Italia
Nähdä Napoli ja elää

Ristiriitainen Napoli herättää kävijässään monenlaisia tunteita. Miten yksi kaupunki voikaan olla ahdistava, kiehtova, ruma ja viettelevä yhtä aikaa? Päiväretkestä jäivät päällimmäisinä mieleen kuuluisa pizza ja katujen kiihkeä syke – sekä halu palata takaisin.
Saavumme Napoliin graffitien peittämällä Circumvesuviana-junalla Sorrentosta. Matkaa ei ole kuin reilut neljäkymmentä kilometriä, mutta juna pysähtyy jokaisella maitolaiturilla. Aikataulu on lähinnä ohjeellinen, ja lopulta taipaleeseen kuluu parikymmentä minuuttia odotettua kauemmin. Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen olemme joka tapauksessa perillä.
Napoli ottaa heti kaikki aistit valtaansa. Ympärille levittäytyvä kaupunki, helteinen auringonpaiste ja äänekäs liikenne tarjoavat paljon ärsykkeitä, joihin täytyy totutella hetken verran. Afrikkalaistaustaisia miehiä istuskelee toimettoman näköisinä roskaisten kujien varsilla, talojen seinät on töhritty ja parvekkeiden kaiteilla roikkuu pyykkejä. Lapsia on parempi ottaa kädestä kiinni katuja ylittäessä, mutta muuten sulaudumme kaupungin vilinään nopeasti.
Napolin liikenne tiedetään italialaisellakin mittapuulla kaoottiseksi. Jalankulkijan täytyy pysytellä jatkuvasti valppaana kaupungissa, jossa punaisella liikennevalolla on pelkkä joulukoristeen virka. Jotkut autoilijoista pysähtyvät yllättävänkin kohteliaasti suojateiden eteen, mutta myös vastuuttomia kaahareita riittää. Oma lukunsa ovat Vespat, jotka tunkevat kapeimpienkin kujien ihmisvilinään. Skootterikuskit eivät mielellään pysähdy jalankulkijoiden vuoksi, mutta kiertävät ihmiset parhaaksi näkemästään suunnasta. Olen tyytyväinen kun en joudu itse autoilemaan Napolissa, sillä jo esimerkiksi Catanian tai Barin liikenteessä on ollut itselleni tarpeeksi. Jalankulkijana pärjää parhaiten olemalla määrätietoinen ja välttämällä yllättäviä liikkeitä.
Porta Nolanan aseman lähistöllä toimivan kalatorin haju tuo mieleen edellisen vierailumme Napolissa kauan sitten. Talvipäivä oli silloin niin myrskyinen, ettei edes Vesuvius erottunut pilvien seasta. Söimme kuitenkin loistavaa pizzaa vilkkaassa ravintolassa, jonka tarjoilija palveli asiakkaitaan tupakkaa poltellen ja iloisesti jutellen. Pizzaa lähdemme etsimään jälleen, mutta tällä kerralla aivan erityisestä osoitteesta.
Pizzan kotikaupungissa on aina riittänyt intohimoista keskustelua siitä, missä paistetaan Napolin – ja samalla tietysti koko maailman – parhaat pizzat. Moni napolilainen vannoo oman lähipizzeriansa nimeen, mutta muutamia paikkoja arvostetaan koko Napolissa ja sen ulkopuolellakin. Yksi näistä on L’Antica Pizzeria da Michele, jonka edustalle on nytkin kerääntynyt suuri väkijoukko. Astumme lähemmäs ja kuulemme monen puhuvan amerikanenglantia tai japania. Da Michelen suosio kiiri kaukomaille viimeistään vajaat kymmenen vuotta sitten Eat Pray Loven myötä. Itse en ole tuota Julia Robertsin tähdittämää elokuvaa nähnyt, mutta Da Michelessä kiehtovat myös perinteet. Vuonna 1870 perustettu pizzeria on napolilaisten rakastama instituutio, jonka toiminta on jatkunut sukupolvelta toiselle. Olemme tulleet tänne etsimään sitä aidoista aidointa napolilaista pizzaa.
Sisään päästäkseen täytyy hakea pienelle paperilapulle painettu jonotusnumero. Meidän kohdallamme se on 59 eli cinquantanove. Täällä on hyvä osata numerot italiaksi, koska sisään kutsutaan vain paikallisella kielellä. Seuraavaksi huudetaan settantasette eli 77. Välissä on siis vielä noin kahdeksankymmentä numeroa, joten sisäänpääsyä joutuu odottelemaan pitkän tovin. Osa noutaa pizzansa kadulle, mutta valtaosa jonottaa pöytiin pääsyä.
Sisäänpääsyä odotellessa voi seurailla napolilaista elämää. Autot ja vespat kiitävät ohitse lähimpiä jonottajia hipoen ja iloinen trumpetinsoittaja käy välillä viihdyttämässä löytämäänsä yleisöä lanttien toivossa. Jonotusnumerot juoksevat ajoittain yllättävänkin nopeasti ja tunnin odottelun jälkeen on lopulta meidänkin vuoromme. Cinquantanove!
Ravintola on sisustukseltaan valoisa ja yksinkertainen. Seinillä on valkoisia ja vihreitä kaakeleita sekä joitakin valokuvia sekä lehtileikkeitä. Salin reunassa seisoo pizzan temppelin itseoikeutettu alttari, kuumana hohkava leivinuuni. Sen ympärillä häärää puolentusinaa työntekijää, jotka paistavat pizzat nopeaan tahtiin. Yksi pizza viipyy uunissa reilun minuutin.
Istumme meille osoitettuun pöytään ja pian tullaan kysymään jo tilauksia. Vaihtoehtoja on vain kaksi, margherita tai marinara, koska muita pizzoja ei tässä napolilaisia perinteitä yllä pitävässä ravintolassa tunneta. Klassisen margheritan täytteinä on tomaattikastiketta, mozzarellaa ja basilikaa. Marinara puolestaan sisältää tomaattikastikkeen ja basilikan lisäksi valkosipulia sekä oreganoa. Juomaksi voi valita vettä, Coca Colaa, Fantaa tai olutta. Pöytään kiidätetään pian lasipullot ja muovimukit, joten täällä ei turhia hienostella. Täpötäysi pizzeria tuntuu sykkivän aivan yhtä hektistä elämää kuin Napolin kadutkin. Tiedostamme ehkä liiankin hyvin oven takana odottavan ihmisjoukon, joten kiireen tunne latistaa hieman aterianautintoa.
Margherita on ensi puraisulla täydellisen maukas ja lähes kirjaimellisesti suussa sulava. Mehevän pizzan lämpötilakin on alkuun juuri sopiva. Aito napolilainen pizza erottuu roomalaisesta varsinkin kuohkean ja paksun reunansa ansiosta. Täytteitä on hillitysti mutta riittävästi. Aterian edetessä pizzan keskiosa alkaa kuitenkin tuntua vetiseltä ja täytteet irtoavat pohjasta. Illuusio täydellisyydestä katoaa, vaikka varsinkin juusto kerää kiitosta koko perheeltä. Tilasimme nälissämme lapsillekin varmuuden vuoksi omat pizzat. Yhdeksänvuotias jaksaakin syödä suuren margheritansa käytännössä kokonaan, mutta saan kunnon pizzaähkyn auttaessani ekaluokkalaista oman annoksensa kanssa. Eipä käynyt ainakaan niin kuin kymmenen vuotta sitten New Yorkin Grimaldi’sissa, jossa seurueemme tilaus olisi voinut olla pitkän odottelun jälkeen suurempikin.
Maksu suoritetaan lähtiessä oven vieressä sijaitsevalle kassalle. Aterian hinta koko perheeltä on tasan kolmekymmentä euroa, minkä lisäksi muistutetaan mahdollisuudesta jättää juomarahaa. L’Antica Pizzeria da Michele on paikallinen nähtävyys, jossa syöminen on kerran elämässä kokemisen arvoinen elämys. Uskon kuitenkin, että Napolissa saa vähintään yhtä hyvää pizzaa monesta muustakin osoitteesta. Tunnettuja vaihtoehtoja ovat esimerkiksi Gino Sorbillo, Brandi ja Di Matteo, vaikka toisaalta täällä tekisi mieli kokeilla myös ihan tavallisia korttelipizzerioita.
Pizzojen voimalla jaksaa kulkea ympäri keskustaa, jossa skootterit tunkevat kapeimmillekin kujille. Yksi vilkkaimmista kaduista on nimellä Spaccanapoli tunnettu väylä, joka jakaa vanhankaupungin kahtia. Virallisesti kadulla on kuitenkin useita eri nimiä, joista osumme Via San Biagio dei Librain kohdalle. Katselemme ohimennen puotien tarjontaa ja aistimme kaupungin hektistä tunnelmaa.
Lapsetkin on hyvä muistaa päiväohjelmaa suunnitellessa, joten pysähdymme seuraavaksi nukkesairaalaan. Sympaattinen Ospedale delle Bambole on toiminut Napolissa jo 1800-luvulta lähtien. Sairaalan tehtävänä on korjata ihmisille rakkaita nukkeja kuntoon. Kuka tahansa voi tuoda tänne nukkensa korjattavaksi, minkä lisäksi myös työssä tarvittavia lelujen osia otetaan avosylin vastaan.
Maksamme muutaman euron pääsymaksun ja astumme nukkesairaalan museoon. Aluksi katsotaan lyhyt aiheeseen liittyvä filmi, joka on tarjolla italiaksi tai englanniksi. Tämän jälkeen tutustutaan pieneen näyttelyyn, jossa on esillä monenlaisia nukkeja. Sopivasti mielikuvitusta käyttämällä voisi ajatella olevansa jonkinlaisen kauhuelokuvan kulisseissa, mutta nukkesairaala ei kuitenkaan ole pelottava paikka.
Perimmäisessä huoneessa voi kuunnella stetoskoopilla nuken sydämenlyöntejä ja leikkiä halutessaan muutenkin. Täällä myös tohtorit Tiziana ja Alessandra tekevät huolellista käsityötään korjattavien nukkejen sekä nallejen parissa. Ospedale delle Bambole on hyvän mielen pysähdyspaikka Napolin vanhassakaupungissa, joskaan siellä käyntiin ei tarvitse varata kovin pitkää aikaa.
Eräs vanhankaupungin tunnetuimmista kujista on kapea Via San Gregorio Armeno, joka tunnetaan yleisesti seimikatuna. Mäkeen nousevaa kujaa reunustavat lukemattomat puodit, joissa kaikissa kaupitellaan jouluseimiä sekä ennen kaikkea niihin sopivia hahmoja.
Vaikka perinteisiä uskonnollisia hahmojakin löytyy, huomio kiinnittyy julkisuuden henkilöistä tehtyihin pikku patsaisiin. Esillä on muun muassa poliitikkoja ja muusikoita sekä varsinkin jalkapalloilijoita. Napolilaiset ovat jopa muita italialaisia kiihkeämpiä futisfaneja, ja täällä tunnustetaan yksimielisesti taivaansinistä väriä.
Toisin kuin muissa Italian suurimmissa kaupungeissa, Napolissa on vain yksi merkittävä jalkapalloseura. Niinpä koko kaupunki hengittää sinipaitaisen joukkueen tahtiin. Diego Maradona johdatti aikoinaan Napolin kahdesti Italian mestariksi, ja argentiinalainen on täällä vielä kolmen vuosikymmenen jälkeenkin palvotun pyhimyksen asemassa. Omista El Diegoon liittyvistä muistoistani voisi kirjoittaa vaikka novellin, mutta kymppipaitaista minipatsasta en silti taivu ostamaan. Sen sijaan Lorenzo Insigne ja Kalidou Koulibaly pakataan kuplamuoviin matkalla kohti keravalaista kirjahyllyä.
Via San Gregorio Armeno on hauska nähtävyys, sillä kadulle levitettyjen tuotteiden yksityiskohdat kiinnostavat lapsiakin. Esimerkiksi eri ammatteja esittäviä patsaita on paljon ja osa niistä heiluttaa käsiään paristojen voimalla.
Toinen vanhankaupungin pääkaduista on helsinkiläiselle pizzeriallekin nimensä lainannut Via dei Tribunali. Vilkas katu on paria edellistä kulkemaamme väylää leveämpi ja sinne mahtuu autojakin. Talojen välistä paistava aurinko hieman häikäisee, kun ohitamme kadun varren kauppoja ja ravintoloita.
Palaamme Spaccanapolille, joka miellyttää meitä enemmän. Kadun varrella kaupitellaan muun muassa paikallisia herkkuja, joista esimerkiksi sfogliatella-leivokset ovat kuuluisia.
Napolissa on lukemattomia kirkkoja, joista valitsen vierailukohteeksemme Ja sitten matkaan -blogin suosituksesta Chiesa del Gesù Nuovon. Kirkko onkin varsin näyttävä ja yllättävän kaunis. Jaksan aina miettiä sitä, kuinka merkittäviä nähtävyyksiä tuntemattomatkin italialaiskirkot voisivat jossakin muussa maassa olla. Täällä ne toimivat hyvinä rauhoittumispaikkoina muuten meluisassa kaupungissa.
Kävelemme vielä kohti rantaa ja ohitamme yhden Napolin linnoituksista, Castel Nuovon. Kaupungissa voisi paremmalla ajalla tutustua myös Castel dell’Ovoon, Sensevero -kappeliin, Bourbonin tunneliin, maanalaisiin käytäviin ja katakombeihin sekä San Carlon oopperataloon. Lisäksi voisi kuljeskella pitkin rantapromenadia tai nousta funikulaarilla katselemaan maisemia Sant’Elmon linnoitukselta, syödä vielä monessa pizzeriassa sekä tietenkin käydä jalkapallo-ottelussa. Napolin suurin viehätys on mielestäni silti paikallisen elämän seuraamisessa.
Saavumme auringon jo laskiessa laajalle Piazza del Plebiscitolle. Mahtipontisen aukion laitoja hallitsevat Kuninkaallinen palatsi sekä kuvassa näkyvä San Francesco de Paolan kirkko.
Lähdemme kävelemään vilkasta Via Toledoa pitkin kohti Euroopan kauneimmaksi mainittua Toledon metroasemaa. Suositun ostoskadun reunalta nousee kapeita kujia Napolin espanjalaiskortteleihin. Quartieri Spagnoli tunnetaan eläväisenä ja perinteikkäänä alueena, jolla on toisaalta myös vaarallinen maine. Haluaisin ehdottomasti tutustua espanjalaiskortteleihin päiväsaikaan, mutta öisillä kujilla hortoilu ei välttämättä kuulostaisi hyvältä idealta.
Päässäni alkaa soimaan Gomorra-sarjan tunnuskappale Nuje Vulimme ’na Speranza. Olen katsonut raa’an, mutta realistiselta tuntuneen mafiasarjan ensimmäisen tuotantokauden ihan pelkästä mielenkiinnosta Italiaa kohtaan, vaikka siinä tapetaankin omaan katselumakuuni nähden liikaa ihmisiä. Napolilla on tiukkaan pinttynyt maine rikollisuuden pesänä, jossa hengissä selvinnyt turisti voi kokea itsensä onnekkaaksi. Tämä mielikuva on vahvasti liioiteltu, sillä matkailijan kannalta Napoli ei ole ainakaan oleellisesti vaarallisempi kuin mikä tahansa muu kaupunki. Taskuvarkaiden varalta kannattaa pysyä aina valppaana, mutta järjestäytynyt rikollisuus ei ole kiinnostunut turisteista.
Löydämme Via Toledon varrelta Galleria Umberto I -ostoskeskuksen, joka jäljittelee hämmästyttävän paljon esikuvaansa Milanon Galleria Vittorio Emanuele II:ta. Avara ja koristeellinen ostoskeskus esittelee taas aivan uudenlaisen puolen Napolista.
Nähtävyydeksikin kelpaava Toledon metroasema on suureksi harmiksemme suljettu. Myös paikalliset käyvät vuorollaan ihmettelemässä suljettuja ovia sekä kokonaisen metrolinjan käyttökatkoksesta kertovaa lappua. Päätämme hetken mietittyämme palata rautatieasemalle kävellen, sillä matkaa on vain reilut kaksi kilometriä. Käytännössä koko matka sujuu pääkatua pitkin, joten emme joudu pelkäämään pimeille kujille eksymistä. Lapsetkin jaksavat reippaasti päärautatieasemalle, jonka vieressä toimivalla Stazione Piazza Garibaldilla myös Sorrenton-junat pysähtyvät.
Napoli on tunteita jakava kaupunki, jota joko rakastetaan tai vihataan. Omaan mieleeni se jää meluisana, hieman kaoottisena mutta pohjattoman kiehtovana paikkana, jonka ristiriitaisuutta palaisin mielelläni tutkimaan ainakin muutamaksi päiväksi. Napoli sykkii rähjäisyydestään huolimatta elämää, eikä sitä turhaan kutsuta Italian sieluksi. Koska useimmille aikuisille on kehittynyt vahvoja ennakkokäsityksiä tästä suorastaan myyttisestä kaupungista, on lopuksi hyvä kuulla myös lapsen vilpitön mielipide. Napoli oli kiva ja hieno, mutta siellä oli liikaa mopoja.

Italia
Syysmyrskyä ja mustekalaa kauniissa Tellarossa

Vierailimme Italiassa viettämämme syysloman aikana Tellarossa, joka kuuluu maan kauneimpien kylien I Borghi più belli d’Italia -listalle. Kylä hurmasi harmaanakin päivänä ja maistoimme myös Tellaron tunnuseläintä mustekalaa.
Perillä meitä odottaa hiljaisuus. Olemme ajelleet kukkuloille kohonnutta pientä rannikkotietä Lericistä Tellaroon, jonka yläpuolella sijaitseva parkkipaikka on lähes autio. Sateessa kastuneen kyltin mukaan maksullinen pysäköintiaika on loppunut jo syyskuussa, joten en joudu kaivamaan kolikoita esille. Hiljaisuus tuntuu hyvältä, koska tie oli tarpeeksi kapea ja mutkikas jo näin ilman suurempaa liikennettä.

Pysäköintialueen lähistöltä lähtee pitkä portaikko alas kylän keskustaan. Suuntaa näyttävä kyltti on päässyt ruostumaan ja sitä peittävät köynnöskasvit.

Siistin portaikon varrella riittää kukkaistutuksia ja muuta kasvillisuutta. Myös ruskan värit näyttävät tekevän tuloaan tänne eteläiseen Eurooppaan. Laskeudumme kivimuurin ja vanhojen rakennusten välistä tasaiselle kadulle, jonka varrella on pari ravintolaa ja baaria.

Tellaro on osa Lericin kuntaa, jossa mekin majoitumme viikon ajan. Lericin keskustasta on vain reilut kolme kilometriä Tellaroon ja matkan voisi taittaa myös patikointireittiä pitkin, mutta se jää meiltä kokeilematta. Edellinen yö on ollut myrskyisä ja ukkonenkin on jyrissyt Ligurianmeren yllä. Ennuste ei lupaa juurikaan parempaa säätä, mutta iloitsemme siitä, että sade on tauonnut hetkeksi.

Ohitamme hiljaiset ravintolat ja suuntaamme kapeille kujille. Tellaron keskusta on vierailumme aikaan lähes autio, sillä liikkeellä näyttäisi olevan vain yhteensä kymmenkunta turistia. Vastaan tulee myös pari paikallista, jotka kiirehtivät määrätietoisesti kohti päämääräänsä.

Pittoreskit kujat tarjoavat juuri sellaista pikkukylän kauneutta, mitä Italialta sopii odottaakin. Seinien pastellivärit on valittu hyvällä maulla ja ikkunoita suojaavat perinteiset luukut. Katulamput sopivat postikorttimaiseen näkymään, mutta kukaan ei ole sentään ripustanut tällaisella säällä pyykkejä kuivumaan.

Yksi Tellaron erikoisuuksista on nimellä Sotto-Ria tunnettu käytävä, joka rakennettiin 1300-luvulla suojaksi saraseenien, katalaanien ja muiden katalien merirosvojen hyökkäyksiä vastaan. Suojaisen käytävän ikkuna-aukoista voi tähystää alapuolella olevaan satamaan sekä merelle päin. Muinoin täältä kuulemma kaadettiin kiehuvaa öljyä vihamielisten vieraiden niskaan. Ikivanha kivilattia on koristeltu tähdillä ja muilla kuvioilla.

Astumme ruosteisen portin läpi käytävälle, joka jatkuu noin seitsemänkymmenen metrin päähän. Lopulta käytävä muuttuu hämäräksi ja toteamme sen umpikujaksi. Tällaiset paikat kertovat omalla kiehtovalla tavallaan pienen rannikkokylän pitkästä historiasta.

Tellaron kapeat kujat johtavat kuvaukselliseen satamaan, jonka veneet on nostettu järkevästi kuivalle maalle. Navakat tuulenpuuskat iskevät vasten kasvoja ja vaahtopäiset aallot lähestyvät rantaa.

Aallot roiskahtelevat näyttävästi tummia rantakallioita vasten ja veden liikkeitä on lähes lumoavaa seurata. Katselemme pitkään kuohuvaa merta ja nautimme kylän hiljaisuudesta. Kostea ilma tuntuu miellyttävän lämpimältä, sillä elohopea on kohonnut lähelle kahtakymmentä astetta.

Kirkon kulmalta lähtee pieni kivetty kävelypolku, joka seuraa hetken rantaa ja päättyy pian umpikujaan. Tarjolla on kuitenkin taas uuteen ilmansuuntaan avautuva myrskyisä merimaisema.

Ohitamme sataman ja kierrämme sen toiselle puolelle sisämaan kujia pitkin. Sataman läpikin voisi kävellä, mutta se olisi tällä säällä riskialtis ratkaisu. Osa aalloista kuohuu pitkälle kohti kylää.

Niemen kärkeä koristavan San Giorgion kirkon ovet on laitettu vierailupäivänämme säppiin, mutta katselemme rakennusta ulkopuolelta. Näin syysmyrskyn tuivertaessa voi miettiä kuuluisinta Tellaroon liittyvää legendaa.

Keskiaikainen tarina liittyy rannikolla mellastaneisiin merirosvoihin, joita vastaan Tellarokin oli varautunut jatkuvalla vartioinnilla. Tähystäjä kuitenkin nukahti pahaksi onnekseen juuri sellaisena myrskyisänä yönä, jolloin piraatit olivat saapumassa. Tellaron pelasti jollain keinolla kirkontorniin päätynyt suuri mustekala, joka soitti lonkeroillaan kelloja ja herätti kylän väen puolustautumaan.

Tarinan kuvaamaa tapahtumaa juhlitaan vuosittain elokuisilla festivaaleilla, joiden pääaktiviteettina on mustekalojen syöminen. Tämä kuulostaa hieman nurinkuriselta tavalta kunnioittaa Tellaron suurta sankaria, mutta ruoat ovat varmasti herkullisia. Erilaisia mustekalakuvioita vai nähdä kylässä ympäri vuoden. Tellaron mustekalalegendasta ja kahdestakymmenestä muusta kiehtovasta italialaiskylästä voi lukea Heli Pekkarisen kirjasta Kylässä Italiassa.

Pysähdyn vielä ihailemaan Tellaron kauniinvärisiä taloja, rantakallioita sekä ylös nostettuja värikkäitä veneitä. Tellaro on varsin kompakti kylä, jonka kujille on vaikea eksyä kovin pitkäksi aikaa. Kyseessä on suorastaan hurmaava paikka, jonka kauneutta edes harmaa syyspäivä ei onnistu latistamaan.

Kesäinen auringonlasku voisi olla täällä ikimuistoinen elämys, mutta syksyinen arkipäivä luo Tellaroon omanlaisensa kiehtovan tunnelman. Saamme koko kylän ikään kuin itsellemme ja voimme aistia rauhassa, kuinka värikkäät seinät ja kujien kivet huokuvat pitkää historiaa. Tästä huolimatta Tellaro on edelleen myös elävä asuinpaikka, joka toimii kotina yli tuhannelle ihmiselle.

Rannan pärskeet iskevät ajoittain yllättävän korkealle, mutta selviämme kuivin jaloin takaisin sisämaan kujille. Suunnistamme kohti La Barca -nimistä ravintolaa, jonka näimme ohimennen ennen kujasokkeloon sukeltamistamme. Ajoitus on sopiva, sillä ehdimme pöytään ennen lounasajan päättymistä ja rankkasateen alkamista. Olemme saapuessamme koko ravintolan ainoat asiakkaat. Lisäksi paikalle tulee pian jälkeemme yksi suomalainen pariskunta. He aterioivat meitä nopeammin ja poistuvat, ennen kuin ehdin kysyä ovatko hekin lukeneet Helin kirjan vai päätyneet jostain muusta syystä tähän syrjäiseen kylään.

Terassin ulkopöydistä olisi hieno maisema, mutta olemme nyt tyytyväisiä katosta päämme päällä. Maistamme alkupalaksi totta kai mustekalaa, joka onkin värikkäine lisukkeineen herkullista. Siirrymme seuraavaksi pastaan, ja vaikka oma rapuja sisältävä gnocchetti-annokseni onkin ihan kelvollinen, uskon tyttären peston olleen vielä parempaa. Pesto on täällä päin Italiaa suosituin pastakastike ja se osataan siksi tehdä poikkeuksellisen hyvin. Lounas täydentyy vielä sorbeteilla sekä kahvilla ja olemme ateriaan todella tyytyväisiä.

Mukava tarjoilija osaisi englantiakin, mutta juttelen hänen kanssaan mieluummin italiaksi. Saan kuulla, kuinka kylä on hiljentynyt vasta äskettäin syyskuun loppuessa. Kesäkaudella on paljon vilkkaampaa, mutta nyt monet majoituspaikoista on suljettu talveksi. Tellaro ei häviä kauneudessa melko lähellä sijaitseville Cinque Terren kylille, vaikka matkailijamäärät ovatkin moninkertaisesti maltillisempia.

Kiipeämme tihkusateessa portaita pitkin takaisin parkkipaikalle. En missään vaiheessa epäillyt Tellaron lumovoimaa, mutta kylä pääsi silti yllättämään positiivisesti. Jos lapsikin kertoo vieläpä kysymättä pitävänsä Tellarosta, täytyy tässä paikassa olla jotain erityistä.
Lue myös koko matkasta kertova juttuni Syyslomaviikko Ligurian rannikolla sekä Lericiä kuvaava Lerici – kylä Runoilijoiden lahden rannalla.
Italia
Lerici, kylä Runoilijoiden lahden rannalla

Majoituimme Italiaan suuntautuneella syyslomamatkallamme viikoksi Lericiin, josta teimme retkiä muihin Ligurian rannikon kyliin ja kaupunkeihin. Myös itse Lerici on todella miellyttävä paikka, jossa saimme nauttia kauniista sunnuntai-iltapäivästä ilman ruuhkia.
Ensimmäisenä Lericin kylällä tulevat vastaan värit, jotka ovat juuri niitä mitä Italiassa sopiikin odottaa. Vanhoilla kiviseinillä näkyy terrakotan sävyjä, murrettua keltaista, oranssia sekä punaista. Ikkunaluukkujen suhteen on taidettu tehdä yhteistilaus koko kylälle, sillä niin yhtenäisen vihreitä ne ovat.

Kapea kuja johtaa rantakadulle, jonka toisella puolella erilaiset paatit keikkuvat Lericin viihtyisässä pienvenesatamassa. Pidämme sunnuntai-iltapäivän leppoisasta ilmapiiristä ja päätämme olla kiirehtimättä minnekään. Yksi matkapäivä on hyvä rauhoittaa tänne ”kotikylälle” ja nauttia pyhäpäivästä samaan tapaan kuin italialaisetkin täällä tekevät.

Rannan tuntumassa on käynnissä jonkinlaiset antiikkimarkkinat, mutta emme yritäkään tehdä löytöjä vaan katselemme mieluummin merelle päin. Pienvenesatamaa reunustaa tyypillinen italialainen rantabulevardi, jota pitkin kelpaa tehdä sunnuntaikävelyitä tai käydä näyttäytymässä ennen päivällisaikaa. Keskustan pohjoispuolella on pari hiekkarantaa ja niiden ohitse voisi taivaltaa vaikka parin kilometrin päässä sijaitsevaan San Terenzon kylään.

Italiassa ei ole käytetty katujen ja aukioiden nimeämisessä liiemmälti mielikuvitusta, vaan ympäri maata löytyy satoja samannimisiä katuja sekä aukioita. Niinpä täälläkin Via Roma kääntyy Piazza Garibaldille, joka on Lericin selkeä keskus. Laajaa aukiota reunustaa viehättävä talorivistö ja harmaa kirkontorni kurkottaa palmujen yläpuolelle.

Sunnuntai-iltapäivän sää on lähes täydellinen, sillä auringonpaiste saa parikymmenasteisen ilman tuntumaan todellista lämpimämmältä. Mereltä puhaltava tuuli on kesäisen kevyt, vaikka eletäänkin jo lokakuun puoltaväliä. Kiertelemme hetken kujalta toiselle, kunnes on jo aika etsiä lounasravintolaa.

Italia kuuluu niihin maihin, joissa lounasta tarjoillaan vain tiettyyn kellonaikaan. Useimmat kunnon ravintolat avautuvat puoli yhden maissa ja vaikka aukioloajoissa onkin pieniä eroja, on varminta hakeutua pöytään pian yhden jälkeen. Päädymme hetken kierreltyämme La Conchiglian terassille, jonka reunalla on sopivasti tilaa.

Pöytämme on erinomainen rantaa pitkin kulkevien ihmisten seuraamiseen. On hauska huomata kuinka useimmat koirat kulkevat kuuliaisesti ilman hihnaa, mutta villeimmät taaperot on laitettu valjaisiin. Italialaiset tuntevat Lericin kauneuden melko hyvin ja jotkut ovat hankkineet sieltä jopa kakkosasunnon, mutta ulkomaalaisia matkailijoita ei ainakaan enää lokakuussa näy juuri lainkaan.

Viihdymme La Conchigliassa hyvin. Pestokastikkeen kera tarjottu trofie-pasta on näillä kulmilla suosittua perinneruokaa, joka vie lähes kielen mennessään. Näin meren äärellä täytyy kokeilla myös grillattua mustekalaa, joka sekin maistuu erinomaisesti. Seuraamme sivusilmällä, kuinka viereisen pöydän pikkulapset hotkivat simpukoiden kera tarjotut spagettiannoksena hyvällä ruokahalulla. Sitten onkin aika lähteä juoksentelemaan sataman pulujen perässä. Vanhemmat saavat komentaa vauhdikasta Tommaso-poikaa moneen kertaan, sillä heillä on meneillään tyypillinen tuntikausia kestävä sukulounas.

Lähdemme ateriaan tyytyväisinä maleksimaan kohti kylää vartioivaa keskiaikaista linnoitusta. Suuntaamme vanhoille kujille, joita kutsutaan täälläpäin Italiaa nimellä carruggi.

Ylämäkeä on jonkin verran, mutta taival taittuu mukavasti ympäröivää kauneutta ihastellen. Pittoreskien talojen välistä aukeaa välillä maisemia yhä alemmaksi jäävään kylään sekä kuvaukselliselle merenlahdelle.

Sisäänpääsy linnoitukseen maksaa aikuisilta vitosen ja on lapsille ilmainen. Sisätiloissa ei ole tällä hetkellä käynnissä minkäänlaista näyttelyä, joten nähtävää ei ole juuri lainkaan.

Kuljemme autioiden salien halki ja kurkistamme Pyhän Anastasian kappeliin. Kaunis pieni kappeli on omistettu paikalliselle marttyyrille.

Linnoituksen ehdoton päänähtävyys on kattotasanne, jolta kelpaa ihailla maisemia joka suuntaan. Edessämme näkyvää merialuetta kutsutaan Runoilijoiden lahdeksi, koska alueella on historian saatossa viihtynyt useampikin kuuluisa kynäniekka. Ympäristö näyttää kieltämättä inspiroivalta taiteen luomiseen. Koko merenlahti pikku kylineen on todella kaunis. Lahden toisella laidalla erottuu Portovenere, kun taas La Spezia jää niemen taakse piiloon.

Etruskien perustamalla Lericillä on pitkä historia, joka ulottuu kauas ennen ajanlaskumme alkua. Linnoitus sai alkunsa 1100-luvun puolivälissä, minkä jälkeen sitä laajennettiin ja muokattiin useamman sadan vuoden ajan. Pisalaiset ja genovalaiset taistelivat keskiajalla kiivaasti Lericin hallinnasta, minkä jälkeen kylä jäi lopulta viimeksi mainittujen haltuun. Nykyiseltä kartalta Lerici löytyy niukasti Ligurian puolelta, vain muutaman kilometrin päästä Toscanan rajasta.

Palaamme linnoituskukkulalta alas samaa kujaa pitkin kuin tulimmekin, mutta pysähtelemme vielä moneen kertaan ihailemaan kuvauksellisia taloja. Seinien maalipintojen epätasaisuus miellyttää silmää ja rakennuksissa on hauskoja pikku yksityiskohtia koristeellisista ovenkolkuttimista lähtien.

Suunnistamme Piazza Garibaldin laidalla sijaitsevaan gelateriaan ostamaan jäätelöä. Kuinka ollakaan, Tommason sunnuntailounas on tällä välin päättynyt ja hauska vesseli on täällä jäätelötötterö kourassaan. Itse olen tottunut syömään jäätelöni kupista ja mauksi valitsen nyt suosikkiani amarena-kirsikkaa. Nautimme jäätelöt varjoisalla kujalla, jota pitkin lähtisi viitan perusteella vaelluspolku Tellaron kylän suuntaan. Patikointimahdollisuuksia olisi Lericin ympäristössä enemmänkin.

Kurkistamme aukion laidalla kohoavaan pieneen kirkkoon. Viisisataa vuotta vanha Oratorio di San Rocco näyttää kauniilta. Käyn sytyttämässä kynttilän samaan tapaan kuin monessa muussakin ulkomaisessa kirkossa.

Lerici sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä La Spezian satamakaupungista. Meille löytyi parkkipaikka majoituksen puolesta, mutta sain käsityksen, että pysäköinti saattaa olla vaikeaa varsinkin kesäkaudella. Lericiin pääsee La Speziasta käsin paikallisbussilla ja myös Cinque Terren lautat kulkevat Lericiin satamaan.

Lerici ja esimerkiksi samaan kuntaan kuuluva Tellaron kalastajakylä tarjoavat houkuttelevan vaihtoehdon parinkymmenen kilometrin päässä sijaitseville Cinque Terren kylille. Siinä missä syystäkin supersuosittu Cinque Terre pursuaa turisteja, voi Runoilijoiden lahden itärannalla nauttia paljon hiljaisemmista tunnelmista. Lerici on myös hyvä tukikohta retkille, vaikkakin Cinque Terreen tutustumista ajatellen La Spezia tai Levanto ovat vielä kätevämpiä. Oli joka tapauksessa mukavaa viettää aikaa Lericissä ja nauttia kylän tunnelmasta varsinkin leppoisana sunnuntai-iltapäivänä. Hyvin tuntui viihtyvän Tommasokin.
-
Slovenia1 vuosi sitten
30 x uskomattoman upea Slovenia
-
Itävalta3 kuukautta sitten
Alppimaisemia kesäisessä Seefeldissä
-
Italia2 vuotta sitten
Leonardon maalaama Viimeinen ehtoollinen Milanossa
-
Yhdysvallat5 kuukautta sitten
Los Angelesin kiehtova Venice
-
Huvipuistot4 kuukautta sitten
Sevillan huvipuisto Isla Mágica
-
Suomi3 vuotta sitten
Sipoonkorven kaikki merkityt patikkareitit
-
Suomi4 vuotta sitten
Elämyksiä Suomen länsirannikolla
-
Italia1 vuosi sitten
Italian lumoa hurmaavassa Abruzzossa
-
Yhdysvallat3 kuukautta sitten
Tarunhohtoinen Hollywood
-
Emiraatit4 vuotta sitten
Pikavisiitti Dubaihin – rikkautta ja ristiriitoja
-
Itävalta3 kuukautta sitten
Imst – koko perheen retkikohde Tirolissa
-
Liechtenstein3 kuukautta sitten
Pikavisiitti Liechtensteiniin
Tomi J
30.10.2019 at 15:30
Kiinnostus heräsi Napolia kohtaan heti. Soljuvaa tekstiä lukiessa alkoi elokuva pyörimään päässäni😃 Hieno juttu Mika!
Mika / Lähtöportti
30.10.2019 at 17:32
Kiitos paljon Tomi, mukava kuulla että kiinnostus heräsi 🙂 Napoli on ainutlaatuinen kaupunki, jonkun määritelmän mukaan jopa oma mielentilansa. Hullu ja hieman kaoottinen paikka, mutta ehkä juuri siksi niin mielenkiintoinen. Jotkut tykkää ja ymmärrän mainiosti että jotkut inhoaa. Kannattaa käydä joskus katsomassa millaiseksi oma mielipide muodostuu 😀
Piyya
4.11.2019 at 19:23
Muuta maailmaa pitää nähdä mutta Italiaan on aina pakko palata ! Minä haluan myös nähdä Napolin ja elää 😊
Hienosti kuvailtu kaupungin sykettä ja vilinää, johan se houkuttelee kaikella kapottisuudellaan.
Mika / Lähtöportti
5.11.2019 at 11:26
Hyvin sanottu! Itsekin haluan nähdä maailmaa laajasti, mutta Italia kutsuu aina uudelleen. Sophia Loren on sanonut ettei hän ole italialainen vaan napolilainen, että se on eri asia. Ja kyllähän se tavallaan onkin, Napoli on hyvine ja huonoine puolineen melkein oma planeettansa 😀
Riikka
18.11.2021 at 22:32
Tämän luettua alkoi kyllä niin tehdä mieli pizzaa! Napoli kuuluu kyllä niihin paikkoihin, joihin haluan päästä muodostamaan oman mielipiteeni. Miten kaupungista, joka voi ylpeillä pizzan kotina voisi olla pitämättä?
Mika / Lähtöportti
19.11.2021 at 17:36
Napoli on ilman muuta tutustumisen arvoinen, aivan ainutlaatuinen kaupunki. Pizza on hyvä syy matkustaa Napoliin, kannattaa viipyä riittävän kauan että ehtii syömään useampia 🙂