälkeen keskieurooppalaisesta menosta, joten naapurimaa kuulostaa hyvältä ja helpolta vaihtoehdolta antoisille futismatkoille. Olen ajatellut jo vuosikausia katsovani joskus sopivan tilaisuuden tullen pelejä ainakin Tukholmassa, mutta eihän niitä sopivia tilaisuuksia tule koskaan itsestään vastaan. Niinpä seuraava Tukholman-reissu täytyisikin ajoittaa Allsvenskanin otteluohjelmaa silmällä pitäen.
Toiveenani on nähdä Hammarbyn kotiottelu, sillä Södermalmin vihreävalkoinen ylpeys on ainoa ruotsalainen seura, joka on päässyt lähellekään sydäntäni. Hammarbyllä on aina ollut vahva södermalmilainen identiteetti, kiihkeä altavastaajan henki ja laaja intohimoinen kannattajakunta. Hammarbyn eli Bajenin fanit kokoontuvat perinteisesti ottelupäivinä syömään ja juomaan Kvarneniin sekä vierailevat usein myös Nacka Skoglundin patsaalla. Olen itsekin käynyt Nackan patsaalla monta kertaa, sillä pallotaituri nousi legendan asemaan Hammarbyn lisäksi myös Interissä, jossa pelasi koko 1950-luvun.
Yokohama F Marinosin kannattajia Nissan Stadiumilla. Kuva Shutterstock / GConner Photo.
10. JAPANI
Toistaiseksi mieluisin matkakohteeni Euroopan ulkopuolella on ollut Japani, jonne lähtisin mielelläni uudelleen mahdollisimman pian. Japanilainen kulttuuri eroaa monin tavoin länsimaisesta ja myös urheiluun liittyen se on aivan omanlaisensa ilmiö. Maan jalkapallosarja kuuluu Aasian tasokkaimpiin, mutta japanilaisessa urheilussa kiehtoo nimenomaan yleisö. Intohimoiset kannattajat täyttävät suuria stadioneja ja laulavat antaumuksella oman joukkueensa puolesta. Toisaalta ilmapiiri on kuulemani mukaan hyvin perheystävällinen ja huomattavasti turvallisempi kuin Latinalaisessa Amerikassa tai Euroopassa.
Olen seurannut japanilaista jalkapalloa niin vähän, ettei pelaavilla joukkueilla olisi oikeastaan mitään väliä. Voisi kuitenkin olla mielenkiintoista päästä Jokohaman Nissan Stadiumille, joka muistetaan vuoden 2002 MM-kisojen loppuottelun näyttämönä. Japanin liiga on houkutellut muutamia uransa ehtoopuolella olevia kansainvälisiä tähtiä ja tällä hetkellä sarjan tunnetuin pelaaja on Barcelonassa maailmanmaineeseen noussut Andrés Iniesta. Japanissa on myös melko paljon brasilialaisia pelaajia.
Lue kokemukseni parhaista tähän mennessä kokemistani peleistä viime vuonna julkaisemastani jutusta Parhaat jalkapallomuistot maailmalta.
Jalkapallo
Madridin futiskummajainen Rayo Vallecano
Huipputason jalkapallo on kansainvälistä bisnestä, jossa useimmat seurat ja stadionit muistuttavat toisiaan. Madridin Vallecasin kaupunginosasta löytyy kuitenkin kummajainen, joka kulkee aivan omia polkujaan. Rayo Vallecanon ottelu on matka kaupunginosan sydämeen.
Matka Madridin ydinkeskustasta Vallecasiin vie täpötäydessä metrovaunussa vain reilun vartin, mutta maan pinnalle noustessa tuntuu kuin olisi saapunut eri kaupunkiin. Keskustan mahtipontiset rakennukset ja pittoreskit kujat tuntuvat kaukaisilta, kun katselen Vallecasin karuja kerrostaloja. Aivan ensimmäisenä Portazgon metroaseman portaita noustessa silmien eteen ilmestyy Vallecasin stadionin seinä. Jalkapalloseura Rayo Vallecano on Vallecasin suuri ylpeydenaihe ja suoranainen sydän. Se pelaa kotiottelunsa kirjaimellisesti keskellä kaupunginosaa.

Vallecas – jonka paikalliset kirjoittavat mielellään muotoon Vallekas – on suuri työläiskaupunginosa Madridin keskustan kaakkoispuolella. Tänne on muutettu vuosikymmenten saatossa niin muualta Espanjasta kuin Etelä-Amerikastakin. Suorastaan slummimaisessa maineessa ollut alue on siistiytynyt huomattavasti viime vuosina, mutta ympäristö on yhä rosoinen. Katukuvaan kuuluu ankeita tiiliseiniä, kuivuvia pyykkejä, perulaisia leipomoita ja kolumbialaisia ravintoloita. Stadionin ympäristössä ei voi olla huomaamatta joukkueelle omistettuja seinämaalauksia.

Rayo Vallecano eli vapaasti käännettynä Vallecasin Salama perustettiin toukokuussa 1924, joten se vietti äskettäin satavuotisjuhlia. Rayo ei ole kasvanut kaupungin jättiläisten Real Madridin tai Atlético Madridin kaltaiseksi suurseuraksi, mutta se on menestynyt kokoonsa nähden varsin hyvin. Rayo nousi Espanjan pääsarjaan ensi kertaa keväällä 1977, minkä jälkeen se on leimautunut sarjatasojen välillä seilaavaksi hissijoukkueeksi. Jos Rayo säilyy nyt kuluvan kauden päätteeksi La Ligassa, alkaisi ensi syksynä ennätyksellinen kuudes perättäinen kausi ylimmällä sarjatasolla. Viime kaudella Rayo sijoittui peräti kahdeksanneksi, minkä ansiosta se on historiansa toista kertaa mukana europeleissä. Konferenssiliigan lohkovaihe sujui mainiosti ja kansainväliset pelit jatkuvat Rayon osalta pudotuspeleillä maaliskuussa.

Vallecasin alue ja sen jalkapalloseura kuuluvat tiiviisti yhteen, sillä ne jakavat samat arvot. Rayo profiloituu työväenluokan seuraksi, jonka useimpien kannattajien poliittiset ajatukset asettuvat vasemmalle. Vallecasissa on perinteisesti riittänyt sekä sosialisteja että anarkisteja, ja siellä jaksettiin kapinoida Francon diktatuuria vastaan Espanjan lähihistorian synkkinä vuosina.

Rayo Vallecanolla vaikuttaa olevan oma selkeä ideologiansa, jossa yhteisöllisyys menee jopa menestyksen edelle. Seuran fanaattiset ultrakannattajat tunnetaan nimellä Los Bukaneros eli Merirosvot. Aktiivinen ryhmä taistelee fasismia, rasismia, muukalaisvihaa ja homofobiaa vastaan. Yksi tärkeä teema on myös kaupallisuuden vastustaminen. Fanit ovat protestoineet näkyvästi muun muassa television sanelemia otteluiden alkamisaikoja vastaan. Los Bukanerosin toiminnassa on tapahtunut ehkä joskus ylilyöntejäkin, mutta monissa tempauksissa on käytetty mielikuvitusta ja huumoria.

Jalkapalloseuran ja kaupunginosan läheisistä suhteista on monta tarinaa, joista yksi liittyy paikalliseen Carmen-nimiseen rouvaan. 85-vuotias leskirouva joutui häädetyksi kodistaan, jonka hänen poikansa oli ilmoittanut lainan vakuudeksi. Pelastajaksi ilmaantui Rayo Vallecano, joka lupasi maksaa Carmenin loppuiän asumisen. Rahaa tuli myös pelaajien lompakoista. Tapaus toimi toki myös hyvänä mainostemppuna, mutta taustalla oli varmasti aito halu toimia yhteisön hyväksi.

Yksi stadionin seinämaalauksista on omistettu Wilfred Agbonavbarelle, joka tunnetaan täällä tuttavallisesti nimellä Willy. Nigerialainen maalivahti pyrki 1990-luvun alussa Eurooppaan pelaamaan ja kävi esittäytymässä useissa eri seuroissa. Lievästi ylipainoisella tummaihoisella miehellä ei ollut kokemusta kotimaansa ulkopuolelta, mutta kaikkien muiden kieltäydyttyä Rayo tarjosi Willylle mahdollisuuden. Willy pelasi Vallecasissa kuusi vuotta nousten fanien suursuosikiksi. Erityisenä sankaritekona muistetaan nollapeli ottelussa, jossa Rayo kukisti Real Madridin. Uraa varjosti ikävä kyllä rasismi, jota kuului esimerkiksi juuri madridistojen suunnalta. Willy jäi peliuransa jälkeen kaupunkiin ja työskenteli muun muassa matkalaukkujen käsittelijänä Barajasin lentokentällä. Rakastettu hahmo menehtyi syöpään 48 vuoden iässä tammikuussa 2015, mutta hänet muistetaan Estadio de Vallecasilla ikuisesti.

Tavoitteenani on tietenkin päästä Rayo Vallecanon peliin, mutta juuri sitä varten meidän täytyi saapua tänne paikan päällä jo muutamaa päivää aiemmin. Kaikenlaisten matka- ja pääsylippujen ostaminen tapahtuu nykymaailmassa lähes poikkeuksetta netissä ja välillä tiketit saa haltuunsa ainoastaan mobiilisovellusten kautta. Vallecasissa kaikki on toisin, sillä Rayon liput myydään yhä vain ja ainoastaan stadionin luukulla. Lipunmyyntiajat sekä hinnasto ilmoitetaan seuran espanjankielisillä nettisivuilla, mutta vasta juuri lipunmyynnin avautuessa noin kolme päivää ennen peliä. Muille pääsarjatason seuroille tyypillisiä VIP-palveluita tai stadionkierroksia on turha etsiä.

Stadionin kulmalla toimiva pieni fanituotemyymälä on arki-iltapäivänä suljettu, mutta lipputoimisto löytyy rakennuksen toiselta puolelta. Jonoa ei ole ja onnistun hankkimaan lipun sujuvasti vajavaisellakin espanjan taidolla, kun olin opetellut valitsemani katsomonosan nimen valmiiksi. Tuntuu jotenkin tilanteeseen sopivalta maksaa vanhalla kunnon käteisellä, vaikka korttikin olisi luultavasti kelvannut.

Rayo Vallecanon kotiottelu Getafea vastaan pelataan perjantai-iltana. Metrojuna kohti Vallecasia on jälleen täynnä ja kyydissä näkyy jonkin verran punavalkoisiin pukeutuneita Rayon kannattajia. Tunnen viileän ilman raikkauden noustessani jo tutuksi tulleita portaita Estadio de Vallecasin kulmalle. Ilmapiiri on yllättävän rauhallinen, vaikka edessä on paikallisottelu. Getafen kotistadion sijaitsee vain reilun kymmenen kilometrin päässä, mutta näiden kahden seuran välillä ei silti vaikuta olevan erityisen suurta jännitettä. Yksi syy lienee ainakin se, että Getafe pitää verivihollisenaan tällä hetkellä alemmalla sarjatasolla pelaavaa Leganésia.

Kannattajia näkyy kerääntyneen kadun toiselle puolelle Mesón Moreno -ravintolaan. Stadionin kulmalle on pystytetty muutama myyntikoju, ja ostan matkamuistoksi Rayon kaulahuivin. Seuran fanituotteiden joukosta erottuu Isi Palazónille omistettu oma kaulaliina. Suomalaiseen korvaan hauskanniminen Isi on viihtynyt Rayossa jo kauan ja noussut paikalliseksi idoliksi. Väsymättä hiki kaljussa päässä uurastava mies sopii sekä pelitavaltaan että ulkonäöltään täydellisesti duunarikaupunginosan henkeen. Kaupan päälle tulee vasen jalka, jolla hyökkäävä keskikenttäpelaaja taikoo joskus lähes maagisia ratkaisuja.

Estadio de Vallecas valmistui vuonna 1976, joten se on saman ikäinen kuin minäkin. Ymmärrän siis hyvin, että stadionin rakenteissa näkyy pientä kulumaa. Ylimääräisiä viihdykkeitä tai mukavuuksia ei juuri ole, vaan tänne tullaan pelkästään jalkapallon vuoksi. Stadionilla on järjestetty vuosien saatossa myös konsertteja, ja täällä ovat esiintyneet esimerkiksi Queen, Metallica sekä Bob Dylan. Virallinen katsojakapasiteetti jalkapallo-otteluissa on 14 708, mutta loppuunmyytyjä pelejä nähdään lähinnä vain Real Madridin tai Barcelonan kaltaisia jättiläisiä vastaan. Tämän illan yleisömäärä nousee mukavaksi, vaikka parituhatta penkkiä jääkin tyhjiksi.

Siirryn hyvissä ajoin melko karuun katsomoon, jossa oma paikkani sijaitsee ylemmän katsomonosan alaosassa. Oman penkin löytäminen vaatii hetken ihmettelyä, sillä likaisten muovi-istuinten numeromerkinnät ovat kuluneet lähes näkymättömiin. Paikkojen löytäminen tuntuu aiheuttavan haasteita myös muille katsojille, ja kun kerran pääsen numeroinnista jyvälle, päädyn auttamaan muutamia myöhemmin saapuneita. Paikaltani on loistava näkyvyys lukuun ottamatta lähempää sivurajaa, joka jää osittain televisiokameroiden käyttämän tasanteen katveeseen.

Sekä Rayo Vallecano että Getafe lähtevät otteluun La Ligan tasaisen keskikastin joukkueina. Europeleihin oikeuttavat sijoitukset eivät ole mahdottoman kaukana, mutta toisaalta sarjapaikan säilyttäminenkin vaatii hyviä tuloksia. Ottelu onkin tasaista vääntöä, jossa ei juhlita näyttävillä maalintekotilanteilla. Isi Palazón erottuu tuttuun tapaan edukseen, mutta hänkään ei pysty tänä iltana ihmeisiin.

Los Bukaneros järjestää omassa päätykatsomossaan ensimmäisten kymmenen peliminuutin ajan kestävän jouluisen spektaakkelin. Penkit ovat aluksi tyhjiä ja alueella heiluu vain elokuvasta tuttu vihreä Grinch-hahmo. Tämän jälkeen katsomonosa muuttuu suureksi lahjapaketiksi, jonka alta koko kannattajajoukko lopulta ilmestyy esiin lippuja heiluttaen. Jos nyt ymmärsin kannanoton oikein, niin Grinch edusti tässä tapauksessa kaupallisuutta, joka pilaa jalkapallon. Ydinajatuksena lienee, ettei jalkapallo tunnu miltään ilman aitoja kannattajia.

Vallecasin stadionin erikoisuuksiin kuuluu, ettei siinä ole toista päätykatsomoa lainkaan. Syy on hyvin yksinkertainen, sillä katsomolle ei ole viereisten kerrostalojen vuoksi tilaa. Muutamilla parvekkeilla näkyy koko ottelun ajan ihmisiä, jotka saavat seurata peliä kotoaan käsin. Uutta syrjemmällä sijaitsevaa stadionia on joskus suunniteltu, mutta sellaista ei ole ainakaan toistaiseksi ryhdytty rakentamaan. Hyvä niin, sillä on vaikea kuvitella Rayoa pelaamassa kotiotteluitaan muualla kuin keskellä Vallecasia.

Avausmaali syntyy juuri ennen taukoa. Rayon Unai Lopez lähettää pitkän ristipallon rangaistusalueelle ja oikealta laidalta nouseva Jorge de Frutos laukoo suoraan ilmasta. Getafen maalivahti David Soria haparoi ja verkko heilahtaa. On liioiteltua verrata de Frutosin suoritusta Marco van Bastenin kuuluisaan EM-finaaliosumaan vuodelta 1988, vaikka se tuleekin tästä hieman vaatimattomammasta laukauksesta mieleen. Kaulahuivit viuhtovat kohti Vallecasin taivasta ja tunnelma on katossa. Rayo lähtee tauolle johtoasemassa.

Taukoa vietetään ämyreistä raikuvien rock-klassikoiden tahdissa. Toinen puoliaika alkaa Highway to Hellin hiljennyttyä. Kamppailu jatkuu tasaisena. Peli on tavallaan johtoasemassa olevan Rayon hallussa, mutta Getafe muistuttaa ajoittain vaarallisuudestaan. Sinisen joukkueen pieni mutta innokas kannattajaryhmä palkitaan juuri 90 minuutin täyttyessä. Luis Milla nostaa vapaapotkun boksiin ja Mauro Arambarri pääsee puskemaan vapaasti takanurkkaan. Omasta katselukulmastani näkee jo hyvissä ajoin, ettei Rayon maalivahdilla Augusto Batallalla ole mitään mahdollisuuksia torjuntaan.

Getafe tuntuu olevan tasapeliin tyytyväinen ja kuluttaa pitkäksi venyvällä lisäajalla sekunteja kaikin mahdollisin keinoin. Tilanne ei yllätä, sillä joukkueen kiistelty valmentaja José Bordalás tunnetaan konnankoukuistaan. Bordalás pyrkii tuloksiin keinoja kaihtamatta, kannustaa pelaajiaan erilaisiin koiruuksiin ja peluuttaa joukkueitaan tarvittaessa hyvin puolustusvoittoisesti. Toisaalta hänellä on kyky saada omistaan kaikki irti ja repiä pienillä resursseilla ihailtavan hyviä tuloksia. Tällä kerralla tuloksena on tasapeli 1–1, jota ei voi pitää suurena vääryytenä. Myös Rayon niukka voitto olisi ollut oikeutettu, ja kotijoukkueen kannattajat poistuvatkin lehtereiltä pettyneinä.

Vierailu rosoisella Estadio de Vallecasilla on kaltaiselleni jalkapalloromantikolle mieluisa kokemus. Euroopan jalkapallokartan kummajaisiin kuuluvassa Rayo Vallecanossa on samoja kulttiseuran piirteitä kuin esimerkiksi FC St. Paulissa tai Union Berlinissä, mutta Vallecasin ylpeys on jäänyt saksalaisseuroja tuntemattomammaksi. Toki Rayonkin toiminta on kaupallista, eivätkä pelaajat ole oman kylän poikia, mutta Vallecas tarjoaa Madridissa matkaileville jalkapallofaneille varmasti hyvin erilaisen kokemuksen Real Madridiin tai Atlético Madridiin verrattuna. Suuret stadionit ja maailmankuulujen tähtipelaajien näkeminen ovat monen futisfanin toivelistan kärjessä, ja ymmärrän tämän täysin. Haluan itsekin nähdä isoja pelejä maineikkailla areenoilla, mutta Madridissa vieraillessa on hyvä muistaa myös pieni ja sinnikäs Rayo Vallecano.
Lue myös koko matkasta kertova juttuni Madridin-matkan 20 kokemusta.
Lisätietoja seurasta löytyy Rayo Vallecanon nettisivuilta.
Katso Rayo Vallecano–Getafe-ottelun huippuhetket YouTubesta.
Jalkapallo
Stadionkierros Liverpoolin Anfieldilla
Satamakaupunki Liverpool tunnetaan ennen kaikkea musiikista ja jalkapallosta. Tutustuimme elokuun alussa Liverpool FC:n maineikkaaseen kotistadioniin Anfieldiin. Opastettu kierros vie kulissien taakse ja myös stadionin ympäriltä löytyy paljon nähtävää.
Kaksikerroksinen bussi kulkee parissakymmenessä minuutissa Liverpoolin keskustasta katsoen koillisessa sijaitsevaan Anfieldin kaupunginosaan. Peribrittiläisten kaksikerroksisten tiilitalojen takaa alkaa pian häämöttää yli 61 000 katsojaa vetävä stadion. Se on kohonnut paikallaan jo vuodesta 1884 lähtien.

Anfield oli alun perin kaupungin ensimmäisen jalkapalloseuran Evertonin kotikenttä. Everton voitti Anfieldilla ensimmäisen Englannin mestaruutensa, mutta ajautui stadionin omistajan kanssa riitoihin vuokran maksamisesta. Tilanne eskaloitui siihen pisteeseen, että Everton häipyi ovet paukkuen ja rakennutti oman areenansa Goodison Parkin vain kilometrin päähän. Anfieldin omistajan John Houldingin täytyi keksiä tyhjilleen jääneelle jalkapallokentälle käyttöä, joten hän päätti perustaa uuden seuran. Alun perin ehdotettu nimi Everton Athletic ei kelvannut Englannin jalkapalloliitolle, joten joukkueesta tuli Liverpool Football Club. Loppu on historiaa.

Saavumme paikalle melkein tuntia ennen etukäteen varatun stadionkierroksen alkamista, joten meille jää hyvin aikaa tutustua kaikkeen katsomoiden ulkopuolelta löytyvään. Kiinnitän heti aluksi huomiota ihmisten määrään. Sarjakausi ei ole vielä alkanut, eikä matkallemme osunut edes harjoitusottelua, mutta stadionin ympärillä liikkuu satoja ihmisiä. Jalkapallo on Liverpoolissa iso juttu ja The Redsillä riittää faneja ympäri maailman. En itse kuulu Liverpoolin kannattajiin, mutta olen aina arvostanut paljon tätä seuraa ja sen perinteitä.

Maailmankuulun päätykatsomon The Kopin edustalla komeilee Bill Shanklyn patsas. Skottimanageri saapui Liverpooliin joulukuussa 1959, kun seura oli tarponut jo useamman vuoden toisella sarjatasolla. Karismaattinen Shankly käänsi Liverpoolin kurssin ja rakensi pohjan tulevien vuosikymmenten menestykselle. Hän johdatti viidentoista vuoden aikana Liverpoolin kolmeen Englannin mestaruuteen ja voitti myös cup-pokaaleja. Seuran historian kenties merkittävimmän hahmon patsaan jalustassa lukee yksinkertainen mutta osuva teksti ”He made the people happy”.

Toinen stadionin ulkopuolelle pystytetty patsas kuvaa niin ikään rakastettua manageria Bob Paisleyta. Paisley voitti Liverpoolissa mestaruuden myös pelaajana, mutta hänet muistetaan ennen kaikkea 1970- ja 80-lukujen menestysmanagerina, joka saavutti sarjavoittojen lisäksi muun muassa kolme Euroopan cupin pokaalia. Patsaaseen on ikuistettu tilanne, jossa tuolloin vasta apuvalmentajana toiminut Paisley kantaa loukkaantunutta Emlyn Hughesia selässään pois kentältä. Hetki kuvaa erityisellä tavalla Paisleyn solidaarista ja joukkuehenkeä kohottanutta asennetta.

Yksi Liverpoolin pitkäaikaisen menestyksen avaimista on ollut Boot Room -perinne. Joukkueen valmennusryhmä alkoi Bill Shanklyn aikaan kokoontua pienessä pelikenkien säilytykseen tarkoitetussa huoneessa. Ajatuksia vaihdettiin epävirallisessa ympäristössä ja pelilliset ideat siirtyivät eteenpäin niin, että Boot Roomin koulimista apuvalmentajista saattoi tulla aikanaan Liverpoolin uusia päävalmentajia. Perinne päättyi 1990-luvulla Roy Evansin jäädessä viimeiseksi Boot Roomissa kasvaneeksi manageriksi. Alkuperäinen Boot Room tuhoutui stadionin remontin yhteydessä, ja Liverpool on sittemmin luottanut useampaankin mannereurooppalaiseen valmentajaan.

Pieni kierros stadionin ympärillä johtaa kukkameren laidalle. Portugalilaistähti Diogo Jota pelasi Liverpoolissa viisi kautta, kunnes hänen elämänsä päättyi auto-onnettomuuteen heinäkuun alussa. Traaginen onnettomuus tapahtui pian jalkapalloilijan omien häiden jälkeen, ja siinä menehtyi myös hänen veljensä André Silva.

On koskettavaa katsella paikalle tuotuja kukkia sekä erilaisia muistoesineitä. Ihmiset seisovat alttarimaisen asetelman vieressä hiljaa. Järkyttävä asia tuntuu jollain lailla yhdistävän Liverpoolin kannattajia entisestään ja surunvalitteluja on tullut myös muiden seurojen kannattajilta. Näin kerran itsekin Diogo Jotan. Syksyllä 2015 Paços de Ferreiran joukkuetta edustanut nuori hyökkääjä ei ollut vielä kuuluisa, mutta onnistui maalinteossa Portugalin liigan ottelussa Marítimoa vastaan Madeiralla.

Liverpoolin historiaan kuuluu muitakin tragedioita. Joukkue pelasi keväällä 1989 Englannin cupin välieräottelun Nottinghamia vastaan puolueettomalla kentällä Sheffieldissä. Poliisi epäonnistui ihmismassojen hallinnassa, ja liverpoolilaisten katsomonosaan pakkautui aivan liikaa kannattajia. Hillsborough’n stadionin rakenne ei ollut tuohon aikaan turvallinen suurille ihmismäärille, ja lopputulos oli katastrofi ihmisten tukehtuessa hengiltä. Hillsborough’n tapahtumat johtivat stadionien remontointiin ympäri Britanniaa. Seisomakatsomoista luovuttiin ja kenttiä reunustaneet korkeat aidat poistettiin. Liverpoolin pelipaitojen niskassa on uhrien lukumäärän mukainen pieni numero 97. Stadionilla olevaan muistomerkkiin on kirjoitettu kaikkien kuolleiden nimet ja sen sisällä palaa ikuinen tuli.

Stadionille johtavan Anfield Roadin varrella on useita pelaajia esittäviä muraaleja. Lähimpänä katsomoita näkyvät Liverpoolin kaikkien aikojen parhaan maalintekijän Ian Rushin kasvot. Muistan walesilaisen hyvin jo lapsuuteni lauantai-iltojen televisiolähetyksistä. Aulis Virtanen selosti Ylen kakkoskanavalla, kuinka ryhmittymät erottuivat mustavalkovastaanottimissa toisistaan. Liverpoolin pelatessa Ian Rush teki yleensä maalin. Anfield Roadin varrelta löytyvät myös esimerkiksi nykypelaajille Virgil van Dijkille ja Mo Salahille omistetut muraalit.

Kierrämme stadionia ympäri ja löydämme portin, jonka yläpuolelle on kirjoitettu seuran tunnuslause You’ll Never Walk Alone. Merseybeat-musiikki kukoisti 1960-luvun Liverpoolissa ja paikallisen Gerry & The Pacemakers -yhtyeen versio amerikkalaisesta You’ll Never Walk Alone -kappaleesta nousi vuonna 1963 listakärkeen. Liverpoolin kannattajat ottivat kappaleen pian omakseen ja sitä on laulettu jo vuosikymmenien ajan ennen jokaisen kotiottelun alkua. Toivorikkaat ja yhteisölliset sanat sopivat kieltämättä hyvin urheilujoukkueen hengennostatukseen.

Ostin liput opastetulle kierrokselle hyvissä ajoin etukäteen Liverpoolin virallisilta nettisivuilta. Perhelippu kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle maksoi kohtalaiset 73 puntaa. Kävijöitä on paljon, joten sisään pääsee aikaisintaan noin varttia ennen lippuihin merkittyä aikaa. Kaikille jaetaan kierroksen hintaan kuuluvat laitteet, joista voi kuunnella englanninkielistä selostusta kulloinkin kohdalla oleviin paikkoihin liittyen. Kokoon kerätylle ryhmälle lausutaan aluksi tervetulosanat, mutta kierroksen saa tehdä tästä eteenpäin omaan tahtiin. Selkeästi merkityn reitin varrella päivystää oppaita, jotka kertovat mielellään lisää stadionista ja juttelevat jalkapallosta muutenkin.

Nousemme aluksi liukuportaita pitkin stadionin yläosaan. Täältä kelpaa katsella maisemia kauas ympäristöön. Lähistöllä erottuu vielä vanha Goodison Parkin stadion, jolta Everton on juuri muuttanut 133 vuoden jälkeen vasta valmistuneelle Hill Dickinson Stadiumille Mersey-joen rantaan.

Käytävien seinillä on esitelty seuran historiaa ja menestysvalmentajia. Valkokankaalla esitetään lyhyt joukkueen kapteenin Virgil van Dijkin juontama video, minkä jälkeen pääsemme pääkatsomon yläosaan. Näkymä auringonpaisteessa kylpevälle virheettömälle nurmelle näyttää upealta. Täällä kyllä kelpaisi katsoa peli jos toinenkin.

Katsomossa päivystävä opas toivottaa kaikki tervetulleiksi Anfieldille – ”paitsi jos joku sattuu olemaan Manchesterista, niin tervetuloa helvettiin”. Liverpoolin ja Manchesterin kaupunkien välillä kytee ikivanha viha, joka tulee kärjistetysti esille urheilun yhteydessä. Erityisesti Englannin kahden menestyneimmän seuran Liverpoolin ja Manchester Unitedin välillä pelatut ottelut kuuluvat koko Euroopan kiihkeimpiin. Haluaisin tasapuolisuuden vuoksi vierailla joskus myös Unitedin perinteikkäällä kotistadionilla Old Traffordilla.

Kuljemme stadionin käytävien halki. Muutama virvokkeita ja pientä purtavaa myyvä kioski on auki, mutta meille ei ole ehtinyt tulla vielä nälkä. Seinillä riittää punaista väriä ja edelliskaudella voitettu Englannin mestaruus näkyy monessa paikassa.

Kierros jatkuu portaita pitkin yhä alemmas kentän tasolle. Saavumme aulaan, jonka kautta pelaajat voivat siirtyä parkkihallista suoraan omiin tiloihinsa. On mielenkiintoista tutustua ruokailuhuoneeseen, joka on varattu pelkästään pelaajille. Seinillä olevat tekstit korostavat joukkueen yhteisöllisyyttä. Huippu-urheilussa ratkaisevat erot syntyvät usein henkisellä tasolla, ja täällä voi aistia, että menestyksen eteen käännetään kaikki mahdolliset kivet.

Ruokailuhuoneesta edetään pukuhuoneisiin. Kotijoukkueen pukuhuoneessa näkyy punaista väriä ja pelipaidat on aseteltu nimikoiduille paikoille. Myös Diogo Jotan paita on reunimmaisena esillä. Varsin yksinkertaisen huoneen lattialla on suuri myyttistä Liver Bird -lintua esittävä seuran tunnus. Juttelen pukuhuoneessa harmaantuneen oppaan kanssa. Keskustelu kääntyy automaattisesti Sami Hyypiään, jota pidetään täällä seuralegendana. Kaikkien aikojen paras suomalaispuolustaja edusti Liverpoolia kymmenen vuoden ajan, kantoi yli kaksisataa kertaa kapteeninnauhaa ja voitti muiden palkintojen ohella myös Mestarien liigan.

Näemme ikonisen This is Anfield -kyltin, jonka alta pelaajat kävelevät kentälle. Nurmi näkyy houkuttelevasti suljetun lasioven lävitse, mutta emme pääse sisätiloista vaihtopenkeille saakka. Stadionkierrosten sisältö vaihtelee aina tilanteen mukaan, ja ainakin tänä päivänä reitti kentän laidalle on suljettu. Siirrymme sen sijaan lehdistöhuoneeseen, jossa on mahdollisuus kuvauttaa itsensä samalla paikalla missä pelaajat ja valmentajat jakelevat kommenttejaan.

Pääsemme vielä kierroksen päätteeksi The Kop -katsomon alaosaan. Liverpoolin innokkaimmat kannattajat ovat perinteisesti täyttäneet juuri tämän päätykatsomon. Kop-nimisiä katsomoita on Englannissa monia muitakin, mutta Anfieldin pääty on näistä ylivoimaisesti tunnetuin. Nimi tulee eteläafrikkalaisesta Spion Kop -kukkulasta, jolla britit kävivät kuuluisan taistelun buurisodassa vuonna 1900. Jalkapallofanien täyttämä jyrkkä katsomo muistutti muodoltaan sotilaiden kansoittamaa kukkulaa, ja nimi jäi elämään.

Anfieldin The Kop oli aikoinaan valtava, yli 27 000 katsojaa vetänyt katsomonosa. Nykyään sen kapasiteetti on yli puolet pienempi, sillä seisomapaikkojen tilalla on siistit sääntöjen mukaiset istuimet. Nykyinen The Kop on huomattavasti matalampi kuin vastapäinen Anfield Road Stand, koska stadionin takana ei ole ollut joka puolella yhtä runsaasti laajennustilaa. Haistelemme vasta leikatun ruohon tuoksua, kun kentänhoitaja tekee huolellisesti työtään nurmella. Stadion näyttää näin kentän laidalta nähtynä mahtavalta. Tunnelmoin paikalla hetken, kunnes jatkamme matkaa seuran museoon.

Museo ei ole mitenkään valtava, mutta esillä on vaikuttava kokoelma pokaaleja, pelipaitoja sekä muita muistoesineitä. Katselemme eräällä ruudulla pyörivän koosteen vuoden 2005 Mestarien liigan finaalista, jossa Liverpool nousi kolmen maalin takaa-ajoasemasta voittoon Milania vastaan. Myös Sami Hyypiä vilahtaa mukana kuvissa, mutta hänestä ei näy museossa muuta materiaalia. Vaikka Hyypiää täällä kovasti arvostetaankin, ei hän taida ihan mahtua legendojen ykkösriviin seurassa, jota ovat edustaneet Steven Gerrardin, Kenny Dalglishin, John Barnesin, Greame Sounessin tai Kevin Keeganin kaltaiset pelaajat.

Museossa esitellään tietenkin Liverpoolin voittamia pokaaleja, mutta mainitaan myös Heyselin tragedia. Liverpool kohtasi Juventuksen Euroopan cupin loppuottelussa keväällä 1985 pahasti rapistuneella Heysel-stadionilla Brysselissä. Ennen ottelua syntyneessä katsojien välisessä mellakassa menehtyi 39 ihmistä, joista suurin osa oli italialaisia. Huliganismin seurauksena kaikki englantilaiset seurat suljettiin kansainvälisistä kilpailuista viideksi vuodeksi ja Liverpool vielä kuudenneksikin kaudeksi.

Kun Liverpoolin europeliaresti lopulta syksyllä 1991 päättyi, kohtasi joukkue ensimmäiseksi Lahden Kuusysin. Punaiset murskasivat suomalaiset tylysti ottelussa, jossa vierasjoukkueen paidat herättivät liverpoolilaiskannattajissa ihmetystä. Niissä nimittäin komeili suurin kirjaimin KOP, ei tosin Anfieldin päätykatsomon vaan lahtelaisia sponsoroineen Kansallis-Osake-Pankin mukaan.

Käväisemme vielä lopuksi ihmettelemässä suurta fanituotekauppaa, josta löytyy mitä tahansa Liverpoolin punaisissa väreissä. Kahvikupit, pyjamat ja avaimenperät jäävät kuitenkin tällä kerralla ostamatta. Kaupan ulkoseinällä on seuran saavuttamista voitoista muistuttava The Champions Wall. Aika näyttää, muuttuvatko numerot nyt alkavalla kaudella vai joskus myöhemmin. Vierailu Anfieldilla oli sykähdyttävä kokemus, josta jäivät päällimmäisinä mieleen seuran pitkien perinteiden arvo sekä jalkapallon merkitys liverpoolilaisille ihmisille.
Lue myös muita Lähtöportin jalkapalloaiheisia juttuja.
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenUnelmien lomamatka New Yorkiin
-
Jääkiekko1 vuosi sittenNHL-jääkiekkoa New Yorkissa ja New Jerseyssä
-
Ranska1 vuosi sittenChâteau des Milandes – Joséphine Bakerin linna
-
Ranska1 vuosi sittenMarqueyssacin puutarha ja Castelnaudin linna
-
Espanja1 vuosi sitten20 x Sevillan parhaat nähtävyydet
-
Italia1 vuosi sittenPäiväretki tornin juurelle Pisaan
-
Englanti1 vuosi sittenLontoon kuninkaallinen Kensingtonin palatsi
-
Eurooppa10 kuukautta sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: Top of the Rock
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan lomaviikon 10 elämystä
-
Yhdysvallat11 kuukautta sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Italia10 kuukautta sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset


Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
20.6.2021 at 19:06
Noista kymmenestä kelpaisi itselleni myös ihan kaikki. Olen onnistunut olemaan Buenos Airesissa Superclásicon aikaan, mutta valitettavasti lippuja en onnistunut saamaan. Mukavasti pääsi kuitenkin aistimaan tunnelmaa siitä huolimatta.
Mika / Lähtöportti
23.6.2021 at 18:51
Uskon, että Buenos Airesissa on helppo huomata isot pelit, vaikkei stadionille päätyisikään 😀 Argentiina on varmasti yksi maailman jalkapallohulluimmista maista, joten Superclásicon kaltaisten otteluiden lippuja tuskin kovin helpolla saa. Toivottavasti pääset tulevilla reissuilla hienoihin peleihin 🙂
Kohteena maailma / Rami
20.6.2021 at 21:06
Kaikkihan näistä kävisi erinomaisesti, Milanoon voitaisiin mennä hyvinkin samaan matsiin 🖤💙
Itselle ehkä seuraava kosketus on Lontoo ja siellä sympatiat on Fulhamin vanhalla stadionilla, joista toinen puolisko tosin uudistuu moderniksi. Kävelymatkan päässä lontoon ainoa Michelin-tähden saanut pub (The Harwood Arms) ja siinähän sitä oli yhdelle päivälle ohjelmaa riittävästi viimeksi yhdelle päivälle.
Itseä kiehtoisi omalla tavallaan Ranska, koska siellä en ole pääsarjapelejä nähnyt. Tietysti Euroopasta fiilispohjalla Turkki ja Kreikka, joissa tunteet tuskin pysyvät katsomossakaan viileinä 😀
Mika / Lähtöportti
23.6.2021 at 20:04
Kyllä vaan, Milanossa voitaisiin ilman muuta mennä samaan peliin! 🖤💙
Lontoossa on mainio futistarjonta ja Fulhamin kaltaisten seurojen peleistä löytyy varmasti mukavaa tunnelmaa. Muistankin tuon teidän edellisen reissun, Michelin-pub ja futismatsi kuulostaa loistavalta päiväohjelmalta 🙂
Mäkään en ole nähnyt Ranskassa pääsarjapeliä, mutta kakkossarjan pelin Nizzassa joskus kauan sitten. Tunnelman puolesta Ranskassa kiehtoisi erityisesti Marseillen Stade Vélodrome.