Englanti
Jalkapalloa Lontoossa, Tottenham–Bournemouth
Lontoon-matkan kohokohtiin kuului Valioliigan jalkapallo-ottelu, jossa Tottenham Hotspur eli tuttavallisemmin Spurs sai vieraakseen Bournemouthin. Uudenvuodenaaton pelissä loppuunmyydyllä stadionilla riitti jännitettävää.
Ottelutunnelmaan pääsee jo matkalla stadionille. Ajan metrolla Seven Sistersin asemalle, josta ajattelen kävellä puolessa tunnissa perille. Muutan kuitenkin viime hetkellä mieleni ja seuraan muuta kansaa korttelin ympäri Seven Sistersin juna-asemalle, josta pääsee Overground-junalla aivan stadionin viereen. Ratkaisu kaduttaa junan saapuessa, sillä vaunut ovat jo valmiiksi täysiä ja laiturilta tunkee sisään vielä satoja ihmisiä. En ole koskaan matkustanut yhtä täyteen ahdetussa kulkuvälineessä, mutta pystyn sentään jotenkuten hengittämään kahden pysäkinvälin verran.
Tilanne helpottaa White Hart Lanen asemalla, josta suuntaan kohti stadionin portteja. Tottenham Hotspur Stadium valmistui vuonna 2019 perinteikkään mutta vanhanaikaiseksi käyneen White Hart Lane -stadionin paikalle. Yli 62 000 katsojaa vetävä huippumoderni areena on Britannian suurimpia ja se vaikuttaa kaikin puolin siistiltä sekä toimivalta. Stadion sijaitsee Pohjois-Lontoossa Tottenhamin kaupunginosassa, jota ei pidetä kovin viehättävänä. N17-postinumeroalueesta puhuttaessa mainitaan usein köyhyys, rikollisuus, sosiaaliset ongelmat sekä eri puolilta maailmaa saapuneet maahanmuuttajat, mutta alue on ilmeisesti jossakin määrin keskiluokkaistumassa.
Maahanmuuttajista mainitaan usein juutalaiset, jotka asettuivat alueelle suurin joukoin 1900-luvun alkupuolella. Paikallisen jalkapalloseuran kannattaminen oli tehokas keino sopeutua yhteiskuntaan, minkä vuoksi Tottenham sai paljon juutalaisia kannattajia. Spurs mielletään tämän vuoksi edelleen juutalaiseksi seuraksi, vaikka juutalaisten kannattajien määrä ei enää olekaan kovin merkittävä. Toisaalta seuran paljon kritiikkiä saanut nykyinen puheenjohtaja Daniel Levy on juutalainen. Tottenhamilla on runsaasti kannattajia ympäri maailmaa. Yksi tunnetuimmista on kaupunginosan oma tyttö, poptähti Adele.
Valioliigaotteluiden lippujen ostaminen on käynyt koko ajan hankalammaksi. Valmistauduin lipun hankintaan liittymällä Tottenham Hotspur+ -jäseneksi, mikä on ainoa keino päästä ajoissa ostoksille. Jonottelin puolisen tuntia seuran nettisivuilla heti lippujen tultua jäsenille myyntiin, kunnes pääsin varsinaiselle ostosivulle. Sen jälkeen jouduin jahtaamaan vapaata paikkaa eri puolilta katsomoa jonkin aikaa, kunnes onnistuin olemaan riittävän nopea saadakseni yhden ottelulipun. Huomasin myöhemmin, että kausikorttilaisten vapauttamia paikkoja ilmestyy myyntiin ottelupäivän lähestyessä ja tämä on hyvin todennäköinen keino lippujen hankkimiseen, vaikkei ensi vaiheessa olisi tärpännytkään. Ticket exchange -lippujen hankkiminen vaatii kuitenkin aina maksullisen jäsenyyden ja mahdollisesti myös aktiivista lipunmyyntitilanteen seuraamista.
Lippuja välittäviä välikäsiä tietenkin on, mutta ne vetävät välistä sievoisia summia enkä menisi takuuseen kaikkien välikäsien kautta ostettujen lippujen toimivuudesta nykyisellä lipputeknologialla. Nyt lipun hinnaksi tuli 61,50 puntaa maksanut vuosijäsenyys sekä 51,75 punnan hintainen varsinainen lippu. Jäsenyyteen sisältyy alennuksia seuran kauppaan ja palveluihin. Tottenham ei ole mikään poikkeus Valioliigan seurojen joukossa, vaan lippujen hankkiminen tuntuu olevan yleisesti hankalaa. Esimerkiksi paikalliskilpailija Arsenalin tapauksessa jäsenyyskään ei välttämättä auta, sillä otteluliput arvotaan halukkaiden jäsenten kesken, eikä onni osu välttämättä kohdalle toistuvista yrityksistä huolimatta.
Tottenham Hotspur Stadiumilla kaikki toimii digitaalisesti, joten esimerkiksi käteinen raha ei kelpaa. Seuran jäsenkorttia käytetään puhelimen lompakkosovelluksen kautta. Ostetut otteluliput päivittyvät digitaaliseen jäsenkorttiin, eikä niissä ole viivakoodia, vaan ne tarkastetaan lähilukulaitteissa. En aina oikein luota nykyteknologiaan, mutta Tottenhamin stadionilla kaikki toimii joka tapauksessa sujuvasti. Ajat ovat muuttuneet siitä, kun kävin Spursin pelissä edellisen kerran kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin tilasin liput Suomen Palloliiton toimistoon ja kävin noutamassa ne ennen Lontoon-matkaa Töölöstä.
Saavun katsomoon hyvissä ajoin fiilistelemään hienoa stadionia ja katselemaan joukkueiden lämmittelyä. Satuin saamaan päätypaikan yläkatsomoon, josta on yllättävänkin hyvä näkyvyys kentälle. Katsomo nousee jyrkästi, joten kenttä tuntuu olevan lähellä ja varsinkin tutut Tottenhamin pelaajat on helppo tunnistaa. Luulisin, että täällä on mukava seurata peliä melkein miltä paikalta tahansa. Tunnelma pysyy tiiviinä katsojien päästessä suhteellisen lähelle nurmea.
Tottenham aloitti kauden uuden päävalmentajan Ange Postecogloun johdolla loistavasti ja piti hetken jopa Valioliigan kärkipaikkaa, mutta joukkoon on sittemmin mahtunut myös heikkoja esityksiä. Spurs lähtee iltapäivän koitokseen ennakkosuosikkina, vaikka vierailija Bournemouth onkin voittanut neljä edellistä peliään. Tunnelma nousee juuri ennen ottelun alkua, kun trumpetinsoittaja kajauttaa ilmoille tutut sävelet. Koko stadion yltyy yhteislauluun, joka antaa tahdin pelin ensihetkille. Oh when the Spurs, go marching in, I wanna be in that number, oh when the Spurs go marching in…
Tottenham aloittaa pelin vahvasti ja tulosta syntyy jo vajaan kymmenen minuutin kohdalla. Rodrigo Bentancur ja Giovani Lo Celso riistävät hyökkäysalueella pallon, joka pelataan nuorelle Pape Matar Sarrille. Senegalilainen saa edetä vapaasti, kunnes sijoittaa pelivälineen hallitusti takanurkkaan. Paikkani katsomossa on tätä maalia ajatellen erinomainen, sillä näen jo hyvissä ajoin kuinka vääjäämättömästi pallo lipuu tolpan juureen. Riemuitsen muun yleisön mukana, sillä olen odottanut Tottenhamin tekemän maalin näkemistä kauan. Silloin kaksikymmentä vuotta sitten ei tullut ainuttakaan Spursin maalia, kun joukkue taipui Charltonille 0–1.
Bournemouth saa vähitellen hyvän otteen pelistä ja Tottenham on ajoittain hätää kärsimässä. Hyökkäyspelaaminen hiipuu olemattomaksi ja vain onni, mainio italialainen maalivahti Guglielmo Vicario sekä vieraiden heikko viimeistely pelastavat kotijoukkueen. Maalintekijä Sarr loukkaantuu ja linkuttaa tuskaisena pois kentältä. Aurinkokin on ehtinyt välillä pilkahtaa, mutta ennen taukoa iskee rankka sadekuuro. Oma paikkani on syvällä katoksen suojissa, mutta moni pakenee alakatsomon ensimmäisiltä riveiltä sisätiloihin ennen taukovihellystä.
Tauolla riittää mielenkiintoista ohjelmaa, kun joukkueen pitkäaikainen luottomaalivahti Hugo Lloris käy hyvästelemässä yleisön ennen siirtymistään Los Angelesiin. Ranskalainen herrasmies kiittää faneja ja lupaa että vaikka on aika jättää hyvästit pelaajana, hän pysyy loppuikänsä Tottenhamin kannattajana. Toinen entinen kapteeni, koko ammattilaisuransa Spursia edustanut Ledley King ojentaa Llorisille muistolahjan koko seuran puolesta. Llorisin yksitoistavuotinen taival Tottenhamissa on sikälikin kunnioitettava, että hänellä olisi ollut ottajia myös paremmin menestyneissä joukkueissa.
Vuonna 1882 perustetun Tottenhamin palkintokaappi on pysynyt suhteellisen pienenä, vaikka seura kuuluu Englannin suurimpiin. Esimerkiksi molemmat Englannin mestaruudet ja kolme eurocupeissa saavutettua pokaalia ovat vuosikymmenten takaa. Keväällä 2019 Tottenham ylsi Mestarien liigan finaaliin saakka, mutta joutui taipumaan Liverpoolille. Itselleni on jäänyt hyvin mieleen vuoden 1991 Englannin cupin finaali, jossa Spurs kukisti Nottinghamin jatkoajalla. Se onkin viimeisin merkittävä pokaali, jos liigacupin voittoja ei lasketa mukaan. Hugo Lloris sanoi uskovansa joukkueen valoisaan tulevaisuuteen ja voihan olla, että jonain keväänä Tottenhamkin saa pitkästä aikaa jotain juhlittavaa.
Bournemouth jatkaa tauon jälkeen vahvasti, mutta tasoitusmaalia ei synny ja Tottenham pääsee paremmin peliin mukaan. Ottelu alkaa ratketa noin seitsemänkymmenen minuutin kohdalla, kun Lo Celson upea syöttö lähettää Heung-Min Sonin karkuun ja korealaistähti ampuu Tottenhamin kahden maalin johtoon. Kun Richarlison viimeistelee kotijoukkueen kolmannen, tuntuu peli olevan jo paketissa.
Bournemouth ei luovuta ja nuori vaihtopelaaja Alex Scott pääsee kaventamaan pelitapahtumiin nähden ansaitusti. Scott on kertonut olevansa Tottenhamin kannattaja ja pääsee näin tekemään uransa ensimmäisen Valioliigamaalin suosikkiseuraansa vastaan. Lisää on vielä tulossa, sillä erotuomari antaa muun muassa loukkaantumisten vuoksi yli kymmenen minuuttia lisäaikaa. Scott ehtii tehdä vielä toisenkin maalin, mutta se hylätään paitsiona. Näin sarjapisteet jäävät Pohjois-Lontooseen maalein 3–1.
Luen pelin jälkeen osuvan otteluanalyysin, jonka mukaan Tottenham pelaa tilanteesta riippumatta kuin se olisi koko ajan maalin tappiolla. Hyökkäyksiin lähdetään kerta toisensa jälkeen valtavalla kiireellä, vaikka johtoasemassa olisi välillä järkevää rauhoittaa tilannetta pallonhallinnan avulla. Toisaalta hyökkäävä jalkapallo kuuluu Tottenhamin identiteettiin ja katsomosta alkaa pian kuulua tyytymätöntä mutinaa, ellei joukkue pyri jatkuvasti eteenpäin. Bournemouth-ottelu oli kelpo tuloksesta huolimatta suurimmaksi osaksi niin sekava, että jatkossa kaivataan myös malttia.
Pelin taso toivottavasti paranee, kun Spursin loukkaantumistilanne helpottaa. Lisäksi joukkue vahvistuu tammikuussa ainakin Valioliigaan palaavalla Timo Wernerillä ja Genoasta saapuneella puolustajalla Radu Drăgușinilla. Italialainen jalkapallo on itselleni paljon englantilaista tutumpaa, joten tiedän romanialaisen Drăgușinin laatupelaajaksi.
Pitkästä aikaa paikan päällä nähty englantilainen jalkapallo-ottelu oli kiinnostava myös katsomokulttuurien vertailun kannalta, sillä eroja Italiaan tai vaikkapa Espanjaan löytyy. Kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, kuinka vähän joukkueiden värit näkyvät katsomossa. Seuran kaulaliinoja ja pipoja kyllä käytetään jonkin verran, mutta molempien joukkueiden tunnukset olisivat voineet erottua tummasävyisten talvitakkien keskeltä huomattavasti vahvemmin. Bournemouthin kannattajia oli saapunut omaan katsomonosaansa mukavasti, mutta suuria lippuja tai banderolleja ei heilläkään näkynyt.
Kaipasin Manner-Euroopasta tuttuja päätykatsomoita, joissa tuhannet ultrakannattajat laulavat suurten lippujen liehuessa taukoamatta koko pelin ajan ja vähän kauemminkin. Vastaavaa menoa tarjoaa myös kotoista maajoukkuettamme kannattava Pohjoiskaarre, joka luo Suomen peleihin loistavan tunnelman. Lontoossa katsomo yltyi muutaman kerran hetkeksi lauluun, mutta äänimaailma koostui suurimmaksi osaksi pelitapahtumia mukailevasta kohinasta sekä yksittäisistä huudoista. Lauluja tai chantteja oli vain pari erilaista, ja ne ovat olleet käytössä jo vuosikymmeniä. Yksinkertaisuus on näissä asioissa usein valttia, mutta olen tottunut kuulemaan Milanossa tai Helsingissä joka vuosi aina uusia kekseliäitä sanoituksia.
Englantilaisilta ei todellakaan puutu intohimoa, mutta kannatuskulttuurissa on Manner-Eurooppaan verrattuna eroja, latinalaisamerikkalaisesta riehakkuudesta puhumattakaan. Bournemouth ei toki ollut Tottenhamille mitenkään erityinen vastustaja ja Englannista löytynee Tottenhamiakin fanaattisempia faniryhmiä, mutta uskon silti saaneeni jonkinlaisen käsityksen brittiläisestä katsomokulttuurista. Valioliigan muuttuessa koko ajan enemmän rahan määrittämäksi bisnekseksi, olisi mielenkiintoista käydä joskus myös alempien sarjojen otteluissa haistelemassa kenties perinteisempää brittifutistunnelmaa.
Stadionin ympäristössä on pelin jälkeen luonnollisesti ruuhkaa. Ajattelin vierailla vielä stadionin Spurs Shopissa, mutta kaupan ovella tehtävään turvatarkastukseen on toivottoman pitkä jono. Muu perhe odottelee illalliselle pääsyä kaupungilla, joten suuntaan kohti juna-asemaa. Sinne pyrkii moni muukin, mutta jono pysyy järjestyksessä tilapäisten metalliaitojen ansiosta. Asemalle päästetään kerrallaan vain yhteen junaan mahtuva määrä ihmisiä, joten odottelen tihkusateisella kadulla parikymmentä minuuttia ennen laiturille siirtymistä. Juna on tulomatkaan verrattuna huomattavasti väljempi ja pääsen parin pysäkin jälkeen jopa istumaan. Päätän jatkaa samalla kyydillä pääteasemalle eli Liverpool Streetille saakka.
Ympärilläni matkustaa vanhoja Tottenhamin kannattajia, jotka juttelevat leppoisasti toisilleen. Kuuntelen sivusta amerikkalaista miestä, joka ihastui Spursiin kauan sitten ollessaan Lontoossa vaihto-oppilaana. Nyt hän on tuonut poikansa ensi kertaa peliin, ja jälkikasvu vaikuttaa olevan kokemuksesta kovasti innoissaan. Paikalliset muistelevat takavuosien taituria Glenn Hoddlea ja sitä, kuinka innostuivat Liljanvalkoisista jo pikkupoikina. Olen jo vähällä kertoa oman tarinani, mutta päätän lopulta olla puuttumatta soljuvaan keskusteluun.
En muista tarkkaa hetkeä, jolloin omat sympatiani Tottenhamiin syntyivät. Ne olivat varmasti olemassa jo alle 9-vuotiaana, koska pelasin silloin Keravan Nappulaliigassa. Jokaisella kaupunginosalla oli oma englantilaisen esikuvan mukaan nimetty joukkueensa, ja vaikka pelasinkin Chelseassa, pysyin uskollisesti Tottenhamin kannattajana. Seuran valintaan vaikutti hauskalta kuulostanut nimi sekä peliasu, joka muistutti Suomen maajoukkuetta. Vaikka kiinnostukseni Tottenhamiin on huomattavasti laimeampaa kuin Inter Milanoon, toivon ettei seuraavaa reissua Pohjois-Lontooseen tarvitse odottaa kahta vuosikymmentä.
Lue myös muita Lähtöportin jalkapallo-aiheisia juttuja.
Kun kävin viime kesänä ensi kertaa Manchesterissa, en arvannut palaavani kaupunkiin heti seuraavana vuonna uudelleen. Niin pääsi nyt kuitenkin kavereiden kanssa tehdyllä jalkapallomatkalla käymään, ja erilainen seura tarkoitti myös erilaisia kokemuksia.
Manchester on mielestäni hieman ristiriitainen matkakohde. Rosoinen kaupunki ei kuulu Britannian kauneimpiin tai nähtävyyksiltään vetovoimaisimpiin, mutta Englannin Tampereessa on jotain oudon kodikasta. Kompakti keskusta oli nyt toisella vierailulla jo valmiiksi sen verran tuttu, ettei suunnistamiseen tarvinnut juuri karttaakaan. Manchesterin suurimpiin valtteihin kuuluvat mutkattomat ja usein myös puheliaat ihmiset, joiden ansiosta tunnelma tuntuu lämpimältä ja välittömältä. Kaupungin tunnuksena toimiva työmehiläinen kuvaa asukkaiden yhteisöllisyyttä ja ahkeruutta.
Jalkapalloa Manchesterissa
Näimme maaliskuisen viikonlopun aikana kaksi Valioliigan ottelua. Manchester United kohtasi maailmankuululla Old Traffordilla perinteikkään Aston Villan. Teimme myös retken lähistöllä sijaitsevaan Burnleyhin, jonne vierasjoukkueeksi saapui Bournemouth. Lisäksi kävimme Manchesterin keskustassa sijaitsevassa National Football Museumissa. Manchester on hyvä kohde jalkapallomatkalle, sillä löytyyhän kaupungista Unitedin lisäksi myös toinen suurseura Manchester City. Suur-Manchesterin alueella pelaa lisäksi useita futisromantikkoja houkuttelevia perinneseuroja, kuten Bolton Wanderers, Wigan Athletic sekä Stockport County. Liverpooliin pääsee noin tunnissa ja moni muukin jalkapallokaupunki sijaitsee vain lyhyehkön junamatkan päässä.
En nyt jatka jalkapallosta enempää, sillä aiheesta voi lukea lisää aiemmin julkaistuista jutuista:
Valioliigaa Manchesterin Old Traffordilla
Brittifutistunnelmaa aurinkoisessa Burnleyssa
National Football Museum Manchesterissa
Majoitus Sachas Hotelissa
Majoitumme Sachas Hoteliin, jonka sijainti ydinkeskustan ja Northern Quarterin rajalla on loistava. Lähes kaikki kiinnostava löytyy läheltä, ja esimerkiksi Piccadillyn rautatieasemalle kävelee kymmenessä minuutissa. Hotellissa on meille sopivasti kolmen hengen huoneita reilun 130 euron vuorokausihintaan. Nukumme hyvin, sillä perussiistiin huoneeseen ei kuulu ulkopuolisia ääniä. Poikkeuksen tekee vain öinen palohälytys, joka onneksi selviää käytävälle päästyämme vääräksi. Hotelli on avattu 1987, ja se myös näyttää jääneen tuohon aikaan. Remontointi on ollut minimaalista ja kulumaa näkyy siellä täällä. Valitsisin perhematkalle jonkun modernimman hotellin, mutta kaverireissulla Sachas toimii hyvin. Aamiaista ei tarjoilla, mutta kivenheiton päästä löytyy useita kahviloita.
Värikäs Northern Quarter
Manchesterin trendikkäimmäksi mainostettu kaupunginosa Northern Quarter alkaa heti Sachas-hotellin kulmalta. Täältä löytyy laaja valikoima baareja, kahviloita, vintagepuoteja, musiikkiliikkeitä, taidegallerioita, pieniä vaatekauppoja ja muuta vastaavaa. Päivät on varattu jalkapallolle, joten ehdimme kierrellä Northern Quarterissa vain iltaisin. Niinpä keskitymme lähinnä baareihin ja monipuoliseen katutaiteeseen, jota käytän tässä kuvituksena.
Northern Quarterista tuli teollisen vallankumouksen yhteydessä merkittävä alue, jonka tehtaat ja tukkukauppiaiden varastot olivat kaupungin vaurastumisen ja kasvun keskiössä. Puuvillateollisuus takoi Manchesterin maailmankartalle, mutta tuotanto alkoi hiipua ensimmäisen maailmansodan aikoihin.
Tehtaat siirtyivät vähitellen ulkomaille ja Northern Quarter rappioitui, kun vanhat punatiiliset rakennukset unohdettiin paikoilleen. Uusi nousu alkoi 1980-luvulla, jolloin halvat kiinteistöt alkoivat houkutella luovia ja taiteellisia ihmisiä alueelle. Northern Quarterin nimi keksittiin vasta 1990-luvulla mainosmiesten toimesta, minkä jälkeen korttelit ovat kehittyneet musiikin, yöelämän ja vaihtoehtokulttuurin keskukseksi.
Esittelisin kavereille mielelläni ainakin boheemia henkeä huokuvan monikerroksisen basaarikeskittymän Afflecksin, mutta sen aukioloajat eivät sovi yhteen muiden menojemme kanssa. Jalkapallon ystäville suosittelen tietenkin Classic Football Shirts -kauppaa. Itseäni kiinnostaisi joskus vierailla myös vaikkapa Mackie Mayor -ravintolamaailmassa tai Manchester Craft and Design Centressä. Moniin vintagepuoteihin tutustuinkin jo vaimon ja perheen teinien kanssa aiemmalla vierailulla.
Käymme syömässä värikkäässä ja kodikkaassa eteläafrikkalaisessa Chakalaka-ravintolassa, jonka ruoat ovat sopivasti erilaisia perinteiseen pubimurkinaan verrattuna. Vierailemme myös Chakalakan naapurissa toimivassa Gulliversissa, jonka nimi ja vihreä julkisivu herättävät vääräksi osoittautuneita mielikuvia irlantilaisesta pubista. Gullivers on joka tapauksessa mukava ja perinteikäs pubi, jossa on kiva vaihtaa muutama sana paikallisten kanssa. Suomi tuo manchesterilaisten mieleen ensimmäisenä tarkka-ampuja Simo Häyhän sekä jalkapalloilijat Jari Litmasen ja Jussi Jääskeläisen. Gullivers on myös suosittu keikkapaikka, ja kun väistelemme varusteitaan ulos kantavia nuoria muusikoita, emme voi tietää meneekö siinä tulevaisuuden The Verve tai peräti uusi Oasis.
Oasis-tunnelmaa Definitely Maybe Barissa
Yksi Manchesterin suurista ylpeydenaiheista on rockbändi Oasis, jonka tunnelmiin pääsemme vierailemalla heti kaupunkiin saavuttuamme Definitely Maybe -baarissa. Kellaribaari sijaitsee ikonisen Afflecksin rakennuksen kulmalla ja on käytännössä hotellimme naapurissa. Kymmenen maissa perjantai-iltana on yllättävän väljää, vaikka baarissa onkin muutamia asiakkaita.
Definitely Maybessa on esillä mukava kokoelma Oasikseen liittyviä esineitä ja valokuvia sekä bändin vaiheista kertovia infotekstejä. Myynnissä on totta kai virallisia fanituotteita t-paidoista lähtien. Baarissa on kiva kuunnella musiikkia ja tutustua samalla bändin vaiheisiin. Oasista sekä sen keulahahmoja Noel ja Liam Gallagheria voidaan pitää niin merkittävänä osana paikallista lähihistoriaa, ettei bändin kaoottisiin vaiheisiin tutustuminen ole Manchesterissa vieraillessa pahitteeksi.
Tunnelmaa pitää yllä paikallinen artisti, joka esittää totta kai Oasiksen tuotantoa. Oasiksen musiikki ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeää, mutta pidän kyllä paljonkin Wonderwallin, Don’t Look Back in Angerin tai Some Might Sayn kaltaisista hiteistä. Ainakin ne ovat ysärinostalgiaa parhaimmillaan.
Pelejä NQ64 Arcade Barissa
Nostalginen teema jatkuu Sachas-hotellin ja Definitely Mayben väliin mahtuvassa NQ64 Arcade Barissa, jossa pääsee pelaamaan sydämensä kyllyydestä lähinnä 1980- ja 1990-luvuilta tuttuja retropelejä. Sisäänkäynnin yhteydessä voi ostaa mukillisen poletteja, joita käytetään esimerkiksi peliautomaateissa ja flippereissä.
Pelivalikoimasta löytyy todellisia klassikoita Pac-Manista, Space Invadersista, Donkey Kongista, Tetriksestä ja Bubble Bobblesta lähtien. Tarjolla on myös hieman uudempaa tuotantoa edustavia pelikonsoleita. Itseäni miellyttää erityisesti vanha kunnon kaahailupeli Outrun 2 sekä ihan oikean koripallon heittely koriin huvipuistoista tuttuun tapaan. Myös flippereitä tulee kokeiltua useamman kerran.
NQ64 on Britanniaan levittäytynyt ketju, jolla on pari baaria esimerkiksi Lontoossa. Käymme Northern Quarterissa kierrellessämme kurkkaamassa myös Pixel Bariin, joka on hieman samantyylinen videopeleillä varustettu baari. Toteutus on kuitenkin vaatimattomampi, eikä tarjolla ole ihan yhtä kiinnostavia pelejä.
Keilailua Roxyssa
Roxy-ketjun mainoslause Booze and Ball Games kertoo oleellisen, eli kyseessä on baarin ja erilaiset pallopelit yhdistävä viihdekeskus. Ketjulla on Britanniassa parikymmentä toimipistettä, joista kaksi toimii Manchesterissa. Manchesterin Arndalen Roxy Ball Roomissa on sunnuntai-iltana melko hiljaista, joten saamme keilata rauhassa. Tarjolla olisi myös biljardia, dartsia, pöytätennistä sekä joitakin muita vaihtoehtoja. Roxy on viihtyisä paikka viettää aikaa rennon pelailun merkeissä.
Corn Exchange
Manchesterin ydinkeskustassa kohoava Corn Exchange toimi alun perin nimensä mukaisesti viljakaupan keskuksena, mutta vajaan kahdensadan vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon muutakin. Viljakaupan hiivuttua rakennus alkoi rapistua ja siitä tuli vaihtoehtokulttuurien kokoontumispaikka. Seuraava käännekohta oli IRA:n pommi-isku kesäkuussa 1996, minkä jälkeen vaurioitunut rakennus tyhjennettiin ja restauroitiin ylelliseksi kauppakeskukseksi. Sittemmin Corn Exchange on muuttanut muotoaan ruokailumaailmaksi, josta löytyy tusinan verran ketjuravintoloita, hotelli sekä esimerkiksi pakohuonepelejä. Emme pysähdy syömään, mutta on kiva nähdä ohimennen historiallisen rakennuksen nykyilme.
Shambles Square
Corn Exchangen vierestä löytyvä Shambles Square esittelee vanhaa Manchesteria kauneimmillaan. Kyseessä on oikeastaan eräänlainen rekonstruktio, sillä arvokkaat rakennukset siirrettiin lähistöltä nykyisille paikoilleen edellä mainitun IRA:n pommi-iskun jälkeen. Räjähdys aiheutti merkittävää tuhoa monen korttelin alueella ja vaati laajan uudelleenrakennusprojektin. Ennakkovaroituksen ja tehokkaan evakuoinnin ansiosta kukaan ei kuollut muuten tuhoisassa pommi-iskussa, joka ajoittui ympäri Englantia pelatun jalkapallon EM-turnauksen aikaan.
Manchesterin katedraali
Osumme lauantaiaamuna sopivasti Manchesterin katedraalin kulmille. Halusin tutustua kirkkoon jo viime kesänä, mutta käynnissä oli yksityistilaisuus ja tyydyimme ihailemaan katedraalia silloin ulkopuolelta. Tällä kerralla sisäänpääsy onnistuu, mutta emme pääse käynnissä olevan jumalanpalveluksen takia goottilaisen katedraalin mielenkiintoisimpiin osiin. Täytynee siis pyrkiä kirkkoon myös mahdollisella kolmannella Manchesterin-matkalla.
Terrori-iskun muisto Victorian asemalla
Toinen Manchesterin lähihistorian traagisista pommi-iskuista tapahtui keväällä 2017, kun itsemurhapommittaja iski Manchester Arenan aulaan Ariana Granden konsertin jälkeen. Kaikkiaan 22 ihmistä kuoli ja satoja loukkaantui. Joukossa oli paljon lapsia ja nuoria. Näemme Arenan vieressä sijaitsevalla Victorian rautatieasemalla eräänlaisen muistoalttarin, joka on yhä täynnä kukkia ja uhrien kuvia.
Manchesterin kanavat
Manchesterista olisi vaikea kirjoittaa mainitsematta kanavia, jotka ovat aikoinaan toimineet tärkeänä kulkuväylänä. Kävelemme tällä reissulla itselleni entuudestaan tuttua Bridgewater Canalin vartta pitkin Old Traffordin stadionille. Taivalta kertyy reilut kaksi kilometriä. Reitin kiinnostavin ja kuvauksellisin osuus löytyy keskustan lähistöllä sijaitsevalta Castlefieldin alueelta, jossa näkyy muun muassa jokiveneitä. Täällä olisi hauska tutustua joskus myös Castlefield Viaduct -kaupunkipuistoon, joka on rakennettu maanpinnan yläpuolella kulkeneen rautatien paikalle. Se siis muistuttanee New Yorkin suosittua High Linea.
Bridgewater Canalin varsi muuttuu asutuksen päättyessä varsin ankeaksi. Paikalliset lenkkeilijät ovat silti ottaneet virtaavan veden ja graffiteilla töhrittyjen tiiliseinien väliin jäävän kulkuväylän omakseen, sillä hölkkääjiä riittää myös tuulisena ja tihkusateisena päivänä. Mekin pääsemme tätä kautta sujuvasti stadionille.
The Deansgate -pubi
Mainitsen vielä lopuksi The Deansgate -pubin, jossa käymme syömässä käveltyämme Manchester Unitedin ottelun jälkeen keskustaan. Joskus tulee tilanteita, jolloin nälkä kurnii ja tekee mieli päästä syömään johonkin lämpimään. The Deansgate täyttää nämä toiveet loistavasti ja kaupan päälle saa vielä katsoa jalkapalloa suuresta televisiosta. Valitsemamme liharuoka on erinomaisen mureaa ja palvelu oikein ystävällistä. Englannissa on varmasti paljon hienommin sisustettuja ja paremmin nähtävyyksiksi sopivia pubeja, mutta me viihdymme The Deansgatessa mainiosti. Täällä jotenkin tiivistyy Manchesterin henki, jossa lämminhenkisellä tunnelmalla on keskeinen rooli.
Edellisestä vierailusta kertova juttuni Manchester – työmehiläisten kaupunki sisältää useita kohdevinkkejä, jotka jäivät tällä toisella reissulla väliin. Kannattaa siis lukea sekin.
Englantilaiselle jalkapallolle omistettu kansallinen museo on kiinnostava vierailukohde kaikille lajista kiinnostuneille. Olen vieraillut museossa nyt vajaan vuoden sisään jopa kahdesti. Nähtävillä on paljon historiallisia esineitä ja halukkaat pääsevät potkimaan palloa vähän itsekin.
Kävin Manchesterissa ensi kertaa viime kesänä, jolloin kaupunki kuului perhematkamme ohjelmaan. Vierailimme tuolloin myös National Football Museumissa, jonka voi laskea kaupungin päänähtävyyksien joukkoon. Kavereiden kanssa tehty keväinen jalkapallomatka suuntautui sekin hieman sattumalta juuri Manchesteriin, jolloin oli luonnollista palata museoon. Pääsyliput ovat monen muun brittimuseon tavoin voimassa kokonaisen vuoden, joten uusintavierailu oli itselleni ilmainen.
National Football Museum perustettiin alun perin Prestoniin vuonna 2001, mutta sille alettiin pian etsiä suuremman kävijämäärän toivossa parempaa sijaintia. Museo avattiin uudelleen heinäkuussa 2012 Manchesterin ydinkeskustassa, missä se onkin menestynyt mukavasti. Nyt jälkimmäisellä vierailulla maaliskuussa 2026 saavumme paikalle heti aamulla hieman ennen avaamisaikaa, jolloin oven taakse kertyy reilut parikymmentä futisturistia eri puolilta Eurooppaa.
Museon avarassa alakerrassa voi kuvauttaa itsensä Valioliigan ja Naisten Superliigan pokaalien kanssa. Täältä lähdetään siirtymään ylempiin kerroksiin, joissa varsinaiset näyttelyt sijaitsevat. Sisään virtaa tasaiseen tahtiin lisää ihmisiä, mutta näyttelytiloissa on silti miellyttävän väljää, kuten oli kesäisellä vierailullakin. Oma vierailuaika kannattaa varata etukäteen netistä pääsylipun ostamisen yhteydessä.
Toisen kerroksen Match Gallery on museon merkittävin osa, jossa varsinainen päänäyttely sijaitsee. Kierros alkaa jalkapallon syntyvaiheista ja jatkuu näyttelytilan halki kohti nykypäivää. Heti alkuun voi tutustua vaikkapa käsin kirjoitettuun sääntökirjaan vuodelta 1863.
Pelipaidat, pallot, otteluohjelmat, pääsyliput, valokuvat ja muut esineet kertovat konkreettisesti lajin historiasta. Eräässä vitriinissä esitellään myös brittifutiksen synkkää puolta huligaaneilta takavarikoitujen teräaseiden ja muiden ikävien esineiden muodossa.
Oma suhteeni englantilaiseen jalkapalloon on hieman ristiriitainen. Varhaisessa lapsuudessani television futistarjonta rajoittui lähinnä lauantaisiin lähetyksiin Englannin liigan otteluista, joten olen jollain tasolla seurannut brittifutista pienestä pitäen ja aihe herättää tältä osin nostalgisia tunteita. Toisaalta takana on myös ajanjaksoja, jolloin olen seurannut vain tuloksia ja katsonut Valioliigaa televisiosta ehkä pari peliä kaudessa.
Arvostan suuresti englantilaisen jalkapallon pitkiä perinteitä ja sitä, miten niitä edelleen vaalitaan. Ihailen myös, kuinka alempien sarjatasojenkin seuroilla on paljon kannattajia, jotka ovat omasta joukkueestaan aidosti ylpeitä ja käyvät uskollisesti niin koti- kuin vierasotteluissakin. Ymmärrän myös Valioliigan suosion syitä ja seuraan sarjaa nykyään melko tarkasti itsekin.
Kaikesta tästä huolimatta en ole kokenut brittijalkapalloa tai varsinkaan Englannin maajoukkuetta koskaan varsinaisesti omakseni. Jalkapalloon liittyvät intohimon kohteeni löytyvät ennen kaikkea Italiasta, jonka jalkapalloa olen seurannut 1980-luvun lopulta lähtien niin tiiviisti kuin olen pystynyt. Nyt kun pian alkavissa MM-kisoissa ei tälläkään kerralla nähdä saapasmaata, kääntyvät sympatiani Espanjan tai Argentiinan kaltaisten maiden suuntaan. Englannilla on toki vahva ja kiinnostava joukkue, johon mahtuu hyviä tyyppejäkin. En panisi pahakseni esimerkiksi Harry Kanen tai Marc Guéhin menestystä.
Näyttelysalin keskellä on edustava kokoelma palkintopokaaleja. Joiltakin näytöiltä voi katsella pätkiä menneistä peleistä ja siellä täällä on eri tavoin toteutettuja pieniä tietovisoja, joissa voi testata omaa tietämystään. Mieleen jää myös erään vitriinin takana jutteleva Gary Linekerin hologrammihahmo. Ja voihan täällä tietysti istahtaa myös vanhan Wembleyn alkuperäiselle puupenkille.
Museo keskittyy nimensä mukaisesti nimenomaan englantilaiseen jalkapalloon, joskin MM-kisoihin liittyen on esitelty muutaman vastustajankin pelipaita. Englannin miesten maajoukkue on voittanut vain yhden arvoturnauksen, joten vuoden 1966 kotikisojen maailmanmestaruutta muistellaan täällä edelleen suurella lämmöllä. Naisten joukkue on ollut viime vuosina menestyksekkäämpi, sillä se voitti Euroopan mestaruuden sekä 2022 että 2025 ja saavutti noiden kisojen välissä myös MM-hopeaa.
Naisten jalkapallo on museossa hyvin esillä. Näyttävä pronssipatsas esittää Lily Parria, joka kuuluu naisjalkapallon uranuurtajiin. Hän on myös ensimmäinen Englannin jalkapallon Hall of Fameen valittu nainen. Toinen museossa esitelty pioneeri Nettie Honeyball esiintyy vain salanimellään, sillä hänen oikeasta henkilöllisyydestään ei ole varmuutta. Nettie perusti vuonna 1894 ensimmäisen naisten jalkapalloseuran ja kävi taistelua tasa-arvon puolesta. Naisten pukeutuminen polvihousuihin edes urheilutarkoituksessa oli tuohon aikaan täysin pöyristyttävää.
Naisten jalkapallolla on Britanniassa ristiriitainen historia. Ottelut nousivat suureen suosioon erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin miehet olivat rintamalla. Pelien yleisötuloilla kerättiin huomattavia summia hyväntekeväisyyteen. Suosio alkoi pelottaa Englannin palloliiton herroja, minkä vuoksi naisten pelaaminen kiellettiin kohta sodan jälkeen kokonaan. Kielto purettiin vasta vuonna 1971, minkä jälkeen laji alkoi hitaasti kehittyä. Suosion kasvu on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana huomattavaa, ja Women’s Super League on nykyään vetovoimainen täysammattilaissarja. Naisten jalkapallo sai paikkansa englantilaisten sydämissä viimeistään kesällä 2022, kun Chloe Kelly tuuletti EM-finaalin voittomaalia loppuunmyydyllä Wembleyllä Lontoossa.
Museon kolmas kerros Play Gallery kutsuu nimensä mukaisesti pelaamaan. Täällä olisi mahdollisuus esimerkiksi laukoa kolme rangaistuspotkua kolmen punnan hintaan, mutta pitkä jono saa jättämään tämän kokemuksen väliin. Kokeilemme sen sijaan ilmaista Pass Master -peliä, jossa pallolla pitäisi osua kulloinkin valaistuna olevaan kohteeseen. Aika on tietenkin rajallinen ja homma osoittautuu yllättävän haastavaksi, varsinkin jos oma pelituntuma on jäänyt vuosien taakse.
Play Galleryyn on koottu monenlaista nähtävää, kuten vanhoja pelipalloja, pukukopeissa nähtyjä pelaajien tavaroita eri vuosikymmeniltä, tietokonepelien kansia tai Subbuteo-pöytäjalkapallopelin osia. Kokeilemme vielä lopuksi peliä, jossa täytyy tuomarin ominaisuudessa tehdä oikeat päätökset videolla näkyvissä tilanteissa. Tuomarit ansaitsisivat nykyistä enemmän kunnioitusta vaativasta työstään, jota ilman pelaaminen ei onnistuisi.
Play Galleryn ovella patsastelee Arthur Kinnaird, joka juhli aikoinaan voitettuja otteluita käsillään seisten. Kinnaird oli merkittävä hahmo englantilaisen jalkapallohistorian alkuvuosina. Hän voitti pelaajana FA Cupin viisi kertaa, joista viimeisen Old Etoniansin paidassa vuonna 1882. Kinnaird muistetaan sitäkin paremmin Englannin jalkapalloliiton puheenjohtajana, sillä hän hoiti tehtävää peräti 33 vuoden ajan. Itselleni Kinnaird on tuttu hahmo Netflix-sarja The English Gamesta, jossa hän on yksi päähenkilöistä.
Museon neljäs ja ylin kerros on nimeltään Score Gallery. Siellä oli ensimmäisellä vierailullani pieni muun muassa jalkapallolehtiin liittynyt näyttely, mutta nyt toisella kerralla koko kerros on näyttelyn vaihtumisen vuoksi suljettu. Kyseessä ei ole museon merkittävin osa, mutta kannattaa toki kurkata jos yläkerrassa olisi oman vierailun aikaan jotain mielenkiintoista.
Uloskäynnin yhteydessä on tietenkin kauppa, josta löytyy kaikenlaista aiheeseen liittyvää pelipaidoista, kirjoista, avaimenperistä ja lasinalusista lähtien. Museossa on myös oma kahvila. National Football Museum on hyvä museo, joka lähestyy lajia monesta eri kulmasta. Joukkoon mahtuu paljon tuttuja asioita sekä varmasti myös runsaasti uutta tietoa. Vitriineihin aseteltujen esineiden lisäksi löytyy sopivasti interaktiivisuutta. Vierailuajaksi on molemmilla kerroillani riittänyt noin puolitoista tuntia. Vaikka nämä museovierailut ovatkin olleet miellyttäviä, ei kokemus silti sykähdytä yhtä vahvasti kuin kunnon ottelu. Jalkapallo on parasta paikan päällä nähtynä tai pelattuna.
Lisätietoa löytyy National Football Museumin virallisilta nettisivuilta.
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Suomi1 vuosi sittenHiihtoloma Suomutunturin maisemissa
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Bosque de Los Enigmas
-
Ranska12 kuukautta sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame
-
Ranska12 kuukautta sittenPariisin-viikon monet kokemukset
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n luova keskus Darwin
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
21.1.2024 at 21:30
Tästä olen kyllä kateellinen, upeaa. En oikein osaa edes päättää, että haluanko enemmän Britteihin vai Italiaan päästä jalkapalloa katselemaan. Molemmat kuulostavat aivan äärettömän upeilta kokemuksilta.
Mika / Lähtöportti
24.1.2024 at 9:40
Nämä ovat aina hienoja kokemuksia. Eri maiden futiskulttuurissa on omat hyvät puolensa, esimerkiksi Englannissa on omat vahvat perinteensä ja peli on yleensä nopeatempoista. Italiassa temperamenttiset katsojat eläytyvät vahvasti ja meno on usein värikkäämpää. Myös Saksa on erinomainen vaihtoehto, eikä Espanjakaan huono ole.