Suomi
Elämyksiä Suomen länsirannikolla

Viikon mittainen roadtrip Suomen länsirannikolla tarjosi paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa. Idylliset puutalokaupungit sekä merellinen tunnelma sävyttivät matkaamme Naantalista Ouluun saakka.
Matkan Limingan osuus yhteistyössä Visit Limingan kanssa, muuten omakustanteinen.
Olen asunut koko ikäni Uudellamaalla ja käynyt silloin tällöin sukuloimassa Itä-Suomessa, mutta maamme läntiset osat ovat jääneet niin itselleni kuin vaimollenikin vieraaksi alueeksi. Haluamme korjata tilannetta, joten varaamme viikon aikaa ja käännämme auton nokan kohti länsirannikkoa. Mukana ovat tietenkin myös 8- ja 6-vuotiaat tyttäremme.

Seurailemme Pohjanlahden Rantatietä Naantalista Ouluun saakka. Ajamme välillä majakan kuvilla merkittyä reittiä, mutta oikaisemme toisinaan nopeammalle valtatielle. Matkan varrella näkee merenrantaa yllättävän harvoin, joten mistään maailmanluokan maisematiestä ei kannata puhua. Elämyksiä on kuitenkin odotettavissa, kun reitiltä kurvaa kohti rannikon kaupunkeja ja satamia.

Aloitamme matkan tutulla taipaleella Naantaliin. Kaunis kaupunkikuva, Muumimaailma ja tällä hetkellä suljettu Väskin seikkailusaari ovat houkutelleet meidät näihin maisemiin jo yhdeksänä peräkkäisenä kesänä. Tällä kerralla vierailu on aiempia lyhyempi, sillä piipahdamme auringostaan tunnetussa kaupungissa vain lounaalla. Viihtyisä huvivenesatama ja kauniit kadut on aina mukava nähdä, vaikkei kaupungissa ehtisikään viipyä kauemmin.

Matka jatkuu vajaan puolentoista tunnin ajan pohjoiseen, kunnes saavumme Raumalle. Kävimme Unescon suojelemassa vanhassakaupungissa ensimmäistä kertaa reilut kolme vuotta sitten talvella, ja nyt on mahtavaa nähdä sama alue kesäisessä asussaan. Historiallisilla kujilla on hauska kävellä ja helppo viihtyä. Jäämme Raumalle kahdeksi yöksi.

Nautimme myös vesibussiretkestä Kylmäpihlajan majakalle. Katselemme myrskyjen karaisemalla saarella avomerta ja mietimme, kannattaisiko majakassa toimivaan hotelliin palata joskus yöpymään. Nyt tyydymme vain katselemaan maisemia huipulla sijaitsevalta näköalatasanteelta.
Lue lisää Raumasta jutustani Kaunis ja merellinen Rauma.

Tie kulkee kohti itsellemme täysin uusia paikkoja. Rauman jälkeen täytyy tietenkin pysähtyä Porissa. Syömme jäätelöt aurinkoisessa Raatihuoneenpuistossa ja muutaman korttelin mittaisella kävelyllä saa nähdä niin Porin torin kuin pari seinämaalaustakin.

Jazz-festivaalien pitopaikkana tunnetusta Kirjurinluodosta löytyy valtavankokoinen Pelle Hermannin leikkipuisto sekä vuohien ja alpakoiden kaltaisia eläimiä. Sää viilenee tummien pilvien noustessa taivaalle, joten päätämme jatkaa matkaa.

Yyterin sannoillakin puhaltaa vilpoinen tuuli, mutta hiekka lämmittää mukavasti varpaita. Uiminen jää tällä kerralla väliin, vaikka lapsiystävällinen matala ranta alkaakin helteen puuttumisesta huolimatta houkutella.

Annamme aaltojen huuhdella varpaita ja nautimme kesästä. Yyterin hiekkadyynit ovat upea nähtävyys, jota ei kannata jättää Porin suunnalla liikkuessa väliin. Suomen luonnosta puhuttaessa tulee harvemmin mieleen tällainen maisema.

Suuntaamme seuraavaksi Live now dream later -blogin Saanan suosituksesta Reposaaressa sijaitsevaan Merry Monk -gastropubiin, josta saa kuulemma maailman parasta fish & chipsiä. Kalan tuoreus on helposti aistittavissa ja ateriakokemus on muutenkin mieluisa. Valoisa rantapubi sopii mainiosti koko perheen lounaspaikaksi. Huom! Merry Monk on muuttanut matkamme jälkeen Merikarvialle.

Aikataulu ei salli kovin tarkkaa tutustumista Reposaareen, joka tunnetaan kavereiden kesken nimellä Räpsöö. Meren äärellä uinuvat värikkäät puutalot ja hiljaiset kadut ehtivät lyhyelläkin kierroksella ihastuttaa niin paljon, että haluamme ehdottomasti palata Meri-Porin suunnalle joskus toistekin. Reposaaren kirkko sopii saumattomasti yhteen seudun muun arkkitehtuurin kanssa.

Saavumme illan suussa Kristiinankaupunkiin, jossa nukumme yhden yön yli. Seuraavana päivänä on aikaa tutustua vanhojen rakennusten reunustamiin katuihin, haistella tervan tuoksua Ulrika Eleonoran kirkolla, tehdä pieniä ostoksia ja saada historian oppitunti Lebellin kauppiaantalossa.

Kuvauksellisesta Kristiinankaupungista ei kerta kaikkiaan voi olla pitämättä. Vanha keskusta on muista Suomen merkittävistä puutalokaupungeista poiketen säilynyt tulipaloilta, joten nähtävissä on jopa 1700-luvulta peräisin olevia rakennuksia.
Lue lisää Kristiinankaupungista jutustani Hidasta elämää Kristiinankaupungissa.

Puolen tunnin ajomatkan päässä Kristiinankaupungista pohjoiseen sijaitsee Kaskinen, joka on väkiluvultaan Suomen pienin kaupunki. Komea lempinimi Suomen Manhattan viittaa pitkänomaiselle saarelle rakennetun keskustan ruutuasemakaavaan, mutta siihen yhtäläisyydet Amerikkaan loppuvatkin.

Kaskinen uinuu kesäisenä maanantaina todellista ruususen unta. Ainoat suorilla kaukaisuuteen jatkuvilla kaduilla kuuluvat elonmerkit ovat lokkien huutoja. Väljästi rakennettu Kaskinen jää mieleen sympaattisena puutaloidyllinä, jossa saa hengittää raikasta meri-ilmaa ja nauttia rikkumattomasta rauhasta. Pihoilla on kokoa ja talojen seinissä kauniinväristä maalia.

Vaasa jää tällä kerralla nopeaksi pysähdyspaikaksi. Herkuttelemme Pub Niskan suussa sulavilla pizzoilla ja teemme pienen kävelykierroksen. Edellisestä käynnistäni Vaasassa on parikymmentä vuotta, mutta niin tori kuin Hovioikeudenpuiston rantakin näyttävät tutuilta. Vaasaan täytyy joskus palata paremmalla ajalla, jolloin haluaisin tutustua myös lähistöltä löytyvään Raippaluotoon.

Majoitumme kahdeksi yöksi Pietarsaareen, jonka tunnetuin maamerkki on entisen Strengbergin tupakkatehtaan mahtipontinen kellotorni. Kaduilla kuulee hieman enemmän ruotsin kieltä kuin muissa käymissämme kaupungeissa, mutta olen hieman yllättynyt siitä, kuinka vähän ruotsia koko viikon aikana kuulemme.

Pietarsaaren upeinta aluetta on vanhakaupunki Skata, jonka päällystämättömät kadut tuovat seudulle autenttista menneen ajan tunnelmaa. Kuvauksellisella puutaloalueella on hauska kierrellä ja pysähtyä välillä silittämään vastaan tulevaa kissaa. Ehdimme viikon aikana moneen hyvään kahvilaan, mutta koko matkan parhaat pullat löytyvät Skatan laidalta. Pelkästään Café Skorpan on hyvä syy pysähtyä Pietarsaareen.
Lue lisää Pietarsaaresta jutustani Pietarsaari – puutaloja tupakkatehtaan varjossa.

Käymme Pietarsaaresta käsin Kokkolassa, jonka vanhakaupunki Neristan muistuttaa aiemmin näkemiämme historiallisia puutaloalueita. Monilla ikkunoilla näkyy muiden rannikkokaupunkien tapaan niin posliinisia laivakoiria kuin perinteisiä juorupeilejäkin. Neristan jää mieleen myös matkan parhaasta ateriasta, jonka syömme Nera Scandinavian Steak Housessa. Palaisin mielelläni Kokkolaan toistekin, sillä esimerkiksi vierailu Tankarin majakkasaarella kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta.

Kokkolan kupeessa Kälviällä sijaitseva Toivosen eläinpuisto ja talonpojanmuseo on mukava kohde koko perheelle. Seurallisia kissoja, koiria, lampaita sekä muita kotieläimiä on hauska silitellä ja viidessäkymmenessä pienessä rakennuksessa riittää ihmeteltävää moneksi tunniksi. Pihalta löytyy myös kokoelma vanhoja autoja ja traktoreita.
Lue lisää Kokkolasta jutustani Kiva kesäpäivä Kokkolan seudulla.

Matkan jatkuessa jälleen kohti pohjoista on selvää, että haluamme nähdä Kalajoen maankuulut hiekkasärkät. Lähestulkoon hyytävän merituulen takia uiminen ei houkuttele tällä kerralla lapsiakaan, mutta teemme kävelyretken merelle työntyvällä särkällä. Aallot liplattavat kapean hiekkakaistaleen molemmin puolin ja saamme nauttia taas uudenlaisesta matkailukokemuksesta.

Jatkamme Kalajoelta vielä puolitoista tuntia pohjoiseen, kunnes saavumme Liminkaan. Matkan tämä osuus on suunniteltu blogiyhteistyössä Visit Limingan kanssa. Majoitumme kahdeksi yöksi luontokeskuksen yhteydessä toimivaan Hotelli Liminganlahteen, jossa ihastumme erityisesti rauhalliseen ympäristöön. Lapsetkin viihtyvät, sillä tämä on heidän spontaanin mielipiteensä mukaan matkan paras majoituspaikka.

Liminganlahden kosteikkoalue on kansainvälisestikin merkittävä lintujen pesimäalue ja muuttolintujen pysähdyspaikka. Käymme parikin kertaa luontokeskuksen lähellä sijaitsevassa Virkkulan lintutornissa kiikaroimassa ja onnistumme näkemään muutamia mielenkiintoisia lintulajeja. Ymmärrän hyvin, miksi luonnoltaan ainutlaatuinen Liminganlahti on niin lintujen kuin lintubongareidenkin suosiossa.

Yksi oman matkani parhaista elämyksistä on fatbike-pyöräretki Limingan kauniissa metsämaisemassa. Teemme oppaaksi lähtevän TOPyhä-vuokraamon Olli-Pekan kanssa mukavan parin tunnin lenkin, jonka aikana huomaan leveäpyöräisen fatbiken yllättävän kevyeksi ja ketteräksi menopeliksi. Limingassa on useita hyvin merkittyjä maastopyöräreittejä, joten ajettavaa riittää eritasoisille polkijoille.

Lapset pääsevät vihdoin uimaan Limingan Rantakylän viihtyisällä rannalla, jonka vesi tuntuu tosin vielä melko kylmältä. Ehdimme vierailla myös Kukka- ja eläinpuisto Escurialissa, Alakestilän Arboretumissa sekä museoalueen nähtävyyksillä.
Lue lisää Limingasta jutustani Luontoparatiisi nimeltä Liminka.

Roadtripimme päätepisteeksi valikoituu Oulu, koska sieltä pääsee autojunalla takaisin Helsinkiin. Ilman autojunaa koko matkasuunnitelmamme olisi muuttunut huomattavasti, ellei jäänyt jopa kokonaan toteutumatta. On toki muutenkin mukavaa päästä Ouluun. Käymme tapaamassa Toripolliisia, herkuttelemme useammassakin osoitteessa ja pidämme sadetta Nallikarin uimarannalla.
Lue lisää Oulusta jutustani Kappas kehveliä, kävinpä Oulussa.

Matka onnistui kokonaisuudessaan erinomaisesti ja sääkin oli ilahduttavan aurinkoinen. Ilma olisi toki voinut olla hieman lämpimämpi, mutta matkan ainoat sateet osuivat kohdalle vasta Oulussa. Reissun suurin haaste oli selvitetty, kun huomasimme lasten viihtyvän takapenkillä yllättävän hyvin. Tähän auttoi varmasti matkan jaotteleminen sopivanpituisiin osiin sekä koko perhettä kiinnostaneet tutustumiskohteet.

Tiivistetysti reittimme oli siis Kerava – Naantali – Rauma (2 yötä) – Pori – Yyteri – Reposaari – Kristiinankaupunki (1 yö) – Kaskinen – Vaasa – Pietarsaari (2 yötä, retki Kokkolaan) – Kalajoki – Liminka (2 yötä) – Oulu. Olisimme viihtyneet useammassakin paikassa kauemmin, mutta uskon silti että käytettävissä ollut aika tuli nyt jaettua meille parhaiten sopineella tavalla. Pysähdyksen arvoisia olisivat varmasti olleet myös ainakin Uusikaupunki ja Raahe, jotka kuuluvat toivottavasti tulevien kotimaanmatkojen ohjelmaan.

Nyt yhteensä 1176,1 ajokilometriä myöhemmin huomaan ihastuneeni länsirannikon meritunnelmiin ja puutaloidylleihin. Vaikka sydän olisikin aina itärajalla, kannattaa kesästä nauttia välillä läntisessäkin Suomessa!

Suomi
Monipuolinen Merikeskus Vellamo Kotkassa

Vietimme pääsiäisenä pari päivää Kotkan seudulla. Reissun eräänlainen pääkohde oli Merikeskus Vellamo, jossa käynnille olin odottanut sopivaa hetkeä jo useamman vuoden ajan. Museokeskuksesta löytyi monta erilaista kiinnostavaa näyttelyä.
Kesällä 2008 avattu Merikeskus Vellamo kuuluu satamakaupunki Kotkan vetonauloihin. Suuresta rakennuksesta löytyvät sekä Suomen merimuseo että Kymenlaakson museo, joten näyttelyiden parissa saa helposti kulumaan pitkänkin tovin. Meillä vierähti Vellamon tiloissa noin neljä tuntia, kun kiersimme esillä olleet näyttelyt läpi ja huilasimme välillä kahvilan puolella. Tämän pidempää aikaa ei museoihin jaksaisi kerralla keskittyäkään, mutta Vellamo on taatusti useammankin vierailun väärti.

Venehallin aarteita
Sisätiloihin saapuessa huomio kiinnittyy aluksi suureen venehalliin, jonne on koottu monenlaisia aluksia. Penkkiurheilijan silmiin osuu ensimmäisenä Thomas Johansonin ja Jyrki Järven käyttämä 49er-luokan kilpavene, jolla kaksikko purjehti olympiakultaa Sydneyn vesillä vuonna 2000. Kovin mielenkiintoinen on myös muumien äidin Tove Janssonin puuvene Victoria, jolla taiteilija kulki kesämökilleen Pellingin saaristossa. Seinustalle koottu perämoottorikokoelma tuo puolestaan mieleeni mukavan sukulaismiehen, jonka Evinrude käynnistyi aina lapsuuteni kalareissujen aluksi niin ikään Porvoon suunnalla. Tarinan mukaan Ole Evinrude keksi muuten aloittaa moottoreiden valmistamisen, kun hän oli hakemassa vaimolleen jäätelöä hiki päässä soutaen.

Merivartijoiden tärkeät tehtävät
Venehallissa siirrytään sujuvasti kauniiden puuveneiden keskeltä Merivartiomuseon puolelle, jossa on juuri avautunut uusi Turvanasi merellä -niminen näyttely. Saamme käsityksen merivartijan työstä sekä menneinä vuosikymmeninä että nykypäivänä. Enpä olisi tullut ajatelleeksi, että merivartioinnin aloittaminen juontaa juurensa kieltolakiin ja Itämerellä rehottaneen pirtun salakuljetuksen kaitsemiseen. Nykyisin tehtävät kattavat kaikkea mahdollista meripelastuksesta passintarkastukseen.

Ihmiskohtaloita Ruotsinsalmen taisteluissa
Yksi Merikeskus Vellamon kiinnostavimmista näyttelyistä on vajaat viisi vuotta sitten auennut Kohtalona Ruotsinsalmi. Visuaalisestikin vaikuttava näyttely on koottu huolella, ja sisältöön tutustuminen on innostavaa muun muassa henkilöesittelyiden kautta. Ruotsinsalmen alueella nykyisen Kotkan edustalla käytiin vuonna 1790 Itämeren historian suurin meritaistelu, jossa kuningas Kustaa III:n ruotsalainen laivasto kukisti venäläiset joukot. Meren pohjassa on taisteluiden seurauksena yhä kymmeniä laivojen hylkyjä, jotka ovat nykyään mielenkiintoisia tutkimuskohteita.

Venäläiset halusivat taisteluiden jälkeen linnoittaa Ruotsinsalmen ja nykyiselle Kotkansaarelle kasvoi suurehko kaupunki. Silloiselle valtioiden rajaseudulle rakennettiin linnoituksia, joiden tehtävänä oli suojata erityisesti Pietarin kaupunkia. Ruotsinsalmen linnoituskaupunki menetti kuitenkin pian merkitystään rajan siirtyessä ja se tuhoutui Krimin sodassa vuonna 1855.

Metsäteollisuus Kymenlaakson kehittäjänä
Merikeskus Vellamon tiloissa toimii Suomen merimuseon lisäksi myös Kymenlaakson museo, joka tutustuttaa maakunnan historiaan sekä nykypäivän henkeen. Syksyyn 2026 asti esillä oleva Puun vuoro -näyttely tuo esiin metsäteollisuuden erityisen merkityksen alueen kehityksessä. Kymenlaakson metsiä alettiin toden teolla hyödyntää 1870-luvun alussa, jolloin tukkeja ryhdyttiin uittamaan Kymijokea pitkin kohti merta. Joen suulle perustettiin Kotkan kaupunki, joka kehittyi sahateollisuuden ansiosta nopeasti. Kotkasta kasvoi merkittävä satamakaupunki, josta lähti rahtilaivojen mukana merimiehiä maailmalle kokemaan Rion kuumia öitä ja muita eksoottisia seikkailuita.

Satamaan saapuneiden englantilaisten laivojen mukana Kotkaan rantautui myös jalkapallo, jota brittimerimiehet alkoivat pelata paikallisia ahtaajia vastaan. Kotkasta kehittyi ajan kuluessa yksi harvoista suomalaisista kaupungeista, joissa jalkapallo kuuluu vahvasti paikalliseen identiteettiin. Vihreävalkoisesta KTP:stä maailmalle ovat ponnistaneet muiden muassa Teemu Pukki sekä Arto Tolsa, jonka pelipaita on esillä museossa. Tolsa oli ensimmäisiä ulkomailla menestyneitä suomalaisia pelaajia ja Kotkan jalkapallostadion on nimetty hänen mukaansa. Museossa on myös Myllykosken Pallolle omistettu vitriini. MyPa on hyvä esimerkki metsäteollisuuden monipuolisesta merkityksestä Kymenlaaksossa, sillä perinteikäs seura kasvoi Myllykosken paperitehtaan ympärille.

Värikylläinen Mikä-mikä-kaupunki
Kymenlaakson museon Mikä-mikä-kaupunki tarjoaa tutkittavaa lapsille ja nostalgista nähtävää aikuisille. Näyttely tarjoaa ennen kaikkea hyvät puitteet monenlaisiin leikkeihin kovasti Kotkaa muistuttavassa ympäristössä, jossa voi vaikkapa ostaa torilta paikallisia possoja tai seilata Tornator-aluksella maailman merille. Omasta perheestämme ei löydy leikeistä kiinnostuneita, mutta esimerkiksi menneiden vuosikymmenten lastenhuone näyttää aikuisista kovin tutulta ja kerrostalon hississä voi tutustua eri kerrosten asukkaiden kuulumisiin. Mikä-mikä-kaupungissa voi vierailla vuoden 2030 alkuun saakka.

Koko perheen Muumiseikkailu
Merikeskus Vellamo on muutenkin suunniteltu koko perheen kohteeksi, mutta Mikä-mikä-kaupungin lisäksi erityisesti muumeihin keskittyvä Rohkeus, rakkaus, vapaus! -näyttely riemastuttaa varmasti monia perheidensä pienimpiä. Lapset pääsevät tässä näyttelyssä leikkimään ja seikkailemaan, kun taas aikuisille on tarjolla taustatietoa muumeista sekä niiden luojasta Tove Janssonista.

Muumien maailma saa aina hyvälle mielelle ja näyttelyyn on löydetty mukavasti uusia näkökulmia aiheeseen liittyen. Omalle perheellemme muumit ovat tuttuja televisiosarjan, kirjojen sekä monien Naantalin Muumimaailmaan tehtyjen vierailujen ansiosta. Aihe on jäänyt lasten kasvaessa viime vuosina taka-alalle, mutta toisaalta muumit ovat ajattomia ja tarjoavat hyviä elämänohjeita kaikenikäisille. Tämä näyttely on esillä Vellamossa 7.3.2027 saakka.

Koskettava näyttely menetetyistä saarista
Ehdimme nähdä vielä pääsiäisenä viimeistä päivää auki olleen Menetetyt saaret -näyttelyn, joka kertoi ennen toista maailmansotaa Suomelle kuuluneista Suomenlahden ulkosaarista. Juha Metson, Marjo Näkin ja Mika Rokan keräämä aineisto sisältää upeita valokuvia sekä mielenkiintoista videomateriaalia. Seiskari, Lavansaari, Tytärsaari sekä erityisesti Suursaari olivat aikoinaan suosittuja kesälomakohteita, joiden elinkeinoihin kuuluivat matkailu, merenkulku, kalastus, hylkeenpyynti sekä toki myös aiemmin mainittu alkoholin salakuljetus. Nykyisin lähes autioituneiden saarten eloisaan menneisyyteen tutustuminen on koskettava kokemus. Rajan taakse jäänyt Karjala on itselleni hyvin tuttu aihe, mutta Suomenlahden ulkosaarten historiasta en ole tiennyt tätä ennen juuri mitään.

Monipuolinen ja vaihtuva näyttelykokonaisuus
Pääsiäisen sää oli harmillisen kolea ja sateinen, joten tuntui erityisen mukavalta viettää aikaa Vellamon siisteissä sisätiloissa. Merikeskus on toimiva kokonaisuus, jossa on helppo viihtyä. Ilahduin erityisesti siitä, kuinka monipuolisesti näyttelyt tuovat esiin paikallista historiaa. Kymenlaakson museosta jäivät mieleen varsinkin Kotkan kaupungin kehitysvaiheet kohti nykyaikaa, kun taas Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttely avasi minulle uudella tavalla seudun vuosisatojen takaista menneisyyttä Ruotsin ja Venäjän välisten sotien näyttämönä.

Suomen merimuseon päänäyttelyä uusitaan parhaillaan, joten sen puuttuminen supistaa näyttelykokonaisuutta tällä hetkellä melko paljon. Toisaalta meille riitti nytkin nähtävää enemmän kuin riittävästi. Kesällä olisi mukava tutustua ulkona odottaviin jäänmurtaja Tarmoon, vartiolaiva Telkkään sekä majakkalaiva Kemiin, jotka ovat avoinna suurin piirtein toukokuun puolivälistä elokuun puoliväliin saakka. Lisäksi luvassa on aina erilaisia vaihtuvia näyttelyitä. Museokokonaisuus on niin laaja, että tauko ravintola Laakongissa on jossain kohtaa vierailua paikallaan. Osa perheestämme kokeili Laakongin buffetlounasta, kun taas osalle riittivät kahvilatuotteet. Käväisimme myös katselemassa museokaupan houkutuksia, mutta tuliaisostokset jäivät tällä kerralla tekemättä. Katsotaan miten käy ensi kerralla, sillä alati uudistuvassa Vellamossa voisi käydä joskus toistekin.
Lisätiedot: merikeskusvellamo.fi
Suomi
Tuusulanjärven Ainola, Ahola ja Suviranta

Tuusulanjärven taiteilijayhteisön kotimuseot ovat hienoja vierailukohteita, joissa voi aistia 1900-luvun alun kansallisromanttista henkeä. Esittelen nyt Ainolan, Aholan ja Suvirannan, jotka sijaitsevat kivenheiton päässä toisistaan Järvenpään eteläosassa.
Ainutlaatuinen taiteilijayhteisö sai alkunsa, kun kirjailija Juhani Aho ja hänen taidemaalarivaimonsa Venny Soldan-Brofeldt muuttivat Tuusulanjärven maisemiin vuonna 1897. He houkuttelivat pian samoille kulmille koko joukon suomalaisen kulttuurin merkkihenkilöitä, joita olivat Jean Sibelius, Eero Järnefelt, Pekka Halonen sekä J.H. Erkko. Taiteilijoita viehättivät alueen rauhallisuus ja kaunis luonto, mutta toisaalta myös lyhyt junamatka ihmisten ilmoille Helsinkiin. Yhteisöllä oli merkittävä vaikutus suomalaisen kansallishengen nostamisessa ennen maamme itsenäistymistä.

Olen viettänyt aina kesiäni Tuusulanjärven maisemissa, joten taiteilijayhteisön tarina on tullut varsin tutuksi. Itselleni läheisimmät taiteilijakodit ovat aiemmin esittelemäni Halosenniemi ja Erkkola, mutta olen käynyt monesti esimerkiksi Ainolassakin. Toisaalta Suvirannassa vierailin viime kesänä vasta ensimmäistä kertaa.

Jean ja Aino Sibeliuksen Ainola
Ainola on Keski-Uudenmaan kansainvälisesti tunnetuin nähtävyys. Jean ja Aino Sibelius rakennuttivat uuden kotinsa seudulle aiemmin muuttaneiden taiteilijaystäviensä naapuriin. Rauhallinen ympäristö teki hyvää säveltäjämestarille, jota pääkaupungin anniskeluravintolat olivat vetäneet puoleensa liiankin kovasti. Ennen Ainolan valmistumista perhe asui pari vuotta Keravalla, jolloin myös Sibeliuksen maineikkain teos Finlandia valmistui.

Sibeliukset pääsivät muuttamaan arkkitehti Lars Sonckin suunnittelemaan Ainolaan syksyllä 1904. Tilaa riitti hyvin koko perheelle sekä uskolliselle palvelusväelle, joskin Aino hieman moitti joitakin ratkaisuja. Hänen mielestään poikamies Sonck ei ollut ihan ymmärtänyt kaikkia suurperheen asunnon tarpeita. Sibeliuksilla oli kaikkiaan kuusi tytärtä, joista Kirsti oli kuollut traagisesti lavantautiin jo aiemmin. Kaksi nuorinta syntyivät perheen asuessa jo Ainolassa.

Ainolassa ihastuttaa erityisesti rakennuksen tunnelma. Sisustus on säilytetty alkuperäisessä asussaan, joten tuntuu helpolta kuvitella talon isäntä istumaan nojatuoliin sikari suussaan. Ikkunalla kukkivat kodikkaat pelargoniat ja esineiden joukosta voi bongata Italiasta tuotuja matkamuistoja. Seinillä on Sibeliusten ystävien, kuten Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin, Pekka Halosen sekä Ainon veljen Eero Järnefeltin taideteoksia.

Oma suosikkini Ainolan huoneista on funkkistyylinen kirjasto, jossa myös Jean itse viihtyi parhaiten. Täällä kyllä kelpaisi lueskella mukaansatempaavaa kirjaa tai viettää iltaa hyvässä seurassa.

Myös Ainolan keittiö on kodikas. Aino itse ei juurikaan laittanut ruokaa, mutta säilöi innokkaasti puutarhassa kasvattamiaan hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja juureksia. Keittiössä voi katsella mielenkiintoista esineistöä vuosikymmenten takaa.

Ainolassa on hyvä varata aikaa puutarhaan tutustumiseen. Tämä oli nimenomaan Ainon valtakuntaa, jossa kasvoi suuri osa koko perheen ravinnosta. Vierailimme Ainolassa viimeksi syyskuussa, jolloin puutarhan antimia oli yhä poimittavissa. Jean viihtyi parhaiten puutarhan laidalla kasvavalla metsäalueella, jonka ”temppeliksi” nimeämällään hiljaisella paikalla hän kävi mietiskelemässä.

Pihamaalta löytyy tietenkin myös sauna. Rakennus on Aino Sibeliuksen suunnittelema ja sen yksityiskohtiin kuuluu puinen kouru, jonka avulla vesi saatiin johdettua suoraan kaivosta kylpyammeeseen. Aino itse ei ollut saunaihmisiä, mutta Jean viihtyi saunassa usein tuntikausia.

Puutarhan nähtävyyksiin kuuluu myös Jean ja Aino Sibeliuksen hauta. Pronssinen muistomerkki on pelkistetty mutta juhlallinen maassa makaava paasi. Jean Sibelius menehtyi syyskuussa 1957, minkä jälkeen Aino asui talossa vuoteen 1969 eli lähes kuolemaansa saakka. Ainola avattiin museona yleisölle vuonna 1974.

Ainolassa käydessä kannattaa vierailla myös Kahvila Auliksessa, joka sijaitsee lipunmyyntirakennuksessa sisäänkäyntiportin läheisyydessä. Suosittelen lähiympäristön tunnelmallisista kesäkahviloista myös Kallio-Kuninkalaa sekä Vellikelloa.
Vierailuinfo 2025: Ainola on avoinna touko–syyskuussa ti–su klo 10–17. Aikuisten pääsyliput 16 €, 7–16-vuotiaat lapset 5 €. Museokortti käy. Lisätiedot: ainola.fi

Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin Ahola
Juhani Ahoa ja Venny Soldan-Brofeldtia voidaan pitää taiteilijayhteisön perustajina, koska he saapuivat Tuusulanjärven rannalle ensimmäisinä. Toisin kuin ystävänsä, he asuivat täällä vain vuokralla ja olivat myös taiteilijayhteisön ydinjoukon ainoat, jotka muuttivat myöhemmin pysyvästi pois Tuusulasta. Syitä vuonna 1911 tapahtuneeseen muuttoon olivat talousongelmat, perheen lasten koulunkäynti sekä Helsingissä odottaneet tehtävät.

Ahola tunnettiin ennen taiteilijapariskunnan saapumista Vårbackan huvilana, joka kuului Järvenpään kartanolle. Nykyään täällä toimii Juhanin ja Vennyn elämästä kertova museo. Juhani Aho – alkuperäiseltä nimeltään Johannes Brofeldt – oli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Siitä huolimatta kalastus oli Juhanille niin tärkeä harrastus, että hän piti itseään enemmän kalamiehenä kuin kirjailijana. Näin ollen kodin sijainti järven rannalla oli varmasti mieluisa.

Kalareissujen lisäksi Juhani piti kovasti naisista, ja ehti ihastua esimerkiksi kauniiseen Aino Järnefeltiin, josta kuitenkin tuli Sibeliuksen vaimo. Vielä paljon merkittävämpi tapaus oli pitkä suhde Venny-vaimon pikkusiskoon Tillyyn. Kirjailija sai vaimonsa kanssa kaksi poikaa, mutta myös Tilly synnytti yhden Juhanin jälkeläisen.

Venny Soldan-Brofeldtia kuvaillaan vahvaksi, itsenäiseksi ja boheemiksi feministiksi, joka hyödynsi lahjakkuuttaan monipuolisesti. Yllä olevassa kuvassa näkyy Vennyn maalaama muotokuva ystävästään, tanssija Maggie Gripenbergistä. Venny tunnetaan erityisesti taidemaalarina, mutta hän työskenteli myös muun muassa kuvittajana, kuvanveistäjänä ja korusuunnittelijana. Hänen teoksiaan arvostettiin ulkomaita myöten, sillä esimerkiksi vuonna 1900 Soldan-Brofeldt sai pronssimitalin Pariisin maailmannäyttelyn yhteydessä järjestetystä taidenäyttelystä. Venny herätti monissa aikalaisissaan pahennusta miehekkäillä tavoillaan, kuten piipun polttamisella, ronskilla kiroilulla ja pitkien housujen käyttämisellä.

Museon huoneissa on näytteillä Vennyn maalaustarvikkeita ja teoksia sekä jonkin verran perheelle kuuluneita tavaroita. Nähtävillä on esimerkiksi Juhanin kalastusvälineitä sekä sukset, joilla hän hiihti talvisin jäätä pitkin Halosenniemeen saunomaan. Yksi mielenkiintoisimmista esineistä on Vennyn suunnittelema ja kaivertama entisen piharakennuksen ovi, joka palasi erinäisten vaiheiden jälkeen pari vuotta sitten takaisin Aholaan museoesineeksi.

Taiteilijaperheet olivat päivittäin tekemisissä keskenään. Naapuruston lapset kävivät mielellään Aholassa, jossa he pääsivät näyttelemään Vennyn suunnittelemissa esityksissä. Aholasta tuli myös kulttuurin merkkihenkilöiden vilkas kohtaamispaikka, jossa keskusteltiin suomalaisuusaatteesta ja toisinaan myös juhlittiin. Mieleeni on muotoutunut kuva Juhani Ahosta maanläheisenä kansanmiehenä, joka saattoi kulkea kylillä villapaita yllään. Itseäni huvittaa kovasti ajatus aina tyylikkäästä Jean Sibeliuksesta hieno puku päällään Ahon kalastusveneen kyydissä. Sibelius ei kuulemma sietänyt kalan hajua ja kiersi kävelyretkillään naapurinsa talon kaukaa, jos Juhani kuivasi pihalla saaliitaan.

Venny ja Juhani ovat kiehtovia henkilöitä, ja Ahola mielenkiintoinen vierailukohde esineineen sekä tarinoineen. Talo ei silti sykähdytä ainakaan itseäni niin paljon kuin muut Tuusulanjärven taiteilijakodit. Syynä on varmasti se, ettei rakennus ole enää alkuperäisessä asussaan. Toinen kerros rakennettiin vasta Ahon perheen poistuttua, ja talo on toiminut esimerkiksi kotitalousopiston opettajien asuntolana. Ahola on hyvä museo, muttei vedä rakennuksena vertoja Halosenniemelle, Ainolalle, Erkkolalle tai Suvirannalle.
Vierailuinfo 2025: Ahola on avoinna touko–syyskuussa ti–su klo 10–17. Aikuisten pääsyliput 12 €, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi. Museokortti käy. Lisätiedot: jarvenpaantaidemuseo.fi/ahola

Eero ja Saimi Järnefeltin Suviranta
Taidemaalari Eero Järnefeltin ja hänen vaimonsa Saimin rakennuttama Suviranta valmistui Tuusulanjärven rantaan vuonna 1901. Arvostetussa kulttuuriperheessä kasvanut Eero tunnetaan erityisesti luontoaiheisista teoksistaan, joista monet kuvaavat maalarin suosikkimaisemaa Kolia. Saimi teki puolestaan uraa näyttelijänä Helsingin Suomalaisessa Teatterissa, kunnes äitiys sai hänet jättämään teatterin ja keskittymään kodin askareisiin sekä muun muassa käännöstöihin. Parille syntyi kaikkiaan viisi lasta. Saimin sisaruksista tunnetuin on kirjailija Anni Swan.

Suvirannan sydän on ateljee, johon suuret pohjoiseen antavat ruutuikkunat tuovat valoa. Tila tuo mieleeni muita näkemiäni ateljeekoteja, kuten läheisen Halosenniemen tai Aix-en-Provencessa sijaitsevan Paul Cézannen työhuoneen. Suvirannan seinät ovat luonnollisesti täynnä taidetta, johon kuuluu Eero Järnefeltin lisäksi muidenkin taiteilijoiden teoksia. Myös Eeron ja Saimin tyttärestä Laura Järnefeltistä tuli menestynyt taidemaalari, ja ateljeen seinällä näkyvätkin sekä isän että tyttären paletit vierekkäin.

Eero oli sisarensa miehen Jean Sibeliuksen läheinen ystävä, ja taiteilijat viettivätkin keskenään paljon aikaa. Suvirannan ensimmäisenä jouluna joulupukkina toimi Juhani Aho, joka toi perheen lapsille oikean kissanpennun. Taiteilijaperheet tekivät toisinaan yhteisiä retkiä järven vastarannalla sijaitsevalle Sarvikalliolle, jota Järnefelt kutsui lempimaisemaansa mukaillen Pikku-Koliksi. Järnefeltit muuttivat vuonna 1917 Helsinkiin, mutta Suviranta säilyi perheen kesäpaikkana, jonne tultiin viettämään juhlapyhiä ympäri vuoden.

Suvirannassa viehättää päärakennuksen lisäksi myös suuri puutarha. Eero itse istutti tänne tammia ja Saimi ahkeroi kasvien parissa. Talolta on vain lyhyt matka Tuusulanjärven rantaan. Järvi on täällä mielestäni jopa lähempänä, kuin tieltä katsottuna saattaisi arvata.

Suviranta on pysynyt saman perheen kotina näihin päiviin asti. Laura Järnefelt muutti takaisin lapsuudenkotiinsa vuonna 1933 ja viihtyi Suvirannassa elämänsä loppuun saakka eli syksyyn 1985. Suvirannan nykyinen isäntä on Lauran poika Juhani Kolehmainen, joka on asunut talossa suuren osan pitkästä elämästään ja huolehtinut arvokkaan rakennuksen kunnossapidosta. Kolehmainen myi rakkaan Suvirantansa Järvenpään kaupungille vuonna 2018, mutta hänellä on elinikäinen asumisoikeus talossa. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen tulevaisuus on näin ollen turvattu parhaalla mahdollisella tavalla.

Koska kyseessä on yksityiskoti, pääsee Suvirantaan tutustumaan vain opastetuilla kierroksilla eikä sisätiloissa saa kuvata. Juhani Kolehmaisen ajan jälkeen talo on tarkoitus avata ympärivuotisena museona. Minulle Suvirannassa vierailu oli hyvinkin sykähdyttävä kokemus, koska olen kulkenut talon ohitse lukemattomia kertoja, mutten ollut käynyt tiiviin pensasaidan suojaamalla pihamaalla ennen viime kesää. Näin ainakin itselleni syntyi tunne pääsystä jonkinlaiseen salaiseen puutarhaan ja ainutlaatuiselle aikamatkalle 1900-luvun alkuvuosiin. Suosittelenkin kodikkaassa Suvirannassa vierailua kaikille Tuusulanjärven suunnalla liikkuville.
Vierailuinfo 2025: Suvirannassa on yleisöopastuksia touko–elokuussa tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin klo 11:00 ja 12:30 sekä syyskuussa sunnuntaisin klo 11. Paikat täytyy varata etukäteen. Aikuisten pääsyliput 20 €, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi. Museokortti käy. Lisätiedot: jarvenpaantaidemuseo.fi/suviranta
Lue myös viimevuotinen juttuni samalta alueelta: 10 vinkkiä kesäiseen Tuusulaan
-
Huvipuistot2 vuotta sitten
Huvipuistokokemus – Disneyland Park Paris
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Ensikertalaisen Los Angeles – 10 kohdetta
-
Itävalta2 vuotta sitten
Alppimaisemia kesäisessä Seefeldissä
-
Italia1 vuosi sitten
Cinque Terre – 5 kuvankaunista kylää
-
Italia1 vuosi sitten
Patikkaretkellä Cinque Terressä
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Los Angelesin kiehtova Venice
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Tarunhohtoinen Hollywood
-
Italia2 vuotta sitten
Milanon pääkallokappeli San Bernardino alle Ossa
-
Englanti1 vuosi sitten
Huikea Harry Potter -studiokierros Lontoossa
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Kalifornian-matkan parhaat palat
-
Huvipuistot2 vuotta sitten
Sevillan huvipuisto Isla Mágica
-
Englanti1 vuosi sitten
Pitkästä aikaa Lontoossa – nähtävyysvinkit kaupunkilomalle
Hanneli /toisiinmaisemiin
12.7.2019 at 14:01
Länsirannikko on vallan mainio ja oma sydän sykkii tietenkin erityisesti Satakunnalle. Tuo oikean rantatien puuttuminen on sääli, sillä olishan se ihan mahtava päästä ajelemaan kasitien sijaan hieman kiinnostavammissa maisemissa. Meri-Porista Ahlaisiin löytyy siihen sentään yksi parhaista osuuksista.
Mika / Lähtöportti
12.7.2019 at 19:50
Kyllä tämä oli nyt jo korkea aika tutustua tähän seutuun ja varmasti palaamme vielä niin Satakuntaan kuin Pohjanmaallekin. Reposaaren ja Ahlaisten välinen osuus oli kieltämättä kaunis, ehdottomasti parhaita pätkiä tällä matkalla.
Peter
12.7.2019 at 20:36
Nyt kotimaan matkailun lisääntyessä näitä kuvauksia länsirannikon kierroksista on alkanut tulla. Itsekin olen tällä hetkellä matkalla, jonka alkuosa kului länsirannikolla. Meillä ei ole enää takapenkillä ketään, joten matkaa tehtiin aikuisten ehdoilla. Me aloitimme kierroksen Kristiinankaupungista, koska asumme Lounais-Suomessa. Mekin olimme suunnitelleet Vaasaa lähinnä yöpymispaikaksi, mutta sitten teimme parin tunnin retken (autolla) Vaasan edustalle Merenkurkun saaristoon. Saltkaret ja siellä Bodvattnetin luontopolku oli aivan fantastisen upea. Minä en todellakaan odottanut näin upeaa luontokohdetta. Minä nostan sen ikonisten Punkaharjun ja Kolin maisemien rinnalle ja häpeän tunnustaa etten tiennyt tästä melkein mitään etukäteen. Jotenkin muutenkin Merenkurkun saariston maisematyyppi kiehtoi ikänsä meren läheisyydessä asunutta.
Mika / Lähtöportti
12.7.2019 at 21:51
On mukavaa, että kotimaan matkailu pääsee paremmin esille eri kanavissa. Olin saanut vinkin Saltkaretin näkötornista, mutta meillä ei ollut tällä kertaa aikaa lähteä sinne päinkään. Kiitos paljon luontopolkuvinkistä, etsin siitä heti vähän lisätietoa ja kirjoitin Bodvattnetin nimen muistiin, tuonne on joskus päästävä! Merenkurkun saaristo kuulostaa muutenkin kiinnostavalta. Hyvää matkan jatkoa!
Katja / Historia de Viajes
13.7.2019 at 9:01
Länsirannikko on kyllä niin kaunista. Jonkun tällaisen reissun haluaisin itsekin toteuttaa. Viime viikolla kävin Raahessa kun on niin lähelläkin, sitä edellisellä Iissä hieman pohjoiseen päin ja Liminganlahti on ihan jokavuotinen paikka. Haaveilevat lintumaisemista uutta Unescoa Suomelle.
Sittenhän meillä on tässä Oulun lähellä Rokua Geopark myös jos joskus palaatte Ouluun. Esittelee jääkauden muotoja ja saanut sillä maailman pohjoisimman unesco geopark statuksen. Harmi kun nyt teille sattui vesisade täällä Oulussa. Ja muutenkin jos vielä joskus tulette tänne uudemman kerran niin mulle voi laittaa myös viestiä. Voin antaa vinkkejä ja jos aikataulu sopii lähteä kierrokselle näyttämään paikkoja. 🙂
Mika / Lähtöportti
13.7.2019 at 12:05
Rannikolla on todella kauniita paikkoja, onneksi tuli vihdoin lähdettyä tällaiselle matkalle! Liminganlahden lintumaisema ansaitsisi kyllä Unesco-statuksen tai vaikka kansallispuistoksi nimeämisen, nythän se taitaa olla vain yksityinen luonnonsuojelualue.
Rokua kiinnostaa paljonkin, haluan ehdottomasti joskus sinne. Samoin Ouluun täytyy palata paremmalla ajalla ja viipyä vaikka pari päivää. Ilmoittelen sitten etukäteen jos ollaan tulossa 🙂
Suunnaton
15.7.2019 at 19:18
Olipa kivalla tavalla kirjoitettu koostepostaus! Mulla on juuri mietinnässä muutaman päivän reissu länsirannikolle ja nappasin tästä muutaman vinkin talteen.
Muutama vuosi sitten ajeltiin aika vauhdilla länsirannikkoa Pohjanmaalta alaspäin. Olin ennakkoon fiilistellyt merenrantamaisemia ja yritettiinkin pysyä majakkamerkin osoittamalla matkailutiellä. Olo oli aika pettynyt, kun merenrantaa ei tuolla reitillä näkynyt juuri laisinkaan – niinkuin postauksessa totesitkin.
Peter
15.7.2019 at 21:37
Me ajelimme tuota majakkamerkein merkittyä reittiä myös Pyhärannasta Kokkolaan asti pieniä poikkeamia lukuunottamatta. Se ei todellakaan ollut maisemallisesti kovinkaan hieno. Etäisyys tieltä merelle oli kuitenkin usein aika pieni. Minulla kävi mielessä kuinka kiinnostava reitistä saataisiin, jos maisemaa ”hoidettaisiin” kiehtovammaksi (kaadettaisiin ja siistittäisiin pusikkoa ja välillä metsääkin). Keväällä kuulimme patikkareissulla Toscanassa miten arvokas maisema oli syntynyt ja miten sen hoitaminen nähdään hyvin arvokkaana asiana. En osaa ottaa kantaa merenrantatien maiseman ”hoidon” ekolologisiin vaikutuksiin. Ne pitäisi tietysti ottaa huomioon.
Mika / Lähtöportti
16.7.2019 at 13:22
Kiitos Suunnaton! Toivottavasti vinkeistä on iloa omille retkillesi 🙂
On todellakin sääli, ettei ”rantatiellä” juuri rantaa näy. Ulkomailta voisi löytyä hyviä maisemanhoidollisia esimerkkejä, joita voisi ehkä Suomessa soveltaa. En osaa arvioida kuinka paljon metsää pitäisi kaataa ja varmasti rantatontitkin ovat rajoittaneet mahdollisuuksia rakentaa tietä lähemmäksi merta. Joitakin maisemallisia poikkeuksia sentään on, kuten Pietarsaaren ja Kokkolan väli tietä 749 pitkin, jossa on useampia siltoja ja merta näkyvissä.