Kävin edellisellä Lontoon-matkallani kaupungin liikennevälinemuseossa, joka osoittautui todella mielenkiintoiseksi paikaksi. Museossa voi tutustua menneen ajan julkisiin kulkuvälineisiin ja esimerkiksi maailman vanhimman metroverkoston historiaan.

Suunnittelen yleensä matkojani melko huolellisesti, mutta tämä museovierailu on hyvin spontaani ratkaisu. Meille jää puolitoista tuntia ylimääräistä aikaa ennen lentokentälle lähtöä, jolloin päätämme astua sopivasti kohdalle osuvaan museoon. London Transport Museum sijaitsee Covent Gardenin vilkkaan kauppahallin naapurissa ja vain kivenheiton päässä monista West Endin teattereista, joten perille päästäkseen ei tarvitse suunnistaa syrjäkylille.

Museon nettisivuilla kerrotaan, että sisäänpääsyyn tarvitaan lipun lisäksi ennakkoon varattu vierailuaika. Tämä saattaa pitää vilkkaampina ajankohtina hyvinkin paikkansa, mutta me pääsemme maaliskuisena maanantaina lipunmyyntitiskin kautta jonottamatta sisään. London Transport Museumin pääsyliput ovat vuosipasseja, eli niillä pääsisi takaisin museoon niin monta kertaa kuin vuoden aikana ehtii. Museo on avoinna joka päivä joulua lukuun ottamatta. Kohde sopii hyvin koko perheelle ja meidänkin vierailumme aikaan paikalla pyörii ryhmä innokkaita päiväkotilaisia. Pieniä lapsia varten löytyy kaksikin hauskannäköistä leikkialuetta.

Aloitamme näyttelyyn tutustumisen yläkerrasta. Julistenäyttely Global Poster Galleryssa olisi juuri alkamassa opastettu kierros, mutta emme malta jäädä kuuntelemaan sujuvaa selostusta. Siirrymme sen sijaan tutkimaan vanhoja metrovaunuja. Niiden sisällä voi aistia kuinka esimerkiksi materiaalit ja kyltit kuvastavat aina omaa aikaansa.  

Museon mielenkiintoisin anti liittyy omasta mielestäni nimenomaan metron historiaan. Lontoon metro on ollut toiminnassa jo vuodesta 1863 lähtien, joten se on koko maailman vanhin. Esillä on esimerkiksi metrojunia vetänyt höyryveturi vuodelta 1866.

On hauskaa seurata animaatiota, joka kuvaa metroverkoston laajenemista vuodesta toiseen. Metrokartan katselemisesta saa sitä enemmän irti, mitä paremmin kaupungin tuntee. Esillä on myös painettuja karttoja eri aikakausilta.

Lueskelen museossa tietoa metrotunneleiden kaivamisesta sekä siitä, kuinka liukuportaiden keksiminen on helpottanut liikkumista. Lontoossa on silti edelleen joitakin syvälle maan alle rakennettuja asemia, joiden laitureille pääsee ainoastaan vanhaan tapaan hissillä tai portaita pitkin. Mieleeni tulee Russell Squaren asema, jota käytin tälläkin Lontoon-matkalla. Museossa käsitellään menneisyyden vastapainoksi myös tulevaisuutta, sillä esillä on tietoa vaikkapa lippujärjestelmien kehittämisestä.

Vanhat metrovaunut ja bussit ovat todella kiehtovia, sillä ne kertovat omalla tavallaan tarinoita Lontoon historiasta. Nautin matkoillani suuresti siitä, kuinka julkista liikennettä käyttämällä pääsee aistimaan paikallisten ihmisten jokapäiväistä elämää ja arkea. Monet Lontooseen sijoittuvat muistoni liittyvätkin liikennevälineisiin. Mikä olisikaan lontoolaisempaa kuin punainen kaksikerroksinen bussi, jonka jarrut kirskuvat sateisella kadulla? Kaikki kaupungissa käyneet muistavat varmasti myös metroissa toistuvan mind the gap -kuulutuksen.

Lontoon kaduilla on liikkunut entisaikaan myös raitiovaunuja. Ensimmäinen hevosvetoinen raitiovaunu aloitti toimintansa pari vuotta ennen metron valmistumista, mutta vetojuhdaksi vaihtui pian höyrymoottori. Myöhemmin raitiovaunut alkoivat kulkea sähköllä ja rinnalle tulivat myös johdinautot. Raitiovaunujen merkitys supistui kasvavan metroverkoston ja joustavammin kulkevien bussien vuoksi, joten raitiovaunuliikenne lakkautettiin kokonaan vuonna 1952. Nykyään Lontoossa operoi jälleen raitiovaunuja, mutta niiden vaikutus koko kaupungin liikenteeseen on kovin pieni, sillä linja kulkee kaukana keskustan eteläpuolella.

Osa näyttelystä kertoo julkisen liikenteen työntekijöiden tehtävistä maailmansotien aikana. Kuvassa oikealla näkyvä linja-auto muokattiin normaalista käytöstä niin sanotuksi taistelubussiksi, jolla kuljetettiin ensimmäisen maailmansodan sotilaita rintamalle. Metrotunneleilla on puolestaan ollut tärkeä rooli suojapaikkana, sillä ihmiset ovat sotien aikana paenneet pommituksia maan alle. Mieleeni jäävät seinille asetellut valokuvat Kiovasta ja Harkovasta, joissa nykypäivän ukrainalaisten on täytynyt etsiä samalla tavoin turvaa metroasemilta.

On kiinnostavaa tutustua Lontoon julkisen liikenteen graafisen ilmeen historiaan. Kylttien, opasteviittojen ja karttojen täytyy olla todella selkeitä, sillä ne ohjaavat päivittäin tuhansittain erilaisia matkustajia. Varsinkin metrokylttien ajaton design kuuluu Lontoon ehdottomiin tunnusmerkkeihin. Pyöreään metrotunnukseen on tehty viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana vain pientä hienosäätöä. Kirjasintyyppi on nimetty kehittäjänsä Edward Johnstonin mukaan.  

Museon tilat ovat verrattain pienet, joten sisälle ei mahdu kovin suurta määrää erilaisia vaunuja tai busseja. London Transport Museumiin kuuluukin myös syrjemmällä Länsi-Lontoossa sijaitseva Acton Depot, jonne on koottu huomattavasti laajempi valikoima liikennevälineitä sekä muita museoesineitä. Ensisijaisesti varastointiin tarkoitettu Acton Depot on avoinna vain joinakin viikonloppuina vuodessa, joten siellä vierailemista voi olla hankalaa ajoittaa Lontoon-matkan yhteyteen.

Käytettävissämme olleet puolitoista tuntia kuluvat liian nopeasti, vaikka ehdimmekin saada museosta hyvän käsityksen. Sopiva vierailuaika riippuu aina omista mieltymyksistä, mutta itse varaisin tänne mielelläni vähintään kaksi tai miksei kolmekin tuntia. Aikamme alkaa loppua, joten kiirehdimme museon viimeisen osan halki kohti vaatenaulakkoa ja uloskäyntiä. Niinpä kahvila ja kauppa jäävät meiltä näkemättä. Kaupasta saisi ostaa vaikkapa metron penkkien verhoilussa käytetystä kierrätysmateriaalista tehtyjä laukkuja ja muita tuotteita. Jos oikein innostuu, voi kotiinsa tilata jopa samalla materiaalilla verhoillun sohvan.

London Transport Museum tutustuttaa sekä vanhoihin liikennevälineisiin että koko kaupungin historiaan. Lontoon kasvaminen suureksi metropoliksi ei olisi ollut mahdollista ilman toimivaa julkista liikennettä, jonka avulla työpaikat ovat tehokkaasti saavutettavissa suhteellisen kaukanakin sijaitsevista kodeista käsin. Vaikka päädyinkin museoon sattumalta, olisi tämän kohteen väliin jättäminen ollut virhe. Nautin vierailusta ja voisin palata tähän museoon toistekin.

Lisätiedot museosta löytyvät London Transport Museumin omilta nettisivuilta.

Lontoo on täynnä kiinnostavia ja keskenään erilaisia alueita. Nyt haistellaan curryn tuoksua rappioromanttisella Brick Lanella, maleksitaan Notting Hillin pääkadulla Portobello Roadilla sekä ihmetellään värikkään Camden Townin vilskettä.

Englannin pääkaupungin kuuluisista kaupunginosista voisi helposti koota pitkän listan. Tälle kierrokselle valikoitui kolme turistienkin suosimaa aluetta, joita yhdistää silmiinpistävä värikkyys, mielenkiintoinen etninen historia sekä selkeä pääkatu, jonka halki kulkemalla saa kokea vaihtelevia tunnelmia. Kävin näissä kolmessa kaupunginosassa vuodenvaihteen perhematkalla, minkä lisäksi palasin vielä Brick Lanelle uudelleen kaverin kanssa maaliskuussa. Tervetuloa mukaan!

Brick Lane

Itä-Lontoossa kulkeva Brick Lane tunnetaan erityisesti katutaiteesta, curryravintoloista sekä boheemista tunnelmasta. Noin kilometrin mittainen katu ylettyy trendikkäille Shoreditchin ja Spitalfieldsin alueille, joten se vetää puoleensa paljon matkailijoita. Brick Lane on yksi Lontoon kansainvälisimmistä kaduista ja sitä kutsutaan suuren bangladeshilaisyhteisön ansiosta Lontoon Banglatownin sydämeksi. Eteläaasialaisia on saapunut alueelle 1960-luvulta lähtien, mutta jo ennen heitä täällä on riittänyt muita maahanmuuttajia, kuten juutalaisia ja irlantilaisia.

Kuljen molemmilla matkoillani Brick Lanen halki pohjoisesta etelään päin. Kadun mielenkiintoinen osa alkaa Bethnal Green Roadin risteyksestä, josta saavutaan hetkessä kuuluisan bageleista tunnetun leipomon kohdalle. Vielä vuodenvaihteessa täällä sai seurata ikuiseksi luultua kahden vierekkäisen leipomon kilpailua, mutta keltaisesta kyltistä tunnettu Beigel Shop laittoi helmikuussa yllättäen lapun luukulle. Niinpä jälkimmäisellä vierailulla onkin helppo valita jäljelle jäänyt Beigel Bake ja asettua jonon jatkoksi. Ikoniseksi mainitun leipomon palvelu on tehokasta, joten pääsemme yllättävän nopeasti valitsemaan bagelit haluamillamme täytteillä.

Syömme ostoksemme kadun varrella ja katselemme, kuinka Brick Lanen sunnuntaimarkkinoiden kojuja puretaan ja pakataan autojen kyytiin. Bagelin rakenne on odottamaani sitkeämpi, mutta lohitäytteinen leivonnainen maistuu oikein hyvältä. Väitän silti, että Beigel Baken pitkä jono johtuu enemmän perinteikkään leipomon saavuttamasta kulttimaineesta ja somesuosiosta kuin siitä, että tuotteen laatu olisi aivan poikkeuksellinen.

Brick Lanen varrelta on turha etsiä merkkiliikkeitä, mutta vintage-henkisiä vaatepuoteja löytyy runsaasti. Ostoksien kannalta tänne kannattaa tulla edellä sivuttujen markkinoiden ansiosta nimenomaan sunnuntaisin. Brick Lanen nähtävyyksiin kuuluu Truman Breweryn rakennus. Täällä toimi aikoinaan yksi Euroopan suurimmista panimoista, mutta nykyisin tilat on saatu uuteen käyttöön tapahtumapaikkana, johon kuuluu alueen henkeen sopivia kauppoja sekä ravintoloita. 

Brick Lanen tiiliseinät ja muut pinnat ovat suurimmaksi osaksi katutaiteen peitossa. Joukkoon mahtuu poikkeuksellisen upeita teoksia, mutta suuren osan voi luokitella vähemmän viehättäväksi sotkuksi. Kokonaisuus on joka tapauksessa niin värikäs, että miljöössä on mielestäni jotain hyvin kiehtovaa. Vaimo ja tyttäret eivät olleet rähjäisestä ympäristöstä yhtä innoissaan, joten halusin siksi palata Brick Lanelle kaverin kanssa tehdyn jalkapallomatkan yhteydessä.

Yksi näyttävimmistä katutaideteoksista on belgialaisen Peter Roan maalaama kurki, joka löytyy Brick Lanen sivukadulta Hanbury Streetiltä. Roan eläinmaalausten tyyli on helposti tunnistettava, ja mieleeni tulevatkin Málagassa näkemäni saman taiteilijan työt. 

Brick Lane on suuri curryntuoksuisten bangladeshilaisten ja intialaisten ravintoloiden keskittymä. Hintavetoinen kilpailu on kovaa, joten saamme kuulla innokkailta sisäänheittäjiltä monta tarjousta erilaisista kokonaisuuksista. Kuljemme hetken edestakaisin, kunnes Standard Balti House parantaa tarjoustaan, jossa 20 punnan ateriaan kuuluvat jo vapaavalintaiset alkuruoka ja pääruoka lisukkeineen, naanleipä sekä iso olut. Ruoka on hyvää ja vatsa tulee varmasti täyteen, mutta ainakaan omilla annosvalinnoillani makuelämys ei tunnu mitenkään poikkeukselliselta vaikkapa Suomen nepalilaisiin ravintoloihin verrattuna. 

Kadun monikulttuurista historiaa voi aistia Fournier Streetin risteyksessä, jossa Brick Lanen moskeijan hopeanvärinen torni kurottaa kohti taivasta. Tyypillistä tiilirakennusta tuskin arvaisi moskeijaksi ilman seinään kiinnitettyä kylttiä ja huomiota herättävää tornia. Rakennus kuvastaa alueen monivaiheista historiaa, sillä se on 1700-luvun hugenottien rakentama. He olivat uskonsa vuoksi Ranskasta paenneita protestantteja. Seuraavan vuosisadan lopulla saapuivat Venäjällä ja Keski-Euroopassa vainotuiksi joutuneet juutalaiset, jolloin kirkko muuttui synagogaksi. Bangladeshista muuttaneet muslimit saivat luvan uudistaa rakennuksen moskeijaksi vuonna 1976.

Käännymme pian moskeijan ohitettuamme Heneage Streetille, jonka varrelta löytyy Kohteena maailma -blogissa suositeltu The Pride of Spitalfields -pubi. Tupa on kuitenkin niin täynnä, että päätämme tällä kerralla sammuttaa janomme jossakin muualla. Ramin blogissa mainittu Lontoon rakastetuin pubikissa Lenny on valitettavasti siirtynyt tuon julkaisun kirjoittamisen jälkeen ajasta ikuisuuteen.

On mielenkiintoista nähdä, millainen tulevaisuus suosittua Brick Lanea odottaa. Tietynlainen rosoisuus lienee täällä jäädäkseen, mutten olisi yllättynyt jos ympäristö vuosien kuluessa jollain lailla siistiytyisi ja keskiluokkaistuisi.

Brick Lanen ilme muuttuu vähintäänkin alati uudistuvien katutaideteosten muodossa, joten paikalle voi palata aina uudelleen – jos siis urbaani rähjäromantiikka yhtään kiinnostaa.

Notting Hill ja Portobello Road

Ladbroke Groven asemaa kohti kolisteleva metrojuna vie meidät Brick Laneen verrattuna aivan erilaiseen ympäristöön. Länsi-Lontoossa sijaitseva Notting Hill on ollut jo kauan eräänlainen kansojen sulatusuuni, jonne on muuttanut väkeä eri puolilta maailmaa. Sen ilmeeseen ovat vaikuttaneet eniten karibialaiset, joiden saapumisen katsoneen alkaneen vuonna 1948, kun Windrush-niminen laiva kuljetti tuhatkunta siirtolaista Jamaikalta Englantiin. Notting Hillin karibialaisuus tulee parhaiten esille vuosittain elokuussa järjestettävillä suurilla karnevaaleilla. Köyhä maahanmuuttaja-alue on keskiluokkaistunut ja siistiytynyt viime vuosikymmenten aikana trendikkääksi.

Suunnistan Ladbroke Groven asemalta hieman pohjoiseen, koska alueen kuuluisin katu Portobello Road näyttää kartan mukaan alkavan sieltä. Ensi kerralla tiedän, ettei turisti menetä juuri mitään vaikka oikaisisi suorinta tietä paikkaan, jossa Portobello Road alittaa maan päällä kulkevan metroradan. Tästä etelään päin alkaa se vilkas osuus, josta Portobello Road maailmalla tunnetaan.

Pääkadulta kannattaa välillä kääntyä myös sivummalle, sillä Notting Hillissä riittää kauniita pastellinvärisiä taloja. Eräs näyttävimmistä kaduista on Lancaster Road, jonka värikkäiden talojen ympärillä parveilee koko joukko valokuvia napsivia ihmisiä. Myönnän ottaneeni itsekin muutaman katukuvan, mutta tuntuu silti jotenkin hassulta että niin monet ihmiset kerääntyvät poseeraamaan selfiet mielessään tavallisten asuintalojen portaille. Ymmärrän hyvin jos paikalliset ovat kyllästyneet meihin turisteihin ja toivon, että asukkaiden yksityisyyttä kunnioitettaisiin.

Löydämme samoilta kulmilta Saint Lukes Mews -kujan, joka miellyttää meitä Lancaster Roadia enemmän. Ihailemme kauniita rakennuksia ja nautimme mukulakivikujan seesteisestä tunnelmasta. Tarkkasilmäisimmät elokuvien ystävät saattavat tunnistaa paikan myös eräästä romanttisen Rakkautta vain -komedian kohtauksesta.  

Huomaamme lähistöllä Bob Marleyta esittävän seinämaalauksen. Joitakin Bob Marley and the Wailersin levyjä viimeisteltiin ja äänitettiin kadun toisella puolella sijainneilla Basing Streetin studioilla, joten jamaikalainen reggae-legenda tunsi myös Notting Hillin kadut. 

Poikkeamme myös Portobello Roadin toiselle puolelle, jotta näemme osoitteessa 13 Blenheim Cres toimivan The Notting Hill Bookshopin. Notting Hill tuo monelle mieleen samannimisen elokuvan, jossa Julia Robertsin ja Hugh Grantin roolihahmot tapaavat toisensa matkakirjoihin erikoistuneessa kirjakaupassa. Vaikka Notting Hilliä ei filmattukaan tässä osoitteessa, sanotaan The Notting Hill Bookshopin toimineen inspiraationa elokuvan juonen suunnittelussa.  

Palaamme Portobello Roadille, jonka varrelta löydämme lisää seinämaalauksia ja hauskannäköisiä taloja. Kaupat ja ravintolat vetävät ihmisiä puoleensa, joten kadulla riittää vilinää. Portobello Road tunnetaan erityisesti katumarkkinoistaan, jotka ovat vilkkaimmillaan perjantaisin sekä varsinkin lauantaisin. Tarjolla on silloin jos jonkinlaista antiikkia ja muuta ostettavaa. Osumme paikalle tihkusateisena tiistaina, jolloin tuotteita ei ole juurikaan levitelty ulkosalle. 

Portobello Roadilla tulee pian vastaan sinisin kyltein koristeltu kauppa, joka julistaa olevansa elokuvasta tuttu The Travel Book Shop. Myynnissä on kuitenkin kirjojen sijasta matkamuistoja. Mainoskyltti liittyy siihen, että juuri täällä osoitteessa 142 Portobello Road sijaitsi kirjakaupaksi lavastettu tila, jossa Notting Hillin kohtauksia kuvattiin. Elokuvan mainosjuliste peittää nyt suuren osan näyteikkunasta ja kassakone laulaa iloisesti, vaikka hittielokuvan ensi-illasta on kulunut jo neljännesvuosisata.

Portobello Road tekee pienen mutkan ja jatkuu vilkkaana loivaan ylämäkeen. Talot on maalattu iloisilla pastelliväreillä ja niiden alakerroissa toimii monenlaisia putiikkeja. Emme kaipaa suurempaa ostettavaa, joten hankimme vain yhden jääkaappimagneetin.

Vilkkain osuus päättyy Chepstow Villas -kadun risteykseen, minkä jälkeen Portobello Road jatkuu vielä Pembridge Roadille saakka. Tällä Portobello Roadin eteläisimmällä osuudella on vielä jonkin verran värikkäitä asuintaloja. Alkava sade ajaa meitä kohti Notting Hill Gaten metroasemaa, joten päätämme kaupunginosaan tutustumisen tähän. Notting Hill jää mieleen eloisana ja siistinä alueena, jonne koko perhe palaisi mielellään toistekin. Näillä kulmilla olisi luultavasti muutakin nähtävää, mutta keskityimme tällä kerralla lähinnä Portobello Roadin läpi kulkemiseen.

Camden Town

Kolmas tutustumiskohteemme on Camden Town, joka kuuluu Camdenin kaupunkipiiriin. Laajaan kaupunkipiiriin mahtuu hienojakin alueita, mutta usein pelkäksi Camdeniksi kutsuttu punkhenkinen Camden Town on vaihtoehtokulttuurien valtakuntaa. Jäämme kaksikerroksisesta bussista Chalk Farmin pysäkillä, josta kävelee muutamassa minuutissa Camden Marketin vilinään. Tajuan vasta nyt jälkeenpäin, että ohitamme tuon lyhyen kävelymatkan varrella suorastaan legendaarisen Roundhousen. Keikkapaikan avajaisissa vuonna 1966 soitti Pink Floyd, jota seurasivat pian The Who, Jimi Hendrix, Led Zeppelin, Rod Stewart, Deep Purple, David Bowie ja monet muut.

Camden Town pursuaa markkinoita, katumaalauksia, baareja ja rockmuusikkojen keikkapaikkoja. Alue lähti muotoutumaan kohti nykyistä ilmettään 1960-luvulla, jolloin se veti puoleensa boheemeja taiteilijasieluja ja erityisesti muusikoita. Seuraavalla vuosikymmenellä Camden Townista tuli maailman punk rock -kulttuurin keskus, jossa The Sex Pistolsin ja The Clashin kaltaiset bändit pääsivät loistamaan. Keikkalavoilla nähtiin myös paljon uusia nousevia kykyjä. Camdenin kapinallinen henki veti nuorisoa magneetin lailla puoleensa ja seudun kaupoissa myytiin punkhenkistä muotia.

Nykyään Camdenin kaduilla tulee vastaan kaiken maailman rokkareita, hipstereitä, gootteja sun muita persoonallisia hahmoja sekä totta kai runsaasti turisteja. Alue houkuttelee varakkaita boheemeja, mutta toisaalta Camden Townissa toimii yhä perinteikäs Arlington House, joka on jo yli sadan vuoden ajan tarjonnut katon kodittomien pään päälle. Camdenissa on asunut paljon irlantilaistaustaisia ihmisiä, joista monella on ollut sormensa pelissä alueen musiikkiin liittyen. Irlantilaista kulttuuria ylläpitävä London Irish Centre toimii Camdenissa ja toki täältä löytyy myös muutamia irlantilaisia pubeja. 

Camden Market on useammasta alueesta koostuva markkinakokonaisuus. Poikkeamme Stables Marketille, joka toimii nimensä mukaisesti entisissä hevostalleissa. Markkinoilla on mukava tunnelma. Kuljeskelemme ihmisvilinän seassa ja ohitamme monenmoisia puoteja, joista osassa on vaihtoehtokulttuurin henkeä. Tarjolla on esimerkiksi vaatteita, sisustus- ja lahjatavaraa sekä taidetta.

Istahdamme itämaisilla lampuilla koristeltuun kahvilaan, jonka herkuilla jaksaa taas jonkin matkaa eteenpäin. Stables Marketin toisessa päässä on hyväntuoksuinen katuruoka-alue, josta saisi evästä isompaankin nälkään. Stables Marketilta löytyy myös Camdenissa asuneen ja kuolleen laulaja Amy Winehousen patsas. Pronssiin valetun teoksen ympärillä riittää niin paljon valokuvaajia, ettemme jaksa odottaa omaa vuoroamme.

Pian markkinoiden eteläpuolella saavutaan Regent’s Canalin ylittävälle sillalle, jonka päällä hengailee muutamia vanhan koulukunnan punkkareita. Katselemme hetken kanavaa, jonka sulkuporteilla on nytkin perinteisiä kapeita aluksia. 1800-luvun alkupuolella avattu kanava oli aikoinaan merkittävä liikenneväylä ja vaikutti oleellisesti Camdenin kehittymisessä vilkkaaksi teollisuuskeskukseksi. Kehitys kiihtyi, kun alueelle saatiin myös rautatieyhteys. 

Kaupunginosaa halkovalla Camden High Streetillä riittää ihmisiä tungokseksi asti. Pysähdymme välillä katselemaan rakennusten seiniä koristavia maalauksia, mutta kenenkään ei tee mieli jäädä ostoksille runsaasta kauppojen määrästä huolimatta. Kirpputoreja ja muita markkinoita riittäisi myös kadun toisella puolella, mutta jatkamme matkaamme melko pian King’s Crossin suuntaan. Yhtenä syynä on ihmispaljous, sillä ruuhkaa on kuin aikoinaan Tšekkoslovakian maalilla.

Camden High Street on yleisilmeeltään jotakin rosoisen Brick Lanen ja värikkään Portobello Roadin väliltä. Muun perheen suosikki kolmesta tämän jutun alueesta vaikutti olevan Notting Hill, mutta omasta mielestäni kaikissa kaupunginosissa on jotakin kiehtovaa, siitäkin huolimatta etten kaipaa vintage-vaatteita tai meluisia baareja. Moni-ilmeisyys on Lontoon suuri rikkaus, ja juuri sen ansiosta kaupungissa riittääkin koettavaa monelle matkalle.