Englanti
Brittifutiksen juurilla Wolverhamptonissa
Kävin viime viikonloppuna kaverini Teron kanssa jalkapallomatkalla Englannissa. Näimme kaksi peliä, joista ensimmäinen oli FA Cupin puolivälierä Wolverhampton–Coventry. Tutustuimme samalla perinteikkään Wolvesin kiehtovaan historiaan.
Kirjoittelin pari kuukautta sitten Lontoossa näkemästäni Tottenhamin ottelusta, jonka jälkeen jäin kaipaamaan hieman perinteisempää brittifutistunnelmaa. Tottenham on englantilaisjoukkueiden joukosta oma suosikkini ja se pelaa upealla huippumodernilla stadionilla, mutta mieleni teki tutkimusmatkalle perinteisempään brittifutiksen maailmaan, historiallisiin katsomoihin jonnekin pääkaupungin ulkopuolelle. En olisi osannut kuvitellakaan, että tuo reissu toteutuisi näin nopeasti.

Meillä oli muutaman kaverin kanssa tarkoitus lähteä ensi kesän EM-kisoihin Saksaan, mutta kun lippujen hankkiminen ei tuntunut onnistuvan, päätimme vaihtaa suunnitelmaa ja suunnata korvaavalle jalkapallomatkalle. Joukko supistui suunnitelmien vaihtuessa, joten lähdimme reissuun kaverini Teron kanssa kahdestaan. Tero seuraa aktiivisesti Valioliigaa, joten reissun kohteeksi valikoitui nopeasti Englanti. Lähdemme katsomaan kahta ottelua, joista ensimmäinen pelataan Englannin keskiosissa Wolverhamptonissa. Wolverhampton Wanderers eli tuttavallisemmin Wolves on Teron suosikkijoukkue ja itse en voisi kuvitella parempaa kohdetta kaipaamani jalkapallonostalgian etsimiseen.

Valmistaudun matkaan lukemalla Saku-Pekka Sundelinin kirjoittaman erinomaisen Brittifutis-kirjan sekä katsomalla YouTubesta koosteen vuoden 1973 FA Cupin puolivälierästä, jossa Wolverhampton isännöi Coventrya täsmälleen samalla tavalla kuin omaan ohjelmaamme kuuluvassa pelissä. Vaikka olenkin aina seurannut tiiviisti jalkapalloa, ei brittifutis ole itselleni yhtä tuttua kuin italialainen, suomalainen tai espanjalainenkaan jalkapallo. Arvostan silti suuresti englantilaisen jalkapallokulttuurin rikkautta ja perinteitä sekä sitä, kuinka ylpeitä britit ovat omasta seurastaan, oli se sitten kuinka suuri tai pieni tahansa. Vaikka olenkin viime vuosina katsonut Valioliigaa televisiosta vain muutaman pelin kaudessa, tunnen suurta nostalgiaa muistellessani, kuinka Aulis Virtanen 80-luvulla selosti Englannissa pelattuja otteluita ja kertoi kuinka ryhmittymät erottuvat mustavalkovastaanottimissa toisistaan.

Wolvesin tavallisiin sarjapeleihin saa yleensä lippuja seuran omien nettisivujen kautta. Joitakin pelejä ajatellen saattaa olla hyödyllistä hankkia etuosto-oikeus liittymällä seuran jäseneksi 40 punnan vuosihintaan. Nyt edessä on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen peli, sillä kyseessä on Englannin FA Cupin puolivälierä samalta seudulta tulevaa Coventrya vastaan. Molemmilla seuroilla on nyt mahdollisuus saavuttaa jotain itselleen poikkeuksellisen suurta, sillä voittajan matka jatkuu Lontoon Wembleyllä pelattavaan välierään. Lippujen kysyntä on niin kovaa, että joudumme varmistamaan sisäänpääsymme Wolvesin hospitalityn eli eräänlaisen vip-paketin avulla. 169 punnan kappalehinta on kova, mutta siedettävä. Tämä peli on päästävä kokemaan!

Vietämme ottelua edeltävän yön Englannin toiseksi suurimmassa kaupungissa Birminghamissa, josta on vain reilun vartin junamatka Wolverhamptoniin. Molineux Stadium sijaitsee kilometrin päässä rautatieasemalta, joten kävelymatka pelipaikalle on miellyttävän lyhyt. Olemme liikkeellä aamuvarhaisella, sillä peli alkaa jo viittätoista yli kahdeltatoista. Sitä ennen täytyy ehtiä Wolvesin kauppaan ja varttia vaille kymmeneltä alkavaan hospitality-ohjelmaan. Wolverhamptonin keskustassa on hiljaista, mutta näemme erään pubin ovella ystävällisen mutta ehdottoman kyltin, jonka mukaan ainoastaan kotijoukkueen kannattajat ovat tervetulleita. Ikkunan läpi katsottuna näyttää siltä, että olut virtaa mukavasti vaikka kello lyö vasta yhdeksää aamulla.

Stadionin kulmilla valmistaudutaan jo ottelutapahtumaan, sillä rasvaiset herkut tirisevät grilleissä ja keltamustia fanituotteita asetellaan myytäväksi. Näky on tutun oloinen, mutta en ole ennen kokenut vastaavaa aamuauringon vasta valaistessa seuralegendojen patsaita.

Käymme stadionin päädyssä sijaitsevassa kaupassa, josta hankin kokoelmaani uuden jalkapalloseuran kaulaliinan. Terolle kertyy ostettavaa kokonainen kassillinen. Olemme valinneet muutamasta vaihtoehdosta Wolverhamptonin museoon sijoittuvan hospitality-ohjelman, mikä osoittautuu erinomaiseksi ratkaisuksi. Museo on mielenkiintoinen, eikä siellä käynti onnistuisi nimenomaan ottelupäivänä muulla keinoin. Museo sijaitsee aivan kaupan vieressä ja pääsemme odottelemaan kierroksen alkua alakerran aulatilaan. Meillä ei ole aiempaa kokemusta tällaisista tilaisuuksista, joten odotamme mielenkiinnolla mitä tuleman pitää.

Hospitality-ohjelma Wolverhampton Wanderersin museossa
Parinkymmenen hengen ryhmä ohjataan yläkertaan, jossa saamme aluksi varsinaiset otteluliput käteemme. Museon baarista saa noutaa haluamansa tervetulojuoman sekä tutustua hetken aikaa omatoimisesti näyttelyyn. Jalkapallomuseon sisältö on vaikuttava ja toteutus tyylikäs. Keltainen – tai old gold kuten täällä sanotaan – yhdistettynä mustaan on tehokas väriyhdistelmä.

Meidät kutsutaan pian pieneen auditorioon, sillä ohjelmassa on seuralegendan haastattelu. Wolvesin historioitsijan Peter Crumpin seurassa on Andy Thompson, joka edusti Wanderersia suurimman osan pitkästä urastaan. Pienikokoinen Thommo oli nopea ja monipuolinen pelaaja, joka viihtyi useimmiten laitapuolustajan tontilla. Hän siirtyi marraskuussa 1986 Wolverhamptoniin 19-vuotiaana lupauksena naapuriseura West Bromwichista yhdessä toisen tulevan legendan Steve Bullin kanssa.

Wolves oli tuolloin historiansa syvimmässä aallonpohjassa, mutta kaksikko auttoi joukkueen ponnistamaan neljännestä divisioonasta ylöspäin. Wolves ei noussut vielä Thompsonin aikana aivan Valioliigaan, mutta kakkostasolla pelattuja kausia kertyi runsaasti. Thommo pelasi Wanderersissa kaikkiaan 451 ottelua ja teki niissä puolustavalle pelaajalle komeat 45 maalia. Maalimäärää selittää hänen maineensa erinomaisena rangaistuspotkujen laukojana.

Thompson on sujuva puhuja, joka vastaa kysymyksiin kertomalla pitkiäkin tarinoita. Oletan että hän on tällaisissa tilaisuuksissa jonkinlainen vakiovieras, eikä ole ihme että rennosti esiintyvä mies on saanut työtä myös Wolvesin otteluiden kommentaattorina. Thompson muistelee pelivuosiaan ja vastaa lopuksi yleisön esittämiin kysymyksiin. Innokkaita kysyjiä löytyy niin paljon, ettei meidän tarvitse avata suutamme lainkaan. Käyn vielä lopuksi pyytämässä otteluohjelman kanteen Andy Thompsonin nimikirjoituksen ja yhteiskuvakin totta kai onnistuu muitta mutkitta. On mukavaa päästä tapaamaan paikallinen legenda.

Siirrymme auditoriosta buffetruokailuun. Tarjolla olevat eväät yllättävät, sillä olin ehkä ajatellut tällaiseen tilaisuuteen jotain raikkaampaa kuin vaikkapa uppopaistettuja kananpaloja tai makkaralla ja pekonilla ryyditettyjä hampurilaisia. Kenties ruokalista on sovitettu paikalliseen makuun sopivaksi, sillä murkina näyttää tekevän hyvin kauppansa. En itsekään valita, vaan syön vatsani täyteen. Parasta on jälkiruokapöydän suussa sulava marjapiirakka. Komeaa seuran historioitsijan titteliä kantava Peter käy ruokailun lomassa kyselemässä kaikkien kuulumisia. Hän ilahtuu suomalaisista vieraista ja muistelee kuinka Mixu Paatelainen edusti Wolverhamptonia yhden kauden ajan hieman ennen vuosituhannen vaihdetta.

Ehdimme hädin tuskin syödä, kun on jo aika lähteä Peterin opastamalle museokierrokselle. Mies tuntee seuran historian paremmin kuin omat taskunsa ja luettelee sujuvasti yksityiskohdan toisensa jälkeen. Wolvesin kultakausi osui 1950-luvulle, jolloin seura voitti toistaiseksi ainoat kolme Englannin mestaruuttaan. Viimeinen neljästä FA Cupin voitosta on keväältä 1960 ja vuonna 1972 Wolves ylsi UEFA-cupin finaaliin, jonka hävisi niukasti Tottenhamille. Palkintokaapista löytyy muutamien pienempien kilpailujen voittopokaaleja.

Wolverhamptonin ensimmäinen jalkapalloseura perustettiin vuonna 1877 St. Luken koulun joukkueeksi. Myös paikallisessa krikettikerhossa Blakenhall Wanderersissa kiinnostuttiin uudesta urheilulajista ja Wolverhampton Wanderers syntyi seurojen yhdistyessä kahta vuotta myöhemmin. Wolves on yksi Englannin jalkapalloliigan kahdestatoista perustajajäsenestä, jotka osallistuivat ensimmäiseen syyskuussa 1888 alkaneeseen sarjaan. Silloin mukana olleista seuroista Wolvesin lisäksi myös Aston Villa, Burnley ja Everton pelaavat parhaillaan kuluvalla kaudella Valioliigassa.

Lähes jokaiselta jalkapalloseuralta löytyy oma verivihollinen, ja Wolverhamptonin tapauksessa se on niin ikään jalkapalloliigan perustajiin kuulunut West Bromwich Albion. Joukkueiden stadionit sijaitsevat vajaan kymmenen mailin päässä toisistaan, joten taustalla on kova paikallinen kilpailuasetelma. Molemmat seurat perustettiin lähes samaan aikaan ja niillä on ollut aikaa vihata toisiaan vuoden 1883 ensikohtaamisesta lähtien. Keskinäiset ottelut tunnetaan nimellä Black Country derby, sillä hiilikaivosten ja saastuttavien tehtaiden sävyttämä alue tunnetaan lempinimellä Musta maa. Nykyään on siirretty vähemmän maata mustaavaan modernimpaan teollisuuteen.

Black Country derby on poikkeuksellisen kiihkeä siksikin, että lähes kaikki kannattajat ovat paikallisia, toisin kuin suurseurojen yhteenotoissa, jotka houkuttelevat katsomoon paljon enemmän tunnelmaa laimentavia ulkomaalaisia. Joukkueiden keskinäiset kamppailut ovat viime aikoina olleet harvinaisia, koska seurat pelaavat eri sarjatasoilla. Poikkeuksena oli viime tammikuun cupkohtaaminen, jossa tapahtuneet katsojien yhteenotot ylittivät uutiskynnyksen Suomessakin. Joukkueet ovat nokitelleet toisiaan myös humoristisemmassa hengessä. Wolverhamptonin kannattajat ovat esimerkiksi ivailleet West Bromwichin paitojen näyttävän Tesco-supermarkettien muovikasseilta. Niinpä erään West Bromwichin voittaman ottelun jälkeen vieraskannattajat peittivät Wolverhamptonin stadionin istuimet – arvaatte kyllä – Tescon muovikasseilla.

Myös tämänpäiväinen vastustaja Coventry kuuluu paikallisvastustajiin, sillä se saapuu Wolverhamptoniin vain noin viidenkymmenen kilometrin päästä. Vihanpito ei silti ole yhtä vakavaa kuin West Bromwichin suuntaan. Lähiseudulla riittää kilpailua, sillä alueen joukkueisiin kuuluvat esimerkiksi Aston Villa, Birmingham City ja Stoke City.

Wolvesilla on mielenkiintoinen rooli eurooppalaisen jalkapallon kehityksessä. Molineux oli 1950-luvulla yksi ensimmäisistä stadioneista, joille asennettiin valaistus. Tätä hyödynnettiin pelaamalla iltavalaistuksessa ystävyysotteluita ulkomaalaisia huippujoukkueita vastaan. Pelit saivat televisioinnin ansioista suuren huomion. Unkaria pidettiin tuohon aikaan maailman parhaana maajoukkueena ja esimerkiksi Englanti kärsi sille Wembleyllä murskaavan tappion. Pian tämän jälkeen Wolves kutsui Unkarin vahvimman seurajoukkueen Honvedin vieraakseen Molineuxille. Wolves kukisti Ferenc Puskásin tähdittämän Honvedin 3–2, minkä seurauksena brittilehdistö julisti Wolverhamptonin ”maailmanmestariksi”. Tästä heräsi ajatus oikean kansainvälisen seurajoukkuekilpailun järjestämisestä. Jo seuraavana syksynä alkoikin Euroopan Cup, joka tunnetaan nykyisin Mestarien liigana.

Museosta löytyy myös jotain suomalaista, nimittäin Jarno Saarisen keksimä Subsoccer-peli, Wolverhamptonin väreissä tietenkin. Peter kertoo, että pöydän alla pelattava istumajalkapallopeli saapui vasta paria kuukautta aiemmin ja se on ollut suosittu uutuus.

Museovierailu on todella vaikuttava kokemus, sillä täällä voi hyvin konkreettisesti aistia kuinka joukkue on koko Wolverhamptonin kaupungin suuri ylpeydenaihe. Wolvesilla on upeat perinteet ja niitä myös vaalitaan huolellisesti. Näyttely ei häviä lainkaan paria viikkoa aiemmin Milanossa näkemälleni Interin ja Milanin museolle, vaikkei Wolverhamptonin menestys olekaan ollut italialaisjättiläisten luokkaa.

FA Cupin puolivälierä Wolverhampton–Coventry
Siirrymme kohti katsomoa parikymmentä minuuttia ennen ottelun alkua. Auringonpaiste on vaihtunut tällä välin peribrittiläiseen tihkusateeseen ja aamun seesteisyys stadionin ympärillä vellovaan ihmismassaan. Molineux Stadium huokuu perinteitä. Wolves on pelannut täällä jo vuodesta 1889 lähtien, joskin katsomoita on purettu ja rakennettu vuosikymmenten saatossa uudelleen. Kentän sivustoilla kohoavat erilliset katsomot sijaitsevat lähellä kenttää ja ne on nimetty neljän seuralegendan, Billy Wrightin, Stan Cullisin, Steve Bullin ja Sir Jack Haywardin mukaan.

Kodikas Molineux on juuri sellainen, miltä vanhan brittiläisen jalkapallopyhätön pitääkin näyttää. Seinät ovat tukevaa tiiltä ja katsomoiden päälle levittäytyvät sateelta suojaavat katokset. Iltapäivän ottelu 31750 katsojaa vetävällä stadionilla on loppuunmyyty, joten kiihkeä tunnelma on taattu. Ihmettelemme sitä, kuinka paljon tilasta on varattu vierasjoukkue Coventryn kannattajille. Vaaleansiniset ovat valloittaneet päätykatsomon kulman lisäksi koko pitkän sivun alakatsomon. Coventrya ei ole näkynyt Valioliigassa yli kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kakkostasolla Championshipissa pelaava seura tavoittelee paluuta kirkkaimpiin valoihin. Coventryn historian suurin saavutus on FA Cupin voitto keväällä 1987.

Maailman vanhin jalkapalloturnaus FA Cup on siis edennyt tällä kaudella puolivälierävaiheeseen, eli mukana on vielä kahdeksan joukkuetta. Cup tarjoaa erityisesti pienille ja keskisuurille seuroille mahdollisuuden saavuttaa jotain suurta, sillä yllätysmahdollisuudet ovat pudotuskilpailussa paljon suuremmat kuin pitkällä sarjakaudella. Cupin romanttiseen viehätykseen kuuluvat eri sarjatasoilla pelaavien joukkueiden kohtaamiset. Pienetkin seurat kukistavat joskus cup-otteluissa todellisia jättiläisiä. Tämänkertaisen kilpailun suurin tuhkimotarina oli kuudennen sarjatason Maidstone Unitedin selviytyminen viidennelle kierrokselle, mutta siellä Coventry osoittautui liian kovaksi.

Tunnelma kohoaa ennen ottelun alkua, kun musiikki pauhaa, liput liehuvat ja liekkitehosteet välähtelevät pääkatsomon edustalla. Pelaajien astellessa kentälle yleisö nostaa ilmaan mustia ja keltaisia muovikasseja, jotka värittävät katsomon raidalliseksi. Päätykatsomoon muodostuu myös tavoitteena oleva cup-pokaali.

Ensimmäinen puoliaika etenee melko avoimena ja molemmat joukkueet pääsevät yrittämään muutaman kerran maalintekoa. Altavastaaja Coventry hyökkää ennakkoluulottomasti ja luo ensimmäisen puoliajan parhaat tilanteet. Wolvesin portugalilainen maalivahti José Sá kuitenkin loistaa myös muuten kuin pinkkinä hehkuvan peliasunsa ansiosta ja pitää veräjänsä puhtaana. Toisessa päässä paras maalipaikka avautuu Wolvesin laitapuolustajalle Nélson Semedolle, mutta hänkään ei onnistu viimeistelyssään. Niinpä tauolle marssitaan vauhdikkaasta pelistä huolimatta maalittomassa tilanteessa.

Saimme museosta mukaamme juomalipukkeet tauolla käytettäviksi, mutta jono etenee tuskastuttavan hitaasti. Oluttuopilliselle ei tunnu jäävän aikaa, sillä alkoholin vieminen katsomoon on Englannissa ehdottomasti kielletty. Vaihdankin lipukkeen nopeasti juotavaksi rommikolaksi ja ehdimme kuin ehdimmekin katsomoon täsmällisesti toisen puoliajan alkaessa.

Edessä on näytelmä, josta ei kannata jättää hetkeäkään väliin. Coventry jatkaa vahvoja otteitaan ja saa vajaat kymmenen minuuttia tauon jälkeen vapaapotkun noin kolmestakymmenestä metristä. Pallo nostetaan rangaistusalueelle ja Liam Kitching jatkaa pelivälineen päällään takatolpalle. Hyökkääjä Ellis Simms ohjaa lähietäisyydeltä pallon verkkoon. Coventry juhlii. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Kello käy ja Wolves tarvitsee useita José Sán paraatipelastuksia pysyäkseen yhä pelissä mukana. Vähitellen myös kotijoukkueen hyökkäyspeli alkaa näyttää aidosti vaaralliselta, sillä sekä João Gomes että Rayan Aït-Nouri osuvat maalipuihin. Viimein 83. minuutilla pallo pomppii hieman onnekkaastikin Wolvesin avainpelaajiin kuuluvalle Aït-Nourille ja algerialainen pääsee tälläämään pelin lähietäisyydeltä tasoihin. Yleisössä on aistittavissa helpotusta. Wolves ei ole enää putoamassa cupista, mutta luvassa olisi ehkä jatkoaika. Kukaan tuskin arvaa, mitä on vielä luvassa.

Pelikellossa on jäljellä enää pari minuuttia, kun Wolves lähtee nopeaan hyökkäykseen vasenta laitaa pitkin. Erinomaisesti esiintynyt Aït-Nouri kiihdyttää keskiviivan kohdalta pitkään kuljetukseen ja vapauttaa lopulta nuoren Hugo Buenon nokikkain Coventryn maalivahdin kanssa. Bueno ei epäröi, vaan viimeistelee hallitusti ammattilaisuransa ensimmäisen maalin. Molineux repeää valtavaan riemuun. Tärykalvoja repivä laulu kertoo tutulla sävelellä mitä on tapahtumassa. Que sera, sera, whatever will be, will be, we’re going to Wembley, que sera, sera…

Tuomari antaa peräti yhdeksän minuuttia lisäaikaa, mutta Wolverhamptonissa on jo karnevaalitunnelmaa. Kansa laulaa ja mekin suunnittelemme jo lähtevämme voitonjuhliin johonkin kotijoukkueen kannattajille varattuun pubiin. Coventry ei kuitenkaan luovuta. Meneillään on jo 97. minuutti, kun jenkkikärki Haji Wright keskittää, Bobby Thomas jatkaa päällään ja kuin avausmaalin toisintona takatolpalla kärkkyvä Ellis Simms puskee ottelun tasoihin. Peli on ollut niin upea näytelmä, että puolen tunnin jatkoaika maistuisi tähän päälle oikein hyvin.

Jalkapallojumalat eivät ole kuitenkaan kirjoittaneet tähän näytelmään jatkoaikaa. Kellossa on jo kymmenes lisäaikaminuutti, kun Coventry vyöryy vielä viimeiseen iskuunsa. O’Hare, Simms, Wright ja pam! Haji Wrightin tarkka oikean jalan laukaus painuu vastustamattomasti alanurkkaan. Kotiyleisö vaipuu epäuskoiseen hiljaisuuteen, mutta sinisissä katsomonosissa huudetaan täyttä kurkkua.

Laulajat vaihtuvat, mutta vanha sävel pysyy samana. We’re going to Wembley raikuu nyt vaaleansinisestä katsomosta. Wanderersin kannattajien sydämet vuotavat verta. Ottelu päättyy. Coventryn pelaajat rientävät kannattajiensa eteen samalla, kun keltapaitoja lyyhistyy nurmelle suremaan katkeraa tappiota.

Wolvesin tappio harmittaa, mutta toisaalta iltapäivä tarjosi kaikkea mahdollista mitä ikimuistoiselta cup-ottelulta voi kuvitella. Tässä pelissä oli suurta draamaa ja yllättäviä käänteitä enemmän kuin kukaan osasi odottaa. Wolvesin kannattajat häipyvät vähin äänin kohti kotia, joten voitonjuhlat jäävät kokematta.

Lähdemme maleksimaan harmaassa säässä Wolverhamptonin harmaaseen keskustaan. Kohtaamme pari hilpeää Coventryn kannattajaa, jotka kyselevät tietä johonkin tiettyyn pubiin. Ovat kuulemma ensimmäistä kertaa elämässään Wolverhamptonissa. Keskustelun aihe vaihtuu, kun selviää ettemme olekaan paikallisia. Täälläpäin käy kuulemma paljon pohjoismaisia jalkapallofaneja, mutta suomalaiset ovat norjalaisiin tai ruotsalaisiin verrattuna harvinaisia. Matkamme jatkuu pikaraitiovaunulla Birminghamiin ja sieltä vielä samana iltana Lontooseen. Seuraavana päivänä odottaa Valioliigan ottelu West Ham–Aston Villa.

Jos haluaa tutustua brittifutiksen perinteisiin, on Wolverhampton tähän tarkoitukseen mitä mainioin kohde. Wolvesilla on pitkä ja viime vuosikymmenten vaisusta menestyksestä huolimatta kunnioitettava historia. Tämänkokoinen seura on Valioliigan jättiläisiin verrattuna helpommin lähestyttävä, sillä vaikka pelaajalista on hyvinkin kansainvälinen, tuntuu Wolvesin ympärillä olevan paljon paikallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Vaikken nyt Wolvesin kannattajaksi ryhdykään, haluan ehdottomasti seurata tämän joukkueen edesottamuksia jossain määrin jatkossakin.
Wolves–Coventry-ottelun huippuhetket voi katsoa YouTubesta sekä FA Cupin että Wolvesin kanavilta.
Englanti
Mahtava British Museum Lontoossa
Jättimäinen British Museum kuuluu Lontoon suosituimpiin nähtävyyksiin. Eri puolilta maailmaa haalittujen historiallisten esineiden kokoelma on yksi maailman laajimmista, ja sitä pääsee ihmettelemään täysin ilmaiseksi.
Tutustuin British Museumiin maaliskuussa, kun käväisimme parin kaverin kanssa Lontoossa Englantiin suuntautuneen jalkapallomatkan yhteydessä. British Museum oli jäänyt itseltäni edellisillä Lontoon-matkoilla käymättä, vaikka olinkin pari kertaa kävellyt massiivisen rakennuksen ohitse. Nyt kaverini Pasi vaikutti niin kiinnostuneelta egyptiläisistä muumioista, ettei tätä museota voinut jättää mitenkään väliin. Hyvä niin, sillä museovierailu oli mielenkiintoinen kokemus.

British Museum on ilmainen, mutta suuren suosion vuoksi on erittäin suositeltavaa hankkia museon nettisivuilta maksuton ennakkolippu, joka takaa sisäänpääsyn valittuna ajankohtana. Saavumme paikalle arkisena iltapäivänä, jolloin varsinaista jonoa ei ole, vaan pääsemme kävelemään suoraan turvatarkastukseen. Reput tutkitaan päällisin puolin, mutta ennakkolippuja ei tällä kerralla tarvitse näyttää lainkaan.

Museossa on sujuvasta sisäänpääsystä huolimatta melko paljon ihmisiä. Reput ja takit voisi jättää säilytykseen, mutta koska narikkaan on pitkä jono, päätämme pitää ne mukanamme. Saavumme aluksi valoisaan aulatilaan, jonka virallinen nimi on komealta kuulostava Queen Elizabeth II Great Court. Vanha sisäpiha avattiin täysin uudistettuna ja lasikatolla varustettuna vuonna 2000.

Lontoon Bloomsburyn kaupunginosassa sijaitseva British Museum perustettiin vuonna 1753 ja avattiin muutamaa vuotta myöhemmin maailman ensimmäisenä yleisölle avoimena kansallismuseona. Museo toimi aluksi Montagu Housessa, mutta tilat kävivät pian ahtaiksi. Nykyinen kreikkalaistyylistä uusklassismia henkivä päärakennus valmistui alkuperäisen museon paikalle 1850-luvulla.

Museon tehtävänä on esitellä ihmiskunnan historiaa ja kulttuuria eri puolilta maailmaa. Sekä aihe että museon kokoelma ovat käsittämättömän laajoja. British Museumin hallussa on noin kahdeksan miljoonaa esinettä, joista esille mahtuvien määrä rajautuu alle sataantuhanteen. Näyttelykartan pääotsikoita ovat Kreikka ja Rooma, Eurooppa, Egypti, Lähi-itä, Aasia, Afrikka sekä Amerikat.

Jättimäinen kokoelma tekee vaikutuksen, mutta herättää myös kysymyksen siitä miten tämä kaikki on päätynyt Lontooseen. Kolonialistinen Britannia on tehnyt vuosisatojen aikana lukemattomia valloitus- ja ryöstöretkiä eri puolille maailmaa, ja moni valtio on vaatinut esineiden palauttamista takaisin. British Museum vetoaa asemaansa maailman kulttuuriperinnön vaalijana ja lupaa tarjota arvokkaille esineille turvallisen säilytyspaikan, mutta näillekin perusteille on olemassa vasta-argumentteja. Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi Egyptissä, Kreikassa ja muutamissa Afrikan maissa on toivottu esineiden palauttamista alkuperäisille mailleen.

Keskitymme vierailullamme lähinnä Egyptiin, jolle on varattu valtavat tilat ensimmäisestä kerroksesta sekä useita huoneita myös ylemmistä kerroksista. Alemman kerroksen tila on suorastaan mahtipontinen. Siellä on nähtävillä paljon suuria veistoksia.

Sukeltaminen Lontoon vilkkailta kaduilta muinaisen Egyptin maailmaan vaatii hetken hengähtämistä, jotta esineitä ja niiden merkitystä malttaisi hahmottaa paremmin. Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, kuka vitriiniin aseteltuja kaiverruksia on tehnyt. Millaistakohan elämää tuo ihminen on elänyt, ja mitä sattunut ajattelemaan näitä piirroksia tehdessään? Tuskinpa on ainakaan tullut mieleen, että omien käsien jäljet päätyvät joskus vieraaseen maahan miljoonien ihmisten ihmeteltäväksi.

Yksi museon tunnetuimmista esineistä on Rosettan kivi, jolla oli ratkaiseva rooli muinaisen hieroglyfikirjoituksen tulkitsemisessa. Murikka löytyi Napoleonin sotaretken yhteydessä Rosettan kaupungista Egyptistä vuonna 1799. Kiven merkitys perustuu siihen, että siinä on sama teksti hieroglyfeillä, demoottisella kirjoituksella sekä kreikan kielellä. Näin ollen esimerkiksi kreikkaa taitava lukija pystyi päättelemään aiemmin tuntemattomien hieroglyfien merkityksen. Napoleonin armeija hävisi myöhemmin samalla retkellä taistelun brittijoukoille, minkä seurauksena Rosettan kivi päätyi lopulta Pariisin sijasta Lontooseen. Egypti on vaatinut kiven palauttamista itselleen.

Pasin kaipaamat muumiot löytyvät toisen kerroksen näyttelyhuoneista. Joukossa on myös muutamia kissojen ja muiden eläinten muumioita. On vaikuttavaa nähdä tuhansia vuosia vanhoja muumioarkkuja, jotka on koristeltu hyvin kauniisti.

Siirrymme egyptiläisten esineiden keskeltä hetkeksi muihin teemoihin. Vaikkapa mayojen tai atsteekkien aikainen Meksiko on mielenkiintoinen aihe, jolle on tosin varattu vain yksi huone. Arvokkaisiin esineisiin kuuluu esimerkiksi atsteekkien tekemä kaksipäistä käärmettä esittävä veistos. Se on mahdollisesti saapunut Eurooppaan konkistadori Hernán Cortésin mukana.

Viereisessä huoneessa päästään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen pariin. Pohdinnan aiheena on muun muassa eurooppalaisten valloittajien vaikutus alkuperäiskansojen yhteisöihin. Pohjois-Amerikkakin on esillä vain hyvin rajatusti, kun taas esimerkiksi Lähi-itää on esitelty paljon laajemmin.

Museon avarissa aulatiloissa toimii kahvila, jossa käväisemme haukkaamassa pientä välipalaa. Kiertelemme vielä tämän jälkeen ympäri aulaa ja kurkkaamme myös kaiken keskellä sijaitsevaan lukusaliin. Se muistuttaa ajasta, jolloin British Museumin tiloissa säilytettiin maan merkittävintä ja suurinta kirjakokoelmaa. Yli kymmenen miljoonaa nidettä siirrettiin vuonna 1997 British Libraryn uuteen kansalliskirjastoon, joka toimii St Pancrasin rautatieaseman vieressä.

British Museum on ilman muuta näkemisen arvoinen museo, jossa saisi helposti vietettyä vaikka kokonaisen päivän. Meille riittää tällä kerralla kaksi tuntia, sillä takana on jo pitkä päivä. Olemme heränneet koti-Suomessa ennen kukonlaulua, suunnistaneet Gatwickin lentokentältä Borough Marketin ruokatorille ja katselleet maisemia The Garden at 120 -näköalatasanteella ennen useamman kilometrin reipasta kävelyä British Museumiin. Pasiakin alkaa tässä vaiheessa kiinnostaa muumioiden sijasta perinteinen brittipubi, joten jätämme museon tyytyväisinä taaksemme. Kenties British Museumiin tulee palattua joskus toistekin. Silloin voisi keskittyä vaikkapa antiikin Rooman tai Kreikan esineisiin.
Museosta löytyy paljon yksityiskohtaista tietoa British Museumin omilta nettisivuilta.
Englanti
Lontoon näköalapaikkoja: The Garden at 120
Lontooseen on avattu viime vuosina useita uusia näköalatasanteita, joista ilahduttavan moneen pääsee ilmaiseksi. Maaliskuisen Lontoon-pikavisiitin ohjelmaan mahtui The Garden at 120, jonne pääsi sujuvasti ilman ennakkovarausta.
Meillä on kavereiden kanssa puoli päivää aikaa Lontoossa ennen matkan jatkumista Manchesteriin. Suuntaamme aamulennolta Borough Marketin ruokamarkkinoille, joilta jatkamme kylläisinä London Bridgen ylitse Thamesin pohjoisrannalle. Käymme vielä katsomassa St Dunstan in the East -rauniokirkon ympärille syntyneen puutarhan, ennen kuin käännymme kohti näköalapaikkaa.

Lontoon Cityn alueelle on noussut parissakymmenessä vuodessa lukuisia pilvenpiirtäjiä, ja lisää on edelleen tulossa. Melko pieneltä alueelta löytyykin nykyään useita näköalatasanteita, joilta kelpaa ihailla Lontoon maisemia. Kävin itse pari vuotta sitten Sky Gardenissa, minkä lisäksi Citystä löytyvät myös vierekkäiset Horizon 22 ja The Lookout. Kaikki kolme ovat ilmaisia, mutta sisäänpääsyajan varaaminen ennakkoon on vähintäänkin suositeltavaa. Siksi valintamme osui tällä kerralla The Garden at 120 -puutarhaan, jonne varauksia ei edes oteta ryhmiä lukuun ottamatta vastaan. Rakennus näyttää katutasolta katsottuna mielenkiintoiselta, mutta mietimme peittävätkö ympäröivät rakennukset pahasti näköaloja.

Näköalatasanne sijaitsee osoitteessa 120 Fenchurch Street. Sisäänkäynnille on kertynyt parinkymmenen ihmisen jono, joka saadaan turvatarkastuksen läpi parissa minuutissa. Pääsemme siis pian hissiin, joka kuljettaa hetkessä noin 65 metrin korkeudella sijaitsevalle katolle. Esimerkiksi kesäviikonloppuina lienee vilkkaampaa, mutta jono etenee toivottavasti silloinkin sujuvasti.

Kattopuutarha on varmasti parhaimmillaan myöhemmin keväällä ja kesäaikaan, mutta jo maaliskuussakin on nähtävillä jonkin verran vihreää. Kukkapenkkejä koristavat keltaiset narsissit, kun taas näyttävät sinisateet eli wisteriat odottavat vielä myöhempää kevättä. Kasvit tekevät näköalatasanteesta viihtyisän ja on mukavaa katsella maisemia ulkoilmasta, varsinkin näin poutaisella säällä. Kattopuutarhan alla 14. kerroksessa toimii tyylikkäältä vaikuttava ravintola 14 Hills.

The Garden at 120 avattiin vasta valmistuneen One Fen Court -rakennuksen katolle vuonna 2019. Se suunniteltiin heti alusta alkaen kaikille avoimeksi tilaksi, jonne pääsee ilmaiseksi ilman ennakkolippuja.

On hurjaa ajatella, kuinka paljon City on viime vuosina kehittynyt. Muistan, kuinka lempinimellä The Gherkin eli Suolakurkku tunnettu hauskanmuotoinen pilvenpiirtäjä hallitsi aikoinaan maisemaa. Nyt se on jäänyt pahasti naapuriensa puristukseen.

Edellä mainittu Sky Garden sijaitsee tästä kattopuutarhasta nähtynä lähes käden ulottuvilla. Se toimii lempinimellä Walkie-Talkie tunnetun pilvenpiirtäjän yläosassa saman Fenchurch Streetin varrella.

Vaikka ennakkoon hieman pelkäsinkin maisemien jäävän muiden rakennusten katveeseen, ovat näkymät lopulta yllättävän avaria moneen suuntaan. Länteen päin katsellessa esimerkiksi Saint Paulin katedraali erottuu selvästi ja kuuluisa maailmanpyörä London Eyekin häämöttää kaukaisuudessa. Tämä vastaava maisema on toki viereisen Sky Gardenin korkeuksista vieläkin näyttävämpi.

Upea Tower Bridge ja sen edustalla näkyvä keskiaikainen linna Tower of London kuuluvat kaupungin ikonisimpiin nähtävyyksiin. Nostokurjet kurkottavat kuitenkin kohti taivasta siihen malliin, etten tiedä peittyykö kuvan näkymä jo kovinkin pian. Ympärille nousevat pilvenpiirtäjät varmasti muuttavat näköalatasanteen maisemia, mutta jotain jää toivottavasti jäljellekin.

Vaikka The Garden at 120 on muutamiin muihin vaihtoehtoihin verrattuna huomattavasti matalampi näköalatasanne, ei se tee kokemuksesta automaattisesti huonompaa vaan paremminkin erilaisen. Lisäkorkeus tietenkin auttaisi joidenkin kohteiden näkemisessä, mutta toisaalta monet rakennukset ovat hieman matalammalta nähtynä ikään kuin lähempänä ja paremmin hahmotettavissa.

The Garden at 120 on kiva vierailukohde, jota voi ilmaisen sisäänpääsynkin vuoksi suositella Lontoon-matkaajille. Tällä katolla voisi olla kiva nauttia joskus vaikka lämpimästä kesäillasta. Eri puolilta kaupunkia löytyy lisää erilaisia näköalapaikkoja, kuten Thamesin etelärannalla kohoava Länsi-Euroopan korkein rakennus The Shard. Mielenkiintoisia voisivat olla myös Crossrail Place Roof Garden Canary Wharfissa, The Post Building Roof Garden Holbornissa tai Lift 109 entisessä Battersean voimalaitoksessa. Maisemia voi ihailla myös vaikka Saint Paulin katedraalin kupolista tai Tate Modern -museosta käsin. Vaihtoehtoja siis riittää monelle tulevallekin Lontoon-matkalle.
Lisätietoja näköalatasanteesta löytyy The Garden at 120:n virallisilta nettisivuilta.
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenPariisin-viikon monet kokemukset
-
Ranska1 vuosi sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame
-
Italia1 vuosi sittenUpea Villa Necchi Campiglio Milanossa
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n luova keskus Darwin
-
Italia1 vuosi sittenJalkapalloa Milanossa, Inter–Udinese
-
Englanti12 kuukautta sittenManchester – työmehiläisten kaupunki
-
Suomi1 vuosi sittenTuusulanjärven Ainola, Ahola ja Suviranta
-
Englanti12 kuukautta sittenStadionkierros Liverpoolin Anfieldilla
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin koskettava 9/11-museo


Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
23.3.2024 at 18:44
Täytyypä pitää Wolverhamptonin mielessä. Huikealta spektaakkelilta tuo kuulosti. ”Elämä on osa jalkapalloa”. Varsin hyvä varasuunnitelma!
Mika / Lähtöportti
23.3.2024 at 20:47
Oli kyllä onnistunut reissu ja tämä spektaakkeli jää mieleen pitkäksi aikaa. Wolverhampton on erinomainen kohde, jos haluaa päästä aistimaan englantilaisen jalkapallon perinteitä. Hyviä vaihtoehtoja on toki monta muutakin. Hauskana knoppitietona, että tämän kauden Valioliigajoukkueiden stadioneista peräti 8 on avattu 1800-luvulla, vain 5 1900-luvulla ja 7 nykyisellä vuosituhannella.