Italia
Aostanlaakson satulinna Castel Savoia
Italian luoteiskulman jylhien vuorten kätköissä kohoaa linna, jollaisen voisi odottaa näkevänsä satukirjan sivuilla. Sen rakennutti nainen, jonka nimi tunnetaan edelleen pizzerioissa kautta maailman.
Kääntelen vuokra-auton rattia ja mietin, miksi ihmeessä hääpäivämatkamme päänähtävyydeksi valitsemani Savoijin linna on pystytetty näin syrjäiseen paikkaan. Mutkikas tie johdattaa meitä yhä pidemmälle Gressoneyn laaksoon, jossa kylien nimet ovat tyypillisesti ranskankielisiä. Viimein melko huomaamaton tienviitta ohjaa meidät päätieltä sivuun. Ohitamme alppityylisistä taloista koostuvan asutusalueen ja saavumme pienelle parkkipaikalle. Joku on onneksi juuri lähdössä ja meille vapautuu hetken odottelun jälkeen sopivasti tilaa. Moni linnassa vierailija joutuu etsimään menopelilleen pysäköintipaikkaa maantien varrelta.

Ilmaiselta parkkipaikalta on pieni ylämäkeen viettävä kävelymatka itse linnalle. Uusgoottilaisten tornien koristama kivilinna ihastuttaa meitä heti, kun se ilmestyy metsän puiden takaa näkyviin. Castel Savoia rakennettiin Italian kuningattaren Margheritan kesäasunnoksi vuosina 1899–1904.

Kuningatar oli lomaillut laaksossa useampaan otteeseen paroni Luigi Beck Peccozin vieraana ja piti alueesta niin kovasti, että halusi rakennuttaa sinne oman linnansa. Margheritaa viehättivät täällä erityisesti vuoret, joilla retkeilemiseen hän oli innostunut paronin seurassa. Linnan ulkoasu on arkkitehti Emilio Stramuccin käsialaa. Urakka työllisti huomattavan määrän paikallisia käsityöläisiä ja rakennusmiehiä.

Linnan alapuolella on siisti mutta pienehkö kasvitieteellinen puutarha, joka ei ainakaan näin elokuun loppupuolella ole parhaassa kukassaan. Nähtävillä on joka tapauksessa eri puolilta maailmaa peräisin olevia kasveja, jotka sopivat tälle paikalle hyvin. Kasvitieteellinen puutarha perustettiin vasta 1990-luvulla, joten se ei ole peräisin Margheritan ajoilta.

Ostin linnan pääsyliput valmiiksi Valle d’Aosta Heritagen nettisivuilta, sillä halusin varmistaa sisäänpääsyn haluamaamme aikaan. Sisätiloihin pääsee vain italiaksi opastetuilla kierroksilla, joita lähtee aukioloaikojen puitteissa puolen tunnin välein. Kullekin kierrokselle on netissä 20 paikan kapasiteetti, mutta mukaan otetaan kaikkiaan 30 osallistujaa. Käymme lippuluukulla vaihtamassa netissä maksetut varaukset varsinaisiin pääsylippuihin.

Kierroksen alkua odotellessa on aikaa katsella maisemia linnan edustalta. Ymmärrän viimeistään tässä vaiheessa, miksi Margherita halusi rakennuttaa kesäasuntonsa juuri tänne. Aistimme vuoristoilman raikkauden ja ihailemme upeaa vuorten ympäröimää laaksoa, joka jatkuu aina suoraan edessämme näkyvälle Monte Rosalle saakka. Sveitsin puolelle jäävä Monte Rosan huippu yltää 4634 metriin ja on Alppien toiseksi korkein heti Mont Blancin jälkeen.

Opastettu kierros on noin 45 minuutin mittainen ja se kattaa kaikki linnan tärkeimmät tilat kahdessa kerroksessa. Puhun kohtalaisesti italiaa, mutten ehdi ymmärtää nopeatempoisesta selostuksesta läheskään kaikkea. Ainakaan omalla kierroksellamme ei vaikuta olevan muita ulkomaalaisia, mutta kussakin huoneessa on luettavissa lyhyt infoteksti myös ranskaksi ja englanniksi. Ryhmästä voi onneksi jättäytyä hieman jälkeen, jolloin valokuvaaminen on huomattavasti helpompaa.

Linnan sisätilojen hallitsevin elementti on näyttävä tammiportaikko, joka kiertyy symmetrisesti aulan molemmille laidoille. Portaikon suunnitteli puuseppä Michele Dellera, joka veisti linnaan myös huomattavan määrän muita koristeita ja työskenteli esimerkiksi panelointien parissa.

Opas pysähtyy tässä vaiheessa kuningatar Margheritaa esittävän taulun kohdalle, joten kerron nyt itsekin lisää Castel Savoian emännästä. Aatelissukuun vuonna 1851 Torinossa syntynyt Margherita meni 16-vuotiaana naimisiin Italian kruununprinssin, serkkunsa Umberton kanssa. Parin suhde perustui enemmän työntekoon kuin rakkauteen, mutta heille syntyi yksi poika.

Margherita osasi vaikuttaa miehensä poliittisiin ratkaisuihin sekä tehdä vaikutuksen kansaan. Muodista, runoudesta ja musiikista pitäneen kuningattaren suurta suosiota lisäsivät ympäri vasta yhdistynyttä Italiaa tehdyt matkat sekä innokas hyväntekeväisyystyö. Toisaalta Margherita oli konservatiivisia arvoja kannattanut nationalisti. Hän pelkäsi demokratian uhkaavan edustamaansa monarkiaa ja mieltyi kenties tämän vuoksi vanhoilla päivillään Benito Mussolinin fasistisiin aatteisiin.

Italian kuningas Umberto I ei ollut lainkaan yhtä suosittu kuin puolisonsa. Kansa katkeroitui lopullisesti vuonna 1898, jolloin Umberto antoi hyväksyntänsä Milanon verilöylylle, jossa tapettiin suuri joukko ruoan hintaa vastaan protestoineita ihmisiä. Vasemmiston vihaama kuningas oli joutunut jo aiemmin parin murhayrityksen kohteeksi, kunnes hänet ammuttiin kuoliaaksi vuonna 1900. Parin poika Viktor Emanuel III peri kruunun ja Margherita omaksui roolin surevana leskenä. Vaikkei kuningataräidillä enää periaatteessa ollutkaan poliittista valtaa, pysyi Margherita vaikuttavassa asemassa elämänsä loppuun saakka. Margherita menehtyi 74-vuotiaana ja hänet on haudattu Rooman Pantheoniin.

Nykypäivänä Margherita muistettaneen parhaiten hänen mukaansa nimetystä pizzasta. Aiheeseen liittyy useampikin tarina, joista suosituimman mukaan kuningattarelle tarjottiin Napolin-matkalla pizzaa, jonka täytteinä oli Italian värien mukaisesti vihreää basilikaa, valkoista mozzarellaa sekä punaisia tomaatteja. Kuningatar piti saamastaan ruoasta ja nimi on jäänyt elämään vuosisadasta toiseen. Olen itsekin syönyt monta pizza Margheritaa, joista yhden myös Napolissa.

En tiedä tarjottiinko tämän linnan ruokasalissa koskaan pizzaa, mutta huone on joka tapauksessa näyttävä. Jatkettava ruokapöytä on linnan muista huonekaluista poiketen alkuperäinen. Linnan erikoisuuksiin kuuluu, ettei siinä ole lainkaan keittiötä. Keittiö sijaitsi nykyään lipunmyyntikäytössä olevassa rakennuksessa, josta ruoka-annokset siirrettiin eteenpäin maanalaisen tunnelin kautta.

Ruokasalin takassa, kuten monessa muussakin paikassa linnan sisällä näkyy Savoijin motto ”Fert”. Kirjainyhdistelmän tausta on herättänyt keskustelua, mutta yleisimmän mielipiteen mukaan se muodostuu latinankielisistä sanoista foedere et religione tenemur – meitä sitoo liitto ja uskonto.

Rakennuksen reunalta löytyy kaareva veranta, joka sopii maisemien ihailuun. Viihtyisä tila oli Margheritan aikoina sisustettu rennosti rottinkihuonekaluilla ja ruukkukasveilla.

Vastaanottohuone sijaitsee luonnollisesti linnan alakerrassa. Vieraita kestittiin erityisesti aiemmin näkemässämme alakerran ruokasalissa, kun taas yläkerta makuuhuoneineen oli yksityisempää aluetta. Margherita vietti vastaanottohuoneessa paljon aikaa hovin naisten seurassa. Biljardipöytä ei kuulunut linnan alkuperäiseen esineistöön.

Meitä vierailijoita ei päästetä upeaan tammiportaikkoon, vaan kiipeämme ylempään kerrokseen huomattavasti ahtaampia ja vaatimattomampia kierreportaita pitkin. Puisia portaita pääsee ihailemaan taas uudesta kulmasta yläkerran aulatilasta käsin.

Yksi suosikkipaikoistani on valoisa linnan pohjoisimmassa tornissa sijaitseva työhuone, josta on upea näkymä vuorille. Kyllä Margheritan on kelvannut istua täällä pähkinäpuisen pöydän ääressä kirjoittamassa kirjeitään ja runojaan.

Heti työhuoneen vierestä löytyy makuuhuone. Huonekalut eivät ole alkuperäisiä, vaan näkyvillä on esimerkiksi Paroni Beck Peccozin talosta tuotuja esineitä. Linnassa oli alusta alkaen kaikki aikansa parhaat mukavuudet, kuten lämmin vesi ja sähkövalot.

Yläkertaan rakennettiin kuningattaren makuuhuoneen lisäksi erillinen kuninkaan makuuhuone, mutta Umberto murhattiin ennen linnan valmistumista. Huoneen sai käyttöönsä Villamarinan markiisitar, joka oli Margheritan uskollinen ystävä. Huonekaluja ei ole enää jäljellä, joten tila on otettu näyttelykäyttöön. Seinien valokuvat kertovat kuningattaren vuoristoretkistä, joita hän teki hyvin mielellään.

Monte Rosan vuoristossa on Margheritan mukaan nimetty alppimaja, jonka avajaisissa hän itse oli paikalla. Perille pääseminen vaati melkoisen seikkailun, sillä 4554 metrin korkeuteen rakennettu Capanna Regina Margherita on Euroopan korkeimmalla sijaitseva rakennus. Opastettu kierroksemme jatkuu vielä yhteen huoneeseen, jossa esitellään linnan rakentamisen eri vaiheita.

Linnassa toistuu Tanskan lippua muistuttava Savoijin tunnus. Savoiji oli nykyisten Ranskan ja Italian raja-alueella sijainnut valtio, jonka muoto muuttui historian kuluessa moneen otteeseen. Savoijin kuningashuoneen jäsenet toimivat pitkään Sardinian kuningaskunnan päämiehinä, jolloin heidän hallussaan olivat Savoijin ja Piemonten alueet ympäristöineen sekä Sardinian saari.

Italia alkoi yhdistyä kohti nykyistä muotoaan 1800-luvun puolivälin jälkeen, ja vuonna 1861 Savoijin kuningashuoneen päämiehestä tuli Italian kuningas. Italian kuninkaita ehti olla kaikkiaan neljä kappaletta, kunnes maa muuttui 1946 kansanäänestyksen jälkeen tasavallaksi. Savoijin kuningashuoneen väri on punavalkoisesta vaakunasta huolimatta sininen, minkä perintönä Italian maajoukkueet eri urheilulajeissa esiintyvät edelleen sinisissä asuissa.

Margherita vietti aikaansa Castel Savoiassa lähes elämänsä loppuun saakka. Kuningas Viktor Emanuel III myi äitinsä rakennuttaman linnan vuonna 1936 milanolaiselle liikemiehelle Ettore Morettille. Morettin jälkeläiset puolestaan kauppasivat Castel Savoian vuonna 1981 Aostanlaakson autonomiselle alueelle, joka museoi linnan ja hallinnoi sitä edelleen.

Olemme käyneet matkoillamme monessa huomattavasti suuremmassa ja kuuluisammassa linnassa, mutta Castel Savoia jää mieleen yhtenä kauneimmista. Harmaakivinen viiden tornin koristama linna on upea ilmestys ulkoapäin ja sisätiloissa on tyylikästä harmoniaa. Harva näkemämme linna on tuntunut yhtä kodikkaalta, minkä lisäksi mieleen jäävät mahtava tammiportaikko sekä hienot vuoristomaisemat.

Castel Savoia sijaitsee Aostanlaakson alueella parin kilometrin päässä Gressoney-Saint-Jeanin kylän keskustasta. Linnavierailun yhteydessä kannattaakin pistäytyä kylällä, katsella turkoosina virtaavaa Lys-jokea sekä kävellä ainakin Gover-lammen ympäri. Luonnonkauniilta seudulta löytyy myös paljon erilaisia patikointireittejä. Castel Savoia ja Gressoneyn laakso ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia paikkoja. Linnalle kertyy ajomatkaa esimerkiksi Milanosta reilut kaksi tuntia ja Torinosta vain noin puolitoista. Koko matkastamme Aostanlaaksoon on tulossa oma juttunsa myöhemmin.
Linnasta löytyy lisää tietoa Valle d’Aosta Heritagen nettisivuilta.
Italia
Maisemia San Vigilion kukkulalta Bergamosta
San Vigilion kukkula tarjoaa Bergamon parhaat näköalat sekä mahdollisuuden hengittää raikasta ilmaa aivan keskustan tuntumassa. Kukkulan ympäristössä kulkee myös maalaismaisemiin vieviä kävelyreittejä.
San Vigilio on Bergamon kaupungin korkein kukkula, jolle voisi hyvin nousta vanhastakaupungista Città Altasta kävellenkin. Haluamme silti käyttää vanhaa funikulaaria, jolla matkustamisen voi ottaa paikallisena elämyksenä.

Funikulaari aloitti toimintansa jo vuonna 1912, joten se on ehtinyt kuljettaa bergamolaisia monen sukupolven ajan. Matka on vain 630 metrin mittainen, mutta sen aikana noustaan noin 90 metriä korkeammalle. San Vigilion funikulaaria ei pidä sekoittaa Città Bassan ja Città Altan välillä liikennöivään toiseen linjaan. Molemmilla funikulaareilla voi matkustaa Bergamon julkisen liikenteen lipuilla.

Funikulaarin yläasemalta aukeaa upea maisema Bergamon kaupunkiin. Erityisesti Città Altan vanhat rakennukset ja kirkontornit näyttävät hienoilta, kun ne kohoavat korkealle ympäröivän laakson yläpuolelle.

San Vigilion kukkula on melko suosittu retkikohde, jonka muutamilla kujilla ja parissa ravintolassa näkyy ainakin näin kauniina sunnuntaina paljon paikallisia pyhäpäivän viettäjiä. Osa on ehkä tullut vain rentoutumaan lasillisen ääreen terassille, mutta joukossa on myös kunnon retkeilyvarusteisiin sonnustautuneita patikoijia. Nousemme kapeaa mukulakivikatua pitkin kohti kukkulan huippua. San Vigilio vaikuttaa rauhalliselta keitaalta muun kaupungin yläpuolella. Pienen parkkipaikan laidalla on pari kissaa nauttimassa auringonpaisteesta.

Kukkulan laelta löytyy viihtyisä puisto, joka on kehittynyt Bergamoa vuosisatojen ajan vartioineen San Vigilion linnoituksen päälle. Paikka sijaitsee noin puoli kilometriä merenpinnan yläpuolella ja sieltä on hienot näkymät vehreälle maaseudulle sekä lähiseudun vuorille saakka. Nautimme lämpimästä kevätpäivästä ja ihailemme maisemia kiireettömästi eri suuntiin.

Linnoituksen nimi on lainattu kukkulalla muinoin sijainneelta San Vigilion kappelilta. San Vigilio eli suomalaisittain Pyhä Vigilius oli Trenton piispa, joka koki vuonna 405 marttyyrikuoleman julistaessaan evankeliumia pakanoille eräässä Gardajärven pohjoispuolella sijaitsevassa laaksossa.

Kukkulalla lienee ollut jonkinlainen vartiotorni jo roomalaisten aikaan, mutta ensimmäinen varsinainen linnoitus pystytettiin 1100-luvulla. Linnoitusta vahvistettiin erityisesti 1400-luvulla, jolloin Bergamo kuului Venetsian tasavaltaan. Kaupungin turvallisuustilanne parani oleellisesti seuraavalla vuosisadalla, kun koko yläkaupunki sai ympärilleen tukevat muurit. Linnoituksen sotilaallinen merkitys väheni, ja 1800-luvulla se suurimmaksi osaksi purettiin. Jäljellä on enää lähinnä muureja ja vallihautoja, jotka muistuttavat kukkulan historiasta.

Kukkulalta laaksoon lähtisi erilaisia pitkiäkin kävelyreittejä, mutta meille riittää tällä kerralla hieman lyhyempikin vaihtoehto. Samoilla vaatteilla ja kaupunkikengillä pitäisi selvitä vielä lounaalle ja samana iltana odottavalle kotimatkallekin, joten on parempi olla hikoilematta liikaa. Onneksi matka ainakin alkaa loivaan alamäkeen.

Ohitamme muutamia kapean tien varrella sijaitsevia koteja, kunnes päädymme pitkään Salita dello Scorlazzone -nimiseen portaikkoon. Liikkeellä on kävelyretkeläisten lisäksi ainakin yksi hurjapää, joka kiitää portaita alas polkupyörällään.

Alhaalla häämöttää kuvauksellinen Tempio dei Caduti -kirkon torni. Tämä pätkä taipaleestamme kuuluu Visit Bergamo -sivustolla suositeltuun The Green City -kävelyreittiin.

Portaikko päättyy lopulta tielle, jonka varrella sijaitsee ylempää näkemämme kirkko. Tempio dei Caduti eli Kaatuneiden temppeli on omistettu ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa kuolleille bergamolaisille sotilaille. Kirkkoa alettiin rakentaa hieman ennen Italian liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan ja sen käyttötarkoitus muotoutui tuon ajan tapahtumien perusteella.

Tempio dei Caduti on yleensä suljettu, mutta siellä järjestetään jokaisen kuukauden toisena sunnuntaina messu. Osumme sattumalta paikalle hieman tämän kuukausittaisen messun päätyttyä, joten ovet ovat jälleen visusti säpissä. Olisi ollut kiinnostavaa kurkata sisäpuolelle, sillä synkkä kirkkosali on kuvien perusteella hyvin persoonallisen näköinen.

Käännymme pian kirkon kulmalta lähdettyämme jälleen alamäkeen Salita Scorlazzino -nimiseen portaikkoon. Rappusten varrelta voi vielä katsella Kaatuneiden temppelille päin ja ihailla kukkivia puita.

Maaliskuinen aurinko lämmittää jo kovin keväisesti ja jostain kuuluu lintujen laulua. Muutamat puut ja pensaat kukkivat näyttävästi. Voisivatkohan nämä olla aprikoosin kukkia?

Kaunis kävelyreitti laskeutuu yhä vain alemmas, mikä tarkoittaa että joudumme vielä jossain vaiheessa nousemaan myös takaisin ylämäkeen. Tuntuu mukavalta päästä tällaisen vehreyden keskelle aivan kaupungin laitamilla. Vastaan tulee muutamia reippaita lenkkeilijöitä koiriensa kanssa. Bergamon modernimpi puoli Città Bassa häämöttää alapuolellamme.

Paluumatka kuvan kukkulalla odottavaan vanhaankaupunkiin ei lopulta ole kovin raskas. Tulemme kävelleeksi muutaman kilometrin oikein miellyttävissä maisemissa. Mielestämme Bergamossa voisi käyttää enemmänkin aikaa kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla patikointiin. Toisaalta jos retkeilyn ottaa oikein asiakseen, löytyy täältä päin Italiaa myös upeita vuoristo- ja järvimaisemiin vieviä vaellusreittejä. San Vigilion kukkula on joka tapauksessa käymisen arvoinen paikka, vaikkei haluaisi kävellä funikulaariasemalta lähimmän ravintolan terassia pidemmälle.
Lue myös muut Bergamosta kertovat juttuni:
Majoitus- ja ravintolakokemuksia Bergamossa
Bergamon sykähdyttävä yläkaupunki Città Alta
Upea Santa Maria Maggioren basilika Bergamossa
Jalkapalloa Bergamossa, Atalanta–Udinese
Italia
Majoitus- ja ravintolakokemuksia Bergamossa
Vietimme vaimon kanssa mukavan pitkän viikonlopun maaliskuisessa Bergamossa. Kerroin edellisessä jutussa vanhankaupungin nähtävyyksistä ja keskityn tällä kerralla matkan majoitukseen sekä kokemiimme makuelämyksiin.
* Sisältää Booking.comin mainoslinkin
Italia on oikea ruokakulttuurin runsaudensarvi, sillä jokaiselta alueelta, maakunnalta ja kaupungiltakin löytyy omat paikalliset erikoisuutensa. Maan keittiö perustuu ennen kaikkea tuoreisiin kauden mukaisiin raaka-aineisiin, jotka on hankittu mahdollisimman läheltä. Annokset ovat pääsääntöisesti yksinkertaisia, jotta upeat raaka-aineet pääsevät oikeuksiinsa. Lombardian alueella sijaitseva Bergamo edustaa vahvasti pohjoisitalialaista ruokakulttuuria, jossa ateriat ovat usein raskaita ja lihapainotteisia. Täällä törmää usein ainakin maissipuuro polentaan, kermaiseen taleggio-juustoon sekä paikallisten rakastamaan casoncelli-pastaan. Bergamossa voi syödä oikein hyvin, vaikkei paikallinen keittiö ihan nousekaan suosikikseni joihinkin muihin Italian kohteisiin verrattuna.

Luimme sopivasti ennen reissuamme ilmestyneen Matka-lehden jutun, jossa Maria Niemi on esitellyt Bergamon nähtävyyksiä ja ravintolatarjontaa. Nappasimme muutaman hyvän vinkin talteen, joten joukossa on samoja paikkoja kuin lehtijutussakin – jotkut tarkoituksella ja osa sattumaltakin.

Paikallisbussilla lentokentältä vanhaankaupunkiin
Helsingistä pääsee nykyään suoralla lennolla Bergamo-Orio al Serion lentokentälle joko Norwegianin tai Ryanairin siivin. Kyseessä on Rooman Fiumicinon ja Milanon Malpensan jälkeen Italian kolmanneksi vilkkain lentoasema, jonka matkustajamäärät ovat samaa luokkaa Helsinki-Vantaan kanssa. Terminaalin edustalta kulkeva paikallisbussi numero 1 kuljettaa matkustajia 20 minuutin välein rautatieaseman ja Bergamon alakaupungin kautta aina yläkaupunkiin saakka, jonne kaikki tämän jutun vinkit sijoittuvat. Yläkaupunki eli Città Alta on Bergamon keskiaikainen vanhakaupunki, joka sijaitsee korkean kukkulan päällä. Matka Bergamon lentokentältä bussilinjan päätepysäkille vie noin puoli tuntia. Pysäkki sijaitsee kuvassa näkyvillä kulmilla Colle Aperton aukiolla.

Mukava majoitus Le Funi -hotellissa
Pysäkiltä on vain parinsadan metrin kävelymatka Le Funi -hotellille. Lyhyen ylämäkeen viettävän matkan aikana kuljetaan jykevän Sant’Alessandron portin kautta ja ohitetaan San Vigilion kukkulalle vievän funikulaarin ala-asema. Varaamamme hotelli on lainannut nimensä vanhalta funikulaarilta, joka kulkee rakennuksen takaa häiriöitä aiheuttamatta. Le Funin sijainti on erinomainen, sillä ympäristö on hyvin rauhallinen mutta vanhankaupungin kiinnostavimman osan laidalle kävelee parissa minuutissa.

Le Funi on pieni ja kodikas hotelli, jossa tulee heti hyvin tervetullut olo. Englantiakin puhuttaisiin täällä varmasti mielellään, mutta osaan riittävästi italiaa, jotta asiointi onnistuu sujuvasti paikallisella kielellä. Itselleni tulee italiankielisestä keskustelusta aina hyvä mieli. Viivymme kolme yötä, joten ehdin vaihtaa kuulumiset monen eri työntekijän kanssa.

Siisti huoneemme on tilava ja viihtyisä. Näkymän suhteen meillä ei tosin ole onnea, sillä ikkunan takana on vain ylämäkeen viettävällä rinteellä kasvavia puita ja pensaita. Joistakin muista huoneista voisi ihailla maisemia Bergamoon tai kaupungin juurella levittäytyvään laaksoon. Maaliskuisen matkamme aikaan on käynnissä kovaa melua aiheuttava kattoremontti, mitä ei voi olla perjantaiaamuna huomaamatta. Haitta jää onneksi lyhytaikaiseksi, koska lähdemme pian kaupungille ja työt ovat viikonlopun tauolla. Remontti lienee nyt jo valmistunut ja rauha palannut Le Funiin.

Aamiainen tarjoillaan pienessä mutta tälle hotellille riittävän kokoisessa kellaritilassa. Italialaiset aamiaiset eivät yleensä ole kovin runsaita, ja täälläkin valikoima on moneen suomalaiseen hotelliin verrattuna suppeampi. Tarjolla on silti meille aivan riittävästi vaihtoehtoja ja cappuccino on luonnollisesti hyvää. Päivä alkaa mukavasti esimerkiksi voisarven, leivän, juustojen, suolaisen piiraan, makean kakun ja tuoremehun avulla.
* Varaa majoitus Le Funiin Booking.comin kautta.

Tyylikäs ravintola La Ripa
Saavumme kaupunkiin iltalennolla ja vaikka kello alkaakin olla jo ainakin suomalaisittain melko paljon, haluamme lähteä perille päästyämme syömään. Tarkoituksena olisi haukata lähinnä pientä iltapalaa, mutta nälkä kasvaa syödessä tai ainakin meidän tekee mieli tilata useampi ruokalaji kun huomaamme muidenkin illastavan pitkän kaavan mukaan. La Ripa on Le Funi -hotellin yhteydessä toimiva valkoisten pöytäliinojen ravintola, jossa palvelu on kohteliasta ja ruoan laatu oikein hyvä.

Tilaamme alkuun annokset artisokkaa sekä leikkeleitä. Pyydän tarjoilijan suosittelevan meille jotain paikallista suhteellisen kevyttä punaviiniä. Castello di Grumellon tilalla Bergamon lähistöllä valmistettu Medera on raikkaan hedelmäinen mutta persoonallinen viini, joka sopii meille oikein hyvin. Pääruoaksi valitsen tyypillisen paikallisen annoksen, johon kuuluu oliiviöljyssä haudutettua naudanlihaa, polentaa sekä perunaa. Liha on todella mureaa ja annos muutenkin oikein maukas. Tiivistä maissipuuroa polentaa on täälläpäin Italiaa lähes aina saatavilla. Nautaa tarjotaan täkäläisissä ravintoloissa tyypillisesti nimellä brasato, jolloin liha on haudutettu useimmiten punaviinissä ja annos saattaa näyttää vähemmän hienostuneelta kuin La Ripassa.

Tyylikkäässä ja meidän vierailumme aikaan myös melko hiljaisessa salissa on mukava aterioida. Tuntuu kuin matka olisi alkanut parhaalla mahdollisella tavalla hyvän ruoan merkeissä. Aterian kruunaavat maistuvat jälkiruoat. Oma valintani osuu semifreddoon ja vaimolla perinteiseen tiramisuun. Säiden lämmettyä La Ripassa voi aterioida myös tämän jutun avauskuvassa näkyvällä terassilla.

Suosittu Antica Trattoria La Colombina
Meillä on matkan toiseksi illaksi pöytävaraus hotellimme lähellä sijaitsevaan Antica Trattoria La Colombinaan. Trattorian illallisaika alkaa puoli kahdeksalta, joten saavumme paikalle illan ensimmäisten asiakkaiden joukossa. Tilaamme alkuun pari antipastoa. Parsasta, polentasta ja paistetuista munista koostuva annos ei ehkä näytä siltä mitä moni italialaiselta ravintolalta odottaa, mutta edustaa hyvin paikallista keittiötä. Parmankinkku ja artisokka ovatkin jo klassisempaa italialaista ruokaa. Listalta olisi löytynyt myös esimerkiksi laardia sekä hevosenlihaa.

Maistamme täällä Bergamon tunnetuinta ruokaa, eli casoncelli-pastaa. Annos on kieltämättä maukas, muttei ainakaan näin ensi yrittämällä nouse ihan suurimpien suosikkipastojeni joukkoon. Täytetyn puolikuunmuotoisen pastan kera tarjotaan pekonia, salviaa, Grana Padano -juustoa sekä sulatettua voita, joten kokonaisuus on melko raskas. Casoncelli – tai paikallisella murteella casonsèi – on hyvä esimerkki italialaisen ruoan paikallisuudesta, sillä vaikka olen matkustanut maassa paljon ja Lombardiankin alueella monesti, en ollut kuullutkaan tästä pastalajista aiemmin. Casoncelli on nimenomaan Bergamon sekä hieman yllättäen myös sen ikuisen kilpailijan Brescian ruokaa, jota ei syödä juuri muualla. Bresciassakin olen kerran kauan sitten lounastanut, mutta silloin en osannut etsiä casoncellia listalta.

Rauhallinen tunnelma muuttuu illan mittaan meluisaksi, kun pöytiin saapuu suuria paikallisia seurueita. Tämä ei ole suosituissa italialaisissa ravintoloissa mikään yllätys, vaan tutuksi tullut asiaan kuuluva kokemus. Eräs kymmenen miehen ryhmä pitää kuitenkin niin kovaa meteliä, että ymmärtää jopa pyytää mölyämistään muilta paikallaolijoilta anteeksi. Meno toki jatkuu tämän jälkeen entiseen malliin, mutta onneksi seurueen eräänlainen keskushahmo käy useamman kerran ulkona tupakalla. Jatkamme ateriaa joka tapauksessa jälkiruokiin ja espressoon saakka. Panna cotta mansikkakastikkeen kera on varma ja onnistunut valinta.

Ravintola Il Sole keskeisellä paikalla
Syömme matkan viimeisenä päivänä lounaan yläkaupunkia halkovan vilkkaan kävelykadun varrella. Vapaan pöydän löytäminen ennen lounasajan päättymistä tuntuu haastavalta, mutta samannimisen hotellin yhteydessä toimivasta Il Sole -ravintolasta löytyy onneksi tilaa. Pöytämme on lähellä sisäänkäyntiä, joten saamme seurata syödessämme kadulla kulkevaa ihmisvirtaa. Aika moni ohikulkija vilkaisee myös ikkunasta ravintolaan päin. Syön sopivasti täyttävän risoton, jolle juusto antaa mukavasti makua. Ravintolakokemus on miellyttävä ja myös kohtuuhintainen, varsinkin kun huomioidaan sijainti aivan Città Altan keskellä.

Stracciatella-jäätelön koti La Marianna
Yhdeksi maailman tunnetuimmista jäätelömauista noussut stracciatella on keksitty bergamolaisessa La Marianna -kahvilassa, joka toimii kaupungissa edelleen. Kahvilan omistanut Enrico Panattoni kehitti vuonna 1961 valkean kermajäätelön, jossa on epäsäännöllisiä paloja tummaa suklaata. Nimi stracciatella viittaa jäätelömassan sekaan revittyihin suklaapaloihin. Panattoni lainasi nimen roomalaiselta keitolta, johon on sekoitettu hieman vastaavalla tavalla kananmunaa. Käymme ostamassa La Mariannan tiskiltä kupilliset stracciatellaa kadun varrella syötäväksi. Herkullista makua voisi kuvailla vaikkapa pehmeän tasapainoiseksi. Mieleen jäävät erityisesti suklaahiput, jotka ovat yllättävän kookkaita.

Gelateria Carmen
Ostamme matkan toiset jäätelöt Carmen-nimisestä gelateriasta Bergamon yläkaupunkia halkovan vilkkaan kävelykadun Via Bartolomeo Colleonin varrelta. Ulko-ovelle asti yltävä jono kielii jäätelöbaarin tasosta, varsinkin kun valtaosa asiakkaista on laatutietoisia italialaisia. Puhtaat maut ovat juuri niin hyviä kuin aidossa artesaanigelatossa pitääkin. Omat valintani osuvat tällä kerralla suussasulavaan pistaasiin sekä niin ikään erinomaiseen hasselpähkinään.

PolentOne – iltapalaa polentakioskilla
Olemme matkan viimeisenä iltana sen verran kylläisiä, ettemme kaipaa varsinaista ravintola-ateriaa. Kaupungilla kierrellessä alkaa silti tehdä mieli jotain purtavaa, mutta mieluiten mahdollisimman vaivattomaan tapaan. Ratkaisuksi löytyy Bergamon funikulaarin yläaseman vieressä toimiva PolentOne, jota voisi verrata kotimaisiin nakkikioskeihin. Erona on vain se, että tarjolla on lihapiirakoiden ja makkaraperunoiden sijaan polentaa erilaisten lisukkeiden kera.

Polentaa on tullut purtua tällä matkalla jo riittävästi, joten valitsen listalta paikallisella makkaralla ja taleggio-juustolla täytetyn paninon. Se maistuukin muovimukista nautitun Coca Colan kera oikein mainiolta. Matkamme ovat niin nähtävyyksien kuin aterioidenkin osalta usein monipuolisia. Esimerkiksi valkoisten pöytäliinojen La Ripan ja vilkkaan La Colombinan jälkeen tuntuu jotenkin sydäntä lämmittävältä syödä leipää ikivanhojen holvikaarten alla ulkoilmassa. Ei ole ollenkaan huono juttu, vaikka sateenkaari päättyisikin polentakioskille.

Paikallinen erikoisuus polenta e osei
Yksi bergamolaisista paikallisherkuista on polenta e osei, joka ei nimestään huolimatta sisällä lainkaan maissipuuroa. Kyseessä on makea leivos, jonka ulkonäkö jäljittelee polentasta ja pikkulinnuista muodostuvaa vanhaa perinneruokaa. Meiltä tämä keltaisella marsipaanilla kuorrutettu ja suklaalla koristeltu sokerileivos jää valitettavasti maistamatta, mutta onpahan taas yksi syy palata joskus takaisin Bergamoon. Kuva on Nessi-nimisen leipomon näyteikkunasta.
Lue myös aiemmat Bergamosta kertovat jutut:
• Bergamon sykähdyttävä yläkaupunki Città Alta
• Upea Santa Maria Maggioren basilika Bergamossa
• Jalkapalloa Bergamossa, Atalanta–Udinese
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Suomi1 vuosi sittenHiihtoloma Suomutunturin maisemissa
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Bosque de Los Enigmas
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: One World Observatory
-
Ranska11 kuukautta sittenPariisin-viikon monet kokemukset
-
Ranska11 kuukautta sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame


Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
31.8.2024 at 15:57
Näyttääpä linna upealta – ja on upealla paikalla. Alkukesästä puutarhakin olisi voinut säväyttää. Usein itseä kiinnostavat eniten juuri ne. Pizza Margherita taitaa muuten olla listalta valittaessa oma suosikkipizzani.
Mika / Lähtöportti
1.9.2024 at 21:50
Italiassa on niin paljon kuuluisia nähtävyyksiä, että monet tällaiset ”kätketyt helmet” ovat jääneet melko tuntemattomiksi, vaikka todella upeita ovatkin. Pizza Margherita on myös oma suosikkipizzani, jonka valitsen usein jos itse pizzeria vain on laadukas. Jos laatu on kunnossa, ei muita täytteitä tarvita 🙂