Englanti
Brittifutiksen juurilla Wolverhamptonissa
Kävin viime viikonloppuna kaverini Teron kanssa jalkapallomatkalla Englannissa. Näimme kaksi peliä, joista ensimmäinen oli FA Cupin puolivälierä Wolverhampton–Coventry. Tutustuimme samalla perinteikkään Wolvesin kiehtovaan historiaan.
Kirjoittelin pari kuukautta sitten Lontoossa näkemästäni Tottenhamin ottelusta, jonka jälkeen jäin kaipaamaan hieman perinteisempää brittifutistunnelmaa. Tottenham on englantilaisjoukkueiden joukosta oma suosikkini ja se pelaa upealla huippumodernilla stadionilla, mutta mieleni teki tutkimusmatkalle perinteisempään brittifutiksen maailmaan, historiallisiin katsomoihin jonnekin pääkaupungin ulkopuolelle. En olisi osannut kuvitellakaan, että tuo reissu toteutuisi näin nopeasti.

Meillä oli muutaman kaverin kanssa tarkoitus lähteä ensi kesän EM-kisoihin Saksaan, mutta kun lippujen hankkiminen ei tuntunut onnistuvan, päätimme vaihtaa suunnitelmaa ja suunnata korvaavalle jalkapallomatkalle. Joukko supistui suunnitelmien vaihtuessa, joten lähdimme reissuun kaverini Teron kanssa kahdestaan. Tero seuraa aktiivisesti Valioliigaa, joten reissun kohteeksi valikoitui nopeasti Englanti. Lähdemme katsomaan kahta ottelua, joista ensimmäinen pelataan Englannin keskiosissa Wolverhamptonissa. Wolverhampton Wanderers eli tuttavallisemmin Wolves on Teron suosikkijoukkue ja itse en voisi kuvitella parempaa kohdetta kaipaamani jalkapallonostalgian etsimiseen.

Valmistaudun matkaan lukemalla Saku-Pekka Sundelinin kirjoittaman erinomaisen Brittifutis-kirjan sekä katsomalla YouTubesta koosteen vuoden 1973 FA Cupin puolivälierästä, jossa Wolverhampton isännöi Coventrya täsmälleen samalla tavalla kuin omaan ohjelmaamme kuuluvassa pelissä. Vaikka olenkin aina seurannut tiiviisti jalkapalloa, ei brittifutis ole itselleni yhtä tuttua kuin italialainen, suomalainen tai espanjalainenkaan jalkapallo. Arvostan silti suuresti englantilaisen jalkapallokulttuurin rikkautta ja perinteitä sekä sitä, kuinka ylpeitä britit ovat omasta seurastaan, oli se sitten kuinka suuri tai pieni tahansa. Vaikka olenkin viime vuosina katsonut Valioliigaa televisiosta vain muutaman pelin kaudessa, tunnen suurta nostalgiaa muistellessani, kuinka Aulis Virtanen 80-luvulla selosti Englannissa pelattuja otteluita ja kertoi kuinka ryhmittymät erottuvat mustavalkovastaanottimissa toisistaan.

Wolvesin tavallisiin sarjapeleihin saa yleensä lippuja seuran omien nettisivujen kautta. Joitakin pelejä ajatellen saattaa olla hyödyllistä hankkia etuosto-oikeus liittymällä seuran jäseneksi 40 punnan vuosihintaan. Nyt edessä on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen peli, sillä kyseessä on Englannin FA Cupin puolivälierä samalta seudulta tulevaa Coventrya vastaan. Molemmilla seuroilla on nyt mahdollisuus saavuttaa jotain itselleen poikkeuksellisen suurta, sillä voittajan matka jatkuu Lontoon Wembleyllä pelattavaan välierään. Lippujen kysyntä on niin kovaa, että joudumme varmistamaan sisäänpääsymme Wolvesin hospitalityn eli eräänlaisen vip-paketin avulla. 169 punnan kappalehinta on kova, mutta siedettävä. Tämä peli on päästävä kokemaan!

Vietämme ottelua edeltävän yön Englannin toiseksi suurimmassa kaupungissa Birminghamissa, josta on vain reilun vartin junamatka Wolverhamptoniin. Molineux Stadium sijaitsee kilometrin päässä rautatieasemalta, joten kävelymatka pelipaikalle on miellyttävän lyhyt. Olemme liikkeellä aamuvarhaisella, sillä peli alkaa jo viittätoista yli kahdeltatoista. Sitä ennen täytyy ehtiä Wolvesin kauppaan ja varttia vaille kymmeneltä alkavaan hospitality-ohjelmaan. Wolverhamptonin keskustassa on hiljaista, mutta näemme erään pubin ovella ystävällisen mutta ehdottoman kyltin, jonka mukaan ainoastaan kotijoukkueen kannattajat ovat tervetulleita. Ikkunan läpi katsottuna näyttää siltä, että olut virtaa mukavasti vaikka kello lyö vasta yhdeksää aamulla.

Stadionin kulmilla valmistaudutaan jo ottelutapahtumaan, sillä rasvaiset herkut tirisevät grilleissä ja keltamustia fanituotteita asetellaan myytäväksi. Näky on tutun oloinen, mutta en ole ennen kokenut vastaavaa aamuauringon vasta valaistessa seuralegendojen patsaita.

Käymme stadionin päädyssä sijaitsevassa kaupassa, josta hankin kokoelmaani uuden jalkapalloseuran kaulaliinan. Terolle kertyy ostettavaa kokonainen kassillinen. Olemme valinneet muutamasta vaihtoehdosta Wolverhamptonin museoon sijoittuvan hospitality-ohjelman, mikä osoittautuu erinomaiseksi ratkaisuksi. Museo on mielenkiintoinen, eikä siellä käynti onnistuisi nimenomaan ottelupäivänä muulla keinoin. Museo sijaitsee aivan kaupan vieressä ja pääsemme odottelemaan kierroksen alkua alakerran aulatilaan. Meillä ei ole aiempaa kokemusta tällaisista tilaisuuksista, joten odotamme mielenkiinnolla mitä tuleman pitää.

Hospitality-ohjelma Wolverhampton Wanderersin museossa
Parinkymmenen hengen ryhmä ohjataan yläkertaan, jossa saamme aluksi varsinaiset otteluliput käteemme. Museon baarista saa noutaa haluamansa tervetulojuoman sekä tutustua hetken aikaa omatoimisesti näyttelyyn. Jalkapallomuseon sisältö on vaikuttava ja toteutus tyylikäs. Keltainen – tai old gold kuten täällä sanotaan – yhdistettynä mustaan on tehokas väriyhdistelmä.

Meidät kutsutaan pian pieneen auditorioon, sillä ohjelmassa on seuralegendan haastattelu. Wolvesin historioitsijan Peter Crumpin seurassa on Andy Thompson, joka edusti Wanderersia suurimman osan pitkästä urastaan. Pienikokoinen Thommo oli nopea ja monipuolinen pelaaja, joka viihtyi useimmiten laitapuolustajan tontilla. Hän siirtyi marraskuussa 1986 Wolverhamptoniin 19-vuotiaana lupauksena naapuriseura West Bromwichista yhdessä toisen tulevan legendan Steve Bullin kanssa.

Wolves oli tuolloin historiansa syvimmässä aallonpohjassa, mutta kaksikko auttoi joukkueen ponnistamaan neljännestä divisioonasta ylöspäin. Wolves ei noussut vielä Thompsonin aikana aivan Valioliigaan, mutta kakkostasolla pelattuja kausia kertyi runsaasti. Thommo pelasi Wanderersissa kaikkiaan 451 ottelua ja teki niissä puolustavalle pelaajalle komeat 45 maalia. Maalimäärää selittää hänen maineensa erinomaisena rangaistuspotkujen laukojana.

Thompson on sujuva puhuja, joka vastaa kysymyksiin kertomalla pitkiäkin tarinoita. Oletan että hän on tällaisissa tilaisuuksissa jonkinlainen vakiovieras, eikä ole ihme että rennosti esiintyvä mies on saanut työtä myös Wolvesin otteluiden kommentaattorina. Thompson muistelee pelivuosiaan ja vastaa lopuksi yleisön esittämiin kysymyksiin. Innokkaita kysyjiä löytyy niin paljon, ettei meidän tarvitse avata suutamme lainkaan. Käyn vielä lopuksi pyytämässä otteluohjelman kanteen Andy Thompsonin nimikirjoituksen ja yhteiskuvakin totta kai onnistuu muitta mutkitta. On mukavaa päästä tapaamaan paikallinen legenda.

Siirrymme auditoriosta buffetruokailuun. Tarjolla olevat eväät yllättävät, sillä olin ehkä ajatellut tällaiseen tilaisuuteen jotain raikkaampaa kuin vaikkapa uppopaistettuja kananpaloja tai makkaralla ja pekonilla ryyditettyjä hampurilaisia. Kenties ruokalista on sovitettu paikalliseen makuun sopivaksi, sillä murkina näyttää tekevän hyvin kauppansa. En itsekään valita, vaan syön vatsani täyteen. Parasta on jälkiruokapöydän suussa sulava marjapiirakka. Komeaa seuran historioitsijan titteliä kantava Peter käy ruokailun lomassa kyselemässä kaikkien kuulumisia. Hän ilahtuu suomalaisista vieraista ja muistelee kuinka Mixu Paatelainen edusti Wolverhamptonia yhden kauden ajan hieman ennen vuosituhannen vaihdetta.

Ehdimme hädin tuskin syödä, kun on jo aika lähteä Peterin opastamalle museokierrokselle. Mies tuntee seuran historian paremmin kuin omat taskunsa ja luettelee sujuvasti yksityiskohdan toisensa jälkeen. Wolvesin kultakausi osui 1950-luvulle, jolloin seura voitti toistaiseksi ainoat kolme Englannin mestaruuttaan. Viimeinen neljästä FA Cupin voitosta on keväältä 1960 ja vuonna 1972 Wolves ylsi UEFA-cupin finaaliin, jonka hävisi niukasti Tottenhamille. Palkintokaapista löytyy muutamien pienempien kilpailujen voittopokaaleja.

Wolverhamptonin ensimmäinen jalkapalloseura perustettiin vuonna 1877 St. Luken koulun joukkueeksi. Myös paikallisessa krikettikerhossa Blakenhall Wanderersissa kiinnostuttiin uudesta urheilulajista ja Wolverhampton Wanderers syntyi seurojen yhdistyessä kahta vuotta myöhemmin. Wolves on yksi Englannin jalkapalloliigan kahdestatoista perustajajäsenestä, jotka osallistuivat ensimmäiseen syyskuussa 1888 alkaneeseen sarjaan. Silloin mukana olleista seuroista Wolvesin lisäksi myös Aston Villa, Burnley ja Everton pelaavat parhaillaan kuluvalla kaudella Valioliigassa.

Lähes jokaiselta jalkapalloseuralta löytyy oma verivihollinen, ja Wolverhamptonin tapauksessa se on niin ikään jalkapalloliigan perustajiin kuulunut West Bromwich Albion. Joukkueiden stadionit sijaitsevat vajaan kymmenen mailin päässä toisistaan, joten taustalla on kova paikallinen kilpailuasetelma. Molemmat seurat perustettiin lähes samaan aikaan ja niillä on ollut aikaa vihata toisiaan vuoden 1883 ensikohtaamisesta lähtien. Keskinäiset ottelut tunnetaan nimellä Black Country derby, sillä hiilikaivosten ja saastuttavien tehtaiden sävyttämä alue tunnetaan lempinimellä Musta maa. Nykyään on siirretty vähemmän maata mustaavaan modernimpaan teollisuuteen.

Black Country derby on poikkeuksellisen kiihkeä siksikin, että lähes kaikki kannattajat ovat paikallisia, toisin kuin suurseurojen yhteenotoissa, jotka houkuttelevat katsomoon paljon enemmän tunnelmaa laimentavia ulkomaalaisia. Joukkueiden keskinäiset kamppailut ovat viime aikoina olleet harvinaisia, koska seurat pelaavat eri sarjatasoilla. Poikkeuksena oli viime tammikuun cupkohtaaminen, jossa tapahtuneet katsojien yhteenotot ylittivät uutiskynnyksen Suomessakin. Joukkueet ovat nokitelleet toisiaan myös humoristisemmassa hengessä. Wolverhamptonin kannattajat ovat esimerkiksi ivailleet West Bromwichin paitojen näyttävän Tesco-supermarkettien muovikasseilta. Niinpä erään West Bromwichin voittaman ottelun jälkeen vieraskannattajat peittivät Wolverhamptonin stadionin istuimet – arvaatte kyllä – Tescon muovikasseilla.

Myös tämänpäiväinen vastustaja Coventry kuuluu paikallisvastustajiin, sillä se saapuu Wolverhamptoniin vain noin viidenkymmenen kilometrin päästä. Vihanpito ei silti ole yhtä vakavaa kuin West Bromwichin suuntaan. Lähiseudulla riittää kilpailua, sillä alueen joukkueisiin kuuluvat esimerkiksi Aston Villa, Birmingham City ja Stoke City.

Wolvesilla on mielenkiintoinen rooli eurooppalaisen jalkapallon kehityksessä. Molineux oli 1950-luvulla yksi ensimmäisistä stadioneista, joille asennettiin valaistus. Tätä hyödynnettiin pelaamalla iltavalaistuksessa ystävyysotteluita ulkomaalaisia huippujoukkueita vastaan. Pelit saivat televisioinnin ansioista suuren huomion. Unkaria pidettiin tuohon aikaan maailman parhaana maajoukkueena ja esimerkiksi Englanti kärsi sille Wembleyllä murskaavan tappion. Pian tämän jälkeen Wolves kutsui Unkarin vahvimman seurajoukkueen Honvedin vieraakseen Molineuxille. Wolves kukisti Ferenc Puskásin tähdittämän Honvedin 3–2, minkä seurauksena brittilehdistö julisti Wolverhamptonin ”maailmanmestariksi”. Tästä heräsi ajatus oikean kansainvälisen seurajoukkuekilpailun järjestämisestä. Jo seuraavana syksynä alkoikin Euroopan Cup, joka tunnetaan nykyisin Mestarien liigana.

Museosta löytyy myös jotain suomalaista, nimittäin Jarno Saarisen keksimä Subsoccer-peli, Wolverhamptonin väreissä tietenkin. Peter kertoo, että pöydän alla pelattava istumajalkapallopeli saapui vasta paria kuukautta aiemmin ja se on ollut suosittu uutuus.

Museovierailu on todella vaikuttava kokemus, sillä täällä voi hyvin konkreettisesti aistia kuinka joukkue on koko Wolverhamptonin kaupungin suuri ylpeydenaihe. Wolvesilla on upeat perinteet ja niitä myös vaalitaan huolellisesti. Näyttely ei häviä lainkaan paria viikkoa aiemmin Milanossa näkemälleni Interin ja Milanin museolle, vaikkei Wolverhamptonin menestys olekaan ollut italialaisjättiläisten luokkaa.

FA Cupin puolivälierä Wolverhampton–Coventry
Siirrymme kohti katsomoa parikymmentä minuuttia ennen ottelun alkua. Auringonpaiste on vaihtunut tällä välin peribrittiläiseen tihkusateeseen ja aamun seesteisyys stadionin ympärillä vellovaan ihmismassaan. Molineux Stadium huokuu perinteitä. Wolves on pelannut täällä jo vuodesta 1889 lähtien, joskin katsomoita on purettu ja rakennettu vuosikymmenten saatossa uudelleen. Kentän sivustoilla kohoavat erilliset katsomot sijaitsevat lähellä kenttää ja ne on nimetty neljän seuralegendan, Billy Wrightin, Stan Cullisin, Steve Bullin ja Sir Jack Haywardin mukaan.

Kodikas Molineux on juuri sellainen, miltä vanhan brittiläisen jalkapallopyhätön pitääkin näyttää. Seinät ovat tukevaa tiiltä ja katsomoiden päälle levittäytyvät sateelta suojaavat katokset. Iltapäivän ottelu 31750 katsojaa vetävällä stadionilla on loppuunmyyty, joten kiihkeä tunnelma on taattu. Ihmettelemme sitä, kuinka paljon tilasta on varattu vierasjoukkue Coventryn kannattajille. Vaaleansiniset ovat valloittaneet päätykatsomon kulman lisäksi koko pitkän sivun alakatsomon. Coventrya ei ole näkynyt Valioliigassa yli kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kakkostasolla Championshipissa pelaava seura tavoittelee paluuta kirkkaimpiin valoihin. Coventryn historian suurin saavutus on FA Cupin voitto keväällä 1987.

Maailman vanhin jalkapalloturnaus FA Cup on siis edennyt tällä kaudella puolivälierävaiheeseen, eli mukana on vielä kahdeksan joukkuetta. Cup tarjoaa erityisesti pienille ja keskisuurille seuroille mahdollisuuden saavuttaa jotain suurta, sillä yllätysmahdollisuudet ovat pudotuskilpailussa paljon suuremmat kuin pitkällä sarjakaudella. Cupin romanttiseen viehätykseen kuuluvat eri sarjatasoilla pelaavien joukkueiden kohtaamiset. Pienetkin seurat kukistavat joskus cup-otteluissa todellisia jättiläisiä. Tämänkertaisen kilpailun suurin tuhkimotarina oli kuudennen sarjatason Maidstone Unitedin selviytyminen viidennelle kierrokselle, mutta siellä Coventry osoittautui liian kovaksi.

Tunnelma kohoaa ennen ottelun alkua, kun musiikki pauhaa, liput liehuvat ja liekkitehosteet välähtelevät pääkatsomon edustalla. Pelaajien astellessa kentälle yleisö nostaa ilmaan mustia ja keltaisia muovikasseja, jotka värittävät katsomon raidalliseksi. Päätykatsomoon muodostuu myös tavoitteena oleva cup-pokaali.

Ensimmäinen puoliaika etenee melko avoimena ja molemmat joukkueet pääsevät yrittämään muutaman kerran maalintekoa. Altavastaaja Coventry hyökkää ennakkoluulottomasti ja luo ensimmäisen puoliajan parhaat tilanteet. Wolvesin portugalilainen maalivahti José Sá kuitenkin loistaa myös muuten kuin pinkkinä hehkuvan peliasunsa ansiosta ja pitää veräjänsä puhtaana. Toisessa päässä paras maalipaikka avautuu Wolvesin laitapuolustajalle Nélson Semedolle, mutta hänkään ei onnistu viimeistelyssään. Niinpä tauolle marssitaan vauhdikkaasta pelistä huolimatta maalittomassa tilanteessa.

Saimme museosta mukaamme juomalipukkeet tauolla käytettäviksi, mutta jono etenee tuskastuttavan hitaasti. Oluttuopilliselle ei tunnu jäävän aikaa, sillä alkoholin vieminen katsomoon on Englannissa ehdottomasti kielletty. Vaihdankin lipukkeen nopeasti juotavaksi rommikolaksi ja ehdimme kuin ehdimmekin katsomoon täsmällisesti toisen puoliajan alkaessa.

Edessä on näytelmä, josta ei kannata jättää hetkeäkään väliin. Coventry jatkaa vahvoja otteitaan ja saa vajaat kymmenen minuuttia tauon jälkeen vapaapotkun noin kolmestakymmenestä metristä. Pallo nostetaan rangaistusalueelle ja Liam Kitching jatkaa pelivälineen päällään takatolpalle. Hyökkääjä Ellis Simms ohjaa lähietäisyydeltä pallon verkkoon. Coventry juhlii. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Kello käy ja Wolves tarvitsee useita José Sán paraatipelastuksia pysyäkseen yhä pelissä mukana. Vähitellen myös kotijoukkueen hyökkäyspeli alkaa näyttää aidosti vaaralliselta, sillä sekä João Gomes että Rayan Aït-Nouri osuvat maalipuihin. Viimein 83. minuutilla pallo pomppii hieman onnekkaastikin Wolvesin avainpelaajiin kuuluvalle Aït-Nourille ja algerialainen pääsee tälläämään pelin lähietäisyydeltä tasoihin. Yleisössä on aistittavissa helpotusta. Wolves ei ole enää putoamassa cupista, mutta luvassa olisi ehkä jatkoaika. Kukaan tuskin arvaa, mitä on vielä luvassa.

Pelikellossa on jäljellä enää pari minuuttia, kun Wolves lähtee nopeaan hyökkäykseen vasenta laitaa pitkin. Erinomaisesti esiintynyt Aït-Nouri kiihdyttää keskiviivan kohdalta pitkään kuljetukseen ja vapauttaa lopulta nuoren Hugo Buenon nokikkain Coventryn maalivahdin kanssa. Bueno ei epäröi, vaan viimeistelee hallitusti ammattilaisuransa ensimmäisen maalin. Molineux repeää valtavaan riemuun. Tärykalvoja repivä laulu kertoo tutulla sävelellä mitä on tapahtumassa. Que sera, sera, whatever will be, will be, we’re going to Wembley, que sera, sera…

Tuomari antaa peräti yhdeksän minuuttia lisäaikaa, mutta Wolverhamptonissa on jo karnevaalitunnelmaa. Kansa laulaa ja mekin suunnittelemme jo lähtevämme voitonjuhliin johonkin kotijoukkueen kannattajille varattuun pubiin. Coventry ei kuitenkaan luovuta. Meneillään on jo 97. minuutti, kun jenkkikärki Haji Wright keskittää, Bobby Thomas jatkaa päällään ja kuin avausmaalin toisintona takatolpalla kärkkyvä Ellis Simms puskee ottelun tasoihin. Peli on ollut niin upea näytelmä, että puolen tunnin jatkoaika maistuisi tähän päälle oikein hyvin.

Jalkapallojumalat eivät ole kuitenkaan kirjoittaneet tähän näytelmään jatkoaikaa. Kellossa on jo kymmenes lisäaikaminuutti, kun Coventry vyöryy vielä viimeiseen iskuunsa. O’Hare, Simms, Wright ja pam! Haji Wrightin tarkka oikean jalan laukaus painuu vastustamattomasti alanurkkaan. Kotiyleisö vaipuu epäuskoiseen hiljaisuuteen, mutta sinisissä katsomonosissa huudetaan täyttä kurkkua.

Laulajat vaihtuvat, mutta vanha sävel pysyy samana. We’re going to Wembley raikuu nyt vaaleansinisestä katsomosta. Wanderersin kannattajien sydämet vuotavat verta. Ottelu päättyy. Coventryn pelaajat rientävät kannattajiensa eteen samalla, kun keltapaitoja lyyhistyy nurmelle suremaan katkeraa tappiota.

Wolvesin tappio harmittaa, mutta toisaalta iltapäivä tarjosi kaikkea mahdollista mitä ikimuistoiselta cup-ottelulta voi kuvitella. Tässä pelissä oli suurta draamaa ja yllättäviä käänteitä enemmän kuin kukaan osasi odottaa. Wolvesin kannattajat häipyvät vähin äänin kohti kotia, joten voitonjuhlat jäävät kokematta.

Lähdemme maleksimaan harmaassa säässä Wolverhamptonin harmaaseen keskustaan. Kohtaamme pari hilpeää Coventryn kannattajaa, jotka kyselevät tietä johonkin tiettyyn pubiin. Ovat kuulemma ensimmäistä kertaa elämässään Wolverhamptonissa. Keskustelun aihe vaihtuu, kun selviää ettemme olekaan paikallisia. Täälläpäin käy kuulemma paljon pohjoismaisia jalkapallofaneja, mutta suomalaiset ovat norjalaisiin tai ruotsalaisiin verrattuna harvinaisia. Matkamme jatkuu pikaraitiovaunulla Birminghamiin ja sieltä vielä samana iltana Lontooseen. Seuraavana päivänä odottaa Valioliigan ottelu West Ham–Aston Villa.

Jos haluaa tutustua brittifutiksen perinteisiin, on Wolverhampton tähän tarkoitukseen mitä mainioin kohde. Wolvesilla on pitkä ja viime vuosikymmenten vaisusta menestyksestä huolimatta kunnioitettava historia. Tämänkokoinen seura on Valioliigan jättiläisiin verrattuna helpommin lähestyttävä, sillä vaikka pelaajalista on hyvinkin kansainvälinen, tuntuu Wolvesin ympärillä olevan paljon paikallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Vaikken nyt Wolvesin kannattajaksi ryhdykään, haluan ehdottomasti seurata tämän joukkueen edesottamuksia jossain määrin jatkossakin.
Wolves–Coventry-ottelun huippuhetket voi katsoa YouTubesta sekä FA Cupin että Wolvesin kanavilta.
Englanti
Uusia kokemuksia Manchesterissa
Kun kävin viime kesänä ensi kertaa Manchesterissa, en arvannut palaavani kaupunkiin heti seuraavana vuonna uudelleen. Niin pääsi nyt kuitenkin kavereiden kanssa tehdyllä jalkapallomatkalla käymään, ja erilainen seura tarkoitti myös erilaisia kokemuksia.
Manchester on mielestäni hieman ristiriitainen matkakohde. Rosoinen kaupunki ei kuulu Britannian kauneimpiin tai nähtävyyksiltään vetovoimaisimpiin, mutta Englannin Tampereessa on jotain oudon kodikasta. Kompakti keskusta oli nyt toisella vierailulla jo valmiiksi sen verran tuttu, ettei suunnistamiseen tarvinnut juuri karttaakaan. Manchesterin suurimpiin valtteihin kuuluvat mutkattomat ja usein myös puheliaat ihmiset, joiden ansiosta tunnelma tuntuu lämpimältä ja välittömältä. Kaupungin tunnuksena toimiva työmehiläinen kuvaa asukkaiden yhteisöllisyyttä ja ahkeruutta.

Jalkapalloa Manchesterissa
Näimme maaliskuisen viikonlopun aikana kaksi Valioliigan ottelua. Manchester United kohtasi maailmankuululla Old Traffordilla perinteikkään Aston Villan. Teimme myös retken lähistöllä sijaitsevaan Burnleyhin, jonne vierasjoukkueeksi saapui Bournemouth. Lisäksi kävimme Manchesterin keskustassa sijaitsevassa National Football Museumissa. Manchester on hyvä kohde jalkapallomatkalle, sillä löytyyhän kaupungista Unitedin lisäksi myös toinen suurseura Manchester City. Suur-Manchesterin alueella pelaa lisäksi useita futisromantikkoja houkuttelevia perinneseuroja, kuten Bolton Wanderers, Wigan Athletic sekä Stockport County. Liverpooliin pääsee noin tunnissa ja moni muukin jalkapallokaupunki sijaitsee vain lyhyehkön junamatkan päässä.
En nyt jatka jalkapallosta enempää, sillä aiheesta voi lukea lisää aiemmin julkaistuista jutuista:
Valioliigaa Manchesterin Old Traffordilla
Brittifutistunnelmaa aurinkoisessa Burnleyssa
National Football Museum Manchesterissa

Majoitus Sachas Hotelissa
Majoitumme Sachas Hoteliin, jonka sijainti ydinkeskustan ja Northern Quarterin rajalla on loistava. Lähes kaikki kiinnostava löytyy läheltä, ja esimerkiksi Piccadillyn rautatieasemalle kävelee kymmenessä minuutissa. Hotellissa on meille sopivasti kolmen hengen huoneita reilun 130 euron vuorokausihintaan. Nukumme hyvin, sillä perussiistiin huoneeseen ei kuulu ulkopuolisia ääniä. Poikkeuksen tekee vain öinen palohälytys, joka onneksi selviää käytävälle päästyämme vääräksi. Hotelli on avattu 1987, ja se myös näyttää jääneen tuohon aikaan. Remontointi on ollut minimaalista ja kulumaa näkyy siellä täällä. Valitsisin perhematkalle jonkun modernimman hotellin, mutta kaverireissulla Sachas toimii hyvin. Aamiaista ei tarjoilla, mutta kivenheiton päästä löytyy useita kahviloita.

Värikäs Northern Quarter
Manchesterin trendikkäimmäksi mainostettu kaupunginosa Northern Quarter alkaa heti Sachas-hotellin kulmalta. Täältä löytyy laaja valikoima baareja, kahviloita, vintagepuoteja, musiikkiliikkeitä, taidegallerioita, pieniä vaatekauppoja ja muuta vastaavaa. Päivät on varattu jalkapallolle, joten ehdimme kierrellä Northern Quarterissa vain iltaisin. Niinpä keskitymme lähinnä baareihin ja monipuoliseen katutaiteeseen, jota käytän tässä kuvituksena.

Northern Quarterista tuli teollisen vallankumouksen yhteydessä merkittävä alue, jonka tehtaat ja tukkukauppiaiden varastot olivat kaupungin vaurastumisen ja kasvun keskiössä. Puuvillateollisuus takoi Manchesterin maailmankartalle, mutta tuotanto alkoi hiipua ensimmäisen maailmansodan aikoihin.

Tehtaat siirtyivät vähitellen ulkomaille ja Northern Quarter rappioitui, kun vanhat punatiiliset rakennukset unohdettiin paikoilleen. Uusi nousu alkoi 1980-luvulla, jolloin halvat kiinteistöt alkoivat houkutella luovia ja taiteellisia ihmisiä alueelle. Northern Quarterin nimi keksittiin vasta 1990-luvulla mainosmiesten toimesta, minkä jälkeen korttelit ovat kehittyneet musiikin, yöelämän ja vaihtoehtokulttuurin keskukseksi.

Esittelisin kavereille mielelläni ainakin boheemia henkeä huokuvan monikerroksisen basaarikeskittymän Afflecksin, mutta sen aukioloajat eivät sovi yhteen muiden menojemme kanssa. Jalkapallon ystäville suosittelen tietenkin Classic Football Shirts -kauppaa. Itseäni kiinnostaisi joskus vierailla myös vaikkapa Mackie Mayor -ravintolamaailmassa tai Manchester Craft and Design Centressä. Moniin vintagepuoteihin tutustuinkin jo vaimon ja perheen teinien kanssa aiemmalla vierailulla.

Käymme syömässä värikkäässä ja kodikkaassa eteläafrikkalaisessa Chakalaka-ravintolassa, jonka ruoat ovat sopivasti erilaisia perinteiseen pubimurkinaan verrattuna. Vierailemme myös Chakalakan naapurissa toimivassa Gulliversissa, jonka nimi ja vihreä julkisivu herättävät vääräksi osoittautuneita mielikuvia irlantilaisesta pubista. Gullivers on joka tapauksessa mukava ja perinteikäs pubi, jossa on kiva vaihtaa muutama sana paikallisten kanssa. Suomi tuo manchesterilaisten mieleen ensimmäisenä tarkka-ampuja Simo Häyhän sekä jalkapalloilijat Jari Litmasen ja Jussi Jääskeläisen. Gullivers on myös suosittu keikkapaikka, ja kun väistelemme varusteitaan ulos kantavia nuoria muusikoita, emme voi tietää meneekö siinä tulevaisuuden The Verve tai peräti uusi Oasis.

Oasis-tunnelmaa Definitely Maybe Barissa
Yksi Manchesterin suurista ylpeydenaiheista on rockbändi Oasis, jonka tunnelmiin pääsemme vierailemalla heti kaupunkiin saavuttuamme Definitely Maybe -baarissa. Kellaribaari sijaitsee ikonisen Afflecksin rakennuksen kulmalla ja on käytännössä hotellimme naapurissa. Kymmenen maissa perjantai-iltana on yllättävän väljää, vaikka baarissa onkin muutamia asiakkaita.

Definitely Maybessa on esillä mukava kokoelma Oasikseen liittyviä esineitä ja valokuvia sekä bändin vaiheista kertovia infotekstejä. Myynnissä on totta kai virallisia fanituotteita t-paidoista lähtien. Baarissa on kiva kuunnella musiikkia ja tutustua samalla bändin vaiheisiin. Oasista sekä sen keulahahmoja Noel ja Liam Gallagheria voidaan pitää niin merkittävänä osana paikallista lähihistoriaa, ettei bändin kaoottisiin vaiheisiin tutustuminen ole Manchesterissa vieraillessa pahitteeksi.

Tunnelmaa pitää yllä paikallinen artisti, joka esittää totta kai Oasiksen tuotantoa. Oasiksen musiikki ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeää, mutta pidän kyllä paljonkin Wonderwallin, Don’t Look Back in Angerin tai Some Might Sayn kaltaisista hiteistä. Ainakin ne ovat ysärinostalgiaa parhaimmillaan.

Pelejä NQ64 Arcade Barissa
Nostalginen teema jatkuu Sachas-hotellin ja Definitely Mayben väliin mahtuvassa NQ64 Arcade Barissa, jossa pääsee pelaamaan sydämensä kyllyydestä lähinnä 1980- ja 1990-luvuilta tuttuja retropelejä. Sisäänkäynnin yhteydessä voi ostaa mukillisen poletteja, joita käytetään esimerkiksi peliautomaateissa ja flippereissä.

Pelivalikoimasta löytyy todellisia klassikoita Pac-Manista, Space Invadersista, Donkey Kongista, Tetriksestä ja Bubble Bobblesta lähtien. Tarjolla on myös hieman uudempaa tuotantoa edustavia pelikonsoleita. Itseäni miellyttää erityisesti vanha kunnon kaahailupeli Outrun 2 sekä ihan oikean koripallon heittely koriin huvipuistoista tuttuun tapaan. Myös flippereitä tulee kokeiltua useamman kerran.

NQ64 on Britanniaan levittäytynyt ketju, jolla on pari baaria esimerkiksi Lontoossa. Käymme Northern Quarterissa kierrellessämme kurkkaamassa myös Pixel Bariin, joka on hieman samantyylinen videopeleillä varustettu baari. Toteutus on kuitenkin vaatimattomampi, eikä tarjolla ole ihan yhtä kiinnostavia pelejä.

Keilailua Roxyssa
Roxy-ketjun mainoslause Booze and Ball Games kertoo oleellisen, eli kyseessä on baarin ja erilaiset pallopelit yhdistävä viihdekeskus. Ketjulla on Britanniassa parikymmentä toimipistettä, joista kaksi toimii Manchesterissa. Manchesterin Arndalen Roxy Ball Roomissa on sunnuntai-iltana melko hiljaista, joten saamme keilata rauhassa. Tarjolla olisi myös biljardia, dartsia, pöytätennistä sekä joitakin muita vaihtoehtoja. Roxy on viihtyisä paikka viettää aikaa rennon pelailun merkeissä.

Corn Exchange
Manchesterin ydinkeskustassa kohoava Corn Exchange toimi alun perin nimensä mukaisesti viljakaupan keskuksena, mutta vajaan kahdensadan vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon muutakin. Viljakaupan hiivuttua rakennus alkoi rapistua ja siitä tuli vaihtoehtokulttuurien kokoontumispaikka. Seuraava käännekohta oli IRA:n pommi-isku kesäkuussa 1996, minkä jälkeen vaurioitunut rakennus tyhjennettiin ja restauroitiin ylelliseksi kauppakeskukseksi. Sittemmin Corn Exchange on muuttanut muotoaan ruokailumaailmaksi, josta löytyy tusinan verran ketjuravintoloita, hotelli sekä esimerkiksi pakohuonepelejä. Emme pysähdy syömään, mutta on kiva nähdä ohimennen historiallisen rakennuksen nykyilme.

Shambles Square
Corn Exchangen vierestä löytyvä Shambles Square esittelee vanhaa Manchesteria kauneimmillaan. Kyseessä on oikeastaan eräänlainen rekonstruktio, sillä arvokkaat rakennukset siirrettiin lähistöltä nykyisille paikoilleen edellä mainitun IRA:n pommi-iskun jälkeen. Räjähdys aiheutti merkittävää tuhoa monen korttelin alueella ja vaati laajan uudelleenrakennusprojektin. Ennakkovaroituksen ja tehokkaan evakuoinnin ansiosta kukaan ei kuollut muuten tuhoisassa pommi-iskussa, joka ajoittui ympäri Englantia pelatun jalkapallon EM-turnauksen aikaan.

Manchesterin katedraali
Osumme lauantaiaamuna sopivasti Manchesterin katedraalin kulmille. Halusin tutustua kirkkoon jo viime kesänä, mutta käynnissä oli yksityistilaisuus ja tyydyimme ihailemaan katedraalia silloin ulkopuolelta. Tällä kerralla sisäänpääsy onnistuu, mutta emme pääse käynnissä olevan jumalanpalveluksen takia goottilaisen katedraalin mielenkiintoisimpiin osiin. Täytynee siis pyrkiä kirkkoon myös mahdollisella kolmannella Manchesterin-matkalla.

Terrori-iskun muisto Victorian asemalla
Toinen Manchesterin lähihistorian traagisista pommi-iskuista tapahtui keväällä 2017, kun itsemurhapommittaja iski Manchester Arenan aulaan Ariana Granden konsertin jälkeen. Kaikkiaan 22 ihmistä kuoli ja satoja loukkaantui. Joukossa oli paljon lapsia ja nuoria. Näemme Arenan vieressä sijaitsevalla Victorian rautatieasemalla eräänlaisen muistoalttarin, joka on yhä täynnä kukkia ja uhrien kuvia.

Manchesterin kanavat
Manchesterista olisi vaikea kirjoittaa mainitsematta kanavia, jotka ovat aikoinaan toimineet tärkeänä kulkuväylänä. Kävelemme tällä reissulla itselleni entuudestaan tuttua Bridgewater Canalin vartta pitkin Old Traffordin stadionille. Taivalta kertyy reilut kaksi kilometriä. Reitin kiinnostavin ja kuvauksellisin osuus löytyy keskustan lähistöllä sijaitsevalta Castlefieldin alueelta, jossa näkyy muun muassa jokiveneitä. Täällä olisi hauska tutustua joskus myös Castlefield Viaduct -kaupunkipuistoon, joka on rakennettu maanpinnan yläpuolella kulkeneen rautatien paikalle. Se siis muistuttanee New Yorkin suosittua High Linea.

Bridgewater Canalin varsi muuttuu asutuksen päättyessä varsin ankeaksi. Paikalliset lenkkeilijät ovat silti ottaneet virtaavan veden ja graffiteilla töhrittyjen tiiliseinien väliin jäävän kulkuväylän omakseen, sillä hölkkääjiä riittää myös tuulisena ja tihkusateisena päivänä. Mekin pääsemme tätä kautta sujuvasti stadionille.

The Deansgate -pubi
Mainitsen vielä lopuksi The Deansgate -pubin, jossa käymme syömässä käveltyämme Manchester Unitedin ottelun jälkeen keskustaan. Joskus tulee tilanteita, jolloin nälkä kurnii ja tekee mieli päästä syömään johonkin lämpimään. The Deansgate täyttää nämä toiveet loistavasti ja kaupan päälle saa vielä katsoa jalkapalloa suuresta televisiosta. Valitsemamme liharuoka on erinomaisen mureaa ja palvelu oikein ystävällistä. Englannissa on varmasti paljon hienommin sisustettuja ja paremmin nähtävyyksiksi sopivia pubeja, mutta me viihdymme The Deansgatessa mainiosti. Täällä jotenkin tiivistyy Manchesterin henki, jossa lämminhenkisellä tunnelmalla on keskeinen rooli.
Edellisestä vierailusta kertova juttuni Manchester – työmehiläisten kaupunki sisältää useita kohdevinkkejä, jotka jäivät tällä toisella reissulla väliin. Kannattaa siis lukea sekin.
Englanti
National Football Museum Manchesterissa
Englantilaiselle jalkapallolle omistettu kansallinen museo on kiinnostava vierailukohde kaikille lajista kiinnostuneille. Olen vieraillut museossa nyt vajaan vuoden sisään jopa kahdesti. Nähtävillä on paljon historiallisia esineitä ja halukkaat pääsevät potkimaan palloa vähän itsekin.
Kävin Manchesterissa ensi kertaa viime kesänä, jolloin kaupunki kuului perhematkamme ohjelmaan. Vierailimme tuolloin myös National Football Museumissa, jonka voi laskea kaupungin päänähtävyyksien joukkoon. Kavereiden kanssa tehty keväinen jalkapallomatka suuntautui sekin hieman sattumalta juuri Manchesteriin, jolloin oli luonnollista palata museoon. Pääsyliput ovat monen muun brittimuseon tavoin voimassa kokonaisen vuoden, joten uusintavierailu oli itselleni ilmainen.

National Football Museum perustettiin alun perin Prestoniin vuonna 2001, mutta sille alettiin pian etsiä suuremman kävijämäärän toivossa parempaa sijaintia. Museo avattiin uudelleen heinäkuussa 2012 Manchesterin ydinkeskustassa, missä se onkin menestynyt mukavasti. Nyt jälkimmäisellä vierailulla maaliskuussa 2026 saavumme paikalle heti aamulla hieman ennen avaamisaikaa, jolloin oven taakse kertyy reilut parikymmentä futisturistia eri puolilta Eurooppaa.

Museon avarassa alakerrassa voi kuvauttaa itsensä Valioliigan ja Naisten Superliigan pokaalien kanssa. Täältä lähdetään siirtymään ylempiin kerroksiin, joissa varsinaiset näyttelyt sijaitsevat. Sisään virtaa tasaiseen tahtiin lisää ihmisiä, mutta näyttelytiloissa on silti miellyttävän väljää, kuten oli kesäisellä vierailullakin. Oma vierailuaika kannattaa varata etukäteen netistä pääsylipun ostamisen yhteydessä.

Toisen kerroksen Match Gallery on museon merkittävin osa, jossa varsinainen päänäyttely sijaitsee. Kierros alkaa jalkapallon syntyvaiheista ja jatkuu näyttelytilan halki kohti nykypäivää. Heti alkuun voi tutustua vaikkapa käsin kirjoitettuun sääntökirjaan vuodelta 1863.

Pelipaidat, pallot, otteluohjelmat, pääsyliput, valokuvat ja muut esineet kertovat konkreettisesti lajin historiasta. Eräässä vitriinissä esitellään myös brittifutiksen synkkää puolta huligaaneilta takavarikoitujen teräaseiden ja muiden ikävien esineiden muodossa.

Oma suhteeni englantilaiseen jalkapalloon on hieman ristiriitainen. Varhaisessa lapsuudessani television futistarjonta rajoittui lähinnä lauantaisiin lähetyksiin Englannin liigan otteluista, joten olen jollain tasolla seurannut brittifutista pienestä pitäen ja aihe herättää tältä osin nostalgisia tunteita. Toisaalta takana on myös ajanjaksoja, jolloin olen seurannut vain tuloksia ja katsonut Valioliigaa televisiosta ehkä pari peliä kaudessa.

Arvostan suuresti englantilaisen jalkapallon pitkiä perinteitä ja sitä, miten niitä edelleen vaalitaan. Ihailen myös, kuinka alempien sarjatasojenkin seuroilla on paljon kannattajia, jotka ovat omasta joukkueestaan aidosti ylpeitä ja käyvät uskollisesti niin koti- kuin vierasotteluissakin. Ymmärrän myös Valioliigan suosion syitä ja seuraan sarjaa nykyään melko tarkasti itsekin.

Kaikesta tästä huolimatta en ole kokenut brittijalkapalloa tai varsinkaan Englannin maajoukkuetta koskaan varsinaisesti omakseni. Jalkapalloon liittyvät intohimon kohteeni löytyvät ennen kaikkea Italiasta, jonka jalkapalloa olen seurannut 1980-luvun lopulta lähtien niin tiiviisti kuin olen pystynyt. Nyt kun pian alkavissa MM-kisoissa ei tälläkään kerralla nähdä saapasmaata, kääntyvät sympatiani Espanjan tai Argentiinan kaltaisten maiden suuntaan. Englannilla on toki vahva ja kiinnostava joukkue, johon mahtuu hyviä tyyppejäkin. En panisi pahakseni esimerkiksi Harry Kanen tai Marc Guéhin menestystä.

Näyttelysalin keskellä on edustava kokoelma palkintopokaaleja. Joiltakin näytöiltä voi katsella pätkiä menneistä peleistä ja siellä täällä on eri tavoin toteutettuja pieniä tietovisoja, joissa voi testata omaa tietämystään. Mieleen jää myös erään vitriinin takana jutteleva Gary Linekerin hologrammihahmo. Ja voihan täällä tietysti istahtaa myös vanhan Wembleyn alkuperäiselle puupenkille.

Museo keskittyy nimensä mukaisesti nimenomaan englantilaiseen jalkapalloon, joskin MM-kisoihin liittyen on esitelty muutaman vastustajankin pelipaita. Englannin miesten maajoukkue on voittanut vain yhden arvoturnauksen, joten vuoden 1966 kotikisojen maailmanmestaruutta muistellaan täällä edelleen suurella lämmöllä. Naisten joukkue on ollut viime vuosina menestyksekkäämpi, sillä se voitti Euroopan mestaruuden sekä 2022 että 2025 ja saavutti noiden kisojen välissä myös MM-hopeaa.

Naisten jalkapallo on museossa hyvin esillä. Näyttävä pronssipatsas esittää Lily Parria, joka kuuluu naisjalkapallon uranuurtajiin. Hän on myös ensimmäinen Englannin jalkapallon Hall of Fameen valittu nainen. Toinen museossa esitelty pioneeri Nettie Honeyball esiintyy vain salanimellään, sillä hänen oikeasta henkilöllisyydestään ei ole varmuutta. Nettie perusti vuonna 1894 ensimmäisen naisten jalkapalloseuran ja kävi taistelua tasa-arvon puolesta. Naisten pukeutuminen polvihousuihin edes urheilutarkoituksessa oli tuohon aikaan täysin pöyristyttävää.

Naisten jalkapallolla on Britanniassa ristiriitainen historia. Ottelut nousivat suureen suosioon erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin miehet olivat rintamalla. Pelien yleisötuloilla kerättiin huomattavia summia hyväntekeväisyyteen. Suosio alkoi pelottaa Englannin palloliiton herroja, minkä vuoksi naisten pelaaminen kiellettiin kohta sodan jälkeen kokonaan. Kielto purettiin vasta vuonna 1971, minkä jälkeen laji alkoi hitaasti kehittyä. Suosion kasvu on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana huomattavaa, ja Women’s Super League on nykyään vetovoimainen täysammattilaissarja. Naisten jalkapallo sai paikkansa englantilaisten sydämissä viimeistään kesällä 2022, kun Chloe Kelly tuuletti EM-finaalin voittomaalia loppuunmyydyllä Wembleyllä Lontoossa.

Museon kolmas kerros Play Gallery kutsuu nimensä mukaisesti pelaamaan. Täällä olisi mahdollisuus esimerkiksi laukoa kolme rangaistuspotkua kolmen punnan hintaan, mutta pitkä jono saa jättämään tämän kokemuksen väliin. Kokeilemme sen sijaan ilmaista Pass Master -peliä, jossa pallolla pitäisi osua kulloinkin valaistuna olevaan kohteeseen. Aika on tietenkin rajallinen ja homma osoittautuu yllättävän haastavaksi, varsinkin jos oma pelituntuma on jäänyt vuosien taakse.

Play Galleryyn on koottu monenlaista nähtävää, kuten vanhoja pelipalloja, pukukopeissa nähtyjä pelaajien tavaroita eri vuosikymmeniltä, tietokonepelien kansia tai Subbuteo-pöytäjalkapallopelin osia. Kokeilemme vielä lopuksi peliä, jossa täytyy tuomarin ominaisuudessa tehdä oikeat päätökset videolla näkyvissä tilanteissa. Tuomarit ansaitsisivat nykyistä enemmän kunnioitusta vaativasta työstään, jota ilman pelaaminen ei onnistuisi.

Play Galleryn ovella patsastelee Arthur Kinnaird, joka juhli aikoinaan voitettuja otteluita käsillään seisten. Kinnaird oli merkittävä hahmo englantilaisen jalkapallohistorian alkuvuosina. Hän voitti pelaajana FA Cupin viisi kertaa, joista viimeisen Old Etoniansin paidassa vuonna 1882. Kinnaird muistetaan sitäkin paremmin Englannin jalkapalloliiton puheenjohtajana, sillä hän hoiti tehtävää peräti 33 vuoden ajan. Itselleni Kinnaird on tuttu hahmo Netflix-sarja The English Gamesta, jossa hän on yksi päähenkilöistä.

Museon neljäs ja ylin kerros on nimeltään Score Gallery. Siellä oli ensimmäisellä vierailullani pieni muun muassa jalkapallolehtiin liittynyt näyttely, mutta nyt toisella kerralla koko kerros on näyttelyn vaihtumisen vuoksi suljettu. Kyseessä ei ole museon merkittävin osa, mutta kannattaa toki kurkata jos yläkerrassa olisi oman vierailun aikaan jotain mielenkiintoista.

Uloskäynnin yhteydessä on tietenkin kauppa, josta löytyy kaikenlaista aiheeseen liittyvää pelipaidoista, kirjoista, avaimenperistä ja lasinalusista lähtien. Museossa on myös oma kahvila. National Football Museum on hyvä museo, joka lähestyy lajia monesta eri kulmasta. Joukkoon mahtuu paljon tuttuja asioita sekä varmasti myös runsaasti uutta tietoa. Vitriineihin aseteltujen esineiden lisäksi löytyy sopivasti interaktiivisuutta. Vierailuajaksi on molemmilla kerroillani riittänyt noin puolitoista tuntia. Vaikka nämä museovierailut ovatkin olleet miellyttäviä, ei kokemus silti sykähdytä yhtä vahvasti kuin kunnon ottelu. Jalkapallo on parasta paikan päällä nähtynä tai pelattuna.
Lisätietoa löytyy National Football Museumin virallisilta nettisivuilta.
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Suomi1 vuosi sittenHiihtoloma Suomutunturin maisemissa
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Bosque de Los Enigmas
-
Ranska12 kuukautta sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame
-
Ranska12 kuukautta sittenPariisin-viikon monet kokemukset
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n luova keskus Darwin


Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
23.3.2024 at 18:44
Täytyypä pitää Wolverhamptonin mielessä. Huikealta spektaakkelilta tuo kuulosti. ”Elämä on osa jalkapalloa”. Varsin hyvä varasuunnitelma!
Mika / Lähtöportti
23.3.2024 at 20:47
Oli kyllä onnistunut reissu ja tämä spektaakkeli jää mieleen pitkäksi aikaa. Wolverhampton on erinomainen kohde, jos haluaa päästä aistimaan englantilaisen jalkapallon perinteitä. Hyviä vaihtoehtoja on toki monta muutakin. Hauskana knoppitietona, että tämän kauden Valioliigajoukkueiden stadioneista peräti 8 on avattu 1800-luvulla, vain 5 1900-luvulla ja 7 nykyisellä vuosituhannella.