Yksi Ranskan Dordognen sykähdyttävimmistä nähtävyyksistä on Milandesin linna, jossa riittää kauneutta niin sisätiloissa kuin puutarhassakin. Museoidussa linnassa voi tutustua sen entisen asukkaan Joséphine Bakerin vaiherikkaaseen elämäntarinaan.

Kapea lehmälaitumien ohitse kulkeva maalaistie vie meitä kohti päivän retkikohdettamme Milandesin linnaa. Ehdimme jo nähdä korkean tornin, ennen kuin tie sukeltaa vielä kerran puiden siimekseen. Saavumme muutaman rakennuksen ohitettuamme suurelle parkkipaikalle. On aika lukita auto ja tutustua renessanssilinnaan, josta Joséphine Baker teki kuuluisan.

Château des Milandes rakennettiin Caumontin aatelissuvun kodiksi 1400-luvun lopulla. Caumontit hallitsivat myös muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa suurempaa Castelnaud-la-Chapellen linnaa, mutta se koettiin liian karuksi asumiseen. Ymmärrän aatelisia tässä asiassa hyvin, sillä Milandes on ainakin nykyasussaan oikein kodikas, toisin kuin sotilaskäyttöön rakennettu askeettinen naapurinsa. 1500-luvulla elettiin epävakaita aikoja, jolloin muun muassa uskonsodat repivät Ranskaa. Protestanttisen Caumont-suvun suuruuden päivät päättyivät lopullisesti Ranskan vallankumoukseen 1700-luvun viimeisinä vuosina.

Château des Milandes jäi enemmän tai vähemmän hunningolle noin sadaksi vuodeksi, kunnes naisten alusvaatebisneksessä rikastunut Charles Claverie hankki ja remontoi sen 1900-luvun alussa. Paikallisessa historiassa alkoi uusi luku vuonna 1937, kun maailmankuulu viihdetaiteilija Joséphine Baker vuokrasi linnan käyttöönsä. Hän lunasti Château des Milandesin omakseen vuosikymmentä myöhemmin yhdessä Jo Bouillonin kanssa. Säveltäjänä ja jazzorkesterin johtajana menestynyt Bouillon oli Joséphine Bakerin neljäs aviomies, mutta tämäkin liitto päättyi eroon vuonna 1961. Sukunimi Baker on peräisin Joséphinen toiselta mieheltä Willieltä. Ranskan kansalaisuuden hän sai puolestaan kolmannen avioliittonsa kautta.

Ihailemme aluksi linnan puutarhaa, joka onkin harvinaisen upea. Linnan restauroija Charles Claverie palkkasi puutarhan suunnittelutyöhön maisema-arkkitehti Jules Vacherot’n, joka oli tehnyt hyvää työtä pääpuutarhurina vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn yhteydessä. Puutarha kukoisti myös Joséphine Bakerin aikaan, sillä maailmantähdellä oli palkkalistoillaan koko joukko puutarhureita. Taloudellisen tilanteen heikentyessä puutarha jäi kuitenkin oman onnensa nojaan ja rehevöityi.

Alue uudistettiin muutamia vuosia sitten perusteellisesti, mutta puutarhan vanhaa ilmettä kunnioittaen. Erityisesti puutarhan mahtipontisin osa on todella kaunis ja tuo mieleen jopa Versailles’n, vaikka mittakaava onkin huomattavasti pienempi. Näyttävimmän alueen takaa lähtevää polkua pitkin voi tehdä pienen kierroksen metsäisemmällä alueella. 

Puutarhakierroksen jälkeen on aika siirtyä sisätiloihin. Liput tarkastavassa hyväntuulisessa tummaihoisessa rouvassa on mielestäni jotain samaa kuin Joséphine Bakerissa itsessään, ja tunnemme itsemme hyvin tervetulleiksi. Linna on nykyisin Joséphine Bakerin elämästä kertova museo, jonka mielenkiintoiseen antiin saa tutustua omaan tahtiin.

Saamme mukaamme laitteet, joista voi kuunnella selostusta huone kerrallaan. En vielä ihan kierroksen alkuvaiheessa innostu historiasta, vaan valitsen mieluummin kuunneltavakseni Bakerin esittämiä lauluja. Alan kuitenkin keskittyä myös tarinoihin, kun niiden aihe vaihtuu rakennuksen historiasta Joséphine Bakerin ainutlaatuiseen elämään ja uraan. Valokuvaus on linnan sisätiloissa kielletty, joten jatkan tarinaa ulkona napattujen otosten sekä kuvapankin arkistokuvien värittämänä.

Joséphine Baker nousi 1920-luvulla maailman tunnetuimpien viihdetähtien joukkoon. Tie huipulle oli kivikkoinen, sillä Joséphine – alun perin Freda Josephine McDonald – syntyi vuonna 1906 köyhiin oloihin Saint Louisissa Yhdysvalloissa. Hän alkoi jo nuorena haaveilla urasta esiintyjänä ja muutti New Yorkiin, josta siirtyi 19-vuotiaana Pariisiin. Elämä Yhdysvalloissa oli ollut erityisesti rasismin vuoksi vaikeaa, mutta Euroopassa kaikki muuttui. Ranska ihastui nopeasti eksoottiseen tanssijattareen. Persoonalliset ja komiikkaakin sisältäneet esitykset herättivät suurta huomiota, varmasti myös siksi että kaunotar nähtiin usein lavalla lähes alastomana. Joséphine menestyi pian myös laulajana sekä näytteli muutamissa elokuvissa. 

Joséphine oli kovasti kiitollinen kaikesta mitä Ranska oli hänelle tarjonnut, joten nainen halusi auttaa maata toisen maailmansodan aikana kaikin keinoin. Baker toimikin muun muassa vakoojana. Maailmantähti solahti luontevasti erilaisiin juhliin, joissa sai urkittua vihollismaiden edustajilta arvokasta tiedustelutietoa. Château des Milandes toimi turvapaikkana vastarintaliikkeen henkilöille ja juutalaisille pakolaisille, minkä lisäksi linnaan kätkettiin aseita. Kun tilanne saksalaisten miehittämässä Ranskassa muuttui liian vaaralliseksi, jatkoi Baker tiedustelutyötään ulkomailta käsin. Kenraali Charles de Gaulle palkitsi Bakerin korkea-arvoisilla kunniamerkeillä pyyteettömästä työstä Ranskan puolesta. Bakerin rakkaus uutta kotimaataan kohtaan oli aitoa, ja häntä on kutsuttu ranskalaisemmaksi kuin ranskalaiset itse.

On kiehtovaa kuulla, kuinka vähäpukeisena tanssijattarena julkisuuteen ponnahtaneesta naisesta kehittyi suuresti arvostettu laulaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja roolimalli. Baker kärsi varsinkin synnyinmaassaan Yhdysvalloissa ihonväristään johtuneesta syrjinnästä, minkä vuoksi hänestä kasvoi rasismia kiihkeästi vastustanut peloton ihmisoikeusaktivisti. Tästä kumpusi myös Bakerin halu adoptoida huollettavakseen peräti 12 lasta eri puolilta maailmaa. Hän halusi todistaa ”sateenkaariheimoksi” kutsumansa lapsijoukon avulla, että eri puolilta maailmaa kotoisin olevat ihmiset voivat elää sovussa keskenään.

Joséphine Baker esiintyi muutaman kerran myös Suomessa. Vuonna 1954 ohjelmassa oli esiintyminen Linnanmäen Peacockissa, ja tuolla matkalla hän adoptoi helsinkiläisestä orpokodista mukaansa yhdeksän kuukauden ikäisen Jarin. Linnassa on useita valokuvia lapsijoukosta, josta vaalea Jari on helppo tunnistaa. Joséphine ei hyväksynyt Jarin homoseksuaalisuutta, joten poika muutti teini-iässä adoptioisänsä Jo Bouillonin luokse Argentiinaan. Sieltä matka jatkui Yhdysvaltoihin, jossa mies käyttää etunimeä Jarry. Hänellä on nykyisin New Yorkissa Chez Josephine -niminen ravintola. 

Linnan sisätiloissa on esillä Joséphine Bakerille kuuluneita tavaroita esiintymisasuista lähtien. Kierroksen aikana nähdään muun muassa makuuhuone ja kylpyhuone, suuri keittiö, biljardisali sekä lopuksi näyttävä ruokasali, jossa järjestettiin aikoinaan hienoja juhlia. Käymme myös tornihuoneessa, jonka ikkunoista voi ihailla Dordognen maisemia. Linna vaikuttaa kodikkaalta, ja siellä nautittiin sähkön sekä juoksevan veden kaltaisista mukavuuksista jo silloin, kun ne eivät olleet Ranskan maaseudulla itsestäänselvyyksiä.

Museo suhtautuu Joséphine Bakeriin suorastaan palvovaan sävyyn. Hänen elämäntarinansa onkin harvinaisen inspiroiva, ja uskon Joséphinen olleen hyvä ihminen. Toisaalta tuskin hänkään oli ihan niin täydellinen kuin museo antaa kenties ymmärtää. Esimerkiksi adoptiolapset olivat Joséphinelle varmasti tärkeitä, mutta toisaalta hän oli työmatkojensa vuoksi usein poissa kotoa, ja lapset elivät linnassa melko eristynyttä elämää. Työkiireiden ja perheajan välillä tasapainoilu on toki tuttu haaste meille tavallisillekin tallaajille.  

Joséphine Bakerin viimeiset vuodet sisälsivät monenlaisia murheita, kuten rahahuolia. Linnan ylläpito oli kallista, varsinkin kun sen ympärille oli rakentunut kokonainen kylä teattereineen, tanssisaleineen ja maatiloineen. Laulajatähti olisi halunnut jo lopettaa esiintymisuransa, mutta rahapula pakotti hänet yhä uudestaan lavalle. Joséphine menetti lopulta sekä rahansa että terveytensä. Château des Milandes jouduttiin pakkohuutokauppaamaan, mutta epätoivoinen Baker ei olisi siltikään halunnut poistua linnasta. Onneksi hyvä ystävä Grace Kelly tarjosi Joséphinelle uuden kodin Monacon lähistöltä.

Joséphine Baker esiintyi viimeisen kerran Pariisissa huhtikuussa 1975. Hän sai muutamaa päivää myöhemmin sairauskohtauksen ja menehtyi aivoverenvuotoon. Pariisin La Madeleinessa pidetyt hautajaiset saivat suurta huomiota, minkä jälkeen Baker haudattiin Monacoon. Bakerille myönnettiin poikkeuksellinen kunnianosoitus vuonna 2021, kun hän sai hautamuistomerkin Ranskan suurimpien merkkihenkilöiden rinnalle Pariisin Panthéoniin. Häntä ennen Panthéoniin ei ollut haudattu yhtään esiintyvää taiteilijaa, tummaihoista naista tai amerikkalaissyntyistä ihmistä. Alkuperäiseen hautaan ei kajottu, joten maalliset jäännökset lepäävät edelleen Monacossa.

Tutustumme varsinaisen linnan lisäksi vielä toiseenkin rakennukseen. Linnan rakennuttaja François de Caumont halusi pystyttää pihapiiriin 1500-luvun alussa yksityisen kappelin, josta tulisi hänen oma hautapaikkansa. Kappeli autioitui Caumontin suvun poistuttua Ranskan vallankumouksen jälkeen, ja rakennusta käytettiin jopa latona ja tallina. Rakennus oli jälleen vuonna 1947 kirkollisessa käytössä, kun siellä vietettiin Joséphine Bakerin ja Jo Bouillonin häitä.

Kappeli sai uudet omistajat vuonna 2016, minkä jälkeen siellä on tehty runsaasti restaurointitöitä ja esimerkiksi seinien taideteoksia on entisöity. Olemme juuri tehneet antoisan kierroksen linnassa, joten emme jaksa enää kappelin puolella kunnolla keskittyä kuulokkeista tulevaan englanninkieliseen selostukseen. Viime vuosien arkeologisissa kaivauksissa on tehty jännittäviä ja myös osittain arvoituksiksi jääneitä löytöjä, joten tarinat ovat kyllä sinänsä mielenkiintoisia.  

Linnan yhteydessä toimii ravintola, jonne ehdimme vasta lounasajan päätyttyä. Tarjolla on sentään täytettyjä patonkeja, joilla saa siirrettyä nälkää pari tuntia eteenpäin. Terassin varjojen alle on mukava istahtaa hetkeksi lepuuttamaan jalkoja.

Château des Milandesin pihamaalla järjestetään varsinkin kesäisin lintunäytöksiä, joissa esitellään koulutettujen haukkojen, pöllöjen ja muiden lintujen toimintaa. Katselemme näytöstä hetken sivummalta, mutta emme istahda alas katsomoon.

Château des Milandes sijaitsee Castelnaud-la-Chapellen kunnassa Ranskan lounaisosassa. Lähin kaupunki on Sarlat-la-Canéda ja suurempaan Bergeraciin on noin kuudenkymmenen kilometrin matka. Me ostimme liput portilta, eikä ainakaan kesäkuisena maanantaina ollut jonoa lainkaan. Vierailu oli kaikin puolin todella miellyttävä, sillä emme osuneet minnekään yhtä aikaa suurten ryhmien kanssa. Tilanne saattaa vaihdella ja ainakin heinä-elokuussa lienee vilkkaampaa. Pääsylippuja myydään myös linnan omilla nettisivuilla.

Suosittelen varaamaan linnavierailuun reilusti aikaa, sillä Joséphine Bakerista kertova museo on mielenkiintoinen ja puutarhassa on mukava kierrellä kiireettömästi. Kohtaamme vielä poistuessamme uudelleen lippumme tarkastaneen naisen, joka kyselee, pidimmekö linnasta ja opimmeko jotakin uutta. Linnan ja puutarhan kauneudesta on vaikeaa olla pitämättä, ja Joséphine Bakerin elämäntarina teki meihin suuren vaikutuksen. Ystävällinen nainen heittää hyvästit toivomalla, että meissä jokaisessa olisi edes pieni palanen Joséphine Bakeria.

Kävimme kesäkuisella Ranskan-matkallamme monessa Dordognen alueella sijaitsevassa viehättävässä kylässä. Yksi näistä oli idyllinen Limeuil, jossa saimme nauttia hiljaisista kujista sekä upeista jokimaisemista.

Majoituimme puoleksitoista viikoksi Lounais-Ranskaan Dordognen alueelle, jolta löytyy peräti kymmenen Ranskan kauneimpien joukkoon valittua kylää. Ehdimme käydä näistä seitsemässä. Vaikka kyliä on mahdotonta laittaa paremmuusjärjestykseen, sijoittuisi Limeuil varmasti omalla listallani korkealle.

Hiljaiset iltapäivän auringon valaisemat maalaistiet johdattelevat meidät kohti Limeuilia, joka sijaitsee alueen kahden tärkeimmän joen Dordognen ja Vézèren yhtymäkohdassa. Joet olivat aikoinaan seudun tärkeimpiä kulkuväyliä, joten strategisesti keskeiselle paikalle perustettu Limeuil vaurastui merkittävänä kauppapaikkana. Samalla se joutui puolustamaan itseään keskiajan kahakoissa vuosisadasta toiseen. Muureilla suojattu kylä nousee jokirannasta korkealle kukkulalle, mikä oli varmasti suuri etu taisteluissa vihollisia vastaan.

Teiden kehittyminen ja junaratojen rakentaminen vähensivät jokiliikenteen merkitystä, ja viimeistään toisen maailmansodan jälkeen Limeuil alkoi vakavasti autioitua. Pelastukseksi löytyivät ranskalaiset ja ulkomaiset kakkoskotien ostajat, jotka ovat restauroineet rapistumaan päässeen kylän uudenlaiseen loistoon. Työt on tehty pieteetillä kylän vanhaa ilmettä kunnioittaen, joten Limeuilin ulkonäkö on säilynyt käytännössä samanlaisena kuin vuosisatoja sitten. 

Jätämme auton paikallisen jalkapallokentän laidalla sijaitsevalle parkkipaikalle, josta on lyhyt kävelymatka jokien yhtymäkohtaan. Lounasajan päättyminen saattaa yllättää Ranskan-matkoilla ikävästi, joten suunnistamme suorinta tietä ensimmäiseen näkemäämme ravintolaan. Lähellä jokirantaa sijaitsevan À l’Ancre de Salutin lounaslista on hyvin samantyyppinen kuin monella muullakin tämän seudun ravintolalla. Vaihtoehtoina on esimerkiksi runsaita salaatteja, hampurilaisia, ankkaa parissa eri muodossa sekä entrecôtepihvi. Oma valintani osuu tällä kerralla perusvarmaan fish & chipsiin, vaikkei se erityisen ranskalainen ruokalaji olekaan.

Terassin auringonvarjon alla on mukava ruokailla ja viettää kesäpäivää. Kaikesta päätellen ravintolan vakioporukkaan kuuluva koira kuljeskelee vapaana ympäriinsä ja käy välillä tervehtimässä meitäkin. Lopulta se asettuu sisäänkäynnin edustalle makaamaan auringon lämmöstä nauttien. Taivaalla liikkuvat tummat pilvet kaikkoavat ja sää pysyy koko retken ajan onneksi poutaisena.

Astumme ravintolan kulmalta Limeuilin viehättäville kujille. Ainakin näin kesäkuun alussa on vielä kovin hiljaista, eikä kylällä liiku lisäksemme kuin muutamia muita turisteja. Liikkeellä kuulostaisi olevan ranskalaisten lisäksi jokunen britti ja kenties hollantilainen.

En ollut karttaa katsoessani ihan ymmärtänyt, kuinka jyrkästi kylä kohoaa jokirannasta korkealle kukkulalle. Kiipeäminen kannattaa, sillä mäki tekee Limeuilista hyvin kuvauksellisen. Saamme samalla nauttia näkymistä niin jokilaaksoon kuin toisille kukkuloillekin päin. Vanhat kivitalot ja kukkaistutukset täydentävät idyllin.

Suunnistamme vähitellen kohti kylän huipulla sijaitsevaa maisemapuutarhaa. Les Jardins Panoramiques de Limeuil on maksullinen nähtävyys, jonka parasta antia on upea näkymä alas jokilaaksoon. Puutarha on kohtalaisen laaja, muttei silti mitenkään valtava. Se sijaitsee kukkulan huipulla muinoin kohonneen linnoituksen paikalla.

Lipunmyyntitiskiltä saa mukaan kartan, jonka avulla on helppo kulkea puutarhan läpi niin, että kaikki tulee varmasti nähtyä. Pysähdymme katselemaan monenlaisia kukkia ja muita kasveja. Puista jää mieleen erityisesti pohjoisamerikkalainen jättiläispunapuu, joka kuulostaa koputtaessa yllättävän ontolta. Puutarha on suunniteltu koko perheen kohteeksi, sillä sieltä täältä löytyy lapsille suunniteltuja pelejä, tietoa tarjoavia avattavia luukkuja sekä muuta tutkittavaa.

Paras näköalapaikka löytyy puutarhan eteläpäästä, josta voi ihailla maisemaa Dordogne- ja Vézère-joille päin. Näköalaa voi kiivetä katselemaan muutamalta eri tasolta. Huomaamme täältä käsin, että ravintolassa tutuksi tullut koira on herännyt jo uniltaan ja juoksentelee iloisesti kaukana alapuolellamme koirakaveriensa perässä. 

Jäämme ihailemaan maisemaa pitkäksi aikaa, kunnes kierrämme vielä loput jäljellä olevat polut lävitse. Viihtyisää puutarhaa ei kannata jättää pienessä Limeuilin kylässä väliin, vaikkei se toisaalta maisemia lukuun ottamatta aivan huippunähtävyys välttämättä olekaan.

Limeuilin kylän yläosassa on puutarhan lisäksi muutakin nähtävää. Teemme pienen kiireettömän tutkimusmatkan hiljaisilla kujilla, jotka tuntuvat vaipuneen iltapäivän raukeuteen. Nämä pienet korttelit ovat yllättävänkin kuvauksellisia.

Läheskään kaikkia kujia ei ole päällystetty, vaan ne ovat hiekka- tai jopa nurmipohjaisia. Välillä hieman jännittää olemmeko jo päätymässä jollekin sisäpihalle tai muuhun umpikujaan, mutta pääsemme aina vähintäänkin kapeaa polkua pitkin eteenpäin.

Pidän kovasti Limeuilin ulkonäöstä, sillä vanhat talot ja päällystämättömät kujat vievät ajatukset vuosisatojen taakse. On kiehtovaa miettiä, millaista elämää täällä on aikojen saatossa eletty ja minkälaisia ihmiskohtaloita vuosisatoja vanhat kiviseinät ovat nähneet.

Limeuil taitaa olla monen muun paikan tavoin kauneimmillaan näin kesällä, mutta kylä lienee tunnelmallinen myös vaikkapa sumuisina syysiltoina tai kuulaina talvipäivinä. 

Joka kulman takaa löytyy aina vain uutta kuvauksellista nähtävää. Vastaantulijoita on niin vähän, että tuntuu kuin olisimme saaneet tämän pienen kylän ikään kuin hetkeksi itsellemme. Lähes kaikilla harvoista kulkijoista on koira mukanaan. Kohtaamme myös pari vapaana liikkuvaa kissaa.

Kurkistamme pieneen Sainte-Catherinen kirkkoon, joka on yhtä aikaa sekä melko vaatimaton että kaunis. Kirkon omistaminen Pyhälle Katariinalle ei ollut sattumaa, sillä häntä pidettiin joella seilanneiden venemiesten suojeluspyhimyksenä. Kirkon ympäristössä sijaitsevat talot olivat aikoinaan varakkaan väen, kuten menestyneiden kauppiaiden koteja.

Lähdemme palailemaan alas jokirannan suuntaan vasta, kun kaikki pienimmätkin kujat on kierretty läpi. Limeuil jää mieleen poikkeuksellisen kauniina kylänä, joka huokuu sekä historiaa että maalaisromantiikkaa. Ranska on monipuolisuudessaan upea matkailumaa, jossa kannattaa sukeltaa kaiken muun ohella myös tällaisten pikkukylien tunnelmaan.