Portugali
Madeiran patikkaretket: Ribeiro Frio – Portela

Aloitimme vuoden takaisen Madeiran-matkamme patikointiretket suositulla reitillä Ribeiro Friosta Portelaan. Yhdentoista kilometrin taival oli elämys, vaikka vettä tuli ajoittain taivaan täydeltä.
Lähdemme retkelle vaimon kanssa kahdestaan. Funchalista ajaa Ribeiro Frioon normaalisti noin puolessa tunnissa, mutta matkaan vierähtää joskus kauemminkin. Nousemme jyrkän mäen Monten kylään ja joudumme pian matalalla leijuvien pilvien muodostamaan hernerokkasumuun. Näkyvyys on olematon, joten köröttelemme kilpikonnan vauhtia noin kymmenen kilometrin ajan. Sitten tie kääntyy alamäkeen ja näkyvyys kirkastuu nopeasti. Laskettelemme vaikuttavan metsäalueen halki Ribeiro Frioon, jonne pysäköimme automme.
Kylmän joen mukaan nimetty Ribeiro Frio on muutaman talon sisämaakylä saaren keskiosassa. Siellä voi katsella kalankasvattamon altaita, syödä ravintolassa tai istahtaa lasilliselle John’s Poncha -nimiseen baariin. Vaatimattoman kokoinen paikkakunta on parin suositun patikointiretken lähtöpaikka, joten siellä riittää vierailijoita ympäri vuoden.
Ylempänä oleva aurinkoinen kuva Ribeiro Friosta on eri retkeltä, sillä tällä kertaa taivaalta tulee vettä kuin saavista kaatamalla. Odottelemme hetken autossa ja syöksymme sitten matkamuistokaupan suojiin. Emme ymmärtäneet pakata sadevarusteita matkaan, joten joudumme turvautumaan tarjolla oleviin sinisiin sadetakkeihin. Ne maksavat kymmenen euroa kappaleelta, eivätkä edusta parasta laatua tai tyyliä. Hankimme ne kuitenkin mielellämme, jotta pääsemme ylipäätään matkaan. Ensi kerralla ymmärrän ottaa laadukkaat sadevarusteet Suomesta mukaan ja unohtaa ajatukset ”ei siellä kuitenkaan sada”, ”kyllä vähän vettä pitävä ulkoiluasu riittää” tai ”sateenvarjo riittää hätävaraksi”.
Huokaisemme helpotuksesta, kun saavumme patikointireitin lähtöpaikalle. Yritimme samalle polulle edellisellä matkallamme, mutta se oli silloin suljettu. Nyt parin vuoden odotus palkitaan, ja pääsemme matkaan. Reitin ensimmäiset metrit ovat kaikista vaikeimmat, sillä levadan eli kastelukanavan varteen johtava märkä kiviluiska on toivottoman liukas. Varsinaisella polulla kulku helpottuu huomattavasti. Edessä on yhdentoista kilometrin taivallus Portelaan. Valtaosa matkasta taittuu Levada do Furadoa seuraten.
Polun leveys vaihtelee jonkin verran. Joudumme nyt väistelemään vesilätäköitä, mutta kuvittelen reitin erittäin miellyttäväksi kuivalla säällä. Polun yläpuolelle levittäytynyt oksisto suojaa säästä riippuen hieman niin sateelta kuin paahtavalta auringoltakin. Subtrooppinen metsä näyttää uskomattoman vehreältä ja korvissa kuuluu jatkuvasti solinaa. Vuorilta tuleva vesi valuu sammaleisilla kallioilla ja levada virtaa. Polulle on tallautunut paljon pudonneita lehtiä.
Vaikka levada kuuluu saaren kuuluisimpiin, ei sateisena lokakuun päivänä ole ruuhkaa. Saksalainen pariskunta kiirehtii ohitsemme ja vastaantulijoita kertyy tusinan verran. Puolimatkaan päästyämme emme kohtaa enää ristin sielua.
Sieltä täältä avautuu maisemia alas laaksoon. Sumupilviä leijailee, mutta toisinaan näkymä pohjoisrannikolle on yllättävän kirkas. Sillä suunnalla paistaa hetkittäin jopa aurinko.
Huomaamme opaskirjassa mainitun pikkuruisen Marian alttarin, jonka uskonnolliset rakennusmiehet ovat pystyttäneet kallionkoloon.
Vaikka reitti kulkee ajoittain korkean jyrkänteen reunalla, meitä kumpaakaan ei huimaa lainkaan. Kaikki kapeat kohdat on suojattu kaiteilla ja jyrkänteen reunan matala kasvillisuus saa pudotuksen näyttämään todellista lievemmältä.
Parissa jyrkässä mutkassa on mahdollisuus oikaista portaiden kautta pienen puron ylitse. Vesi valuu jostain todella korkealta kohti laakson pohjaa. Tässä vaiheessa emme vielä tiedä, kuinka onnekkaita olemmekaan. Appivanhemmat yrittivät kulkea saman reitin muutamaa päivää myöhemmin, mutta taival katkesi tälle paikalle. Jatkuvat rankkasateet olivat muuttaneet harmittoman puron kuohuvaksi koskeksi, jonka ylittäminen oli täysin mahdotonta.
Polku kapenee jossain vaiheessa kallionkielekkeelle hakatuksi väyläksi. Levadan ja suojakaiteen välissä mahtuu juuri ja juuri kävelemään.
Kallioon hakattu osuus lienee päivän vaikuttavin. Kuljemme muutaman pienen tunnelin halki, mutta ne ovat niin lyhyitä, ettei taskulamppua tarvita.
Saavumme lopulta polkujen risteykseen, johon pysähdymme syömään pienet eväämme. Olemme seuranneet kastelukanavaa kahdeksan kilometriä ja edessä on vielä kolmen kilometrin taival. Heitämme hyvästit levadalle ja jatkamme matkaa alamäkeen Portelaan opastavien viittojen suuntaan. Kiinnitämme huomiota keltaisina kukkiviin piikkiherneisiin, jotka tuovat varsinkin sadesäällä elävästi mieleen Irlannin.
Madeira tunnetaan kukistaan, mutta tämän reitin varrelta ei ainakaan lokakuussa kannata odottaa suurta kukkaloistoa. Huomaamme vain muutaman sinisarjan. Ainoat näkemämme eläimet ovat pikkulintuja.
Retkestä tulee kostea kokemus rihkamakaupan sadetakeista huolimatta. Sää vaihtelee pilvipoudasta rankkoihin sadekuuroihin. Lenkkareiden kastumista ja lahkeiden kuraantumista ei voi välttää. Uskomme silti juuri tämän reitin olleen hyvä valinta sadepäivälle, sillä sen varrella sanotaan olevan aina jossain määrin kosteaa.
Tämän vaelluksen päänähtävyys on vehreä metsä, joten heikko näkyvyys ei pilaa elämystä aivan yhtä paljoa kuin jossain toisaalla.
Ohitamme loppumatkasta metsänvartijan talon, jonka luona olisivat olleet retken ainoat eväiden syömistä varten rakennetut penkit. Matka risteyksestä Portelaan tuntuu mainittua kolmea kilometriä pidemmältä. Hetkittäin näyttää, kuin kulkisimme noidutussa satumetsässä. Nouseva myrsky heiluttaa uhkaavasti puita ja usvapilvet kiitävät ohitsemme hurjaa vauhtia. Jatkuvasti tihenevä sumu tuo vihreän sävyihin oman vivahteensa. Saavumme viimein raunioituneelle talolle, jonka luota laskeudutaan toivottoman pitkät portaat Portelaan. Kivestä ja puusta rakennetut raput ovat sateella liukkaat, mutta selviämme horjumatta maantien reunaan.
Näemme heti tielle tullessamme taksitolpan, jonka luona odottelee keltainen auto. Astumme saman tien kyytiin, emmekä jää Portelaan tällä kertaa pidemmäksi aikaa. Tässä pikkukylässä kannattaa käydä ihailemassa yllä olevan kuvan maisemaa pohjoisrannikon Kotkakalliolle ja Porto da Cruzin kaupungin suuntaan. Olen maistanut vaatimattoman näköisessä Miradouro-ravintolassa erinomaisia espetada-lihavartaita. Myös toisen Madeiralle tyypillisen ruokalajin, valkosipulisen açorda-keiton maku oli täällä kohdallaan.
Taksikuskimme José Manuel kaahaa sumun keskellä paljon kovempaa kuin itse uskaltaisin. Puhelias mies kertoo, kuinka Madeiran ralliin osallistunut Ari Vatanen ajoi samalla tiellä kolmisenkymmentä vuotta sitten. José Manuel muistaa tarkasti miten Vatanen luisutti autoaan eri mutkissa, ja yrittää vauhdista päätellen seurata Tuupovaaran miehen esimerkkiä. Väistämme täpärästi roskapöntön, jonka myrsky on heittänyt keskelle tietä. Myös eteen pudonnut suuri oksa tulee yllätyksenä, vaikka taksikuski selvästi tunteekin reitin kuin omat taskunsa. Käännän puheen jalkapalloon ja Vatasen vaaralliset sankariteot unohtuvat. Matka Ribeiro Frioon kestää reippaasta vauhdista huolimatta puolisen tuntia. Hinnaksi tulee juomarahapyöristyksen jälkeen kolmekymmentä euroa. Sade jatkuu lohduttomana, joten kiirehdimme vuokra-autoon ja palaamme kohti Funchalissa odottavia lämmintä suihkua ja kuivia vaatteita. Kävely Ribeiro Friosta Portelaan oli hieno kokemus, jota edes kurja sää ei päässyt pilaamaan.
Tästä blogista löytyy myös kohdeopas 10 x Madeira sekä Johdatus Madeiran levadoille. Näistä jälkimmäinen sisältää linkkejä tarkempiin kuvauksiin saarella tekemistäni patikkaretkistä.

Portugali
Cabo da Roca – ajatuksia maailman reunalla

Portugalissa sijaitseva Cabo da Rocan niemi on manner-Euroopan läntisin paikka. Olen käynyt siellä kahdesti reissuilla, joista molemmat ovat osuneet jollain lailla matkailu-urani taitekohtiin.
Atlantin aallot iskeytyvät Cabo da Rocan vaikuttaviin rantakallioihin noin neljänkymmenen kilometrin päässä Lissabonin keskustasta. Tänne kelpaa pysähtyä tuijottamaan merta ja miettimään syntyjä syviä. Valtameri on todellakin aava, sillä ensimmäisenä vastaan tulisi reilun 1400 kilometrin päässä sijaitseva Azorien saariryhmä. Sieltä on vielä noin neljätuhatta kilometriä lisää vastakkaiselle mantereelle Amerikkaan.
Cabo da Roca oli vanhan maailman reuna, eli maan uskottiin loppuvan tänne, ennen kuin planeettamme pyöreä muoto selvisi tiedemiehille. Kotimaan sijainti valtameren reunalla innosti varmasti omalta osaltaan portugalilaisia löytöretkeilijöitä, jotka purjehtivat suuriin seikkailuihin kohti tuntematonta. Esimerkiksi Bartolomeu Dias, Vasco da Gama, Pedro Álvares Cabral ja Fernão de Magalhães jättivät nimensä historiankirjoihin.
Saavun Cabo da Rocalle ensi kertaa heinäkuussa 1995 kavereideni Juhan ja Mikan kanssa. Tämä on ensimmäinen ulkomaanmatka, jolle olen lähtenyt ilman vanhempiani. Lukio ja hyvin sujuneet ylioppilaskirjoitukset ovat takana, samoin yliopiston pääsykokeet. Nyt on aikaa vetää henkeä ja odotella vielä puoli vuotta armeijaan lähtöä. Kiertelemme pari viikkoa ympäri Lissabonia ja teemme muutaman päivän retken Évoraan, Faroon sekä Albufeiraan. Portugalissa maistuu vapaus ja tuntuu keskikesän paahtava helle.
Pysähdyn jyrkänteen reunalle tuijottamaan merta ja ajattelen jossain kaukana vastarannalla häämöttävää Amerikkaa. Erään lukiossa tekemäni esitelmän aiheena oli New York ja haaveilen joskus matkustavani sinne. Mieleen tulee myös suurempia kysymyksiä, kuten varmasti monella muullakin tässä elämäntilanteessa. Haussa olisi ainakin opiskelupaikka, oma koti, tyttöystävä sekä ylipäätään koko elämän suunta. Cabo da Roca kutsuu mietiskelemään ja jättää päähän lohdullisen vastauksen – kaikki kyllä järjestyy aikanaan.
Syvällisemmät pohdiskelut unohtuvat, kun päätämme laskeutua alas meren rantaan. Jyrkällä rinteellä kiipeileminen on haastavaa, joskaan ei täysin uhkarohkeaa. Reppu tuntuu hankalalta selässä, joten päätän pudottaa sen varovasti hieman alemmalle tasanteelle. Reppu kuitenkin laskeutuu odottamattomalla tavalla ja lähtee vierimään rinnettä alas. Se poukkoilee sisällä olevine kameroineen metri tolkulla kohti maailman reunaa, kunnes pysähtyy aivan korkean kielekkeen laidalle. Filmikameralla otetut valokuvat pelastuvat, joskin muutamiin niistä tulee jatkossa omituisia raitoja. Pääsemme lopulta alas rantaan sekä myös onnellisesti ylös bussipysäkille ja yöksi Lissaboniin.
Toinen reissuni Cabo da Rocalle koittaa lokakuussa 2009. Edellisellä matkalla 14 vuotta sitten haaveilemani tyttöystävä löytyi jo ajat sitten, ja hänestä on tullut nyt matkaseurana oleva vaimoni. Myös elämän muut palaset ovat tuntuneet loksahtaneen kohdalleen. Opiskelupaikkaa ei irronnut yliopistosta, mutta irtosi kuitenkin, samoin kiinnostava työpaikka. Kohti Amerikkaakin voi nyt tähystää uusin ajatuksin, sillä kävimme New Yorkissa vain puolisen vuotta aiemmin. Seuraavat ulkomaanreissut eivät kuitenkaan toteudu tästä eteenpäin aivan samalla tavoin kuin ennen, sillä tämä Portugalin-loma jää viimeiseksi lentomatkaksi ennen esikoisemme syntymää. Cabo da Roca tietää kuitenkin kertoa, että kaikki järjestyy, mitä sitten vastaan tuleekin.
Moni käväisee Cabo da Rocalla ottamassa muutaman valokuvan ja jatkaa sitten matkaansa. Mielestäni tämä paikka ansaitsee enemmän, joten viivymme tälläkin kerralla yli kaksi tuntia. Kävelemme lähistön poluilla ja löydämme kivimuuriin muotoillun penkin, jolle istahdamme pitkäksi toviksi syömään eväitä ja ihailemaan maisemaa. Paikka on sen verran sivussa, ettei muita matkailijoita ole ruuhkaksi asti. Lämpömittari näyttää lokakuussakin hellelukemia ja meri kimaltaa kirkkaana kaukaisuuteen saakka. Tiedän että olemme tällä säällä onnekkaita, sillä näille kallioille puhaltaa usein kova tuuli ja rannikon sää voi olla muutenkin arvaamaton.
Cabo da Rocalle on pystytetty muistomerkki, jossa julistetaan kyseessä olevan Euroopan mantereen läntisin piste. Muistomerkkiin on kaiverrettu koordinaattien lisäksi Portugalin kansallisrunoilijan Luís de Camõesin sanat täällä missä maa päättyy ja meri alkaa. Taustalla näkyvä majakka valmistui vuonna 1772 ja sen torni on reilun kahdenkymmenen metrin korkuinen. Näkyvyys on hyvä, sillä majakan perustukset on valettu noin 140-metrisen kallion päälle.
Cabo da Roca on suosittu vierailukohde, jossa käy paljon turistiryhmiä. Paikalle pääsee kätevimmin autolla tai bussilla. Sintran ja Cascaisin välillä liikennöivä linja-auto pysähtyy Cabo da Rocassa. Matka-aika Cascaisista on reilut kaksikymmentä minuuttia ja Sintrasta yli puoli tuntia. Lissabonista pääsee sekä Cascaisiin että Sintraan paikallisjunilla. Molemmat ovat suosittuja päiväretkikohteita Lissabonista, mutta omasta mielestäni varsinkin Sintrassa kannattaa viipyä ainakin parin päivän ajan. Olen julkaissut aiemmin postauksen Sintra ja minä, jossa kerron tuosta viehättävästä kylästä sekä sen lähistöllä sijaitsevista linnoista.
Vierailu Cabo da Rocalla on vaikuttava kokemus jo pelkkien rantakallioiden ja merimaiseman vuoksi. Sijainti aivan Euroopan laidalla luo paikalle myös oman ainutlaatuisen merkityksensä. En tiedä milloin palaan Cabo da Rocalle kolmannen kerran, eikä matkan välttämättä tarvitse ajoittua minkäänlaiseen käännekohtaan. Jos kävisin taas paikalla 14 vuoden tauon jälkeen, olisi Cabo da Rocan vuoro 2023, mihin ei lopulta ole enää kovin pitkä aika. Silloin toivottavasti puhutaan ajasta, jolloin koronapandemia on jo taakse jäänyttä historiaa.
Portugali
Päivä Portugalin kauniilla Douro-joella

Siirryn nyt menneiden matkojen muistoissani Pohjois-Portugalin halki virtaavalle Douro-joelle, jonka maisemiin voisi palata aina uudelleen. Kiireetön risteilypäivä tarjosi kauniita näkymiä sekä pikaisen viinitalovierailun.
Viivyimme syksyllä 2009 tekemällämme Portugalin-matkalla muutaman yön Portossa, joka on yksi Euroopan kiehtovimmista kaupungeista. Käytimme yhden matkapäivistämme Douro-joella, jolla on merkittävä osa alueen historiassa. Maailmankuulua portviiniä viljellään Douron laaksossa, josta se kuljetetaan varastoitavaksi alajuoksun varrelle.
Lokakuinen lauantaiaamu on hyvin hiljainen, kun kävelemme Porton kaupungin halki kohti jokivenelaituria. Ylitämme mahtavan Dom Luísin sillan ylätasannetta pitkin ja näemme kuinka nouseva aurinko tavoittaa vähitellen myös Ribeiran rantakortteleiden kuvaukselliset rakennukset.
Etsimämme Douro Azul -yhtiön laituri löytyy joen etelärannalta eli Vila Nova do Gaian puolelta. Meidät ohjataan alukseen astumisen jälkeen suureen pöytään, jossa on meille ikkunan vierestä varatut paikat. Saamme seuraksemme kymmenen portugalilaista, joihin emme tosin tutustu sen paremmin.
Nytkähdämme liikkeelle aikataulun mukaisesti yhdeksältä. Päivän reitti kulkee vastavirtaan, sillä myötävirtaan mentäessä joki laskee Atlanttiin vain muutaman kilometrin päässä. Syömme hyvällä ruokahalulla risteilyn hintaan kuuluvia aamiaissämpylöitä ja croissanteja samalla, kun alitamme matkan ensimmäiset sillat. Joella näkyy muutamia reippaita soutajia ja melojia.
Ulkona puhaltaa harmittavan viileä tuuli, mutta löydämme onneksi suhteellisen suojaisan paikan alakannelta. Ohitamme muutaman pienen kylän ja rinteillä kasvavaa metsää. Joki toki kimaltelee kauniisti ja on mukava nähdä paikallista luontoa, mutta tämä ympäristö ei tee vielä suurta vaikutusta.
Jokiristeilyn erikoisuus ovat sulkuportit. Saavumme puoli yhdeltätoista Crestuma-Leverin sululle, jonka korkeusero on 14 metriä. Palaamme tämän jälkeen lämpimiin sisätiloihin odottelemaan lounasta. Ateria alkaa portviinillä, sillä sitähän tämän joen reunamilla nimenomaan viljellään. Entisaikaan viini toimitettiin viljelyksiltä Vila Nova de Gaian varastoihin puisilla rabelo-veneillä. Nykyään käytetään vähemmän romanttisia kuorma-autoja.
Nautimme neljän ruokalajin kalapainotteisen aterian, jonka aikana huomaamme maiseman muuttuvan. Alamme saapua viiniviljelmille ja ohitamme jonkun kaupunginkin. Aurinko alkaa porottaa ikkunan lävitse jo niin kuumasti, että joudumme vetämään hieman verhoa eteen.
Saavumme puoli kahden maissa Carrapatelon sulkuporteille, joiden kohdalla nousemme vastavirtaan matkatessamme peräti 35 metriä ylöspäin. Myös koko matkan meitä seurannut pienempi alus mahtuu samalla kertaa sulkuporttien väliin.
On mielenkiintoista seurata, kuinka laivat nousevat valtavien seinämien reunustamasta synkästä kuilusta takaisin päivänvaloon. Dourossa on Portugalin puolella viisi patoa, joista kaksi osuu matkamme varrelle.
Löydämme mukavat istumapaikat yläkannelta ja vietämme risteilyn pari viimeistä tuntia ulkona. Sää on lämmennyt päivän mittaan mukavasti ja aurinkoisessa syysilmassa tarkenee hyvin lyhyissä hihoissa. Matkan loppuosa onkin ehdottomasti päivän parasta antia, sillä saavumme viimein odottamiimme maisemiin.
Joki mutkittelee upeassa ympäristössä, jota sävyttävät viininviljelyyn valjastetut rinteet ja satunnaiset vanhat rakennukset. Jotkut viljelmistä näyttävät jatkuvan korkeiden kukkuloiden huipuille saakka.
Laivalla ei ole juurikaan muuta tekemistä, joten keskitymme nauttimaan leppoisaan tahtiin vaihtuvista maisemista. Aluksen kaiuttimista raikuvat vuorotellen kaikki Boney M:n kokoelmalevyn hitit Rivers of Babylonista lähtien.
Saavumme neljältä Peso da Réguan kaupunkiin, jossa jäämme pois kyydistä. Matkustajat ohjataan pikavauhtia rannalla päivystävien kaupustelijoiden ohitse bussiin, joka vie meidät läheiselle Castelinhon viinitilalle. Ohjelmaan kuuluu lyhyt englanniksi opastettu kierros Castelinhon kellareissa. Näemme muun muassa valtavia viinisäiliöitä sekä paksun pölykerroksen peittämiä vuosikertapulloja. Kaupan puolella tarjotaan hieman maistiaisia sekä tietenkin mahdollisuus ostosten tekemiseen. Tyydymme tällä kerralla juomien sijasta jääkaappimagneettiin.
Ostosten tekoon ei kulu juurikaan aikaa, joten ehdimme ihailla hetken maisemia. Laskeva aurinko värittää Douron vastarannalla kohoavia viiniviljelmiä. Peso da Régua on seudun tärkeimpiä viinintuotantokeskuksia ja erään kukkulan huippua hallitseekin Sandemanin portviinitalon salaperäiseen viittaan pukeutunut tunnushahmo. Alueelta löytyy paljon eri tiloja, joihin voisi paremmalla ajalla käydä tutustumassa.
Turistibussi kuljettaa meidät Réguan rautatieasemalle, josta alkaa parin tunnin paluumatka Portoon. Junasta on varattu laivayhtiön asiakkaille kaksi kokonaista vaunua. Rata seuraa alkumatkan Douro-jokea, kunnes erkaantuu toisaalle.
Näemme kumpuilevaa maastoa, laaksoja ja pieniä kyliä. Muutamat asemat on koristeltu sinisillä kaakeleilla. Junamatka tuntuu pitkän päivän jälkeen yllättävänkin puuduttavalta, mutta saavumme lopulta Porton kauniille São Benton asemalle.
Kokeilemamme kaltainen risteily tarjoaa hyvän mahdollisuuden nauttia Douron maisemista rauhalliseen tahtiin. Toisaalta tekemistä ei ole erityisen paljon ja aamusta iltaan venyvä retki saattaa tuntua ajoittain myös pitkästyttävältä. Päivästä on joka tapauksessa jäänyt mieleeni paljon hyviä muistoja. Koko Douroa emme todellakaan nähneet, sillä joen alkulähde sijaitsee lähes 900 kilometrin päässä Portosta. Espanjan puolella joki tunnetaan nimellä Duero.
Douron viininviljelysmaisemiin voi edelleen lähteä useamman eri yhtiön laivoilla. Yllä kuvatun kaltaisia retkiä mainostavat tällä hetkellä esimerkiksi Cruzeiros Douro sekä Porto Douro, kun taas Douro Azulin valikoima näyttäisi muuttuneen. Joella voi halutessaan tehdä myös useamman päivän mittaisia risteilyjä.
-
Huvipuistot2 vuotta sitten
Huvipuistokokemus – Disneyland Park Paris
-
Itävalta2 vuotta sitten
Alppimaisemia kesäisessä Seefeldissä
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Ensikertalaisen Los Angeles – 10 kohdetta
-
Italia1 vuosi sitten
Cinque Terre – 5 kuvankaunista kylää
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Los Angelesin kiehtova Venice
-
Italia1 vuosi sitten
Patikkaretkellä Cinque Terressä
-
Ranska2 vuotta sitten
30 nähtävyyttä Pariisissa
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Tarunhohtoinen Hollywood
-
Espanja2 vuotta sitten
Kaksien kasvojen Torrox
-
Italia2 vuotta sitten
Milanon pääkallokappeli San Bernardino alle Ossa
-
Englanti1 vuosi sitten
Huikea Harry Potter -studiokierros Lontoossa
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Kalifornian-matkan parhaat palat
Älkää menkö vaikeille
1.12.2017 at 13:27
Huomioikaa että moni turisteille mainostetuista levadoista on oikeasti hengenvaarallisia. Madeiralainen turvallisuuskäsitys on aivan eri kuin mihin suomessa on tottunut. Turisteja putoaa kuolemaan vuosittain eikä asiasta tehdä toimenpiteitä. Levadoiden kunnosta ei juuri huolehdita ja kaidevaijerit ovat muodollisia viritelmiä. Ottakaa reiteistä selvää ennen lähtöä ja kääntykää takaisin jos yhtään epäilyttää. Ei ole meriitti selvitä reiteistä läpi peläten. Etenkin sateella veden ryöppyäminen tekee touhusta haastavaa. Korkean paikan kammosta kärsivien ei kannata yrittää koska voivat jähmettyä reitin varrelle lamaantuneina.
Mika / Lähtöportti
6.12.2017 at 0:33
Kiitos kommentistasi! On totta, että turisteja putoaa kuolemaan silloin tällöin ja Madeiran hallinnon pitäisi ottaa turvallisuusasiat vakavammin. Osa levadoista on hyvin hoidettuja, mutta läheskään kaikki eivät ole. Kaidevaijerit luovat turvallisuuden tunnetta, mutta niihin ei tosiaan kannata luottaa, en esimerkiksi nojailisi niihin jyrkänteiden reunoilla. Suurimmaksi osaksi vaijerit ovat kulkemillani reiteillä olleet kunnossa, mutta olen nähnyt myös joitakin kaatuneita tai katkenneita kohtia. Joillakin levadoilla ei ole kaiteita lainkaan.
Reiteistä täytyy ehdottomasti ottaa selvää ennen lähtöä ja kaikkia riskejä kannattaa välttää. Olen nyt käynyt samasta opaskirjasta 15 reittiä läpi, enkä ole tuntenut pelkoa missään kohdassa. Olen toki patikointiharrastuksen suhteen onnekas, sillä korkeat paikat eivät kuulu kammoamiini asioihin. Minkäänasteista uhkarohkeutta ei ole kertaakaan tarvittu, mutta varmajalkaisuutta toki aina jyrkänteiden läheisyydessä vaaditaan. Normaali käveleminen riittää, mutta on hyvä tiedostaa, että yksikin horjahdus väärässä paikassa voi olla kohtalokas. Takaisin olen joskus joutunut kääntymään juurikin ryöppyävän veden vuoksi. Sateet voivat muuttaa levadojen yli kulkevat kuivuneet uomat vuolaasti virtaaviksi koskiksi. Jos tästä tai mistä tahansa muusta syystä johtuen eteneminen näyttää vaaralliselta, on aina parempi kääntyä takaisin.
Tässä jutussa kuvattu reitti Ribeiro Friosta Portelaan oli käymänäni päivänä lokakuussa 2015 kaidevaijereiden osalta ainakin päällisin puolin kunnossa ja muutenkin hyvin hoidetun oloinen, toki sateista johtuen paikoitellen liukas.