Kävin viime viikonloppuna kaverini Teron kanssa jalkapallomatkalla Englannissa. Näimme kaksi peliä, joista ensimmäinen oli FA Cupin puolivälierä Wolverhampton–Coventry. Tutustuimme samalla perinteikkään Wolvesin kiehtovaan historiaan.

Kirjoittelin pari kuukautta sitten Lontoossa näkemästäni Tottenhamin ottelusta, jonka jälkeen jäin kaipaamaan hieman perinteisempää brittifutistunnelmaa. Tottenham on englantilaisjoukkueiden joukosta oma suosikkini ja se pelaa upealla huippumodernilla stadionilla, mutta mieleni teki tutkimusmatkalle perinteisempään brittifutiksen maailmaan, historiallisiin katsomoihin jonnekin pääkaupungin ulkopuolelle. En olisi osannut kuvitellakaan, että tuo reissu toteutuisi näin nopeasti.

 
Meillä oli muutaman kaverin kanssa tarkoitus lähteä ensi kesän EM-kisoihin Saksaan, mutta kun lippujen hankkiminen ei tuntunut onnistuvan, päätimme vaihtaa suunnitelmaa ja suunnata korvaavalle jalkapallomatkalle. Joukko supistui suunnitelmien vaihtuessa, joten lähdimme reissuun kaverini Teron kanssa kahdestaan. Tero seuraa aktiivisesti Valioliigaa, joten reissun kohteeksi valikoitui nopeasti Englanti. Lähdemme katsomaan kahta ottelua, joista ensimmäinen pelataan Englannin keskiosissa Wolverhamptonissa. Wolverhampton Wanderers eli tuttavallisemmin Wolves on Teron suosikkijoukkue ja itse en voisi kuvitella parempaa kohdetta kaipaamani jalkapallonostalgian etsimiseen.

Valmistaudun matkaan lukemalla Saku-Pekka Sundelinin kirjoittaman erinomaisen Brittifutis-kirjan sekä katsomalla YouTubesta koosteen vuoden 1973 FA Cupin puolivälierästä, jossa Wolverhampton isännöi Coventrya täsmälleen samalla tavalla kuin omaan ohjelmaamme kuuluvassa pelissä. Vaikka olenkin aina seurannut tiiviisti jalkapalloa, ei brittifutis ole itselleni yhtä tuttua kuin italialainen, suomalainen tai espanjalainenkaan jalkapallo. Arvostan silti suuresti englantilaisen jalkapallokulttuurin rikkautta ja perinteitä sekä sitä, kuinka ylpeitä britit ovat omasta seurastaan, oli se sitten kuinka suuri tai pieni tahansa. Vaikka olenkin viime vuosina katsonut Valioliigaa televisiosta vain muutaman pelin kaudessa, tunnen suurta nostalgiaa muistellessani, kuinka Aulis Virtanen 80-luvulla selosti Englannissa pelattuja otteluita ja kertoi kuinka ryhmittymät erottuvat mustavalkovastaanottimissa toisistaan.

Wolvesin tavallisiin sarjapeleihin saa yleensä lippuja seuran omien nettisivujen kautta. Joitakin pelejä ajatellen saattaa olla hyödyllistä hankkia etuosto-oikeus liittymällä seuran jäseneksi 40 punnan vuosihintaan. Nyt edessä on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen peli, sillä kyseessä on Englannin FA Cupin puolivälierä samalta seudulta tulevaa Coventrya vastaan. Molemmilla seuroilla on nyt mahdollisuus saavuttaa jotain itselleen poikkeuksellisen suurta, sillä voittajan matka jatkuu Lontoon Wembleyllä pelattavaan välierään. Lippujen kysyntä on niin kovaa, että joudumme varmistamaan sisäänpääsymme Wolvesin hospitalityn eli eräänlaisen vip-paketin avulla. 169 punnan kappalehinta on kova, mutta siedettävä. Tämä peli on päästävä kokemaan!

Vietämme ottelua edeltävän yön Englannin toiseksi suurimmassa kaupungissa Birminghamissa, josta on vain reilun vartin junamatka Wolverhamptoniin. Molineux Stadium sijaitsee kilometrin päässä rautatieasemalta, joten kävelymatka pelipaikalle on miellyttävän lyhyt. Olemme liikkeellä aamuvarhaisella, sillä peli alkaa jo viittätoista yli kahdeltatoista. Sitä ennen täytyy ehtiä Wolvesin kauppaan ja varttia vaille kymmeneltä alkavaan hospitality-ohjelmaan. Wolverhamptonin keskustassa on hiljaista, mutta näemme erään pubin ovella ystävällisen mutta ehdottoman kyltin, jonka mukaan ainoastaan kotijoukkueen kannattajat ovat tervetulleita. Ikkunan läpi katsottuna näyttää siltä, että olut virtaa mukavasti vaikka kello lyö vasta yhdeksää aamulla.

Stadionin kulmilla valmistaudutaan jo ottelutapahtumaan, sillä rasvaiset herkut tirisevät grilleissä ja keltamustia fanituotteita asetellaan myytäväksi. Näky on tutun oloinen, mutta en ole ennen kokenut vastaavaa aamuauringon vasta valaistessa seuralegendojen patsaita.

Käymme stadionin päädyssä sijaitsevassa kaupassa, josta hankin kokoelmaani uuden jalkapalloseuran kaulaliinan. Terolle kertyy ostettavaa kokonainen kassillinen. Olemme valinneet muutamasta vaihtoehdosta Wolverhamptonin museoon sijoittuvan hospitality-ohjelman, mikä osoittautuu erinomaiseksi ratkaisuksi. Museo on mielenkiintoinen, eikä siellä käynti onnistuisi nimenomaan ottelupäivänä muulla keinoin. Museo sijaitsee aivan kaupan vieressä ja pääsemme odottelemaan kierroksen alkua alakerran aulatilaan. Meillä ei ole aiempaa kokemusta tällaisista tilaisuuksista, joten odotamme mielenkiinnolla mitä tuleman pitää.

---

Hospitality-ohjelma Wolverhampton Wanderersin museossa

Parinkymmenen hengen ryhmä ohjataan yläkertaan, jossa saamme aluksi varsinaiset otteluliput käteemme. Museon baarista saa noutaa haluamansa tervetulojuoman sekä tutustua hetken aikaa omatoimisesti näyttelyyn. Jalkapallomuseon sisältö on vaikuttava ja toteutus tyylikäs. Keltainen – tai old gold kuten täällä sanotaan – yhdistettynä mustaan on tehokas väriyhdistelmä.

Meidät kutsutaan pian pieneen auditorioon, sillä ohjelmassa on seuralegendan haastattelu. Wolvesin historioitsijan Peter Crumpin seurassa on Andy Thompson, joka edusti Wanderersia suurimman osan pitkästä urastaan. Pienikokoinen Thommo oli nopea ja monipuolinen pelaaja, joka viihtyi useimmiten laitapuolustajan tontilla. Hän siirtyi marraskuussa 1986 Wolverhamptoniin 19-vuotiaana lupauksena naapuriseura West Bromwichista yhdessä toisen tulevan legendan Steve Bullin kanssa.

Wolves oli tuolloin historiansa syvimmässä aallonpohjassa, mutta kaksikko auttoi joukkueen ponnistamaan neljännestä divisioonasta ylöspäin. Wolves ei noussut vielä Thompsonin aikana aivan Valioliigaan, mutta kakkostasolla pelattuja kausia kertyi runsaasti. Thommo pelasi Wanderersissa kaikkiaan 451 ottelua ja teki niissä puolustavalle pelaajalle komeat 45 maalia. Maalimäärää selittää hänen maineensa erinomaisena rangaistuspotkujen laukojana.

Thompson on sujuva puhuja, joka vastaa kysymyksiin kertomalla pitkiäkin tarinoita. Oletan että hän on tällaisissa tilaisuuksissa jonkinlainen vakiovieras, eikä ole ihme että rennosti esiintyvä mies on saanut työtä myös Wolvesin otteluiden kommentaattorina. Thompson muistelee pelivuosiaan ja vastaa lopuksi yleisön esittämiin kysymyksiin. Innokkaita kysyjiä löytyy niin paljon, ettei meidän tarvitse avata suutamme lainkaan. Käyn vielä lopuksi pyytämässä otteluohjelman kanteen Andy Thompsonin nimikirjoituksen ja yhteiskuvakin totta kai onnistuu muitta mutkitta. On mukavaa päästä tapaamaan paikallinen legenda.

Siirrymme auditoriosta buffetruokailuun. Tarjolla olevat eväät yllättävät, sillä olin ehkä ajatellut tällaiseen tilaisuuteen jotain raikkaampaa kuin vaikkapa uppopaistettuja kananpaloja tai makkaralla ja pekonilla ryyditettyjä hampurilaisia. Kenties ruokalista on sovitettu paikalliseen makuun sopivaksi, sillä murkina näyttää tekevän hyvin kauppansa. En itsekään valita, vaan syön vatsani täyteen. Parasta on jälkiruokapöydän suussa sulava marjapiirakka. Komeaa seuran historioitsijan titteliä kantava Peter käy ruokailun lomassa kyselemässä kaikkien kuulumisia. Hän ilahtuu suomalaisista vieraista ja muistelee kuinka Mixu Paatelainen edusti Wolverhamptonia yhden kauden ajan hieman ennen vuosituhannen vaihdetta.

Ehdimme hädin tuskin syödä, kun on jo aika lähteä Peterin opastamalle museokierrokselle. Mies tuntee seuran historian paremmin kuin omat taskunsa ja luettelee sujuvasti yksityiskohdan toisensa jälkeen. Wolvesin kultakausi osui 1950-luvulle, jolloin seura voitti toistaiseksi ainoat kolme Englannin mestaruuttaan. Viimeinen neljästä FA Cupin voitosta on keväältä 1960 ja vuonna 1972 Wolves ylsi UEFA-cupin finaaliin, jonka hävisi niukasti Tottenhamille. Palkintokaapista löytyy muutamien pienempien kilpailujen voittopokaaleja.

Wolverhamptonin ensimmäinen jalkapalloseura perustettiin vuonna 1877 St. Luken koulun joukkueeksi. Myös paikallisessa krikettikerhossa Blakenhall Wanderersissa kiinnostuttiin uudesta urheilulajista ja Wolverhampton Wanderers syntyi seurojen yhdistyessä kahta vuotta myöhemmin. Wolves on yksi Englannin jalkapalloliigan kahdestatoista perustajajäsenestä, jotka osallistuivat ensimmäiseen syyskuussa 1888 alkaneeseen sarjaan. Silloin mukana olleista seuroista Wolvesin lisäksi myös Aston Villa, Burnley ja Everton pelaavat parhaillaan kuluvalla kaudella Valioliigassa.

Lähes jokaiselta jalkapalloseuralta löytyy oma verivihollinen, ja Wolverhamptonin tapauksessa se on niin ikään jalkapalloliigan perustajiin kuulunut West Bromwich Albion. Joukkueiden stadionit sijaitsevat vajaan kymmenen mailin päässä toisistaan, joten taustalla on kova paikallinen kilpailuasetelma. Molemmat seurat perustettiin lähes samaan aikaan ja niillä on ollut aikaa vihata toisiaan vuoden 1883 ensikohtaamisesta lähtien. Keskinäiset ottelut tunnetaan nimellä Black Country derby, sillä hiilikaivosten ja saastuttavien tehtaiden sävyttämä alue tunnetaan lempinimellä Musta maa. Nykyään on siirretty vähemmän maata mustaavaan modernimpaan teollisuuteen.

Black Country derby on poikkeuksellisen kiihkeä siksikin, että lähes kaikki kannattajat ovat paikallisia, toisin kuin suurseurojen yhteenotoissa, jotka houkuttelevat katsomoon paljon enemmän tunnelmaa laimentavia ulkomaalaisia. Joukkueiden keskinäiset kamppailut ovat viime aikoina olleet harvinaisia, koska seurat pelaavat eri sarjatasoilla. Poikkeuksena oli viime tammikuun cupkohtaaminen, jossa tapahtuneet katsojien yhteenotot ylittivät uutiskynnyksen Suomessakin. Joukkueet ovat nokitelleet toisiaan myös humoristisemmassa hengessä. Wolverhamptonin kannattajat ovat esimerkiksi ivailleet West Bromwichin paitojen näyttävän Tesco-supermarkettien muovikasseilta. Niinpä erään West Bromwichin voittaman ottelun jälkeen vieraskannattajat peittivät Wolverhamptonin stadionin istuimet – arvaatte kyllä – Tescon muovikasseilla.

Myös tämänpäiväinen vastustaja Coventry kuuluu paikallisvastustajiin, sillä se saapuu Wolverhamptoniin vain noin viidenkymmenen kilometrin päästä. Vihanpito ei silti ole yhtä vakavaa kuin West Bromwichin suuntaan. Lähiseudulla riittää kilpailua, sillä alueen joukkueisiin kuuluvat esimerkiksi Aston Villa, Birmingham City ja Stoke City. 

Wolvesilla on mielenkiintoinen rooli eurooppalaisen jalkapallon kehityksessä. Molineux oli 1950-luvulla yksi ensimmäisistä stadioneista, joille asennettiin valaistus. Tätä hyödynnettiin pelaamalla iltavalaistuksessa ystävyysotteluita ulkomaalaisia huippujoukkueita vastaan. Pelit saivat televisioinnin ansioista suuren huomion. Unkaria pidettiin tuohon aikaan maailman parhaana maajoukkueena ja esimerkiksi Englanti kärsi sille Wembleyllä murskaavan tappion. Pian tämän jälkeen Wolves kutsui Unkarin vahvimman seurajoukkueen Honvedin vieraakseen Molineuxille. Wolves kukisti Ferenc Puskásin tähdittämän Honvedin 3–2, minkä seurauksena brittilehdistö julisti Wolverhamptonin ”maailmanmestariksi”. Tästä heräsi ajatus oikean kansainvälisen seurajoukkuekilpailun järjestämisestä. Jo seuraavana syksynä alkoikin Euroopan Cup, joka tunnetaan nykyisin Mestarien liigana.

Museosta löytyy myös jotain suomalaista, nimittäin Jarno Saarisen keksimä Subsoccer-peli, Wolverhamptonin väreissä tietenkin. Peter kertoo, että pöydän alla pelattava istumajalkapallopeli saapui vasta paria kuukautta aiemmin ja se on ollut suosittu uutuus.

Museovierailu on todella vaikuttava kokemus, sillä täällä voi hyvin konkreettisesti aistia kuinka joukkue on koko Wolverhamptonin kaupungin suuri ylpeydenaihe. Wolvesilla on upeat perinteet ja niitä myös vaalitaan huolellisesti. Näyttely ei häviä lainkaan paria viikkoa aiemmin Milanossa näkemälleni Interin ja Milanin museolle, vaikkei Wolverhamptonin menestys olekaan ollut italialaisjättiläisten luokkaa.

---

FA Cupin puolivälierä Wolverhampton–Coventry

Siirrymme kohti katsomoa parikymmentä minuuttia ennen ottelun alkua. Auringonpaiste on vaihtunut tällä välin peribrittiläiseen tihkusateeseen ja aamun seesteisyys stadionin ympärillä vellovaan ihmismassaan. Molineux Stadium huokuu perinteitä. Wolves on pelannut täällä jo vuodesta 1889 lähtien, joskin katsomoita on purettu ja rakennettu vuosikymmenten saatossa uudelleen. Kentän sivustoilla kohoavat erilliset katsomot sijaitsevat lähellä kenttää ja ne on nimetty neljän seuralegendan, Billy Wrightin, Stan Cullisin, Steve Bullin ja Sir Jack Haywardin mukaan.

Kodikas Molineux on juuri sellainen, miltä vanhan brittiläisen jalkapallopyhätön pitääkin näyttää. Seinät ovat tukevaa tiiltä ja katsomoiden päälle levittäytyvät sateelta suojaavat katokset. Iltapäivän ottelu 31750 katsojaa vetävällä stadionilla on loppuunmyyty, joten kiihkeä tunnelma on taattu. Ihmettelemme sitä, kuinka paljon tilasta on varattu vierasjoukkue Coventryn kannattajille. Vaaleansiniset ovat valloittaneet päätykatsomon kulman lisäksi koko pitkän sivun alakatsomon. Coventrya ei ole näkynyt Valioliigassa yli kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kakkostasolla Championshipissa pelaava seura tavoittelee paluuta kirkkaimpiin valoihin. Coventryn historian suurin saavutus on FA Cupin voitto keväällä 1987.

Maailman vanhin jalkapalloturnaus FA Cup on siis edennyt tällä kaudella puolivälierävaiheeseen, eli mukana on vielä kahdeksan joukkuetta. Cup tarjoaa erityisesti pienille ja keskisuurille seuroille mahdollisuuden saavuttaa jotain suurta, sillä yllätysmahdollisuudet ovat pudotuskilpailussa paljon suuremmat kuin pitkällä sarjakaudella. Cupin romanttiseen viehätykseen kuuluvat eri sarjatasoilla pelaavien joukkueiden kohtaamiset. Pienetkin seurat kukistavat joskus cup-otteluissa todellisia jättiläisiä. Tämänkertaisen kilpailun suurin tuhkimotarina oli kuudennen sarjatason Maidstone Unitedin selviytyminen viidennelle kierrokselle, mutta siellä Coventry osoittautui liian kovaksi.

Tunnelma kohoaa ennen ottelun alkua, kun musiikki pauhaa, liput liehuvat ja liekkitehosteet välähtelevät pääkatsomon edustalla. Pelaajien astellessa kentälle yleisö nostaa ilmaan mustia ja keltaisia muovikasseja, jotka värittävät katsomon raidalliseksi. Päätykatsomoon muodostuu myös tavoitteena oleva cup-pokaali.

Ensimmäinen puoliaika etenee melko avoimena ja molemmat joukkueet pääsevät yrittämään muutaman kerran maalintekoa. Altavastaaja Coventry hyökkää ennakkoluulottomasti ja luo ensimmäisen puoliajan parhaat tilanteet. Wolvesin portugalilainen maalivahti José Sá kuitenkin loistaa myös muuten kuin pinkkinä hehkuvan peliasunsa ansiosta ja pitää veräjänsä puhtaana. Toisessa päässä paras maalipaikka avautuu Wolvesin laitapuolustajalle Nélson Semedolle, mutta hänkään ei onnistu viimeistelyssään. Niinpä tauolle marssitaan vauhdikkaasta pelistä huolimatta maalittomassa tilanteessa.

Saimme museosta mukaamme juomalipukkeet tauolla käytettäviksi, mutta jono etenee tuskastuttavan hitaasti. Oluttuopilliselle ei tunnu jäävän aikaa, sillä alkoholin vieminen katsomoon on Englannissa ehdottomasti kielletty. Vaihdankin lipukkeen nopeasti juotavaksi rommikolaksi ja ehdimme kuin ehdimmekin katsomoon täsmällisesti toisen puoliajan alkaessa.

Edessä on näytelmä, josta ei kannata jättää hetkeäkään väliin. Coventry jatkaa vahvoja otteitaan ja saa vajaat kymmenen minuuttia tauon jälkeen vapaapotkun noin kolmestakymmenestä metristä. Pallo nostetaan rangaistusalueelle ja Liam Kitching jatkaa pelivälineen päällään takatolpalle. Hyökkääjä Ellis Simms ohjaa lähietäisyydeltä pallon verkkoon. Coventry juhlii. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Kello käy ja Wolves tarvitsee useita José Sán paraatipelastuksia pysyäkseen yhä pelissä mukana. Vähitellen myös kotijoukkueen hyökkäyspeli alkaa näyttää aidosti vaaralliselta, sillä sekä João Gomes että Rayan Aït-Nouri osuvat maalipuihin. Viimein 83. minuutilla pallo pomppii hieman onnekkaastikin Wolvesin avainpelaajiin kuuluvalle Aït-Nourille ja algerialainen pääsee tälläämään pelin lähietäisyydeltä tasoihin. Yleisössä on aistittavissa helpotusta. Wolves ei ole enää putoamassa cupista, mutta luvassa olisi ehkä jatkoaika. Kukaan tuskin arvaa, mitä on vielä luvassa.

Pelikellossa on jäljellä enää pari minuuttia, kun Wolves lähtee nopeaan hyökkäykseen vasenta laitaa pitkin. Erinomaisesti esiintynyt Aït-Nouri kiihdyttää keskiviivan kohdalta pitkään kuljetukseen ja vapauttaa lopulta nuoren Hugo Buenon nokikkain Coventryn maalivahdin kanssa. Bueno ei epäröi, vaan viimeistelee hallitusti ammattilaisuransa ensimmäisen maalin. Molineux repeää valtavaan riemuun. Tärykalvoja repivä laulu kertoo tutulla sävelellä mitä on tapahtumassa. Que sera, sera, whatever will be, will be, we’re going to Wembley, que sera, sera…

Tuomari antaa peräti yhdeksän minuuttia lisäaikaa, mutta Wolverhamptonissa on jo karnevaalitunnelmaa. Kansa laulaa ja mekin suunnittelemme jo lähtevämme voitonjuhliin johonkin kotijoukkueen kannattajille varattuun pubiin. Coventry ei kuitenkaan luovuta. Meneillään on jo 97. minuutti, kun jenkkikärki Haji Wright keskittää, Bobby Thomas jatkaa päällään ja kuin avausmaalin toisintona takatolpalla kärkkyvä Ellis Simms puskee ottelun tasoihin. Peli on ollut niin upea näytelmä, että puolen tunnin jatkoaika maistuisi tähän päälle oikein hyvin.

Jalkapallojumalat eivät ole kuitenkaan kirjoittaneet tähän näytelmään jatkoaikaa. Kellossa on jo kymmenes lisäaikaminuutti, kun Coventry vyöryy vielä viimeiseen iskuunsa. O’Hare, Simms, Wright ja pam! Haji Wrightin tarkka oikean jalan laukaus painuu vastustamattomasti alanurkkaan. Kotiyleisö vaipuu epäuskoiseen hiljaisuuteen, mutta sinisissä katsomonosissa huudetaan täyttä kurkkua.

Laulajat vaihtuvat, mutta vanha sävel pysyy samana. We’re going to Wembley raikuu nyt vaaleansinisestä katsomosta. Wanderersin kannattajien sydämet vuotavat verta. Ottelu päättyy. Coventryn pelaajat rientävät kannattajiensa eteen samalla, kun keltapaitoja lyyhistyy nurmelle suremaan katkeraa tappiota.

Wolvesin tappio harmittaa, mutta toisaalta iltapäivä tarjosi kaikkea mahdollista mitä ikimuistoiselta cup-ottelulta voi kuvitella. Tässä pelissä oli suurta draamaa ja yllättäviä käänteitä enemmän kuin kukaan osasi odottaa. Wolvesin kannattajat häipyvät vähin äänin kohti kotia, joten voitonjuhlat jäävät kokematta.

Lähdemme maleksimaan harmaassa säässä Wolverhamptonin harmaaseen keskustaan. Kohtaamme pari hilpeää Coventryn kannattajaa, jotka kyselevät tietä johonkin tiettyyn pubiin. Ovat kuulemma ensimmäistä kertaa elämässään Wolverhamptonissa. Keskustelun aihe vaihtuu, kun selviää ettemme olekaan paikallisia. Täälläpäin käy kuulemma paljon pohjoismaisia jalkapallofaneja, mutta suomalaiset ovat norjalaisiin tai ruotsalaisiin verrattuna harvinaisia. Matkamme jatkuu pikaraitiovaunulla Birminghamiin ja sieltä vielä samana iltana Lontooseen. Seuraavana päivänä odottaa Valioliigan ottelu West Ham–Aston Villa.

Jos haluaa tutustua brittifutiksen perinteisiin, on Wolverhampton tähän tarkoitukseen mitä mainioin kohde. Wolvesilla on pitkä ja viime vuosikymmenten vaisusta menestyksestä huolimatta kunnioitettava historia. Tämänkokoinen seura on Valioliigan jättiläisiin verrattuna helpommin lähestyttävä, sillä vaikka pelaajalista on hyvinkin kansainvälinen, tuntuu Wolvesin ympärillä olevan paljon paikallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Vaikken nyt Wolvesin kannattajaksi ryhdykään, haluan ehdottomasti seurata tämän joukkueen edesottamuksia jossain määrin jatkossakin.

Wolves–Coventry-ottelun huippuhetket voi katsoa YouTubesta sekä FA Cupin että Wolvesin kanavilta.

Pääsin nyt kolmantena peräkkäisenä keväänä Milanoon seuraamaan suosikkijoukkueeni Interin ottelua Italian Serie A:ssa. Tällä kerralla ohjelmaan mahtui myös tutustumiskierros Stadio Giuseppe Meazzalla eli tutummin San Sirolla.

Inter–Genoa ei kuulu italialaisen jalkapallon klassikoihin, mutta matka ajoittui tänäkin vuonna siihen viikonloppuun, joka sopi omaan kalenteriimme parhaiten. Vaimon kanssa kahdestaan vietetyistä Milanon-viikonlopuista on tullut jo mukava perinne. Ehdimme nähdä stadionin lisäksi jälleen paljon muutakin, mutta jalkapalloon liittymättömistä asioista on tulossa omat postauksensa myöhemmin.

Lähes satavuotias San Siro on kahden maineikkaan seuran, Interin ja Milanin kotikenttä, joka sijaitsee samannimisessä kaupunginosassa Milanon ydinkeskustan länsipuolella. Osallistumme peliä edeltävänä päivänä opastetulle stadionkierrokselle, jollaisella olen käynyt täällä edellisen kerran kesällä 1997. Kierroksia lähtee päivittäin noin puolen tunnin välein ottelupäiviä lukuun ottamatta. Aukioloajat kannattaa varmistaa San Siron nettisivuilta, joilta voi hankkia liput ennakkoon. Ennakkoliput ovat voimassa koko valitun päivän ajan, eivätkä sido mihinkään tiettyyn kellonaikaan.

---

San Siro Museum

Paljon on edellisen stadionkierrokseni jälkeen muuttunut. Portille kerääntynyt ryhmä ohjataan hetken odottelun jälkeen stadionin museoon, johon saa tutustua omatoimisesti parinkymmenen minuutin ajan. Museo ei ole kovin suuri, mutta aika tuntuu kovin lyhyeltä, kun esillä on itseäni kovasti kiinnostavia esineitä.

Vitriineistä löytyy totta kai legendaarisen Giuseppe Meazzan pelipaita. Meazza oli erityisesti 1930-luvulla loistanut hyökkääjä, joka johti Italian kahteen peräkkäiseen maailmanmestaruuteen. Hän pelasi valtaosan pitkästä seurajoukkueurastaan Interissä, joskin edusti kahden kauden ajan myös Milania ja pelasi muutamissa muissakin seuroissa.

Meazza menehtyi elokuussa 1979 ja San Siron stadion nimettiin uudelleen hänen muistokseen seuraavana vuonna. Koska Meazza mielletään ennen kaikkea Interin mieheksi, ei nimiratkaisu miellyttänyt lainkaan Milanin kannattajia. Stadionin virallinen nimi Stadio Giuseppe Meazza onkin ollut käytössä lähinnä vain Interin yhteydessä. Nykyään myös Interin virallisissa kanavissa ja kannattajien keskuudessa käytetään stadionista käytännössä aina nimeä San Siro.

On maailmanlaajuisesti melko harvinaista, että kaksi suurta seuraa jakaa saman kotistadionin. Käytäntö on kuitenkin Italiassa melko yleinen, koska lähes kaikki stadionit ovat täällä kuntien omaisuutta. Seurojen talouden kannalta olisi hyödyllisempää toimia omalla modernilla stadionilla, joten sekä Milan että Inter ovat suunnitelleet jo usean vuoden ajan San Siron jättämistä. Rakennusprojektit eivät ole kuitenkaan vielä konkreettisesti edenneet, ja epäilen niiden toteutumisen venyvän vielä pitkään. Molempien seurojen uusia areenoita on suunniteltu Milanon eteläisiin ympäryskuntiin, Milanin tapauksessa San Donatoon ja Interin osalta Rozzanoon.

Jalkapallon La Scalana tunnetun San Siron tulevaisuus on uusien stadionsuunnitelmien vuoksi ollut vaakalaudalla, mutta rakennus on päätetty kulttuurihistoriallisen arvonsa vuoksi joka tapauksessa suojella. Milanon pormestari on juuri äskettäin tarjoutunut luovuttamaan San Siron omistuksen Milanille ja Interille, jotta ne voisivat tehdä stadionin kaipaamat usean sadan miljoonan euron arvoiset kunnostustyöt. Neuvottelut ovat kuitenkin kesken. Jalkapalloseurojen mahdollisesti poistuessa käyttöaste romahtaisi, mutta stadion toimii jo nykyään myös konserttiareenana. Esimerkiksi tulevana kesänä San Siron lavalle nousevat italialaistähtien lisäksi Bruce Springsteen ja Taylor Swift.

Monet museon esineet verestävät omia muistojani. Esimerkiksi Ivan Zamoranon paita vuoden 1998 UEFA cupin finaalista on nostalginen, sillä muistan hyvin kuinka riemuitsin kotonani chileläisen heti ottelun alkuhetkillä viimeistelemää maalia ehkä liiankin äänekkäästi. Näin mainion hyökkääjän kertaalleen myös paikan päällä, kun hän pelasi tällä stadionilla vuonna 1999 Veronaa vastaan. 

Koskettavimmalta muistoesineeltä tuntuu äskettäin 63-vuotiaana menehtyneen Andreas Brehmen pelipaita. Saksalaispuolustaja oli Interin kulmakiviä niihin aikoihin, kun ihastuin Interiin ja aloin seurata Milanon sinimustan joukkueen edesottamuksia tosissani. Fanittaminen oli aluksi hankalaa, kun viikonlopun tuloksia joutui välillä odottamaan tiistain Hesarista. Joskus lähdin junalla Helsinkiin ostamaan La Gazzetta dello Sportia Suomalaisesta kirjakaupasta. Nykyään kaikki on kovin helppoa, kun pelitapahtumia ja uutisia voi seurata reaaliajassa internetistä. Suosittelen kaikille italialaisen jalkapallon ystäville myös mainiota Seinä kolmannelle -italopodcastia.

Museossa riittää pokaaleja, nappulakenkiä ja muita muistoesineitä. Esillä on myös värikäs kokoelma stadionilla vierasjoukkueissa esiintyneiden maailmantähtien paitoja. En valitettavasti ehdi edes vilkaista mitä Milaniin liittyviä esineitä vastakkaiselta seinustalta löytyy. Kyse on nimenomaan ajan eikä kunnioituksen puutteesta. Esimerkiksi Gianni Rivera, Paolo Maldini ja Franco Baresi ovat unohtumattomia legendoja seuran värejä katsomatta.

---

Vierailu San Siron käytävillä ja pukuhuoneissa

Matka jatkuu museovierailun jälkeen opastetusti aulatilaan, jossa on Giuseppe Meazzan muistolaatta. Tästä jatketaan haastattelualueelle, jossa pelaajat ja valmentajat jakavat kommenttejaan medialle. Seuraavaksi vuorossa ovat joukkueiden pukuhuoneet.

Käymme aluksi Milanin punamustassa pukuhuoneessa, jossa jokaiselle pelaajalle on oma ruhtinaalliselta näyttävä pehmustettu istuin selkänojineen. Opas käy läpi seuran historiaa. Milan on englantilaisten vuonna 1899 perustama seura, minkä vuoksi myös sen nimi on englanninkielinen. Milan on Interin tavoin voittanut toistaiseksi 19 Italian mestaruutta, mutta menestynyt kansainvälisesti paremmin. Mestarien liigan tai sitä edeltäneen Euroopan cupin Milan on voittanut yhteensä seitsemän kertaa. Poistun Milanin pukuhuoneesta melko nopeasti ja juttelen käytävällä Interiä kannattavan miehen kanssa. Hän on tullut kierrokselle poikansa seurassa ja kuuntelee hieman hämmästyneenä, kun kerron italiaksi omasta sinimustaan seuraan liittyvästä historiastani. 

Interin pukuhuone on Milania askeettisempi, sillä täällä on ainoastaan kovat yhtenäiset penkit sekä niiden yläpuolella pienet lukittavat kaapit. Inter syntyi maaliskuussa 1908, kun Milan ei enää hyväksynyt joukkueeseensa ulkomaalaisia pelaajia ja joukko punamustien toimintaan pettyneitä henkilöitä halusi perustaa uuden seuran. Sinimustat värit kuvaavat milanolaista yötä, sillä perustamiskokous venyi myöhään. Nimi Internazionale eli kansainvälinen kuvastaa sitä, kuinka seura on avoin minkä maalaisille ihmisille tahansa. On hyvä muistaa, ettei sellaista joukkuetta kuin Inter Milan ole englanninkielisen maailman ulkopuolella olemassakaan. Jos kaupungin nimi pitää Interin yhteydessä mainita, on se italiaksi, suomeksi ja ruotsiksi Milano, saksaksi Mailand tai esimerkiksi portugaliksi Milão.

Pukuhuoneista jatketaan luonnollisesti pelaajatunnelin kautta kentälle. Käytävät on koristeltu sinimustin värein Interin seuraavan päivän ottelua varten. Työntekijöillä riittää puuhaa, kun valtavaa stadionia täytyy vuorotellen sisustaa kahden eri seuran väreillä.

Tuntuu juhlavalta astella televisiokuvistakin tuttua käytävää pitkin areenalle. Kaiuttimesta kuuluu yleisön kohinaa, mutta jään kaipaamaan tilanteeseen oleellisesti kuuluvaa nappulakenkien kopinaa.

---

Kentän laidalla

Pääsemme vaihtopenkkien kohdalla kentän laidalle, mutta nurmelle ei ole mitään asiaa. Sade yltyy, eivätkä stadionin katokset suojaa tätä aluetta oikeastaan lainkaan.

Lämmityslaitteiden kirkkaat valot hohtavat ja huolehtivat siitä, että ruohomatto pysyy huippukunnossa. Vuosikymmenien varrella on tapahtunut huomattavaa kehitystä, sillä muistan nurmen kuluneen takavuosina ajoittain heikkoon kuntoon varsinkin kosteina talvikuukausina. Ruoho vaihdetaan ajoittain kokonaan uuteen, viimeksi tammikuussa 2024.

Kentän laidalta pääsee hetkeksi myös hieman ylemmäs katsomoon. Olen ottanut kuvausrekvisiitaksi mukaan kaulaliinan, jonka ostin täältä neljännesvuosisataa aiemmin. Palaamme tämän jälkeen sateisen kentän laidalta sisätiloihin.

---

Italian maajoukkueen näyttely

Kierroksen viimeinen kohde on Italian maajoukkueen historiaa kertaava näyttely. Tämän museon vierailuaikaa ei ole tarkemmin määritelty, mutta opas ja turvamies hivuttautuvat aavistuksen painostavasti eteenpäin sitä mukaa, kun viimeiset vieraat etenevät kohti uloskäyntiä. Jäämme aluksi katselemaan pääsylippukokoelmaa, josta löytyy myös muutamia Italian ja Suomen välisiä otteluita.

Esillä on lähinnä pelipaitoja sekä joitakin muita muistoesineitä eri vuosikymmeniltä. Vanhat peliasut ovat erilaisuutensa vuoksi kiinnostavia. Esimerkiksi vuosien 1982 ja 2006 maailmanmestaruudet sekä kesän 2021 Euroopan mestaruus ovat luonnollisesti hyvin esillä.

---

San Siro Store

Käymme kierroksen päätteeksi stadionin kaupassa, jossa myydään sekä Milanin että Interin fanituotteita laidasta laitaan. Itselläni on kotona jo niin runsaasti sinimustaa tavaraa, etten kaipaa mitään ostettavaa. Seuran väreissä myytävä hammastahna olisi tosin käyttötavaraa, jota ei olisi tarvinnut jättää kaappien täytteeksi.

---

Pelipäivän tunnelmia

Inter kohtaa Genoan maanantai-illan myöhäisottelussa, joka alkaa paikallista aikaa varttia vaille yhdeksältä. Saavun paikalle violetilla metrolinjalla, jonka päätepysäkistä San Siro Stadiosta ei voi erehtyä. Pyrin saapumaan perille puoltatoista tuntia ennen ottelun alkamista ja löydän yllätyksekseni metrosta jopa vapaan istumapaikan. Milanossa ei ole tapana kulkea kaupungilla jalkapalloseuran väreissä, mutta stadionia kohti etenevässä kulkuvälineessä näkyy runsaasti sinistä ja mustaa. Vastapäätä istuva mies hypistelee käsissään olevaa Interin kaulaliinaa rukousnauhan tavoin. Olisi hauska tietää mitä hänen päässään liikkuu, mutten halua häiritä.

Kävelen rauhassa stadionin ympäri aistimassa tunnelmaa. Edellisen päivän autiot asfalttikentät ovat nyt täyttyneet ruokaa, juomaa ja fanituotteita kaupittelevista kojuista. Vierasjoukkueen kannattajille on varattu aidattu kulkureitti parkkipaikalta omaan katsomonosaan, joten he pysyvät muusta kansasta erillään.

Tunnelma on muuta ympäristöä tiiviimpi stadionin pohjoisen päädyn takana, sillä tämä on Interin ultrakannattajien aluetta. Eräästä kojusta voi ostaa myös ultrien Curva Nord -tuotteita. Perinteisen Baretto 1957 Milano -baarin ympärillä riittää tungosta ja myös satunnaisia kannatuslauluja kajahtaa ilmoille.

 
Siirryn katsomoon hyvissä ajoin ennen ottelun alkua. Olen valinnut katsomosta saman paikan kuin edellisvuoden Fiorentina-ottelussa, joten näkymä kentälle on tuttu. Interin pelaajat tulevat jälleen lämmittelemään aivan silmieni eteen reipasliikkeisen kuntovalmentajan Fabio Ripertin johdolla. Pari huippupelaajaa on sivussa kolhujen tai pelikiellon vuoksi, mutta Interin vahvuuksiin kuuluu korvaajien laatu sekä määrä. Kaipaan silti erityisesti loistokautta pelaavaa keskikentän maestroa Hakan Çalhanoğlua.

Interin yhteistyö elokuvayhtiö Paramountin kanssa on alkanut näkyä stadionilla. Nyt ennen ottelua kentän laidalla seikkailevat vanhat kunnon Turtles-hahmot Leonardo, Rafaello, Donatello ja Michelangelo. Kilpikonnan kuva on tässä pelissä korvannut myös Paramountin logon pelipaidassa. Minulle mielenkiintoisempi bongaus kentän laidalta on Fabio Galante, joka ehti edustaa pitkällä urallaan muiden muassa Genoaa ja Interiä. Entinen puolustaja työskentelee nykyään Interin pelaajatarkkailijana.

---

Vierasjoukkue Genoa

Vuonna 1893 perustettu Genoa on Italian vanhin edelleen toimiva jalkapalloseura. Sen perustajina toimivat Milanin tavoin britit, minkä vuoksi seura tottelee Genovan satamakaupungin englanninkielistä nimeä. Genoa voitti vuonna 1898 ensimmäisen jaossa olleen Italian mestaruuden. Kyseessä ei ollut varsinainen sarja, vaan yhden päivän aikana pelattuun turnaukseen osallistui Genoan lisäksi vain kolme torinolaista joukkuetta. Yhdeksännen ja toistaiseksi viimeisen mestaruutensa Genoa saavutti 1924, minkä jälkeen se on tasapainoillut vuosikymmenten saatossa kahden ylimmän sarjatason välillä. Tällä vuosituhannella Genoa käväisi konkurssin seurauksena jopa Serie C:ssä, mutta on sijoittunut myös kahdesti Serie A:n kuuden parhaan joukkoon. Viime kauden päätteeksi Genoa nousi takaisin pääsarjaan yhden Serie B:ssä kuluneen vuoden jälkeen.

---

Lähtökohdat peliin

Interin tilanne ennen ottelua on todella hyvä. Joukkue on voittanut vuodenvaihteen jälkeen kaikki ottelunsa ja marssii kohti mestaruutta kaksitoista pistettä sarjakakkosen Juventuksen edellä. Koska torinolaiset ovat jo hävinneet tämän viikonlopun ottelunsa, on Interillä nyt mahdollisuus kasvattaa johto peräti viiteentoista pisteeseen. Inter on ottelun ehdoton ennakkosuosikki, mutta pelistä voi silti odottaa hankalaa, koska myös sarjan kahdentenatoista majaileva Genoa on vahvassa vireessä. Se aiheutti Interin edellisen pistemenetyksen joulukuussa, kun kaksikko päätyi Genovassa tasapeliin. Rossoblù on hävinnyt yhdestätoista edellisestä ottelustaan vain yhden, joten Alberto Gilardinon luotsaama joukkue lähtee varmasti haastamaan Interiä hyvällä meiningillä.

---

Ensimmäinen puoliaika

Ottelu alkaa tunnustelevissa merkeissä ja kunnon maalitilanteita alkaa syntyä vasta parinkymmenen minuutin jälkeen. Interin Nicolò Barella ohjaa yli maalin, minkä jälkeen Genoan kärkikaksikko Mateo Retegui ja Albert Gudmunsson hukkaa huipputilanteen toisessa kenttäpäädyssä. Interin peli ei rullaa parhaalla mahdollisella tavalla ilman Çalhanoğlua, vaikka toisaalta on mukavaa nähdä myös hänen paikallaan keskikentän pohjalla peliä rakentava Kristjan Asllani tositoimissa.

Peliä on hauska seurata, mutta stadionilta puuttuu jotain olennaista. Ultrien normaalisti kansoittama pohjoispäädyn toinen kerros on autio, sillä kannattajat ovat päättäneet protestoida saamiaan sanktioita vastaan. Joukko ultria rähinöi kuukautta aiemmin pelatun Juventus-ottelun jälkeen, minkä seurauksena viranomaiset kielsivät Curva Nordilta rumpujen, megafonien, banderollien ja lippujen käytön. Kannattajat ovat hyväksyneet rangaistuksen mukisematta kolmessa tällä välillä pelatussa kotiottelussa, mutta nyt mitta näyttää täyttyneen. Vastakkaiseen päätyyn on saapunut useampi tuhat Genoan kannattajaa, ja he saavat nyt äänensä poikkeuksellisen hyvin kuuluviin.

Curva Nordin ultrat pysyttelevät poissa vajaan puolen tunnin ajan, kunnes saapuvat äänekkäästi katsomoon. En hyväksy minkäänlaista väkivaltaa, mutta ajoittaisista ylilyönneistä huolimatta eri seurojen organisoituja faniryhmiä tarvitaan. Ultrat luovat katsomoon tunnelman, jonka ansiosta jalkapallo on parasta paikan päällä. Maanantai-illan pelin katsojamäärä on komea, sillä 75.421 silmäparia tarkoittaa käytännössä täyttä tupaa.

On vaikea arvioida ultrien paluun merkitystä, mutta pian heidän saavuttuaan alkaa kentälläkin tapahtua. Genoa hukkaa keskialueella pallon ja Inter lähtee nopeaan vastaiskuun halki kentän. Stefan de Vrij, Barella ja Alexis Sánchez toimittavat muutamassa sekunnissa pallon rangaistusalueelle rynnistävälle Asllanille. Albanialainen laukoo Interin voimalla johtoon. Maali on melko vähäiselle peliajalle jääneen Asllanin ensimmäinen Interissä, mutta tämäniltainen esitys on kokonaisuutena niin hyvä, että lisävastuuta lienee tulossa.

Ehtii kulua vain pari minuuttia, kun Nicolò Barella pääsee jälleen hyvään maalintekopaikkaan. Keskikentän ikiliikkuja ehtii laukaista kohti sivuverkkoa juuri ennen kuin törmää tilanteeseen vauhdilla liukuvan Morten Frendrupin kanssa. Erotuomari Giovanni Ayroldi osoittaa rangaistuspotkua ja pysyy päätöksessään, vaikka videotuomari kutsuu oikeudenjakajan kentän laidalle tarkistamaan tilanteen uudelleen. Kontaktista ei saa stadionilla selkoa, mutta jälkeen päin katsottuna tuomiota voi pitää hyvin kyseenalaisena. Sarjan päättäjien mukaan Ayroldi toimi väärin, sillä hänet on laitettu parin seuraavan pelikierroksen ajaksi arestiin.

Itse rangaistuspotkua voi vain ihailla. Alexis Sánchez asettelee pallon pilkulle ja toimittaa pelivälineen vuorenvarmasti verkkoon. Sinimusta katsomo juhlii ja kenttäkuuluttaja huudattaa kokeneen chileläisen nimeä seitsemään kertaan.

Italialaiseen jalkapallo-otteluun voi suhtautua myös konserttina, sillä Curva Nordista kajahtavat vuorollaan kaikki tutut laulut. L’armata nerazzurra on klassikko jo vuosikymmenten takaa, kun taas Siam la Curva Nord Milano on kuulunut suosituimpiin lauluihin vasta parin viime vuoden ajan. Tämän kauden uutuus Io giro l’Italia per te on kovasti mieleeni, sillä se on kopioitu Argentiinan fanien käyttämästä laulusta, jonka opin paikan päällä kesän 2018 MM-kisoissa. Sävel tempaa mukaansa ja sanoituskin on varsin onnistunut. Pelaajille omistetuista värssyistä kuullaan esimerkiksi kapteeni Lautaro Martínezille ja loukkaantumisesta toipuvalle Çalhanoğlulle omistetut chantit.

Internazionale devi vincere on lauluista yksinkertaisimpia ja siksi kovin helppo karjua mukana. Niiden kaikkien kilometrien takia, jotka olen kulkenut vuoksesi, Internazionalen täytyy voittaa. Tiedän että kotoa on tänne minun Mekkaani tarkalleen 1963 kilometriä, mutta se ei ole mitään verrattuna niihin kannattajiin, jotka matkustavat joukkueensa perässä jatkuvasti ympäri Italiaa ja koko Eurooppaa.

---

Toinen puoliaika

Vaikka peli ei maaleja lukuun ottamatta olekaan ollut erityisen loistokas, tuntuu johtotilanne hyvältä. Nojailen tauolla kaiteeseen, annan katseeni kiertää ympäri stadionia ja nautin joka solullani tunnelmasta. On vain yksinkertaisesti hienoa olla täällä. Peli ei kuitenkaan ole vielä ohi ja alkaa jo hieman jännittää, millä asenteella joukkueet palaavat pukusuojista kentälle.

Genoan asenne on kunnossa ja se pääseekin kaventamaan jo alle kymmenen minuuttia tauon jälkeen. Pallo pomppii sopivasti meksikolaistoppari Johan Vásquezille, joka ampuu suoraan vastapalloon. Vaikka maali syntyy paikaltani katsottuna kauempana sijaitsevaan päätyyn, näen tuskallisen selvästi kuinka pallo painuu väistämättä kohti takanurkkaa. Takaisku ei varsinaisesti herätä Interiä ja pelistä uhkaa tulla hermoja raastava selviytymistaistelu. Taivas näyttää jo putoavan niskaan, kun Genoan vaihtopelaaja Vitinha saa pallon verkkoon. Avustavan erotuomarin lippu on kuitenkin ylhäällä ja tilanne paljastuu selväksi paitsioksi.

Genoa on osoittanut vaarallisuutensa ja taistelu jatkuu suhteellisen tasaisena. Molemmilla on pari kohtalaista tilannetta, mutta maaleja ei synny. Lisäaika on jo käynnissä, kun Barella tarjoaa syötöllään koko ottelun herkullisimman maalintekopaikan. Vuoden tuhlaajapojan titteliä tavoitteleva Marko Arnautović ei kuitenkaan saa palloa sisään. Inter onnistuu joka tapauksessa jäädyttämään Genoan aikeet loppukiristä ja peli päättyy hieman tahmeasta esityksestä huolimatta sinimustille 2–1. Lievästä vaisuudesta huolimatta pääasia on voitto, joka vie Interin jo muhkeaan viidentoista pisteen sarjajohtoon. Kautta on yhä jäljellä yhdentoista kierroksen verran, mutta näyttää siltä että Inter on matkalla mestaruuteen.

Tässä kohtaa on hyvä myöntää virheensä. Olin vuosi sitten niin turhautunut heikosti menneisiin sarjapeleihin, että aloin jo odottaa Simone Inzaghin erottamista. Silloin tuntui, ettei päävalmentajalla ollut enää uutta annettavaa joukkueelle. Pelit toistivat samaa kaavaa, eikä tuloksia tullut. Toisaalta elättelin silloin yhä toiveita Mestarien liigan voitosta, koska Inzaghi on jossain määrin profiloitunut cupkilpailujen erikoismieheksi.

Nyt on helppo sanoa, että Inzaghin erottaminen olisi ollut jättiläismäinen virhe. Inter on edennyt tällä kaudella voitosta toiseen ja Piacenzan paholainen alkaa rikkoa valmentajatilastojen ennätyksiä. En edelleenkään pidä häntä erityisen monipuolisena pelin kehittäjänä tai poikkeuksellisen karismaattisena johtajana, mutta hienot peliesitykset puhuvat puolestaan. Inzaghi on löytänyt loistavasti toimivan pelitavan, joukkueen sisäinen hierarkia tuntuu olevan kunnossa ja Inter poistuu useimmiten kentältä voittajana. Inzaghi on herrasmies, joka on onnistunut hitsaamaan kasaan poikkeuksellisen yhtenäisen joukkueen.

---

San Siron valot

Käännyn vielä pois lähtiessäni katsomaan iltavalaistuksen koristamaa stadionia, jolloin mieleeni tulee Roberto Vecchionin vanha melankolinen kappale Luci a San Siro. Muistan yhtäkkiä, kuinka käännyin samalla tavalla katsomaan stadionia poistuessani paikalta ensi kertaa kesällä 1993. Heinäkuussa ei kesätauon vuoksi pelattu, mutta vanhempani olivat suostuneet lähtemään toiveestani päiväretkelle Gardajärveltä Milanoon. En osannut silloin stadionia ulkopuolelta ihaillessani keksiä suurempaa haavetta kuin nähdä vielä joskus Interin paidassa kaksi tähteä. Kymmenestä scudettosta eli mestaruudesta saa yhden tähden. Silloin kahta tähteä ajatellessani tavoitteesta puuttui vielä seitsemän scudettoa, nyt yli kolme vuosikymmentä myöhemmin enää yksi. Kahdeskymmenes mestaruus ja toinen tähti ovat käden ulottuvilla. Inter on opettanut usein pettymään, mutta toivottavasti tänä keväänä juhlitaan.

Aiemmat juttuni Interin peleistä:
Jalkapalloa Milanossa, Inter–Fiorentina (huhtikuu 2023)
Jalkapalloa Milanossa, Inter–Salernitana (maaliskuu 2022)