Englanti
Lontoon värikkäät Brick Lane, Notting Hill ja Camden Town
Lontoo on täynnä kiinnostavia ja keskenään erilaisia alueita. Nyt haistellaan curryn tuoksua rappioromanttisella Brick Lanella, maleksitaan Notting Hillin pääkadulla Portobello Roadilla sekä ihmetellään värikkään Camden Townin vilskettä.
Englannin pääkaupungin kuuluisista kaupunginosista voisi helposti koota pitkän listan. Tälle kierrokselle valikoitui kolme turistienkin suosimaa aluetta, joita yhdistää silmiinpistävä värikkyys, mielenkiintoinen etninen historia sekä selkeä pääkatu, jonka halki kulkemalla saa kokea vaihtelevia tunnelmia. Kävin näissä kolmessa kaupunginosassa vuodenvaihteen perhematkalla, minkä lisäksi palasin vielä Brick Lanelle uudelleen kaverin kanssa maaliskuussa. Tervetuloa mukaan!

Brick Lane
Itä-Lontoossa kulkeva Brick Lane tunnetaan erityisesti katutaiteesta, curryravintoloista sekä boheemista tunnelmasta. Noin kilometrin mittainen katu ylettyy trendikkäille Shoreditchin ja Spitalfieldsin alueille, joten se vetää puoleensa paljon matkailijoita. Brick Lane on yksi Lontoon kansainvälisimmistä kaduista ja sitä kutsutaan suuren bangladeshilaisyhteisön ansiosta Lontoon Banglatownin sydämeksi. Eteläaasialaisia on saapunut alueelle 1960-luvulta lähtien, mutta jo ennen heitä täällä on riittänyt muita maahanmuuttajia, kuten juutalaisia ja irlantilaisia.

Kuljen molemmilla matkoillani Brick Lanen halki pohjoisesta etelään päin. Kadun mielenkiintoinen osa alkaa Bethnal Green Roadin risteyksestä, josta saavutaan hetkessä kuuluisan bageleista tunnetun leipomon kohdalle. Vielä vuodenvaihteessa täällä sai seurata ikuiseksi luultua kahden vierekkäisen leipomon kilpailua, mutta keltaisesta kyltistä tunnettu Beigel Shop laittoi helmikuussa yllättäen lapun luukulle. Niinpä jälkimmäisellä vierailulla onkin helppo valita jäljelle jäänyt Beigel Bake ja asettua jonon jatkoksi. Ikoniseksi mainitun leipomon palvelu on tehokasta, joten pääsemme yllättävän nopeasti valitsemaan bagelit haluamillamme täytteillä.

Syömme ostoksemme kadun varrella ja katselemme, kuinka Brick Lanen sunnuntaimarkkinoiden kojuja puretaan ja pakataan autojen kyytiin. Bagelin rakenne on odottamaani sitkeämpi, mutta lohitäytteinen leivonnainen maistuu oikein hyvältä. Väitän silti, että Beigel Baken pitkä jono johtuu enemmän perinteikkään leipomon saavuttamasta kulttimaineesta ja somesuosiosta kuin siitä, että tuotteen laatu olisi aivan poikkeuksellinen.

Brick Lanen varrelta on turha etsiä merkkiliikkeitä, mutta vintage-henkisiä vaatepuoteja löytyy runsaasti. Ostoksien kannalta tänne kannattaa tulla edellä sivuttujen markkinoiden ansiosta nimenomaan sunnuntaisin. Brick Lanen nähtävyyksiin kuuluu Truman Breweryn rakennus. Täällä toimi aikoinaan yksi Euroopan suurimmista panimoista, mutta nykyisin tilat on saatu uuteen käyttöön tapahtumapaikkana, johon kuuluu alueen henkeen sopivia kauppoja sekä ravintoloita.

Brick Lanen tiiliseinät ja muut pinnat ovat suurimmaksi osaksi katutaiteen peitossa. Joukkoon mahtuu poikkeuksellisen upeita teoksia, mutta suuren osan voi luokitella vähemmän viehättäväksi sotkuksi. Kokonaisuus on joka tapauksessa niin värikäs, että miljöössä on mielestäni jotain hyvin kiehtovaa. Vaimo ja tyttäret eivät olleet rähjäisestä ympäristöstä yhtä innoissaan, joten halusin siksi palata Brick Lanelle kaverin kanssa tehdyn jalkapallomatkan yhteydessä.

Yksi näyttävimmistä katutaideteoksista on belgialaisen Peter Roan maalaama kurki, joka löytyy Brick Lanen sivukadulta Hanbury Streetiltä. Roan eläinmaalausten tyyli on helposti tunnistettava, ja mieleeni tulevatkin Málagassa näkemäni saman taiteilijan työt.

Brick Lane on suuri curryntuoksuisten bangladeshilaisten ja intialaisten ravintoloiden keskittymä. Hintavetoinen kilpailu on kovaa, joten saamme kuulla innokkailta sisäänheittäjiltä monta tarjousta erilaisista kokonaisuuksista. Kuljemme hetken edestakaisin, kunnes Standard Balti House parantaa tarjoustaan, jossa 20 punnan ateriaan kuuluvat jo vapaavalintaiset alkuruoka ja pääruoka lisukkeineen, naanleipä sekä iso olut. Ruoka on hyvää ja vatsa tulee varmasti täyteen, mutta ainakaan omilla annosvalinnoillani makuelämys ei tunnu mitenkään poikkeukselliselta vaikkapa Suomen nepalilaisiin ravintoloihin verrattuna.

Kadun monikulttuurista historiaa voi aistia Fournier Streetin risteyksessä, jossa Brick Lanen moskeijan hopeanvärinen torni kurottaa kohti taivasta. Tyypillistä tiilirakennusta tuskin arvaisi moskeijaksi ilman seinään kiinnitettyä kylttiä ja huomiota herättävää tornia. Rakennus kuvastaa alueen monivaiheista historiaa, sillä se on 1700-luvun hugenottien rakentama. He olivat uskonsa vuoksi Ranskasta paenneita protestantteja. Seuraavan vuosisadan lopulla saapuivat Venäjällä ja Keski-Euroopassa vainotuiksi joutuneet juutalaiset, jolloin kirkko muuttui synagogaksi. Bangladeshista muuttaneet muslimit saivat luvan uudistaa rakennuksen moskeijaksi vuonna 1976.

Käännymme pian moskeijan ohitettuamme Heneage Streetille, jonka varrelta löytyy Kohteena maailma -blogissa suositeltu The Pride of Spitalfields -pubi. Tupa on kuitenkin niin täynnä, että päätämme tällä kerralla sammuttaa janomme jossakin muualla. Ramin blogissa mainittu Lontoon rakastetuin pubikissa Lenny on valitettavasti siirtynyt tuon julkaisun kirjoittamisen jälkeen ajasta ikuisuuteen.

On mielenkiintoista nähdä, millainen tulevaisuus suosittua Brick Lanea odottaa. Tietynlainen rosoisuus lienee täällä jäädäkseen, mutten olisi yllättynyt jos ympäristö vuosien kuluessa jollain lailla siistiytyisi ja keskiluokkaistuisi.

Brick Lanen ilme muuttuu vähintäänkin alati uudistuvien katutaideteosten muodossa, joten paikalle voi palata aina uudelleen – jos siis urbaani rähjäromantiikka yhtään kiinnostaa.

Notting Hill ja Portobello Road
Ladbroke Groven asemaa kohti kolisteleva metrojuna vie meidät Brick Laneen verrattuna aivan erilaiseen ympäristöön. Länsi-Lontoossa sijaitseva Notting Hill on ollut jo kauan eräänlainen kansojen sulatusuuni, jonne on muuttanut väkeä eri puolilta maailmaa. Sen ilmeeseen ovat vaikuttaneet eniten karibialaiset, joiden saapumisen katsoneen alkaneen vuonna 1948, kun Windrush-niminen laiva kuljetti tuhatkunta siirtolaista Jamaikalta Englantiin. Notting Hillin karibialaisuus tulee parhaiten esille vuosittain elokuussa järjestettävillä suurilla karnevaaleilla. Köyhä maahanmuuttaja-alue on keskiluokkaistunut ja siistiytynyt viime vuosikymmenten aikana trendikkääksi.

Suunnistan Ladbroke Groven asemalta hieman pohjoiseen, koska alueen kuuluisin katu Portobello Road näyttää kartan mukaan alkavan sieltä. Ensi kerralla tiedän, ettei turisti menetä juuri mitään vaikka oikaisisi suorinta tietä paikkaan, jossa Portobello Road alittaa maan päällä kulkevan metroradan. Tästä etelään päin alkaa se vilkas osuus, josta Portobello Road maailmalla tunnetaan.

Pääkadulta kannattaa välillä kääntyä myös sivummalle, sillä Notting Hillissä riittää kauniita pastellinvärisiä taloja. Eräs näyttävimmistä kaduista on Lancaster Road, jonka värikkäiden talojen ympärillä parveilee koko joukko valokuvia napsivia ihmisiä. Myönnän ottaneeni itsekin muutaman katukuvan, mutta tuntuu silti jotenkin hassulta että niin monet ihmiset kerääntyvät poseeraamaan selfiet mielessään tavallisten asuintalojen portaille. Ymmärrän hyvin jos paikalliset ovat kyllästyneet meihin turisteihin ja toivon, että asukkaiden yksityisyyttä kunnioitettaisiin.

Löydämme samoilta kulmilta Saint Lukes Mews -kujan, joka miellyttää meitä Lancaster Roadia enemmän. Ihailemme kauniita rakennuksia ja nautimme mukulakivikujan seesteisestä tunnelmasta. Tarkkasilmäisimmät elokuvien ystävät saattavat tunnistaa paikan myös eräästä romanttisen Rakkautta vain -komedian kohtauksesta.

Huomaamme lähistöllä Bob Marleyta esittävän seinämaalauksen. Joitakin Bob Marley and the Wailersin levyjä viimeisteltiin ja äänitettiin kadun toisella puolella sijainneilla Basing Streetin studioilla, joten jamaikalainen reggae-legenda tunsi myös Notting Hillin kadut.

Poikkeamme myös Portobello Roadin toiselle puolelle, jotta näemme osoitteessa 13 Blenheim Cres toimivan The Notting Hill Bookshopin. Notting Hill tuo monelle mieleen samannimisen elokuvan, jossa Julia Robertsin ja Hugh Grantin roolihahmot tapaavat toisensa matkakirjoihin erikoistuneessa kirjakaupassa. Vaikka Notting Hilliä ei filmattukaan tässä osoitteessa, sanotaan The Notting Hill Bookshopin toimineen inspiraationa elokuvan juonen suunnittelussa.

Palaamme Portobello Roadille, jonka varrelta löydämme lisää seinämaalauksia ja hauskannäköisiä taloja. Kaupat ja ravintolat vetävät ihmisiä puoleensa, joten kadulla riittää vilinää. Portobello Road tunnetaan erityisesti katumarkkinoistaan, jotka ovat vilkkaimmillaan perjantaisin sekä varsinkin lauantaisin. Tarjolla on silloin jos jonkinlaista antiikkia ja muuta ostettavaa. Osumme paikalle tihkusateisena tiistaina, jolloin tuotteita ei ole juurikaan levitelty ulkosalle.

Portobello Roadilla tulee pian vastaan sinisin kyltein koristeltu kauppa, joka julistaa olevansa elokuvasta tuttu The Travel Book Shop. Myynnissä on kuitenkin kirjojen sijasta matkamuistoja. Mainoskyltti liittyy siihen, että juuri täällä osoitteessa 142 Portobello Road sijaitsi kirjakaupaksi lavastettu tila, jossa Notting Hillin kohtauksia kuvattiin. Elokuvan mainosjuliste peittää nyt suuren osan näyteikkunasta ja kassakone laulaa iloisesti, vaikka hittielokuvan ensi-illasta on kulunut jo neljännesvuosisata.

Portobello Road tekee pienen mutkan ja jatkuu vilkkaana loivaan ylämäkeen. Talot on maalattu iloisilla pastelliväreillä ja niiden alakerroissa toimii monenlaisia putiikkeja. Emme kaipaa suurempaa ostettavaa, joten hankimme vain yhden jääkaappimagneetin.

Vilkkain osuus päättyy Chepstow Villas -kadun risteykseen, minkä jälkeen Portobello Road jatkuu vielä Pembridge Roadille saakka. Tällä Portobello Roadin eteläisimmällä osuudella on vielä jonkin verran värikkäitä asuintaloja. Alkava sade ajaa meitä kohti Notting Hill Gaten metroasemaa, joten päätämme kaupunginosaan tutustumisen tähän. Notting Hill jää mieleen eloisana ja siistinä alueena, jonne koko perhe palaisi mielellään toistekin. Näillä kulmilla olisi luultavasti muutakin nähtävää, mutta keskityimme tällä kerralla lähinnä Portobello Roadin läpi kulkemiseen.

Camden Town
Kolmas tutustumiskohteemme on Camden Town, joka kuuluu Camdenin kaupunkipiiriin. Laajaan kaupunkipiiriin mahtuu hienojakin alueita, mutta usein pelkäksi Camdeniksi kutsuttu punkhenkinen Camden Town on vaihtoehtokulttuurien valtakuntaa. Jäämme kaksikerroksisesta bussista Chalk Farmin pysäkillä, josta kävelee muutamassa minuutissa Camden Marketin vilinään. Tajuan vasta nyt jälkeenpäin, että ohitamme tuon lyhyen kävelymatkan varrella suorastaan legendaarisen Roundhousen. Keikkapaikan avajaisissa vuonna 1966 soitti Pink Floyd, jota seurasivat pian The Who, Jimi Hendrix, Led Zeppelin, Rod Stewart, Deep Purple, David Bowie ja monet muut.

Camden Town pursuaa markkinoita, katumaalauksia, baareja ja rockmuusikkojen keikkapaikkoja. Alue lähti muotoutumaan kohti nykyistä ilmettään 1960-luvulla, jolloin se veti puoleensa boheemeja taiteilijasieluja ja erityisesti muusikoita. Seuraavalla vuosikymmenellä Camden Townista tuli maailman punk rock -kulttuurin keskus, jossa The Sex Pistolsin ja The Clashin kaltaiset bändit pääsivät loistamaan. Keikkalavoilla nähtiin myös paljon uusia nousevia kykyjä. Camdenin kapinallinen henki veti nuorisoa magneetin lailla puoleensa ja seudun kaupoissa myytiin punkhenkistä muotia.

Nykyään Camdenin kaduilla tulee vastaan kaiken maailman rokkareita, hipstereitä, gootteja sun muita persoonallisia hahmoja sekä totta kai runsaasti turisteja. Alue houkuttelee varakkaita boheemeja, mutta toisaalta Camden Townissa toimii yhä perinteikäs Arlington House, joka on jo yli sadan vuoden ajan tarjonnut katon kodittomien pään päälle. Camdenissa on asunut paljon irlantilaistaustaisia ihmisiä, joista monella on ollut sormensa pelissä alueen musiikkiin liittyen. Irlantilaista kulttuuria ylläpitävä London Irish Centre toimii Camdenissa ja toki täältä löytyy myös muutamia irlantilaisia pubeja.

Camden Market on useammasta alueesta koostuva markkinakokonaisuus. Poikkeamme Stables Marketille, joka toimii nimensä mukaisesti entisissä hevostalleissa. Markkinoilla on mukava tunnelma. Kuljeskelemme ihmisvilinän seassa ja ohitamme monenmoisia puoteja, joista osassa on vaihtoehtokulttuurin henkeä. Tarjolla on esimerkiksi vaatteita, sisustus- ja lahjatavaraa sekä taidetta.

Istahdamme itämaisilla lampuilla koristeltuun kahvilaan, jonka herkuilla jaksaa taas jonkin matkaa eteenpäin. Stables Marketin toisessa päässä on hyväntuoksuinen katuruoka-alue, josta saisi evästä isompaankin nälkään. Stables Marketilta löytyy myös Camdenissa asuneen ja kuolleen laulaja Amy Winehousen patsas. Pronssiin valetun teoksen ympärillä riittää niin paljon valokuvaajia, ettemme jaksa odottaa omaa vuoroamme.

Pian markkinoiden eteläpuolella saavutaan Regent’s Canalin ylittävälle sillalle, jonka päällä hengailee muutamia vanhan koulukunnan punkkareita. Katselemme hetken kanavaa, jonka sulkuporteilla on nytkin perinteisiä kapeita aluksia. 1800-luvun alkupuolella avattu kanava oli aikoinaan merkittävä liikenneväylä ja vaikutti oleellisesti Camdenin kehittymisessä vilkkaaksi teollisuuskeskukseksi. Kehitys kiihtyi, kun alueelle saatiin myös rautatieyhteys.

Kaupunginosaa halkovalla Camden High Streetillä riittää ihmisiä tungokseksi asti. Pysähdymme välillä katselemaan rakennusten seiniä koristavia maalauksia, mutta kenenkään ei tee mieli jäädä ostoksille runsaasta kauppojen määrästä huolimatta. Kirpputoreja ja muita markkinoita riittäisi myös kadun toisella puolella, mutta jatkamme matkaamme melko pian King’s Crossin suuntaan. Yhtenä syynä on ihmispaljous, sillä ruuhkaa on kuin aikoinaan Tšekkoslovakian maalilla.

Camden High Street on yleisilmeeltään jotakin rosoisen Brick Lanen ja värikkään Portobello Roadin väliltä. Muun perheen suosikki kolmesta tämän jutun alueesta vaikutti olevan Notting Hill, mutta omasta mielestäni kaikissa kaupunginosissa on jotakin kiehtovaa, siitäkin huolimatta etten kaipaa vintage-vaatteita tai meluisia baareja. Moni-ilmeisyys on Lontoon suuri rikkaus, ja juuri sen ansiosta kaupungissa riittääkin koettavaa monelle matkalle.
Englanti
National Football Museum Manchesterissa
Englantilaiselle jalkapallolle omistettu kansallinen museo on kiinnostava vierailukohde kaikille lajista kiinnostuneille. Olen vieraillut museossa nyt vajaan vuoden sisään jopa kahdesti. Nähtävillä on paljon historiallisia esineitä ja halukkaat pääsevät potkimaan palloa vähän itsekin.
Kävin Manchesterissa ensi kertaa viime kesänä, jolloin kaupunki kuului perhematkamme ohjelmaan. Vierailimme tuolloin myös National Football Museumissa, jonka voi laskea kaupungin päänähtävyyksien joukkoon. Kavereiden kanssa tehty keväinen jalkapallomatka suuntautui sekin hieman sattumalta juuri Manchesteriin, jolloin oli luonnollista palata museoon. Pääsyliput ovat monen muun brittimuseon tavoin voimassa kokonaisen vuoden, joten uusintavierailu oli itselleni ilmainen.

National Football Museum perustettiin alun perin Prestoniin vuonna 2001, mutta sille alettiin pian etsiä suuremman kävijämäärän toivossa parempaa sijaintia. Museo avattiin uudelleen heinäkuussa 2012 Manchesterin ydinkeskustassa, missä se onkin menestynyt mukavasti. Nyt jälkimmäisellä vierailulla maaliskuussa 2026 saavumme paikalle heti aamulla hieman ennen avaamisaikaa, jolloin oven taakse kertyy reilut parikymmentä futisturistia eri puolilta Eurooppaa.

Museon avarassa alakerrassa voi kuvauttaa itsensä Valioliigan ja Naisten Superliigan pokaalien kanssa. Täältä lähdetään siirtymään ylempiin kerroksiin, joissa varsinaiset näyttelyt sijaitsevat. Sisään virtaa tasaiseen tahtiin lisää ihmisiä, mutta näyttelytiloissa on silti miellyttävän väljää, kuten oli kesäisellä vierailullakin. Oma vierailuaika kannattaa varata etukäteen netistä pääsylipun ostamisen yhteydessä.

Toisen kerroksen Match Gallery on museon merkittävin osa, jossa varsinainen päänäyttely sijaitsee. Kierros alkaa jalkapallon syntyvaiheista ja jatkuu näyttelytilan halki kohti nykypäivää. Heti alkuun voi tutustua vaikkapa käsin kirjoitettuun sääntökirjaan vuodelta 1863.

Pelipaidat, pallot, otteluohjelmat, pääsyliput, valokuvat ja muut esineet kertovat konkreettisesti lajin historiasta. Eräässä vitriinissä esitellään myös brittifutiksen synkkää puolta huligaaneilta takavarikoitujen teräaseiden ja muiden ikävien esineiden muodossa.

Oma suhteeni englantilaiseen jalkapalloon on hieman ristiriitainen. Varhaisessa lapsuudessani television futistarjonta rajoittui lähinnä lauantaisiin lähetyksiin Englannin liigan otteluista, joten olen jollain tasolla seurannut brittifutista pienestä pitäen ja aihe herättää tältä osin nostalgisia tunteita. Toisaalta takana on myös ajanjaksoja, jolloin olen seurannut vain tuloksia ja katsonut Valioliigaa televisiosta ehkä pari peliä kaudessa.

Arvostan suuresti englantilaisen jalkapallon pitkiä perinteitä ja sitä, miten niitä edelleen vaalitaan. Ihailen myös, kuinka alempien sarjatasojenkin seuroilla on paljon kannattajia, jotka ovat omasta joukkueestaan aidosti ylpeitä ja käyvät uskollisesti niin koti- kuin vierasotteluissakin. Ymmärrän myös Valioliigan suosion syitä ja seuraan sarjaa nykyään melko tarkasti itsekin.

Kaikesta tästä huolimatta en ole kokenut brittijalkapalloa tai varsinkaan Englannin maajoukkuetta koskaan varsinaisesti omakseni. Jalkapalloon liittyvät intohimon kohteeni löytyvät ennen kaikkea Italiasta, jonka jalkapalloa olen seurannut 1980-luvun lopulta lähtien niin tiiviisti kuin olen pystynyt. Nyt kun pian alkavissa MM-kisoissa ei tälläkään kerralla nähdä saapasmaata, kääntyvät sympatiani Espanjan tai Argentiinan kaltaisten maiden suuntaan. Englannilla on toki vahva ja kiinnostava joukkue, johon mahtuu hyviä tyyppejäkin. En panisi pahakseni esimerkiksi Harry Kanen tai Marc Guéhin menestystä.

Näyttelysalin keskellä on edustava kokoelma palkintopokaaleja. Joiltakin näytöiltä voi katsella pätkiä menneistä peleistä ja siellä täällä on eri tavoin toteutettuja pieniä tietovisoja, joissa voi testata omaa tietämystään. Mieleen jää myös erään vitriinin takana jutteleva Gary Linekerin hologrammihahmo. Ja voihan täällä tietysti istahtaa myös vanhan Wembleyn alkuperäiselle puupenkille.

Museo keskittyy nimensä mukaisesti nimenomaan englantilaiseen jalkapalloon, joskin MM-kisoihin liittyen on esitelty muutaman vastustajankin pelipaita. Englannin miesten maajoukkue on voittanut vain yhden arvoturnauksen, joten vuoden 1966 kotikisojen maailmanmestaruutta muistellaan täällä edelleen suurella lämmöllä. Naisten joukkue on ollut viime vuosina menestyksekkäämpi, sillä se voitti Euroopan mestaruuden sekä 2022 että 2025 ja saavutti noiden kisojen välissä myös MM-hopeaa.

Naisten jalkapallo on museossa hyvin esillä. Näyttävä pronssipatsas esittää Lily Parria, joka kuuluu naisjalkapallon uranuurtajiin. Hän on myös ensimmäinen Englannin jalkapallon Hall of Fameen valittu nainen. Toinen museossa esitelty pioneeri Nettie Honeyball esiintyy vain salanimellään, sillä hänen oikeasta henkilöllisyydestään ei ole varmuutta. Nettie perusti vuonna 1894 ensimmäisen naisten jalkapalloseuran ja kävi taistelua tasa-arvon puolesta. Naisten pukeutuminen polvihousuihin edes urheilutarkoituksessa oli tuohon aikaan täysin pöyristyttävää.

Naisten jalkapallolla on Britanniassa ristiriitainen historia. Ottelut nousivat suureen suosioon erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin miehet olivat rintamalla. Pelien yleisötuloilla kerättiin huomattavia summia hyväntekeväisyyteen. Suosio alkoi pelottaa Englannin palloliiton herroja, minkä vuoksi naisten pelaaminen kiellettiin kohta sodan jälkeen kokonaan. Kielto purettiin vasta vuonna 1971, minkä jälkeen laji alkoi hitaasti kehittyä. Suosion kasvu on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana huomattavaa, ja Women’s Super League on nykyään vetovoimainen täysammattilaissarja. Naisten jalkapallo sai paikkansa englantilaisten sydämissä viimeistään kesällä 2022, kun Chloe Kelly tuuletti EM-finaalin voittomaalia loppuunmyydyllä Wembleyllä Lontoossa.

Museon kolmas kerros Play Gallery kutsuu nimensä mukaisesti pelaamaan. Täällä olisi mahdollisuus esimerkiksi laukoa kolme rangaistuspotkua kolmen punnan hintaan, mutta pitkä jono saa jättämään tämän kokemuksen väliin. Kokeilemme sen sijaan ilmaista Pass Master -peliä, jossa pallolla pitäisi osua kulloinkin valaistuna olevaan kohteeseen. Aika on tietenkin rajallinen ja homma osoittautuu yllättävän haastavaksi, varsinkin jos oma pelituntuma on jäänyt vuosien taakse.

Play Galleryyn on koottu monenlaista nähtävää, kuten vanhoja pelipalloja, pukukopeissa nähtyjä pelaajien tavaroita eri vuosikymmeniltä, tietokonepelien kansia tai Subbuteo-pöytäjalkapallopelin osia. Kokeilemme vielä lopuksi peliä, jossa täytyy tuomarin ominaisuudessa tehdä oikeat päätökset videolla näkyvissä tilanteissa. Tuomarit ansaitsisivat nykyistä enemmän kunnioitusta vaativasta työstään, jota ilman pelaaminen ei onnistuisi.

Play Galleryn ovella patsastelee Arthur Kinnaird, joka juhli aikoinaan voitettuja otteluita käsillään seisten. Kinnaird oli merkittävä hahmo englantilaisen jalkapallohistorian alkuvuosina. Hän voitti pelaajana FA Cupin viisi kertaa, joista viimeisen Old Etoniansin paidassa vuonna 1882. Kinnaird muistetaan sitäkin paremmin Englannin jalkapalloliiton puheenjohtajana, sillä hän hoiti tehtävää peräti 33 vuoden ajan. Itselleni Kinnaird on tuttu hahmo Netflix-sarja The English Gamesta, jossa hän on yksi päähenkilöistä.

Museon neljäs ja ylin kerros on nimeltään Score Gallery. Siellä oli ensimmäisellä vierailullani pieni muun muassa jalkapallolehtiin liittynyt näyttely, mutta nyt toisella kerralla koko kerros on näyttelyn vaihtumisen vuoksi suljettu. Kyseessä ei ole museon merkittävin osa, mutta kannattaa toki kurkata jos yläkerrassa olisi oman vierailun aikaan jotain mielenkiintoista.

Uloskäynnin yhteydessä on tietenkin kauppa, josta löytyy kaikenlaista aiheeseen liittyvää pelipaidoista, kirjoista, avaimenperistä ja lasinalusista lähtien. Museossa on myös oma kahvila. National Football Museum on hyvä museo, joka lähestyy lajia monesta eri kulmasta. Joukkoon mahtuu paljon tuttuja asioita sekä varmasti myös runsaasti uutta tietoa. Vitriineihin aseteltujen esineiden lisäksi löytyy sopivasti interaktiivisuutta. Vierailuajaksi on molemmilla kerroillani riittänyt noin puolitoista tuntia. Vaikka nämä museovierailut ovatkin olleet miellyttäviä, ei kokemus silti sykähdytä yhtä vahvasti kuin kunnon ottelu. Jalkapallo on parasta paikan päällä nähtynä tai pelattuna.
Lisätietoa löytyy National Football Museumin virallisilta nettisivuilta.
Englanti
Brittifutistunnelmaa aurinkoisessa Burnleyssa
Maaliskuisen Englannin-matkan ensimmäinen ottelu nähtiin Burnleyssa, jossa suunnistimme Pasin ja Teron kanssa Turf Moorin stadionille. Vaikka kotijoukkueen kausi onkin ollut vaisu ja pelin lopputulos nytkin maaliton, oli retki pieneen teollisuuskaupunkiin silti onnistunut.
Manchesterin tuntumasta löytyvä Burnleyn kaupunki oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa yksi maailman tärkeimmistä puuvillakankaiden valmistajista. Alueella oli myös useita hiilikaivoksia sekä konepajateollisuutta. Vaurautta tuoneiden tehtaiden savupiiput ovat sittemmin sammuneet, mutta kaupunkia yritetään saada uuteen nousuun nykyaikaista teknologiaa valmistamalla. Yksi on kuitenkin säilynyt kaupungissa toukokuusta 1882 lähtien, nimittäin jalkapalloseura Burnley Football Club.

Paikallisjunamatka Manchester Victorian asemalta Burnleyhin vie yhden puoliajan verran eli noin 45 minuuttia. Lauantaipäivänä on paljon matkustajia, mutta löydämme itsellemme silti jopa istumapaikat. Junamatkailu suosikkijoukkueen vierasotteluihin on Englannissa hyvin suosittua, joten kyydissä on nytkin muutama Bournemouthin punamustia värejä kantava fani. Perillä Burnleyssa odottaa mukava poutasää. Lähdemme suunnistamaan Google Mapsin avulla jalkapallostadionin suuntaan, jolloin päädymme hiljaiselle asuinalueelle. Näemme myös Leedsin ja Liverpoolin yhdistävän kanavan, joka on Burnleyn kohdalla korotettu virtaamaan kaupungin kattojen yläpuolella.

Ensimmäinen määränpäämme on The Royal Dyche -pubi, joka on nimetty valmentaja Sean Dychen mukaan. Aiemmin nimellä The Princess Royal toiminut pubi sai uuden ilmeen vuonna 2018, kun se juhlisti Burnleyn selviytymistä eurokentille yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sean Dyche esiintyy pubin tunnuksessa komeassa Tudor-tyylisessä asussa itsensä Henrik VIII:n tapaan.

Lempinimellä Ginger Mourinho tunnettu Dyche on täällä varsinainen kulttihahmo, sillä hän valmensi Burnleyta kymmenen vuotta. Menestys oli pieniin resursseihin nähden oikein hyvää ja Dychen omintakeinen persoona ihastutti kannattajia. Ginger Mourinhon suoraviivainen duunarifutis vetosi teollisuuskaupungin ihmisiin ja kaiken kruunasi Valioliigan seitsemäs sija, joka toi edellä mainitun paikan kansainvälisille kentille.

The Royal Dyche on täynnä lempinimellä The Clarets tunnettuun seuraan liittyvää rekvisiittaa lattiasta kattoon. Burnleylla on pitkät perinteet, sillä se on yksi syksyllä 1888 käyntiin potkaistun Englannin jalkapalloliigan kahdestatoista perustajajäsenestä. Burnleyn lisäksi myös Aston Villa, Everton sekä pari vuotta sitten tutuksi tullut Wolverhampton ovat tuosta joukosta mukana Valioliigassa nyt kuluvalla kaudella. Burnley on saavuttanut kaksi Englannin mestaruutta, joista tuoreempi on keväältä 1960.

Kiertelemme hetken pubin sisätiloissa, mutta siirrymme pian aurinkoiselle pihalle, jonka yläterassilta löytyy vapaa pöytäkin. Seuran tunnusvärit viininpunainen ja vaaleansininen näkyvät kaikkialla. Tunnelma on lähestyvästä ottelusta huolimatta leppoisa, eikä ilmassa ole suuremmin kannattajien uhoa. Muutama lyhyt kannatuslaulu toki kajahtaa aika ajoin. Tuntuu mahtavalta nauttia lämpimästä kevätauringosta juuri täällä.

Kulman takaa löytyy vielä entistäkin parempi aurinkokatsomo, jossa saa istahtaa stadionista muistuttaville penkeille. Samalla voi vaikka seurata, kuinka lapset potkivat pienellä tekonurmialueella palloa maaliin. Taustalla aukeaa tyypillinen lancashirelainen maisema.

The Royal Dychen naapurissa toimii muitakin jalkapallohenkisiä pubeja, kuten The Turf sekä Vintage Claret. Jätämme ne tällä kerralla väliin ja tyydymme ihailemaan rakennusten seiniin tehtyjä muraaleja. Yksi niistä esittää Vincent Kompanya, joka valmensi The Claretsia parin kauden ajan ennen siirtymistä nykyiseen tehtäväänsä Bayern Münchenin ruoriin.

Pubista on vain maalipotkun mittainen matka Turf Moorin porteille. Burnley pelasi täällä ensi kertaa helmikuussa 1883, joten stadionilla on kunnioitettavan pitkä historia. Nykyinen kapasiteetti on suurin piirtein 22 000 katsojaa. Ostan seuran virallisesta kojusta kaulaliinan matkamuistoksi. Viininpunainen väri on mielestäni varsin tyylikäs.

Suunnistamme stadionin sisätiloihin, joissa voi haukata pientä välipalaa. Piiraat kuuluvat perinteisiin brittiläisiin ottelueväisiin, ja valitsemani viiden punnan hintainen juusto-sipulipiiras osoittautuu hämmästyttävän herkulliseksi. Sen voimalla on hyvä siirtyä Turf Moorin lehtereille. Olemme päätyneet Burnleyhin, koska tämä peli oli helppo yhdistää saman viikonlopun kamppailuun Manchester United–Aston Villa. Burnleyn heikko kausi on johtanut siihen, että Valioliigapelien tikettejä saa helposti seuran nettisivuilta. Hintahaarukka asettuu 30–55 puntaan. Parituhatta istuinta jää tyhjäksi, mutta iltapäivän yleisömäärä on silti mukava.

Turf Moor muodostuu hyvin brittiläiseen tapaan neljästä erillisestä katsomosta. Oma valintamme North Stand on eräänlainen pääkatsomo, josta näkyy vastapäisen Bob Lord Standin ylitse vehreälle maaseudulle. Tuntuukin melkein siltä kuin katselisi sekä jalkapalloa että Emmerdalea yhtä aikaa. Päätykatsomoista Jimmy McIlroy Stand on paljon korkeampi kuin vastapäinen Barnfield Construction Stand, josta osa on varattu vieraskannattajille.

Burnley lähtee maaliskuun puolivälissä pelattavaan otteluun Valioliigan toiseksi viimeiseltä sijalta kaukaa putoamisviivan alapuolelta. Viime vuosina kovasti vahvistunut etelärannikolta ponnistava Bournemouth majailee sen sijaan sarjataulukon keskivaiheilla ja tavoittelee yhä paikkaa ensi kauden europeleihin. Lempinimellä The Cherries tunnettu vierasjoukkue luokin ottelun ensi minuuteilla pari lupaavaa tilannetta, mutta Martin Dúbravkan vartioima Burnley-maali pysyy täpärästi koskemattomana.

Turf Moorilla on hakemaamme peribrittiläistä tunnelmaa ja sopivasti historian havinaa. Hyvin suuri osa katsojista on paikallisia, vaikka katsomossa vaikuttaakin olevan myös jonkin verran meitä ulkomaalaisia. Peli aaltoilee ensimmäisellä puoliajalla mukavasti, ja molemmat joukkueet saavat muutamia lupaavan näköisiä tilaisuuksia johto-osuman tekemiseen.

Vierasjoukkueen kehuttu baskivalmentaja Andoni Iraola luottaa aggressiiviseen pelitapaan, joten Scott Parkerin luotsaama Burnley ei saa pitää palloa rauhassa. On mielenkiintoista seurata esimerkiksi kotijoukkueen kokeneen pelintekijän James Ward-Prowsen sekä yleisön suosikiksi nousseen puolustajan Maxime Estèven tekemistä. Bournemouthin riveissä erottuu esimerkiksi varmaotteinen Marcos Senesi, mutta pidän myös Alex Scottin otteista. Taitava keskikenttäpelaaja jaksaa uurastaa myös puolustussuuntaan.

Paras maalintekopaikka avautuu hieman ennen taukoa Burnleyn Jaidon Anthonylle. Aivan maalin edustalla olisi riittänyt pikkunätti sijoituskin, mutta Anthonyn vedossa on rutkasti tautia takana ja pallo tärähtää voimalla ylärimaan. Tauon viettoon lähdetään viileän tuulen puhallellessa Turf Moorin katsomoon. Tulostaululla loistavat numerot 0–0.

Toinen puoliaikakin on tasainen. Molemmat joukkueet luovat muutaman vaarallisen tilanteen, mutta viimeistely ontuu. Vieraiden Marcus Tavernier ampuu tulisesti, mutta pallo kaartaa tolppaa hipoen ohi maalin. Burnleyn hollantilaiskärki Zian Flemming pääsee puolestaan puskemaan lähietäisyydeltä, mutta hänkään ei osu tolppien väliin. Peli päättyy muutamista viime hetken hässäköistä huolimatta maalittomana, mikä lienee pettymys kaikille osapuolille. Tasapeli sinänsä oli kyllä oikeudenmukainen lopputulos tiukalle väännölle.

Katselemme pelin jälkeen stadionin ulkopuolella olevaa Turf Moor Memorial Gardenia. Pieni puisto on omistettu edesmenneille Burnleyn pelaajille ja kannattajille. Koskettavat muistolaatat kertovat paljon jalkapallon merkityksestä paikalliselle yhteisölle.

Koko puutarha sai alkunsa siitä, että monet kannattajat olivat toivoneet tuhkiensa sirottelua Turf Moorin nurmelle. Tämä ei ole käytännön syiden vuoksi mahdollista, mutta on hienoa että niin moni on saanut nyt nimensä melkein rakastamansa stadionin kylkeen.

Kävelemme viilenevässä illassa Burnleyn ydinkeskustaan. Viima puhaltaa pitkin kävelykatu Saint James’s Streetiä, joka on käytännössä autio. Kaikki liikkeellä olevat ihmiset näyttävät pakkautuneen pariin avoinna olevaan pubiin. Etsimme hetken ruokapaikkaa, kunnes päädymme The Tipsy Fork Bar and Kitcheniin. Sympaattisesta ravintolasta saa kaipaamaamme fish & chipsiä, tummaa irlantilaista olutta sekä lämpimän paikan istua, siitäkin huolimatta ettei pöytämme vieressä heiluva ulko-ovi tahdo pysyä millään kiinni. Seurailen syödessäni, kuinka paikalliset toppatakkeihin ja shortseihin pukeutuneet koulupojat potkivat palloa pitkin kävelykatua. Ehkä joku heistä kantaa vielä joskus Burnleyn paitaa Turf Moorilla.

Burnleyssa oli mukava käydä katsomassa peliä, mutta tuskinpa tänne tarvitsee muuten turistimatkalle tulla. Tai jos nyt sittenkin tulisin, niin voisin käydä keskustan ulkopuolella tutustumassa vaikuttavaan Towneley Hall Museum & Art Galleryyn, näyttävään Gawthorpe Hall -kartanoon tai kaupungin puuvillahistoriasta kertovaan Queen Street Mill Textile Museumiin. Moni kuitenkin yhdistää Burnleyn nimen ensisijaisesti jalkapalloon, eikä tämä muutu vaikka joukkue pudonneekin tänä keväänä Valioliigasta Championshipiin. Burnley Football Club on ollut tärkeä osa paikallista identiteettiä jo pian puolentoista vuosisadan ajan, ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. Up the Clarets!
Lue myös matkan toisesta pelistä kertova juttu Valioliigaa Manchesterin Old Traffordilla.
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Suomi1 vuosi sittenHiihtoloma Suomutunturin maisemissa
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Bosque de Los Enigmas
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: One World Observatory
-
Ranska11 kuukautta sittenPariisin-viikon monet kokemukset
-
Ranska11 kuukautta sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame


Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
22.5.2024 at 20:54
Kun Lontoosta käynnistä on viitisentoista vuotta jo aikaa, niin monet paikat näyttäisi erilaiselta 15-vuotta vanhemman silmin. Toki muutoksiakin on varmasti tapahtunut. Aikoinaan Sri Lankassa tykkäsin valtavasti rice & curry annoksista, vaikka olivatkin todella tulisia. Tuokin näytti kyllä maukkaalta.
Mika / Lähtöportti
24.5.2024 at 10:51
Varmasti noin pitkässä ajassa ehtii muuttua sekä kaupunki että se, kuinka paikkoja itse näkee ja kokee. Minusta on hauskaa palata välillä samoihin paikkoihin ja huomata, että paitsi kohde, myös omat mielenkiinnon kohteet ovat ajan kuluessa muuttuneet, ja voi nauttia erilaisista jutuista. Brick Lanelta saa kyllä hyvää rice & currya, vaikkei oma annos erityisen sykähdyttävä ollutkaan. Olisi ehkä pitänyt uskaltaa tilata mausteisempaa 🙂