Jalkapallo
EM-kisahuumaa Lillessä ja Lensissä
Toteutin pitkäaikaisen unelmani ja pääsin kokemaan jalkapallon arvokisahuuman paikan päällä Ranskassa. Muutaman päivän pikavisiitin kohokohtia olivat kaksi stadioneilla nähtyä ottelua sekä kisakaupunkien kaduilla vallinnut riehakas tunnelma.
Yhdistimme EM-kisamatkan Espanjan Baskimaalla viettämäämme talonvuokrauslomaan. Muu porukka lensi Biarritzista kotiin, kun suuntasimme lankomiehen ja vaimon kanssa kohti Pohjois-Ranskaa. Kisojen seuraamisessa paikan päällä on se ikävä varjopuoli, että muilla paikkakunnilla pelattavia otteluita jää helposti näkemättä. Istumme perjantaisen avausottelun ajan TGV-junassa, jossa ei harmiksemme ole sen paremmin televisiota kuin kunnollista verkkoyhteyttäkään. Joudumme tyytymään ottelun seuraamiseen puhelimeen päivittyvistä uutisista.
Autojen torvet soivat, kun saavumme pian ottelun päättymisen jälkeen Lilleen. Ei jää epäselväksi, että Ranska on avannut kisat voitokkaasti. Kaupungin Fanzone, eli jättiscreenillä varustettu fanialue, sijaitsee aivan Lille Europen rautatieaseman vieressä. Kadut ovat täyttyneet eri maiden kannattajista, jotka virittelevät laulujaan sulassa sovussa keskenään.

Ensimmäinen omaan kisaohjelmaamme kuuluva ottelu pelataan lauantai-iltapäivänä Lensissä, jonne on vajaan tunnin paikallisjunamatka Lillestä. Vaunut täyttyvät lähinnä pelaavien maiden, eli Sveitsin ja Albanian kannattajista. Albanialle ottelu on suorastaan historiallinen, sillä kyseessä on maan ensiesiintyminen arvokisoissa. Matkassa on toki myös englantilaisia, sillä heitä riittää kaikkialle. Grimsby Townin hilpeät kannattajat kertovat kiertävänsä kolme ottelua, kunnes lähtevät kotiin nukkumaan. Kalastajakaupungin seura on juuri noussut Englannin neljännelle sarjatasolle ja sen tunnuslaulu tulee nopeasti tutuksi. You only sing when you’re fishing…

Lensin asemalta on helppo suunnistaa reilun kilometrin päässä sijaitsevalle stadionille punaisen massan mukana. Molempien joukkueiden kannattajat tunnustavat samaa väriä, joten faneja on vaikea erottaa toisistaan. Osan albanialaisista tosin tunnistaa perinteisistä qeleshe-hatuista, jotka tuovat mieleen lähinnä jättimäiset kananmunat. Matkan varrelle jäävät baarit ovat tupaten täynnä ja tunnelma on iloinen. Emme näe Lensissä ainuttakaan aggressiivista ihmistä. Joukkueiden kannattajat ottavat yhteiskuvia toisistaan veljellisessä hengessä ja keskittyvät hoilottamaan omia laulujaan.

Stadionin turvatoimet eivät juurikaan eroa normaaleista jalkapallo-otteluista. Ruumiintarkastuksen jälkeen siirrytään portille, jossa pääsyliput luetaan koneellisesti. Stadionin uumenissa myydään Tanskan luultavasti tunnetuinta olutta vain käytännössä alkoholittomana 0,5 prosentin versiona. Päädymme päätykatsomoon keskelle albanialaisia faneja, jotka ovat muutenkin katsomossa enemmistönä. Kannattajaryhmien välillä ei ole minkäänlaisia raja-aitoja tai turvamiesten rivistöjä. Täällä selvästi luotetaan väen käyttäytyvän hyvin, vaikka molempien maiden kannattajia on paikoitellen rinta rinnan. Ympärillämme istuvat albanialaiset elävät tapahtumissa joka solullaan ja alan väkisinkin samaistua heidän tunteisiinsa. Joukkueet saapuvat kentälle ja vastapäisen katsomon ylle nousee valtava Albanian lippu. Shqipëri, Shqipëri, Shqipëri!

Sveitsin Fabian Schär puskee ottelun avausmaalin jo viidennellä minuutilla. Albanian tuska vain kasvaa, kun kapteeni Lorik Cana ajetaan ulos puolta tuntia myöhemmin. Albanian kannattajat eivät luovuta ja buuaavat antaumuksella Sveitsin kosovolaistaustaisille pelaajille. Molemmissa joukkueissa on huomattavan paljon miehiä, jotka voisivat pelata tässä ”Kosovon derbyssä” kummalla puolella tahansa. Erityistä huomiota on saanut Xhakan perhe, jonka pojista pikkuveli Granit edustaa Sveitsiä ja isoveli Taulant Albaniaa.

Molemmilla joukkueilla on muutamia erinomaisia maalintekopaikkoja, mutta lisäosumia ei synny. Albania taistelee, mutta viimeinenkin toivo valuu Shkëlzen Gashin viime hetkillä hukkaamaan avopaikkaan. Yleisö poistuu hyvässä järjestyksessä. Alueelta pääsee ulos vain kapeasta portista, joten joudumme seisoskelemaan kauan väkijoukon keskellä. Porukka on hämmästyttävän hiljaista ja rauhallista, eikä kukaan hermostu odottamiseen. Kävelemme takaisin Lensin asemalle sveitsiläisten lehmänkellojen tahdissa. Emme mahdu Lillen suuntaan lähtevään junaan, vaan joudumme odottelemaan aseman portilla seuraavaa. Takanamme oleva väkijoukko alkaa hiljalleen hermostua ja kiroamista kuuluu niin englanniksi kuin saksaksikin. Onneksi meillä ei ole tulenpalavaa kiirettä. Olen joka tapauksessa tyytyväinen päätökseemme siitä, ettemme matkusta ottelupäivinä pitkiä matkoja. Ranskan junat saattavat olla varsinkin viimeaikaisten lakkojen vuoksi tunteja myöhässä tai peruuntua kokonaan. Otteluihin pääsyn varmistamiseksi kannattaa siis pyrkiä ottelupaikkakunnille hyvissä ajoin, mielellään edellisenä päivänä.

Elämä on muutakin kuin jalkapalloa, joten syömme illalla erinomaisen marokkolaisen aterian rauhallisessa La Menara -ravintolassa Lillen keskustassa. Ehdimme ruokailun jälkeen Fanzonen tuntumaan, kun Marseillessa pelattavaa Englannin ja Venäjän välistä ottelua on jäljellä vielä vartin verran. Ranskalaiset myhäilevät tyytyväisinä, kun Englanti menettää voiton viime hetkillä. Paikalla on englantilaisiakin, mutta he ottavat tilanteen melko tyynesti. Seuraamme, kuinka Brian haluaisi kovasti uimaan Flandresin rautatieaseman edessä olevaan suihkulähteeseen. Hän ehtii jo riisua paitansa ja antaa kännykkänsä ystävälleen, mutta veden äärellä päivystävien aseistettujen sotilaiden paikallaolo hillitsee menohaluja. Ehtiihän sitä uimaan Brightonissakin, sitten paremmalla ajalla…

Keskustan baarit täyttyvät seuraavaan iltaan valmistautuvista saksalaisista ja hieman turhautuneista englantilaisista. Näemme ohimennen pientä orastavaa kärhämää, mutta pahempaa ei pääse sattumaan. Sveitsiläiset istuvat iltaa voitosta nautiskellen. Englantilaisia ei väsytä ja heitä on paljon. Hoilotus raikuu läpi yön ja kuuluu hyvin hotellihuoneeseen saakka. Walking along, singing a song, walking in a Rooney wonderland…

Tutustumme sunnuntaina saksalaisfanien valtaamaan Lillen keskustaan. Huolestuneet tarjoilijat joutuvat rauhoittelemaan innokkaimpia, jotka säestävät laulujaan hakkaamalla terassien pleksiseiniä. Grand Place -aukion ympäristössä on hienoja rakennuksia. Kierrämme vanhankaupungin katuja ja käymme Notre Dame de la Treillen katedraalissa, joka on taideteoksineen yllättävän mielenkiintoinen. Tutustumme myös vanhojen muurien sävyttämään Citadellen puistoon, jossa on paljon lenkkeilijöitä. Lille on monin paikoin kaunis kaupunki, mutta sen keskeisimmät paikat ehtii kiertää päivässäkin, ellei aio perehtyä tasokkaaseen museotarjontaan.

Kisat näkyvät katukuvassa vahvasti. Lähes jokaisen kaupan ja ravintolan ikkunoilla näkyy Ranskan sekä muiden osallistuvien maiden lippuja. Leipomoissa myydään kisa-aiheisia leivoksia ja bussien näyttötaulussa saattaa vilkkua määränpään lisäksi Allez les Bleus -teksti. Tarjoilijoilla näkyy isäntämaata kannustavia asusteita ja rautatieasemilla voi pysähtyä pelaamaan pöytäjalkapalloa.

Muutaman missatun ottelun jälkeen tekee jo mieli nähdä joku ottelu televisiostakin. Saksalaisten valtaamilla terasseilla ei ole tilaa, eikä juuri telkkareitakaan. Pelastus löytyy Lille Europen rautatieaseman O’Conways-pubista, jossa saamme nauttia ruoasta ja Kroatian peliesityksestä Turkkia vastaan. Illan ohjelmassa on Saksan ja Ukrainan välinen ottelu Stade Pierre Mauroylla. Päätämme kävellä reilun tunnin matkan naapurikaupunki Villeneuve d’Ascqin puolelle. Näemme samalla kiinnostavaa laitakaupunkia, jossa riittää punertavia tiilitaloja sekä etnisiä ravintoloita. Joukko parrakkaita miehiä tulee juuri ulos muslimien rukoushuoneelta ja eräässä kadunkulmassa kenties turkkilaistaustainen perhe tanssii autostereoiden tahdissa. Useimmat muut tulevat stadionille metrolla, joten ehdimme melkein perille saakka, ennen kuin näemme mitään otteluun viittaavaa.

Lillen Stade Pierre Mauroy on yksi Ranskan moderneimmista stadioneista. Saksan kannattajia on runsaasti. Tunnelma on erinomainen, mutta silti tuntuu, että osa saksalaisfaneista saattoi käyttää parhaat voimansa jo lämmitellessään kaupungilla. Istumme Ukrainan fanikatsomon läheisyydessä ja käy selväksi, että myös sinikeltaisella joukolla riittää ääntä ja innostusta kiitettävästi. Aivan vieressämme on silti saksalaisia, jotka yhdistävät meidät suomalaiset paremminkin jääkiekkoon. Eräs Kaiserslauternin kannattaja innostuu ylistämään seuran suomalaista Alexander Ringiä.

Hallitseva maailmanmestari Saksa on ottelussa odotetun vahva, mutta toisaalta Ukrainakin hyökkää yllättävän vaarallisesti. Ukrainan maali tekisi ottelusta entistä mielenkiintoisemman, mutta Manuel Neuerin näyttävät torjunnat pelastavat Saksan. Shkrodran Mustafin puskema maali vie Die Mannschaftin johtoon. Ensimmäinen puoliaika on viihdyttävä ja vauhdikas. Toisella jaksolla Ukraina silminnähden väsyy. Saksan kokenut vaihtomies Bastian Schweinsteiger ratkaisee pelin lopullisesti viime hetkien maalillaan. Tuttu laulu raikuu entistä kovempana. Deutschlaaand, Deutschlaaaaand!

Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi miettinyt turnaukseen liittyviä turvallisuusriskejä etukäteen. Pariisin ja Brysselin terroriteot toivat uutisiin paljon keskustelua kisoihin kohdistuvista uhkista. Järkeilin kuitenkin, että todennäköisyys mahdollisen iskun osumisesta omalle kohdalle on häviävän pieni. EM-lopputurnaus pelataan kymmenellä paikkakunnalla ympäri Ranskaa. Yhteensä 51 ottelua näytetään myös jokaiseen kisakaupunkiin pystytetyillä fanialueilla. Tapahtumapaikkojen ympäristössä elää miljoonia paikallisia ja valtava määrä kisaturisteja. Ikäviä asioita voi tapahtua missä tahansa, myös Suomessa. On parempi toimia kuten ennenkin, eikä antaa pelkojen ohjailla elämää.

Kisakaupungeissa ei tullut oikeastaan mieleenkään pelätä mitään. Paikalliset jatkavat jokapäiväistä elämäänsä ja fanit laulavat aivan kuten pelien yhteydessä muuallakin. Katukuvassa on jonkin verran aseistettuja sotilaita ja poliiseja, mutta tämä ei ole mitenkään poikkeuksellinen näky Ranskassa. Olen tottunut vastaaviin joukkoihin Pariisin metro- ja rautatieasemilla jo vuosia sitten. Turvatoimia on, mutta ne eivät näy kisapaikoilla ylikorostetusti. Jokaisen kulkijan tarkka valvominen on yksinkertaisesti mahdotonta. Täytyy vain toivoa, ettei terrori-iskuja tapahdu jatkossakaan.
Kisojen yhteydessä tapahtuneet venäläisten ja britannialaisten huligaanien idioottimaiset yhteenotot ovat vallanneet uutisotsikot. Itse en onneksi joutunut todistamaan tappeluita tai mitään muutakaan ikävää. Jalkapallotapahtumat ovat niin suosittuja, että ne keräävät ympärilleen monenlaisia lieveilmiöitä. On ikävää, että siinä missä valtaosa väestä osaa pitää hienolla tavalla hauskaa, saapuu paikalle myös riidanhakuisia huligaaneja, joita itse peli ei välttämättä kiinnosta lainkaan.
Paikan päällä koettu EM-kisahuuma oli unohtumaton elämys, joka sai välittömästi suunnittelemaan uusia kisareissuja. Seuraavat MM-kisat pelataan kahden vuoden kuluttua Venäjällä. Pietariin olisi houkuttelevan nopea junayhteys, mutta kisoihin kohdistuvat korruptioepäilyt ja maan poliitikkojen myönteiset kommentit huligaanien toiminnasta saavat vielä harkitsemaan kisamatkaa. Neljän vuoden päästä pelattava seuraava EM-turnaus on jaettu poikkeuksellisesti kolmeentoista kaupunkiin ympäri Eurooppaa. Viimeistään silloin haluan taas ehdottomasti mukaan, esimerkiksi Roomaan, Dubliniin tai Kööpenhaminaan. Ja ainahan voi elää toivossa, että Suomi seuraisi Islannin esimerkkiä ja pääsisi vihdoin mukaan lopputurnaukseen. Sen verran kisakokemuksessa jäikin toivomisen varaa, etten osannut olla näkemissäni peleissä selkeästi kummallakaan puolella. Itselleni Suomen ohella myös Italian ottelut kelpaisivat yhtä hyvin, sillä oma tiivis suhteeni saapasmaan maajoukkueeseen alkoi viimeistään kesän 1990 MM-kisoissa. Myös Irlannin mahtavien fanien keskellä tuntisin varmasti olevani kuin kotonani.
Monet saapuvat kisapaikkakunnille vain nauttimaan yleisestä tunnelmasta, hoilaamaan maanmiestensä kanssa ja seuraamaan pelejä fanialueiden jättiruuduilta. Tapa on erityisen suosittu englantilaisten keskuudessa, sillä heitä on pelipaikoilla usein moninkertainen määrä stadionin kapasiteettiin nähden. Itselleni oleellisin vaihe kisamatkan suunnittelussa on silti pääsylippujen hankkiminen. Oletan lipunmyynnin toimivan samaan tapaan myös tulevissa turnauksissa, joten kerron vielä lopuksi lippujen hankintaprosessista.

Euroopan jalkapalloliitto UEFA aloitti lipunmyynnin tasan vuotta ennen lopputurnauksen alkamista. Liiton verkkosivuille rekisteröityneillä henkilöillä oli mahdollisuus hakea 1–4 lippua haluamiinsa otteluihin. Tarjolla oli joka otteluun neljä eri hintaryhmää. Halvimman kategorian liput alkulohkojen otteluihin maksoivat vain 25 euroa, kun taas finaalilipuista parhaille paikoille joutui pulittamaan 895 euroa. Tässä ensimmäisessä lipunmyyntivaiheessa alkulohkoja ei ollut vielä arvottu, joten tiedossa olivat vain otteluiden ajat ja paikat, ei pelaavia joukkueita. Yritin tässä vaiheessa saada kunnianhimoisesti lippuja puolivälieriin ja välieriin, mutta onni ei ollut suotuisa. Sain sen sijaan lohdutuspalkinnoksi hakemani paikat yhteen alkulohkopeliin, jossa lopulta kohtasivat Saksa ja Ukraina.
Lippuja voi hakea niin moneen otteluun kuin haluaa, mutta kaikkien omalle kohdalle osuneiden lippujen hinta veloitetaan ennalta ilmoitetulta luottokortilta automaattisesti heti arvonnan jälkeen. Jos veloitus ei esimerkiksi luottorajan ylittymisen takia onnistu, menettää hakija kaikki lippunsa.
Lipunmyynnin toisessa vaiheessa suoritettiin uuden lippukiintiön arvonta sen jälkeen, kun pelaavat joukkueet olivat selvillä. Yritin tässä vaiheessa hankkia lippuja matkaohjelmaan sopineeseen Sveitsin ja Albanian peliin, mutta onni ei ollut suotuisa. Onneksi oli vielä kolmas vaihe, jossa lipun saaneilla oli mahdollisuus myydä lippujaan pois UEFA:n virallisten verkkosivujen kautta. Kyseessä ei ole arvonta, vaan liput saa ensimmäisenä nappia painanut. Edessä oli siis hermoja raastava selaimen refresh-nappulan naputtelu, kunnes tuntien yrityksen jälkeen sain haluamani pääsyliput. Lippuja voi toki ostaa myös muista jälleenmyyntikanavista. Olen joskus kokeillut esimerkiksi Viagogoa, mutta siellä hinnat saattavat nousta moninkertaisiksi. UEFA myy liput joka vaiheessa samalla alkuperäisellä hinnalla ja takaa luotettavan toimituksen. Itselleni Ranskasta lähetetyt liput kolahtivat postiluukkuun toukokuun puolivälissä.
Pääsylippujen lisäksi myös majoituksen varaamisen suhteen kannattaa olla hyvissä ajoin liikkeellä. Lennot eivät sen sijaan ole yhtä kriittisiä, sillä vain häviävän pieni osa kisapaikalle saapuvista turisteista saapuu Suomen suunnalta. Paitsi tietenkin sitten, jos ihme tapahtuu ja Suomi pääsee mukaan kekkereihin. Tämä puolestaan helpottaisi pääsylippujen saamista, sillä pelaavien maiden kansalaisille on aina varattuna oma suurehko kiintiönsä. Aina kannattaa unelmoida. Oi Suomi on niin ihana! On meillä sauna, viina ja kirves! Oi Suomi on niin ihana!

EM-kisatunnelmaa on päässyt aiemmin kokemaan paikan päällä myös Kohteena maailma -blogin Rami. Laamanaaman maailma -blogin Tero oli puolestaan seuraamassa seurajoukkueiden Eurooppa-liigan finaalia toukokuussa Baselissa.
Jalkapallo
Madridin futiskummajainen Rayo Vallecano
Huipputason jalkapallo on kansainvälistä bisnestä, jossa useimmat seurat ja stadionit muistuttavat toisiaan. Madridin Vallecasin kaupunginosasta löytyy kuitenkin kummajainen, joka kulkee aivan omia polkujaan. Rayo Vallecanon ottelu on matka kaupunginosan sydämeen.
Matka Madridin ydinkeskustasta Vallecasiin vie täpötäydessä metrovaunussa vain reilun vartin, mutta maan pinnalle noustessa tuntuu kuin olisi saapunut eri kaupunkiin. Keskustan mahtipontiset rakennukset ja pittoreskit kujat tuntuvat kaukaisilta, kun katselen Vallecasin karuja kerrostaloja. Aivan ensimmäisenä Portazgon metroaseman portaita noustessa silmien eteen ilmestyy Vallecasin stadionin seinä. Jalkapalloseura Rayo Vallecano on Vallecasin suuri ylpeydenaihe ja suoranainen sydän. Se pelaa kotiottelunsa kirjaimellisesti keskellä kaupunginosaa.

Vallecas – jonka paikalliset kirjoittavat mielellään muotoon Vallekas – on suuri työläiskaupunginosa Madridin keskustan kaakkoispuolella. Tänne on muutettu vuosikymmenten saatossa niin muualta Espanjasta kuin Etelä-Amerikastakin. Suorastaan slummimaisessa maineessa ollut alue on siistiytynyt huomattavasti viime vuosina, mutta ympäristö on yhä rosoinen. Katukuvaan kuuluu ankeita tiiliseiniä, kuivuvia pyykkejä, perulaisia leipomoita ja kolumbialaisia ravintoloita. Stadionin ympäristössä ei voi olla huomaamatta joukkueelle omistettuja seinämaalauksia.

Rayo Vallecano eli vapaasti käännettynä Vallecasin Salama perustettiin toukokuussa 1924, joten se vietti äskettäin satavuotisjuhlia. Rayo ei ole kasvanut kaupungin jättiläisten Real Madridin tai Atlético Madridin kaltaiseksi suurseuraksi, mutta se on menestynyt kokoonsa nähden varsin hyvin. Rayo nousi Espanjan pääsarjaan ensi kertaa keväällä 1977, minkä jälkeen se on leimautunut sarjatasojen välillä seilaavaksi hissijoukkueeksi. Jos Rayo säilyy nyt kuluvan kauden päätteeksi La Ligassa, alkaisi ensi syksynä ennätyksellinen kuudes perättäinen kausi ylimmällä sarjatasolla. Viime kaudella Rayo sijoittui peräti kahdeksanneksi, minkä ansiosta se on historiansa toista kertaa mukana europeleissä. Konferenssiliigan lohkovaihe sujui mainiosti ja kansainväliset pelit jatkuvat Rayon osalta pudotuspeleillä maaliskuussa.

Vallecasin alue ja sen jalkapalloseura kuuluvat tiiviisti yhteen, sillä ne jakavat samat arvot. Rayo profiloituu työväenluokan seuraksi, jonka useimpien kannattajien poliittiset ajatukset asettuvat vasemmalle. Vallecasissa on perinteisesti riittänyt sekä sosialisteja että anarkisteja, ja siellä jaksettiin kapinoida Francon diktatuuria vastaan Espanjan lähihistorian synkkinä vuosina.

Rayo Vallecanolla vaikuttaa olevan oma selkeä ideologiansa, jossa yhteisöllisyys menee jopa menestyksen edelle. Seuran fanaattiset ultrakannattajat tunnetaan nimellä Los Bukaneros eli Merirosvot. Aktiivinen ryhmä taistelee fasismia, rasismia, muukalaisvihaa ja homofobiaa vastaan. Yksi tärkeä teema on myös kaupallisuuden vastustaminen. Fanit ovat protestoineet näkyvästi muun muassa television sanelemia otteluiden alkamisaikoja vastaan. Los Bukanerosin toiminnassa on tapahtunut ehkä joskus ylilyöntejäkin, mutta monissa tempauksissa on käytetty mielikuvitusta ja huumoria.

Jalkapalloseuran ja kaupunginosan läheisistä suhteista on monta tarinaa, joista yksi liittyy paikalliseen Carmen-nimiseen rouvaan. 85-vuotias leskirouva joutui häädetyksi kodistaan, jonka hänen poikansa oli ilmoittanut lainan vakuudeksi. Pelastajaksi ilmaantui Rayo Vallecano, joka lupasi maksaa Carmenin loppuiän asumisen. Rahaa tuli myös pelaajien lompakoista. Tapaus toimi toki myös hyvänä mainostemppuna, mutta taustalla oli varmasti aito halu toimia yhteisön hyväksi.

Yksi stadionin seinämaalauksista on omistettu Wilfred Agbonavbarelle, joka tunnetaan täällä tuttavallisesti nimellä Willy. Nigerialainen maalivahti pyrki 1990-luvun alussa Eurooppaan pelaamaan ja kävi esittäytymässä useissa eri seuroissa. Lievästi ylipainoisella tummaihoisella miehellä ei ollut kokemusta kotimaansa ulkopuolelta, mutta kaikkien muiden kieltäydyttyä Rayo tarjosi Willylle mahdollisuuden. Willy pelasi Vallecasissa kuusi vuotta nousten fanien suursuosikiksi. Erityisenä sankaritekona muistetaan nollapeli ottelussa, jossa Rayo kukisti Real Madridin. Uraa varjosti ikävä kyllä rasismi, jota kuului esimerkiksi juuri madridistojen suunnalta. Willy jäi peliuransa jälkeen kaupunkiin ja työskenteli muun muassa matkalaukkujen käsittelijänä Barajasin lentokentällä. Rakastettu hahmo menehtyi syöpään 48 vuoden iässä tammikuussa 2015, mutta hänet muistetaan Estadio de Vallecasilla ikuisesti.

Tavoitteenani on tietenkin päästä Rayo Vallecanon peliin, mutta juuri sitä varten meidän täytyi saapua tänne paikan päällä jo muutamaa päivää aiemmin. Kaikenlaisten matka- ja pääsylippujen ostaminen tapahtuu nykymaailmassa lähes poikkeuksetta netissä ja välillä tiketit saa haltuunsa ainoastaan mobiilisovellusten kautta. Vallecasissa kaikki on toisin, sillä Rayon liput myydään yhä vain ja ainoastaan stadionin luukulla. Lipunmyyntiajat sekä hinnasto ilmoitetaan seuran espanjankielisillä nettisivuilla, mutta vasta juuri lipunmyynnin avautuessa noin kolme päivää ennen peliä. Muille pääsarjatason seuroille tyypillisiä VIP-palveluita tai stadionkierroksia on turha etsiä.

Stadionin kulmalla toimiva pieni fanituotemyymälä on arki-iltapäivänä suljettu, mutta lipputoimisto löytyy rakennuksen toiselta puolelta. Jonoa ei ole ja onnistun hankkimaan lipun sujuvasti vajavaisellakin espanjan taidolla, kun olin opetellut valitsemani katsomonosan nimen valmiiksi. Tuntuu jotenkin tilanteeseen sopivalta maksaa vanhalla kunnon käteisellä, vaikka korttikin olisi luultavasti kelvannut.

Rayo Vallecanon kotiottelu Getafea vastaan pelataan perjantai-iltana. Metrojuna kohti Vallecasia on jälleen täynnä ja kyydissä näkyy jonkin verran punavalkoisiin pukeutuneita Rayon kannattajia. Tunnen viileän ilman raikkauden noustessani jo tutuksi tulleita portaita Estadio de Vallecasin kulmalle. Ilmapiiri on yllättävän rauhallinen, vaikka edessä on paikallisottelu. Getafen kotistadion sijaitsee vain reilun kymmenen kilometrin päässä, mutta näiden kahden seuran välillä ei silti vaikuta olevan erityisen suurta jännitettä. Yksi syy lienee ainakin se, että Getafe pitää verivihollisenaan tällä hetkellä alemmalla sarjatasolla pelaavaa Leganésia.

Kannattajia näkyy kerääntyneen kadun toiselle puolelle Mesón Moreno -ravintolaan. Stadionin kulmalle on pystytetty muutama myyntikoju, ja ostan matkamuistoksi Rayon kaulahuivin. Seuran fanituotteiden joukosta erottuu Isi Palazónille omistettu oma kaulaliina. Suomalaiseen korvaan hauskanniminen Isi on viihtynyt Rayossa jo kauan ja noussut paikalliseksi idoliksi. Väsymättä hiki kaljussa päässä uurastava mies sopii sekä pelitavaltaan että ulkonäöltään täydellisesti duunarikaupunginosan henkeen. Kaupan päälle tulee vasen jalka, jolla hyökkäävä keskikenttäpelaaja taikoo joskus lähes maagisia ratkaisuja.

Estadio de Vallecas valmistui vuonna 1976, joten se on saman ikäinen kuin minäkin. Ymmärrän siis hyvin, että stadionin rakenteissa näkyy pientä kulumaa. Ylimääräisiä viihdykkeitä tai mukavuuksia ei juuri ole, vaan tänne tullaan pelkästään jalkapallon vuoksi. Stadionilla on järjestetty vuosien saatossa myös konsertteja, ja täällä ovat esiintyneet esimerkiksi Queen, Metallica sekä Bob Dylan. Virallinen katsojakapasiteetti jalkapallo-otteluissa on 14 708, mutta loppuunmyytyjä pelejä nähdään lähinnä vain Real Madridin tai Barcelonan kaltaisia jättiläisiä vastaan. Tämän illan yleisömäärä nousee mukavaksi, vaikka parituhatta penkkiä jääkin tyhjiksi.

Siirryn hyvissä ajoin melko karuun katsomoon, jossa oma paikkani sijaitsee ylemmän katsomonosan alaosassa. Oman penkin löytäminen vaatii hetken ihmettelyä, sillä likaisten muovi-istuinten numeromerkinnät ovat kuluneet lähes näkymättömiin. Paikkojen löytäminen tuntuu aiheuttavan haasteita myös muille katsojille, ja kun kerran pääsen numeroinnista jyvälle, päädyn auttamaan muutamia myöhemmin saapuneita. Paikaltani on loistava näkyvyys lukuun ottamatta lähempää sivurajaa, joka jää osittain televisiokameroiden käyttämän tasanteen katveeseen.

Sekä Rayo Vallecano että Getafe lähtevät otteluun La Ligan tasaisen keskikastin joukkueina. Europeleihin oikeuttavat sijoitukset eivät ole mahdottoman kaukana, mutta toisaalta sarjapaikan säilyttäminenkin vaatii hyviä tuloksia. Ottelu onkin tasaista vääntöä, jossa ei juhlita näyttävillä maalintekotilanteilla. Isi Palazón erottuu tuttuun tapaan edukseen, mutta hänkään ei pysty tänä iltana ihmeisiin.

Los Bukaneros järjestää omassa päätykatsomossaan ensimmäisten kymmenen peliminuutin ajan kestävän jouluisen spektaakkelin. Penkit ovat aluksi tyhjiä ja alueella heiluu vain elokuvasta tuttu vihreä Grinch-hahmo. Tämän jälkeen katsomonosa muuttuu suureksi lahjapaketiksi, jonka alta koko kannattajajoukko lopulta ilmestyy esiin lippuja heiluttaen. Jos nyt ymmärsin kannanoton oikein, niin Grinch edusti tässä tapauksessa kaupallisuutta, joka pilaa jalkapallon. Ydinajatuksena lienee, ettei jalkapallo tunnu miltään ilman aitoja kannattajia.

Vallecasin stadionin erikoisuuksiin kuuluu, ettei siinä ole toista päätykatsomoa lainkaan. Syy on hyvin yksinkertainen, sillä katsomolle ei ole viereisten kerrostalojen vuoksi tilaa. Muutamilla parvekkeilla näkyy koko ottelun ajan ihmisiä, jotka saavat seurata peliä kotoaan käsin. Uutta syrjemmällä sijaitsevaa stadionia on joskus suunniteltu, mutta sellaista ei ole ainakaan toistaiseksi ryhdytty rakentamaan. Hyvä niin, sillä on vaikea kuvitella Rayoa pelaamassa kotiotteluitaan muualla kuin keskellä Vallecasia.

Avausmaali syntyy juuri ennen taukoa. Rayon Unai Lopez lähettää pitkän ristipallon rangaistusalueelle ja oikealta laidalta nouseva Jorge de Frutos laukoo suoraan ilmasta. Getafen maalivahti David Soria haparoi ja verkko heilahtaa. On liioiteltua verrata de Frutosin suoritusta Marco van Bastenin kuuluisaan EM-finaaliosumaan vuodelta 1988, vaikka se tuleekin tästä hieman vaatimattomammasta laukauksesta mieleen. Kaulahuivit viuhtovat kohti Vallecasin taivasta ja tunnelma on katossa. Rayo lähtee tauolle johtoasemassa.

Taukoa vietetään ämyreistä raikuvien rock-klassikoiden tahdissa. Toinen puoliaika alkaa Highway to Hellin hiljennyttyä. Kamppailu jatkuu tasaisena. Peli on tavallaan johtoasemassa olevan Rayon hallussa, mutta Getafe muistuttaa ajoittain vaarallisuudestaan. Sinisen joukkueen pieni mutta innokas kannattajaryhmä palkitaan juuri 90 minuutin täyttyessä. Luis Milla nostaa vapaapotkun boksiin ja Mauro Arambarri pääsee puskemaan vapaasti takanurkkaan. Omasta katselukulmastani näkee jo hyvissä ajoin, ettei Rayon maalivahdilla Augusto Batallalla ole mitään mahdollisuuksia torjuntaan.

Getafe tuntuu olevan tasapeliin tyytyväinen ja kuluttaa pitkäksi venyvällä lisäajalla sekunteja kaikin mahdollisin keinoin. Tilanne ei yllätä, sillä joukkueen kiistelty valmentaja José Bordalás tunnetaan konnankoukuistaan. Bordalás pyrkii tuloksiin keinoja kaihtamatta, kannustaa pelaajiaan erilaisiin koiruuksiin ja peluuttaa joukkueitaan tarvittaessa hyvin puolustusvoittoisesti. Toisaalta hänellä on kyky saada omistaan kaikki irti ja repiä pienillä resursseilla ihailtavan hyviä tuloksia. Tällä kerralla tuloksena on tasapeli 1–1, jota ei voi pitää suurena vääryytenä. Myös Rayon niukka voitto olisi ollut oikeutettu, ja kotijoukkueen kannattajat poistuvatkin lehtereiltä pettyneinä.

Vierailu rosoisella Estadio de Vallecasilla on kaltaiselleni jalkapalloromantikolle mieluisa kokemus. Euroopan jalkapallokartan kummajaisiin kuuluvassa Rayo Vallecanossa on samoja kulttiseuran piirteitä kuin esimerkiksi FC St. Paulissa tai Union Berlinissä, mutta Vallecasin ylpeys on jäänyt saksalaisseuroja tuntemattomammaksi. Toki Rayonkin toiminta on kaupallista, eivätkä pelaajat ole oman kylän poikia, mutta Vallecas tarjoaa Madridissa matkaileville jalkapallofaneille varmasti hyvin erilaisen kokemuksen Real Madridiin tai Atlético Madridiin verrattuna. Suuret stadionit ja maailmankuulujen tähtipelaajien näkeminen ovat monen futisfanin toivelistan kärjessä, ja ymmärrän tämän täysin. Haluan itsekin nähdä isoja pelejä maineikkailla areenoilla, mutta Madridissa vieraillessa on hyvä muistaa myös pieni ja sinnikäs Rayo Vallecano.
Lue myös koko matkasta kertova juttuni Madridin-matkan 20 kokemusta.
Lisätietoja seurasta löytyy Rayo Vallecanon nettisivuilta.
Katso Rayo Vallecano–Getafe-ottelun huippuhetket YouTubesta.
Jalkapallo
Stadionkierros Liverpoolin Anfieldilla
Satamakaupunki Liverpool tunnetaan ennen kaikkea musiikista ja jalkapallosta. Tutustuimme elokuun alussa Liverpool FC:n maineikkaaseen kotistadioniin Anfieldiin. Opastettu kierros vie kulissien taakse ja myös stadionin ympäriltä löytyy paljon nähtävää.
Kaksikerroksinen bussi kulkee parissakymmenessä minuutissa Liverpoolin keskustasta katsoen koillisessa sijaitsevaan Anfieldin kaupunginosaan. Peribrittiläisten kaksikerroksisten tiilitalojen takaa alkaa pian häämöttää yli 61 000 katsojaa vetävä stadion. Se on kohonnut paikallaan jo vuodesta 1884 lähtien.

Anfield oli alun perin kaupungin ensimmäisen jalkapalloseuran Evertonin kotikenttä. Everton voitti Anfieldilla ensimmäisen Englannin mestaruutensa, mutta ajautui stadionin omistajan kanssa riitoihin vuokran maksamisesta. Tilanne eskaloitui siihen pisteeseen, että Everton häipyi ovet paukkuen ja rakennutti oman areenansa Goodison Parkin vain kilometrin päähän. Anfieldin omistajan John Houldingin täytyi keksiä tyhjilleen jääneelle jalkapallokentälle käyttöä, joten hän päätti perustaa uuden seuran. Alun perin ehdotettu nimi Everton Athletic ei kelvannut Englannin jalkapalloliitolle, joten joukkueesta tuli Liverpool Football Club. Loppu on historiaa.

Saavumme paikalle melkein tuntia ennen etukäteen varatun stadionkierroksen alkamista, joten meille jää hyvin aikaa tutustua kaikkeen katsomoiden ulkopuolelta löytyvään. Kiinnitän heti aluksi huomiota ihmisten määrään. Sarjakausi ei ole vielä alkanut, eikä matkallemme osunut edes harjoitusottelua, mutta stadionin ympärillä liikkuu satoja ihmisiä. Jalkapallo on Liverpoolissa iso juttu ja The Redsillä riittää faneja ympäri maailman. En itse kuulu Liverpoolin kannattajiin, mutta olen aina arvostanut paljon tätä seuraa ja sen perinteitä.

Maailmankuulun päätykatsomon The Kopin edustalla komeilee Bill Shanklyn patsas. Skottimanageri saapui Liverpooliin joulukuussa 1959, kun seura oli tarponut jo useamman vuoden toisella sarjatasolla. Karismaattinen Shankly käänsi Liverpoolin kurssin ja rakensi pohjan tulevien vuosikymmenten menestykselle. Hän johdatti viidentoista vuoden aikana Liverpoolin kolmeen Englannin mestaruuteen ja voitti myös cup-pokaaleja. Seuran historian kenties merkittävimmän hahmon patsaan jalustassa lukee yksinkertainen mutta osuva teksti ”He made the people happy”.

Toinen stadionin ulkopuolelle pystytetty patsas kuvaa niin ikään rakastettua manageria Bob Paisleyta. Paisley voitti Liverpoolissa mestaruuden myös pelaajana, mutta hänet muistetaan ennen kaikkea 1970- ja 80-lukujen menestysmanagerina, joka saavutti sarjavoittojen lisäksi muun muassa kolme Euroopan cupin pokaalia. Patsaaseen on ikuistettu tilanne, jossa tuolloin vasta apuvalmentajana toiminut Paisley kantaa loukkaantunutta Emlyn Hughesia selässään pois kentältä. Hetki kuvaa erityisellä tavalla Paisleyn solidaarista ja joukkuehenkeä kohottanutta asennetta.

Yksi Liverpoolin pitkäaikaisen menestyksen avaimista on ollut Boot Room -perinne. Joukkueen valmennusryhmä alkoi Bill Shanklyn aikaan kokoontua pienessä pelikenkien säilytykseen tarkoitetussa huoneessa. Ajatuksia vaihdettiin epävirallisessa ympäristössä ja pelilliset ideat siirtyivät eteenpäin niin, että Boot Roomin koulimista apuvalmentajista saattoi tulla aikanaan Liverpoolin uusia päävalmentajia. Perinne päättyi 1990-luvulla Roy Evansin jäädessä viimeiseksi Boot Roomissa kasvaneeksi manageriksi. Alkuperäinen Boot Room tuhoutui stadionin remontin yhteydessä, ja Liverpool on sittemmin luottanut useampaankin mannereurooppalaiseen valmentajaan.

Pieni kierros stadionin ympärillä johtaa kukkameren laidalle. Portugalilaistähti Diogo Jota pelasi Liverpoolissa viisi kautta, kunnes hänen elämänsä päättyi auto-onnettomuuteen heinäkuun alussa. Traaginen onnettomuus tapahtui pian jalkapalloilijan omien häiden jälkeen, ja siinä menehtyi myös hänen veljensä André Silva.

On koskettavaa katsella paikalle tuotuja kukkia sekä erilaisia muistoesineitä. Ihmiset seisovat alttarimaisen asetelman vieressä hiljaa. Järkyttävä asia tuntuu jollain lailla yhdistävän Liverpoolin kannattajia entisestään ja surunvalitteluja on tullut myös muiden seurojen kannattajilta. Näin kerran itsekin Diogo Jotan. Syksyllä 2015 Paços de Ferreiran joukkuetta edustanut nuori hyökkääjä ei ollut vielä kuuluisa, mutta onnistui maalinteossa Portugalin liigan ottelussa Marítimoa vastaan Madeiralla.

Liverpoolin historiaan kuuluu muitakin tragedioita. Joukkue pelasi keväällä 1989 Englannin cupin välieräottelun Nottinghamia vastaan puolueettomalla kentällä Sheffieldissä. Poliisi epäonnistui ihmismassojen hallinnassa, ja liverpoolilaisten katsomonosaan pakkautui aivan liikaa kannattajia. Hillsborough’n stadionin rakenne ei ollut tuohon aikaan turvallinen suurille ihmismäärille, ja lopputulos oli katastrofi ihmisten tukehtuessa hengiltä. Hillsborough’n tapahtumat johtivat stadionien remontointiin ympäri Britanniaa. Seisomakatsomoista luovuttiin ja kenttiä reunustaneet korkeat aidat poistettiin. Liverpoolin pelipaitojen niskassa on uhrien lukumäärän mukainen pieni numero 97. Stadionilla olevaan muistomerkkiin on kirjoitettu kaikkien kuolleiden nimet ja sen sisällä palaa ikuinen tuli.

Stadionille johtavan Anfield Roadin varrella on useita pelaajia esittäviä muraaleja. Lähimpänä katsomoita näkyvät Liverpoolin kaikkien aikojen parhaan maalintekijän Ian Rushin kasvot. Muistan walesilaisen hyvin jo lapsuuteni lauantai-iltojen televisiolähetyksistä. Aulis Virtanen selosti Ylen kakkoskanavalla, kuinka ryhmittymät erottuivat mustavalkovastaanottimissa toisistaan. Liverpoolin pelatessa Ian Rush teki yleensä maalin. Anfield Roadin varrelta löytyvät myös esimerkiksi nykypelaajille Virgil van Dijkille ja Mo Salahille omistetut muraalit.

Kierrämme stadionia ympäri ja löydämme portin, jonka yläpuolelle on kirjoitettu seuran tunnuslause You’ll Never Walk Alone. Merseybeat-musiikki kukoisti 1960-luvun Liverpoolissa ja paikallisen Gerry & The Pacemakers -yhtyeen versio amerikkalaisesta You’ll Never Walk Alone -kappaleesta nousi vuonna 1963 listakärkeen. Liverpoolin kannattajat ottivat kappaleen pian omakseen ja sitä on laulettu jo vuosikymmenien ajan ennen jokaisen kotiottelun alkua. Toivorikkaat ja yhteisölliset sanat sopivat kieltämättä hyvin urheilujoukkueen hengennostatukseen.

Ostin liput opastetulle kierrokselle hyvissä ajoin etukäteen Liverpoolin virallisilta nettisivuilta. Perhelippu kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle maksoi kohtalaiset 73 puntaa. Kävijöitä on paljon, joten sisään pääsee aikaisintaan noin varttia ennen lippuihin merkittyä aikaa. Kaikille jaetaan kierroksen hintaan kuuluvat laitteet, joista voi kuunnella englanninkielistä selostusta kulloinkin kohdalla oleviin paikkoihin liittyen. Kokoon kerätylle ryhmälle lausutaan aluksi tervetulosanat, mutta kierroksen saa tehdä tästä eteenpäin omaan tahtiin. Selkeästi merkityn reitin varrella päivystää oppaita, jotka kertovat mielellään lisää stadionista ja juttelevat jalkapallosta muutenkin.

Nousemme aluksi liukuportaita pitkin stadionin yläosaan. Täältä kelpaa katsella maisemia kauas ympäristöön. Lähistöllä erottuu vielä vanha Goodison Parkin stadion, jolta Everton on juuri muuttanut 133 vuoden jälkeen vasta valmistuneelle Hill Dickinson Stadiumille Mersey-joen rantaan.

Käytävien seinillä on esitelty seuran historiaa ja menestysvalmentajia. Valkokankaalla esitetään lyhyt joukkueen kapteenin Virgil van Dijkin juontama video, minkä jälkeen pääsemme pääkatsomon yläosaan. Näkymä auringonpaisteessa kylpevälle virheettömälle nurmelle näyttää upealta. Täällä kyllä kelpaisi katsoa peli jos toinenkin.

Katsomossa päivystävä opas toivottaa kaikki tervetulleiksi Anfieldille – ”paitsi jos joku sattuu olemaan Manchesterista, niin tervetuloa helvettiin”. Liverpoolin ja Manchesterin kaupunkien välillä kytee ikivanha viha, joka tulee kärjistetysti esille urheilun yhteydessä. Erityisesti Englannin kahden menestyneimmän seuran Liverpoolin ja Manchester Unitedin välillä pelatut ottelut kuuluvat koko Euroopan kiihkeimpiin. Haluaisin tasapuolisuuden vuoksi vierailla joskus myös Unitedin perinteikkäällä kotistadionilla Old Traffordilla.

Kuljemme stadionin käytävien halki. Muutama virvokkeita ja pientä purtavaa myyvä kioski on auki, mutta meille ei ole ehtinyt tulla vielä nälkä. Seinillä riittää punaista väriä ja edelliskaudella voitettu Englannin mestaruus näkyy monessa paikassa.

Kierros jatkuu portaita pitkin yhä alemmas kentän tasolle. Saavumme aulaan, jonka kautta pelaajat voivat siirtyä parkkihallista suoraan omiin tiloihinsa. On mielenkiintoista tutustua ruokailuhuoneeseen, joka on varattu pelkästään pelaajille. Seinillä olevat tekstit korostavat joukkueen yhteisöllisyyttä. Huippu-urheilussa ratkaisevat erot syntyvät usein henkisellä tasolla, ja täällä voi aistia, että menestyksen eteen käännetään kaikki mahdolliset kivet.

Ruokailuhuoneesta edetään pukuhuoneisiin. Kotijoukkueen pukuhuoneessa näkyy punaista väriä ja pelipaidat on aseteltu nimikoiduille paikoille. Myös Diogo Jotan paita on reunimmaisena esillä. Varsin yksinkertaisen huoneen lattialla on suuri myyttistä Liver Bird -lintua esittävä seuran tunnus. Juttelen pukuhuoneessa harmaantuneen oppaan kanssa. Keskustelu kääntyy automaattisesti Sami Hyypiään, jota pidetään täällä seuralegendana. Kaikkien aikojen paras suomalaispuolustaja edusti Liverpoolia kymmenen vuoden ajan, kantoi yli kaksisataa kertaa kapteeninnauhaa ja voitti muiden palkintojen ohella myös Mestarien liigan.

Näemme ikonisen This is Anfield -kyltin, jonka alta pelaajat kävelevät kentälle. Nurmi näkyy houkuttelevasti suljetun lasioven lävitse, mutta emme pääse sisätiloista vaihtopenkeille saakka. Stadionkierrosten sisältö vaihtelee aina tilanteen mukaan, ja ainakin tänä päivänä reitti kentän laidalle on suljettu. Siirrymme sen sijaan lehdistöhuoneeseen, jossa on mahdollisuus kuvauttaa itsensä samalla paikalla missä pelaajat ja valmentajat jakelevat kommenttejaan.

Pääsemme vielä kierroksen päätteeksi The Kop -katsomon alaosaan. Liverpoolin innokkaimmat kannattajat ovat perinteisesti täyttäneet juuri tämän päätykatsomon. Kop-nimisiä katsomoita on Englannissa monia muitakin, mutta Anfieldin pääty on näistä ylivoimaisesti tunnetuin. Nimi tulee eteläafrikkalaisesta Spion Kop -kukkulasta, jolla britit kävivät kuuluisan taistelun buurisodassa vuonna 1900. Jalkapallofanien täyttämä jyrkkä katsomo muistutti muodoltaan sotilaiden kansoittamaa kukkulaa, ja nimi jäi elämään.

Anfieldin The Kop oli aikoinaan valtava, yli 27 000 katsojaa vetänyt katsomonosa. Nykyään sen kapasiteetti on yli puolet pienempi, sillä seisomapaikkojen tilalla on siistit sääntöjen mukaiset istuimet. Nykyinen The Kop on huomattavasti matalampi kuin vastapäinen Anfield Road Stand, koska stadionin takana ei ole ollut joka puolella yhtä runsaasti laajennustilaa. Haistelemme vasta leikatun ruohon tuoksua, kun kentänhoitaja tekee huolellisesti työtään nurmella. Stadion näyttää näin kentän laidalta nähtynä mahtavalta. Tunnelmoin paikalla hetken, kunnes jatkamme matkaa seuran museoon.

Museo ei ole mitenkään valtava, mutta esillä on vaikuttava kokoelma pokaaleja, pelipaitoja sekä muita muistoesineitä. Katselemme eräällä ruudulla pyörivän koosteen vuoden 2005 Mestarien liigan finaalista, jossa Liverpool nousi kolmen maalin takaa-ajoasemasta voittoon Milania vastaan. Myös Sami Hyypiä vilahtaa mukana kuvissa, mutta hänestä ei näy museossa muuta materiaalia. Vaikka Hyypiää täällä kovasti arvostetaankin, ei hän taida ihan mahtua legendojen ykkösriviin seurassa, jota ovat edustaneet Steven Gerrardin, Kenny Dalglishin, John Barnesin, Greame Sounessin tai Kevin Keeganin kaltaiset pelaajat.

Museossa esitellään tietenkin Liverpoolin voittamia pokaaleja, mutta mainitaan myös Heyselin tragedia. Liverpool kohtasi Juventuksen Euroopan cupin loppuottelussa keväällä 1985 pahasti rapistuneella Heysel-stadionilla Brysselissä. Ennen ottelua syntyneessä katsojien välisessä mellakassa menehtyi 39 ihmistä, joista suurin osa oli italialaisia. Huliganismin seurauksena kaikki englantilaiset seurat suljettiin kansainvälisistä kilpailuista viideksi vuodeksi ja Liverpool vielä kuudenneksikin kaudeksi.

Kun Liverpoolin europeliaresti lopulta syksyllä 1991 päättyi, kohtasi joukkue ensimmäiseksi Lahden Kuusysin. Punaiset murskasivat suomalaiset tylysti ottelussa, jossa vierasjoukkueen paidat herättivät liverpoolilaiskannattajissa ihmetystä. Niissä nimittäin komeili suurin kirjaimin KOP, ei tosin Anfieldin päätykatsomon vaan lahtelaisia sponsoroineen Kansallis-Osake-Pankin mukaan.

Käväisemme vielä lopuksi ihmettelemässä suurta fanituotekauppaa, josta löytyy mitä tahansa Liverpoolin punaisissa väreissä. Kahvikupit, pyjamat ja avaimenperät jäävät kuitenkin tällä kerralla ostamatta. Kaupan ulkoseinällä on seuran saavuttamista voitoista muistuttava The Champions Wall. Aika näyttää, muuttuvatko numerot nyt alkavalla kaudella vai joskus myöhemmin. Vierailu Anfieldilla oli sykähdyttävä kokemus, josta jäivät päällimmäisinä mieleen seuran pitkien perinteiden arvo sekä jalkapallon merkitys liverpoolilaisille ihmisille.
Lue myös muita Lähtöportin jalkapalloaiheisia juttuja.
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenUnelmien lomamatka New Yorkiin
-
Jääkiekko1 vuosi sittenNHL-jääkiekkoa New Yorkissa ja New Jerseyssä
-
Espanja1 vuosi sitten20 x Sevillan parhaat nähtävyydet
-
Eurooppa11 kuukautta sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Englanti1 vuosi sittenLontoon kuninkaallinen Kensingtonin palatsi
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: Top of the Rock
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan lomaviikon 10 elämystä
-
Italia11 kuukautta sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenHigh Line – New Yorkin paras kävelyreitti
-
Blogisynttärit1 vuosi sittenLähtöportti 9 vuotta


Meidän matkassa / Monna
19.6.2016 at 20:15
Mm-kisat Venäjällä kiinnostaisivat juurikin sen takia, että melkeinpä tuon lähemmäs Suomea kisoja tuskin tulee.. Mutta saas nähdä onnistuuko sinne pääsemään ja miltä tilanne parin vuoden päästä näyttää! Varmasti upea kokemus ja voisin kuvitella että juuri tuo pelkkä tunnelma paikan päälläkin on huikea!
Mika / Lähtöportti
20.6.2016 at 9:18
Eipä kisat juuri Pietaria lähemmäs voi tulla. Siellä on 7 kisaottelua, joten varsinkaan jos ei ole väliä mitä peliä menee katsomaan, niin uskoisin että lippujen saaminen on mahdollista.
Tunnelma paikan päällä oli huikea. Kisat näkyvät vahvasti katukuvassa ja faneja riittää kaupungilla melkein ympäri vuorokauden. Voi vain kuvitella millaiseksi meno yltyy viimeisten pelien aikaan, varsinkin jos isäntämaa on vielä mukana.
Kohteena maailma / Rami
20.6.2016 at 12:43
Kyllä sitä punaisen meren junakuvista kisatunnelman pystyi aistimaan ensi kuvista lähtien 🙂
Kisat paikan päällä on hieno kokemus! Ainoat miinukset on se, että tulee missattua paljon hyviä pelejä televisiosta. Toinen on se, että hotellihinnat on kyllä aika paljon kalliimmat kuin normaalisti.
MM-kisat on paikan päällä siitä vielä astetta parempi juttu, että siellä eri kansalaisuudet kannattajissa eroavat vielä huomattavasti enemmän toisistaan. Pelillisiä eroavaisuuksia tietysti on, mutta kyllähän EM-kisat ovat astetta kovemmat kuin MM-kisat. Argentiina ja Brasilia puuttuu, mutta EM-kisoissa on kaikki parhaat Euroopan maat mukana – MM-kisoihin ei kaikki pääse maanosakiintiön perusteella. Tai no parhaat pääsee, mutta rannelle jää paljon kovempia kuin monet kisoissa olevat.
Itselle oli vaikea päätös jättää nämä kisat väliin, vaikka sitä refresh-nappia tulikin hakattua pari päivää ahkerasti ja mietittyä eri vaihtoehtoja 😀
P.S. Kiitos linkkauksesta!
Mika / Lähtöportti
23.6.2016 at 13:41
Muiden pelien missaaminen on varsinkin kisojen vilkkaassa alkuvaiheessa tosi harmillista, mutta paikan päällä nähtyjen pelien vuoksi voi hieman uhrauksia tehdäkin. Joskus aikoinaan pyrin katsomaan kaikki kisamatsit, mutta tässä elämäntilanteessa se ei kotioloissakaan ihan onnistu. Näissä kisoissa tavoitteena 30 kokonaan nähtyä peliä 🙂
Tuo on varmasti totta, että esimerkiksi eteläamerikkalaiset ja afrikkalaiset fanit tuovat omine tapoineen huomattavasti lisää mielenkiintoa ja väriä tapahtumiin. Eurooppalaisten kesken erot ovat kuitenkin huomattavasti pienempiä. Kyllähän Euroopan taso on kova ja laaja muihin mantereisiin verrattuna. Tässä 24 joukkueen turnauksessakin vain Ukraina hävisi kaikki kolme alkulohkopeliään, joten heittopusseja ei ollut.