Jalkapallo
EM-kisahuumaa Lillessä ja Lensissä
Toteutin pitkäaikaisen unelmani ja pääsin kokemaan jalkapallon arvokisahuuman paikan päällä Ranskassa. Muutaman päivän pikavisiitin kohokohtia olivat kaksi stadioneilla nähtyä ottelua sekä kisakaupunkien kaduilla vallinnut riehakas tunnelma.
Yhdistimme EM-kisamatkan Espanjan Baskimaalla viettämäämme talonvuokrauslomaan. Muu porukka lensi Biarritzista kotiin, kun suuntasimme lankomiehen ja vaimon kanssa kohti Pohjois-Ranskaa. Kisojen seuraamisessa paikan päällä on se ikävä varjopuoli, että muilla paikkakunnilla pelattavia otteluita jää helposti näkemättä. Istumme perjantaisen avausottelun ajan TGV-junassa, jossa ei harmiksemme ole sen paremmin televisiota kuin kunnollista verkkoyhteyttäkään. Joudumme tyytymään ottelun seuraamiseen puhelimeen päivittyvistä uutisista.
Autojen torvet soivat, kun saavumme pian ottelun päättymisen jälkeen Lilleen. Ei jää epäselväksi, että Ranska on avannut kisat voitokkaasti. Kaupungin Fanzone, eli jättiscreenillä varustettu fanialue, sijaitsee aivan Lille Europen rautatieaseman vieressä. Kadut ovat täyttyneet eri maiden kannattajista, jotka virittelevät laulujaan sulassa sovussa keskenään.

Ensimmäinen omaan kisaohjelmaamme kuuluva ottelu pelataan lauantai-iltapäivänä Lensissä, jonne on vajaan tunnin paikallisjunamatka Lillestä. Vaunut täyttyvät lähinnä pelaavien maiden, eli Sveitsin ja Albanian kannattajista. Albanialle ottelu on suorastaan historiallinen, sillä kyseessä on maan ensiesiintyminen arvokisoissa. Matkassa on toki myös englantilaisia, sillä heitä riittää kaikkialle. Grimsby Townin hilpeät kannattajat kertovat kiertävänsä kolme ottelua, kunnes lähtevät kotiin nukkumaan. Kalastajakaupungin seura on juuri noussut Englannin neljännelle sarjatasolle ja sen tunnuslaulu tulee nopeasti tutuksi. You only sing when you’re fishing…

Lensin asemalta on helppo suunnistaa reilun kilometrin päässä sijaitsevalle stadionille punaisen massan mukana. Molempien joukkueiden kannattajat tunnustavat samaa väriä, joten faneja on vaikea erottaa toisistaan. Osan albanialaisista tosin tunnistaa perinteisistä qeleshe-hatuista, jotka tuovat mieleen lähinnä jättimäiset kananmunat. Matkan varrelle jäävät baarit ovat tupaten täynnä ja tunnelma on iloinen. Emme näe Lensissä ainuttakaan aggressiivista ihmistä. Joukkueiden kannattajat ottavat yhteiskuvia toisistaan veljellisessä hengessä ja keskittyvät hoilottamaan omia laulujaan.

Stadionin turvatoimet eivät juurikaan eroa normaaleista jalkapallo-otteluista. Ruumiintarkastuksen jälkeen siirrytään portille, jossa pääsyliput luetaan koneellisesti. Stadionin uumenissa myydään Tanskan luultavasti tunnetuinta olutta vain käytännössä alkoholittomana 0,5 prosentin versiona. Päädymme päätykatsomoon keskelle albanialaisia faneja, jotka ovat muutenkin katsomossa enemmistönä. Kannattajaryhmien välillä ei ole minkäänlaisia raja-aitoja tai turvamiesten rivistöjä. Täällä selvästi luotetaan väen käyttäytyvän hyvin, vaikka molempien maiden kannattajia on paikoitellen rinta rinnan. Ympärillämme istuvat albanialaiset elävät tapahtumissa joka solullaan ja alan väkisinkin samaistua heidän tunteisiinsa. Joukkueet saapuvat kentälle ja vastapäisen katsomon ylle nousee valtava Albanian lippu. Shqipëri, Shqipëri, Shqipëri!

Sveitsin Fabian Schär puskee ottelun avausmaalin jo viidennellä minuutilla. Albanian tuska vain kasvaa, kun kapteeni Lorik Cana ajetaan ulos puolta tuntia myöhemmin. Albanian kannattajat eivät luovuta ja buuaavat antaumuksella Sveitsin kosovolaistaustaisille pelaajille. Molemmissa joukkueissa on huomattavan paljon miehiä, jotka voisivat pelata tässä ”Kosovon derbyssä” kummalla puolella tahansa. Erityistä huomiota on saanut Xhakan perhe, jonka pojista pikkuveli Granit edustaa Sveitsiä ja isoveli Taulant Albaniaa.

Molemmilla joukkueilla on muutamia erinomaisia maalintekopaikkoja, mutta lisäosumia ei synny. Albania taistelee, mutta viimeinenkin toivo valuu Shkëlzen Gashin viime hetkillä hukkaamaan avopaikkaan. Yleisö poistuu hyvässä järjestyksessä. Alueelta pääsee ulos vain kapeasta portista, joten joudumme seisoskelemaan kauan väkijoukon keskellä. Porukka on hämmästyttävän hiljaista ja rauhallista, eikä kukaan hermostu odottamiseen. Kävelemme takaisin Lensin asemalle sveitsiläisten lehmänkellojen tahdissa. Emme mahdu Lillen suuntaan lähtevään junaan, vaan joudumme odottelemaan aseman portilla seuraavaa. Takanamme oleva väkijoukko alkaa hiljalleen hermostua ja kiroamista kuuluu niin englanniksi kuin saksaksikin. Onneksi meillä ei ole tulenpalavaa kiirettä. Olen joka tapauksessa tyytyväinen päätökseemme siitä, ettemme matkusta ottelupäivinä pitkiä matkoja. Ranskan junat saattavat olla varsinkin viimeaikaisten lakkojen vuoksi tunteja myöhässä tai peruuntua kokonaan. Otteluihin pääsyn varmistamiseksi kannattaa siis pyrkiä ottelupaikkakunnille hyvissä ajoin, mielellään edellisenä päivänä.

Elämä on muutakin kuin jalkapalloa, joten syömme illalla erinomaisen marokkolaisen aterian rauhallisessa La Menara -ravintolassa Lillen keskustassa. Ehdimme ruokailun jälkeen Fanzonen tuntumaan, kun Marseillessa pelattavaa Englannin ja Venäjän välistä ottelua on jäljellä vielä vartin verran. Ranskalaiset myhäilevät tyytyväisinä, kun Englanti menettää voiton viime hetkillä. Paikalla on englantilaisiakin, mutta he ottavat tilanteen melko tyynesti. Seuraamme, kuinka Brian haluaisi kovasti uimaan Flandresin rautatieaseman edessä olevaan suihkulähteeseen. Hän ehtii jo riisua paitansa ja antaa kännykkänsä ystävälleen, mutta veden äärellä päivystävien aseistettujen sotilaiden paikallaolo hillitsee menohaluja. Ehtiihän sitä uimaan Brightonissakin, sitten paremmalla ajalla…

Keskustan baarit täyttyvät seuraavaan iltaan valmistautuvista saksalaisista ja hieman turhautuneista englantilaisista. Näemme ohimennen pientä orastavaa kärhämää, mutta pahempaa ei pääse sattumaan. Sveitsiläiset istuvat iltaa voitosta nautiskellen. Englantilaisia ei väsytä ja heitä on paljon. Hoilotus raikuu läpi yön ja kuuluu hyvin hotellihuoneeseen saakka. Walking along, singing a song, walking in a Rooney wonderland…

Tutustumme sunnuntaina saksalaisfanien valtaamaan Lillen keskustaan. Huolestuneet tarjoilijat joutuvat rauhoittelemaan innokkaimpia, jotka säestävät laulujaan hakkaamalla terassien pleksiseiniä. Grand Place -aukion ympäristössä on hienoja rakennuksia. Kierrämme vanhankaupungin katuja ja käymme Notre Dame de la Treillen katedraalissa, joka on taideteoksineen yllättävän mielenkiintoinen. Tutustumme myös vanhojen muurien sävyttämään Citadellen puistoon, jossa on paljon lenkkeilijöitä. Lille on monin paikoin kaunis kaupunki, mutta sen keskeisimmät paikat ehtii kiertää päivässäkin, ellei aio perehtyä tasokkaaseen museotarjontaan.

Kisat näkyvät katukuvassa vahvasti. Lähes jokaisen kaupan ja ravintolan ikkunoilla näkyy Ranskan sekä muiden osallistuvien maiden lippuja. Leipomoissa myydään kisa-aiheisia leivoksia ja bussien näyttötaulussa saattaa vilkkua määränpään lisäksi Allez les Bleus -teksti. Tarjoilijoilla näkyy isäntämaata kannustavia asusteita ja rautatieasemilla voi pysähtyä pelaamaan pöytäjalkapalloa.

Muutaman missatun ottelun jälkeen tekee jo mieli nähdä joku ottelu televisiostakin. Saksalaisten valtaamilla terasseilla ei ole tilaa, eikä juuri telkkareitakaan. Pelastus löytyy Lille Europen rautatieaseman O’Conways-pubista, jossa saamme nauttia ruoasta ja Kroatian peliesityksestä Turkkia vastaan. Illan ohjelmassa on Saksan ja Ukrainan välinen ottelu Stade Pierre Mauroylla. Päätämme kävellä reilun tunnin matkan naapurikaupunki Villeneuve d’Ascqin puolelle. Näemme samalla kiinnostavaa laitakaupunkia, jossa riittää punertavia tiilitaloja sekä etnisiä ravintoloita. Joukko parrakkaita miehiä tulee juuri ulos muslimien rukoushuoneelta ja eräässä kadunkulmassa kenties turkkilaistaustainen perhe tanssii autostereoiden tahdissa. Useimmat muut tulevat stadionille metrolla, joten ehdimme melkein perille saakka, ennen kuin näemme mitään otteluun viittaavaa.

Lillen Stade Pierre Mauroy on yksi Ranskan moderneimmista stadioneista. Saksan kannattajia on runsaasti. Tunnelma on erinomainen, mutta silti tuntuu, että osa saksalaisfaneista saattoi käyttää parhaat voimansa jo lämmitellessään kaupungilla. Istumme Ukrainan fanikatsomon läheisyydessä ja käy selväksi, että myös sinikeltaisella joukolla riittää ääntä ja innostusta kiitettävästi. Aivan vieressämme on silti saksalaisia, jotka yhdistävät meidät suomalaiset paremminkin jääkiekkoon. Eräs Kaiserslauternin kannattaja innostuu ylistämään seuran suomalaista Alexander Ringiä.

Hallitseva maailmanmestari Saksa on ottelussa odotetun vahva, mutta toisaalta Ukrainakin hyökkää yllättävän vaarallisesti. Ukrainan maali tekisi ottelusta entistä mielenkiintoisemman, mutta Manuel Neuerin näyttävät torjunnat pelastavat Saksan. Shkrodran Mustafin puskema maali vie Die Mannschaftin johtoon. Ensimmäinen puoliaika on viihdyttävä ja vauhdikas. Toisella jaksolla Ukraina silminnähden väsyy. Saksan kokenut vaihtomies Bastian Schweinsteiger ratkaisee pelin lopullisesti viime hetkien maalillaan. Tuttu laulu raikuu entistä kovempana. Deutschlaaand, Deutschlaaaaand!

Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi miettinyt turnaukseen liittyviä turvallisuusriskejä etukäteen. Pariisin ja Brysselin terroriteot toivat uutisiin paljon keskustelua kisoihin kohdistuvista uhkista. Järkeilin kuitenkin, että todennäköisyys mahdollisen iskun osumisesta omalle kohdalle on häviävän pieni. EM-lopputurnaus pelataan kymmenellä paikkakunnalla ympäri Ranskaa. Yhteensä 51 ottelua näytetään myös jokaiseen kisakaupunkiin pystytetyillä fanialueilla. Tapahtumapaikkojen ympäristössä elää miljoonia paikallisia ja valtava määrä kisaturisteja. Ikäviä asioita voi tapahtua missä tahansa, myös Suomessa. On parempi toimia kuten ennenkin, eikä antaa pelkojen ohjailla elämää.

Kisakaupungeissa ei tullut oikeastaan mieleenkään pelätä mitään. Paikalliset jatkavat jokapäiväistä elämäänsä ja fanit laulavat aivan kuten pelien yhteydessä muuallakin. Katukuvassa on jonkin verran aseistettuja sotilaita ja poliiseja, mutta tämä ei ole mitenkään poikkeuksellinen näky Ranskassa. Olen tottunut vastaaviin joukkoihin Pariisin metro- ja rautatieasemilla jo vuosia sitten. Turvatoimia on, mutta ne eivät näy kisapaikoilla ylikorostetusti. Jokaisen kulkijan tarkka valvominen on yksinkertaisesti mahdotonta. Täytyy vain toivoa, ettei terrori-iskuja tapahdu jatkossakaan.
Kisojen yhteydessä tapahtuneet venäläisten ja britannialaisten huligaanien idioottimaiset yhteenotot ovat vallanneet uutisotsikot. Itse en onneksi joutunut todistamaan tappeluita tai mitään muutakaan ikävää. Jalkapallotapahtumat ovat niin suosittuja, että ne keräävät ympärilleen monenlaisia lieveilmiöitä. On ikävää, että siinä missä valtaosa väestä osaa pitää hienolla tavalla hauskaa, saapuu paikalle myös riidanhakuisia huligaaneja, joita itse peli ei välttämättä kiinnosta lainkaan.
Paikan päällä koettu EM-kisahuuma oli unohtumaton elämys, joka sai välittömästi suunnittelemaan uusia kisareissuja. Seuraavat MM-kisat pelataan kahden vuoden kuluttua Venäjällä. Pietariin olisi houkuttelevan nopea junayhteys, mutta kisoihin kohdistuvat korruptioepäilyt ja maan poliitikkojen myönteiset kommentit huligaanien toiminnasta saavat vielä harkitsemaan kisamatkaa. Neljän vuoden päästä pelattava seuraava EM-turnaus on jaettu poikkeuksellisesti kolmeentoista kaupunkiin ympäri Eurooppaa. Viimeistään silloin haluan taas ehdottomasti mukaan, esimerkiksi Roomaan, Dubliniin tai Kööpenhaminaan. Ja ainahan voi elää toivossa, että Suomi seuraisi Islannin esimerkkiä ja pääsisi vihdoin mukaan lopputurnaukseen. Sen verran kisakokemuksessa jäikin toivomisen varaa, etten osannut olla näkemissäni peleissä selkeästi kummallakaan puolella. Itselleni Suomen ohella myös Italian ottelut kelpaisivat yhtä hyvin, sillä oma tiivis suhteeni saapasmaan maajoukkueeseen alkoi viimeistään kesän 1990 MM-kisoissa. Myös Irlannin mahtavien fanien keskellä tuntisin varmasti olevani kuin kotonani.
Monet saapuvat kisapaikkakunnille vain nauttimaan yleisestä tunnelmasta, hoilaamaan maanmiestensä kanssa ja seuraamaan pelejä fanialueiden jättiruuduilta. Tapa on erityisen suosittu englantilaisten keskuudessa, sillä heitä on pelipaikoilla usein moninkertainen määrä stadionin kapasiteettiin nähden. Itselleni oleellisin vaihe kisamatkan suunnittelussa on silti pääsylippujen hankkiminen. Oletan lipunmyynnin toimivan samaan tapaan myös tulevissa turnauksissa, joten kerron vielä lopuksi lippujen hankintaprosessista.

Euroopan jalkapalloliitto UEFA aloitti lipunmyynnin tasan vuotta ennen lopputurnauksen alkamista. Liiton verkkosivuille rekisteröityneillä henkilöillä oli mahdollisuus hakea 1–4 lippua haluamiinsa otteluihin. Tarjolla oli joka otteluun neljä eri hintaryhmää. Halvimman kategorian liput alkulohkojen otteluihin maksoivat vain 25 euroa, kun taas finaalilipuista parhaille paikoille joutui pulittamaan 895 euroa. Tässä ensimmäisessä lipunmyyntivaiheessa alkulohkoja ei ollut vielä arvottu, joten tiedossa olivat vain otteluiden ajat ja paikat, ei pelaavia joukkueita. Yritin tässä vaiheessa saada kunnianhimoisesti lippuja puolivälieriin ja välieriin, mutta onni ei ollut suotuisa. Sain sen sijaan lohdutuspalkinnoksi hakemani paikat yhteen alkulohkopeliin, jossa lopulta kohtasivat Saksa ja Ukraina.
Lippuja voi hakea niin moneen otteluun kuin haluaa, mutta kaikkien omalle kohdalle osuneiden lippujen hinta veloitetaan ennalta ilmoitetulta luottokortilta automaattisesti heti arvonnan jälkeen. Jos veloitus ei esimerkiksi luottorajan ylittymisen takia onnistu, menettää hakija kaikki lippunsa.
Lipunmyynnin toisessa vaiheessa suoritettiin uuden lippukiintiön arvonta sen jälkeen, kun pelaavat joukkueet olivat selvillä. Yritin tässä vaiheessa hankkia lippuja matkaohjelmaan sopineeseen Sveitsin ja Albanian peliin, mutta onni ei ollut suotuisa. Onneksi oli vielä kolmas vaihe, jossa lipun saaneilla oli mahdollisuus myydä lippujaan pois UEFA:n virallisten verkkosivujen kautta. Kyseessä ei ole arvonta, vaan liput saa ensimmäisenä nappia painanut. Edessä oli siis hermoja raastava selaimen refresh-nappulan naputtelu, kunnes tuntien yrityksen jälkeen sain haluamani pääsyliput. Lippuja voi toki ostaa myös muista jälleenmyyntikanavista. Olen joskus kokeillut esimerkiksi Viagogoa, mutta siellä hinnat saattavat nousta moninkertaisiksi. UEFA myy liput joka vaiheessa samalla alkuperäisellä hinnalla ja takaa luotettavan toimituksen. Itselleni Ranskasta lähetetyt liput kolahtivat postiluukkuun toukokuun puolivälissä.
Pääsylippujen lisäksi myös majoituksen varaamisen suhteen kannattaa olla hyvissä ajoin liikkeellä. Lennot eivät sen sijaan ole yhtä kriittisiä, sillä vain häviävän pieni osa kisapaikalle saapuvista turisteista saapuu Suomen suunnalta. Paitsi tietenkin sitten, jos ihme tapahtuu ja Suomi pääsee mukaan kekkereihin. Tämä puolestaan helpottaisi pääsylippujen saamista, sillä pelaavien maiden kansalaisille on aina varattuna oma suurehko kiintiönsä. Aina kannattaa unelmoida. Oi Suomi on niin ihana! On meillä sauna, viina ja kirves! Oi Suomi on niin ihana!

EM-kisatunnelmaa on päässyt aiemmin kokemaan paikan päällä myös Kohteena maailma -blogin Rami. Laamanaaman maailma -blogin Tero oli puolestaan seuraamassa seurajoukkueiden Eurooppa-liigan finaalia toukokuussa Baselissa.
Englanti
National Football Museum Manchesterissa
Englantilaiselle jalkapallolle omistettu kansallinen museo on kiinnostava vierailukohde kaikille lajista kiinnostuneille. Olen vieraillut museossa nyt vajaan vuoden sisään jopa kahdesti. Nähtävillä on paljon historiallisia esineitä ja halukkaat pääsevät potkimaan palloa vähän itsekin.
Kävin Manchesterissa ensi kertaa viime kesänä, jolloin kaupunki kuului perhematkamme ohjelmaan. Vierailimme tuolloin myös National Football Museumissa, jonka voi laskea kaupungin päänähtävyyksien joukkoon. Kavereiden kanssa tehty keväinen jalkapallomatka suuntautui sekin hieman sattumalta juuri Manchesteriin, jolloin oli luonnollista palata museoon. Pääsyliput ovat monen muun brittimuseon tavoin voimassa kokonaisen vuoden, joten uusintavierailu oli itselleni ilmainen.

National Football Museum perustettiin alun perin Prestoniin vuonna 2001, mutta sille alettiin pian etsiä suuremman kävijämäärän toivossa parempaa sijaintia. Museo avattiin uudelleen heinäkuussa 2012 Manchesterin ydinkeskustassa, missä se onkin menestynyt mukavasti. Nyt jälkimmäisellä vierailulla maaliskuussa 2026 saavumme paikalle heti aamulla hieman ennen avaamisaikaa, jolloin oven taakse kertyy reilut parikymmentä futisturistia eri puolilta Eurooppaa.

Museon avarassa alakerrassa voi kuvauttaa itsensä Valioliigan ja Naisten Superliigan pokaalien kanssa. Täältä lähdetään siirtymään ylempiin kerroksiin, joissa varsinaiset näyttelyt sijaitsevat. Sisään virtaa tasaiseen tahtiin lisää ihmisiä, mutta näyttelytiloissa on silti miellyttävän väljää, kuten oli kesäisellä vierailullakin. Oma vierailuaika kannattaa varata etukäteen netistä pääsylipun ostamisen yhteydessä.

Toisen kerroksen Match Gallery on museon merkittävin osa, jossa varsinainen päänäyttely sijaitsee. Kierros alkaa jalkapallon syntyvaiheista ja jatkuu näyttelytilan halki kohti nykypäivää. Heti alkuun voi tutustua vaikkapa käsin kirjoitettuun sääntökirjaan vuodelta 1863.

Pelipaidat, pallot, otteluohjelmat, pääsyliput, valokuvat ja muut esineet kertovat konkreettisesti lajin historiasta. Eräässä vitriinissä esitellään myös brittifutiksen synkkää puolta huligaaneilta takavarikoitujen teräaseiden ja muiden ikävien esineiden muodossa.

Oma suhteeni englantilaiseen jalkapalloon on hieman ristiriitainen. Varhaisessa lapsuudessani television futistarjonta rajoittui lähinnä lauantaisiin lähetyksiin Englannin liigan otteluista, joten olen jollain tasolla seurannut brittifutista pienestä pitäen ja aihe herättää tältä osin nostalgisia tunteita. Toisaalta takana on myös ajanjaksoja, jolloin olen seurannut vain tuloksia ja katsonut Valioliigaa televisiosta ehkä pari peliä kaudessa.

Arvostan suuresti englantilaisen jalkapallon pitkiä perinteitä ja sitä, miten niitä edelleen vaalitaan. Ihailen myös, kuinka alempien sarjatasojenkin seuroilla on paljon kannattajia, jotka ovat omasta joukkueestaan aidosti ylpeitä ja käyvät uskollisesti niin koti- kuin vierasotteluissakin. Ymmärrän myös Valioliigan suosion syitä ja seuraan sarjaa nykyään melko tarkasti itsekin.

Kaikesta tästä huolimatta en ole kokenut brittijalkapalloa tai varsinkaan Englannin maajoukkuetta koskaan varsinaisesti omakseni. Jalkapalloon liittyvät intohimon kohteeni löytyvät ennen kaikkea Italiasta, jonka jalkapalloa olen seurannut 1980-luvun lopulta lähtien niin tiiviisti kuin olen pystynyt. Nyt kun pian alkavissa MM-kisoissa ei tälläkään kerralla nähdä saapasmaata, kääntyvät sympatiani Espanjan tai Argentiinan kaltaisten maiden suuntaan. Englannilla on toki vahva ja kiinnostava joukkue, johon mahtuu hyviä tyyppejäkin. En panisi pahakseni esimerkiksi Harry Kanen tai Marc Guéhin menestystä.

Näyttelysalin keskellä on edustava kokoelma palkintopokaaleja. Joiltakin näytöiltä voi katsella pätkiä menneistä peleistä ja siellä täällä on eri tavoin toteutettuja pieniä tietovisoja, joissa voi testata omaa tietämystään. Mieleen jää myös erään vitriinin takana jutteleva Gary Linekerin hologrammihahmo. Ja voihan täällä tietysti istahtaa myös vanhan Wembleyn alkuperäiselle puupenkille.

Museo keskittyy nimensä mukaisesti nimenomaan englantilaiseen jalkapalloon, joskin MM-kisoihin liittyen on esitelty muutaman vastustajankin pelipaita. Englannin miesten maajoukkue on voittanut vain yhden arvoturnauksen, joten vuoden 1966 kotikisojen maailmanmestaruutta muistellaan täällä edelleen suurella lämmöllä. Naisten joukkue on ollut viime vuosina menestyksekkäämpi, sillä se voitti Euroopan mestaruuden sekä 2022 että 2025 ja saavutti noiden kisojen välissä myös MM-hopeaa.

Naisten jalkapallo on museossa hyvin esillä. Näyttävä pronssipatsas esittää Lily Parria, joka kuuluu naisjalkapallon uranuurtajiin. Hän on myös ensimmäinen Englannin jalkapallon Hall of Fameen valittu nainen. Toinen museossa esitelty pioneeri Nettie Honeyball esiintyy vain salanimellään, sillä hänen oikeasta henkilöllisyydestään ei ole varmuutta. Nettie perusti vuonna 1894 ensimmäisen naisten jalkapalloseuran ja kävi taistelua tasa-arvon puolesta. Naisten pukeutuminen polvihousuihin edes urheilutarkoituksessa oli tuohon aikaan täysin pöyristyttävää.

Naisten jalkapallolla on Britanniassa ristiriitainen historia. Ottelut nousivat suureen suosioon erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin miehet olivat rintamalla. Pelien yleisötuloilla kerättiin huomattavia summia hyväntekeväisyyteen. Suosio alkoi pelottaa Englannin palloliiton herroja, minkä vuoksi naisten pelaaminen kiellettiin kohta sodan jälkeen kokonaan. Kielto purettiin vasta vuonna 1971, minkä jälkeen laji alkoi hitaasti kehittyä. Suosion kasvu on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana huomattavaa, ja Women’s Super League on nykyään vetovoimainen täysammattilaissarja. Naisten jalkapallo sai paikkansa englantilaisten sydämissä viimeistään kesällä 2022, kun Chloe Kelly tuuletti EM-finaalin voittomaalia loppuunmyydyllä Wembleyllä Lontoossa.

Museon kolmas kerros Play Gallery kutsuu nimensä mukaisesti pelaamaan. Täällä olisi mahdollisuus esimerkiksi laukoa kolme rangaistuspotkua kolmen punnan hintaan, mutta pitkä jono saa jättämään tämän kokemuksen väliin. Kokeilemme sen sijaan ilmaista Pass Master -peliä, jossa pallolla pitäisi osua kulloinkin valaistuna olevaan kohteeseen. Aika on tietenkin rajallinen ja homma osoittautuu yllättävän haastavaksi, varsinkin jos oma pelituntuma on jäänyt vuosien taakse.

Play Galleryyn on koottu monenlaista nähtävää, kuten vanhoja pelipalloja, pukukopeissa nähtyjä pelaajien tavaroita eri vuosikymmeniltä, tietokonepelien kansia tai Subbuteo-pöytäjalkapallopelin osia. Kokeilemme vielä lopuksi peliä, jossa täytyy tuomarin ominaisuudessa tehdä oikeat päätökset videolla näkyvissä tilanteissa. Tuomarit ansaitsisivat nykyistä enemmän kunnioitusta vaativasta työstään, jota ilman pelaaminen ei onnistuisi.

Play Galleryn ovella patsastelee Arthur Kinnaird, joka juhli aikoinaan voitettuja otteluita käsillään seisten. Kinnaird oli merkittävä hahmo englantilaisen jalkapallohistorian alkuvuosina. Hän voitti pelaajana FA Cupin viisi kertaa, joista viimeisen Old Etoniansin paidassa vuonna 1882. Kinnaird muistetaan sitäkin paremmin Englannin jalkapalloliiton puheenjohtajana, sillä hän hoiti tehtävää peräti 33 vuoden ajan. Itselleni Kinnaird on tuttu hahmo Netflix-sarja The English Gamesta, jossa hän on yksi päähenkilöistä.

Museon neljäs ja ylin kerros on nimeltään Score Gallery. Siellä oli ensimmäisellä vierailullani pieni muun muassa jalkapallolehtiin liittynyt näyttely, mutta nyt toisella kerralla koko kerros on näyttelyn vaihtumisen vuoksi suljettu. Kyseessä ei ole museon merkittävin osa, mutta kannattaa toki kurkata jos yläkerrassa olisi oman vierailun aikaan jotain mielenkiintoista.

Uloskäynnin yhteydessä on tietenkin kauppa, josta löytyy kaikenlaista aiheeseen liittyvää pelipaidoista, kirjoista, avaimenperistä ja lasinalusista lähtien. Museossa on myös oma kahvila. National Football Museum on hyvä museo, joka lähestyy lajia monesta eri kulmasta. Joukkoon mahtuu paljon tuttuja asioita sekä varmasti myös runsaasti uutta tietoa. Vitriineihin aseteltujen esineiden lisäksi löytyy sopivasti interaktiivisuutta. Vierailuajaksi on molemmilla kerroillani riittänyt noin puolitoista tuntia. Vaikka nämä museovierailut ovatkin olleet miellyttäviä, ei kokemus silti sykähdytä yhtä vahvasti kuin kunnon ottelu. Jalkapallo on parasta paikan päällä nähtynä tai pelattuna.
Lisätietoa löytyy National Football Museumin virallisilta nettisivuilta.
Englanti
Brittifutistunnelmaa aurinkoisessa Burnleyssa
Maaliskuisen Englannin-matkan ensimmäinen ottelu nähtiin Burnleyssa, jossa suunnistimme Pasin ja Teron kanssa Turf Moorin stadionille. Vaikka kotijoukkueen kausi onkin ollut vaisu ja pelin lopputulos nytkin maaliton, oli retki pieneen teollisuuskaupunkiin silti onnistunut.
Manchesterin tuntumasta löytyvä Burnleyn kaupunki oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa yksi maailman tärkeimmistä puuvillakankaiden valmistajista. Alueella oli myös useita hiilikaivoksia sekä konepajateollisuutta. Vaurautta tuoneiden tehtaiden savupiiput ovat sittemmin sammuneet, mutta kaupunkia yritetään saada uuteen nousuun nykyaikaista teknologiaa valmistamalla. Yksi on kuitenkin säilynyt kaupungissa toukokuusta 1882 lähtien, nimittäin jalkapalloseura Burnley Football Club.

Paikallisjunamatka Manchester Victorian asemalta Burnleyhin vie yhden puoliajan verran eli noin 45 minuuttia. Lauantaipäivänä on paljon matkustajia, mutta löydämme itsellemme silti jopa istumapaikat. Junamatkailu suosikkijoukkueen vierasotteluihin on Englannissa hyvin suosittua, joten kyydissä on nytkin muutama Bournemouthin punamustia värejä kantava fani. Perillä Burnleyssa odottaa mukava poutasää. Lähdemme suunnistamaan Google Mapsin avulla jalkapallostadionin suuntaan, jolloin päädymme hiljaiselle asuinalueelle. Näemme myös Leedsin ja Liverpoolin yhdistävän kanavan, joka on Burnleyn kohdalla korotettu virtaamaan kaupungin kattojen yläpuolella.

Ensimmäinen määränpäämme on The Royal Dyche -pubi, joka on nimetty valmentaja Sean Dychen mukaan. Aiemmin nimellä The Princess Royal toiminut pubi sai uuden ilmeen vuonna 2018, kun se juhlisti Burnleyn selviytymistä eurokentille yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sean Dyche esiintyy pubin tunnuksessa komeassa Tudor-tyylisessä asussa itsensä Henrik VIII:n tapaan.

Lempinimellä Ginger Mourinho tunnettu Dyche on täällä varsinainen kulttihahmo, sillä hän valmensi Burnleyta kymmenen vuotta. Menestys oli pieniin resursseihin nähden oikein hyvää ja Dychen omintakeinen persoona ihastutti kannattajia. Ginger Mourinhon suoraviivainen duunarifutis vetosi teollisuuskaupungin ihmisiin ja kaiken kruunasi Valioliigan seitsemäs sija, joka toi edellä mainitun paikan kansainvälisille kentille.

The Royal Dyche on täynnä lempinimellä The Clarets tunnettuun seuraan liittyvää rekvisiittaa lattiasta kattoon. Burnleylla on pitkät perinteet, sillä se on yksi syksyllä 1888 käyntiin potkaistun Englannin jalkapalloliigan kahdestatoista perustajajäsenestä. Burnleyn lisäksi myös Aston Villa, Everton sekä pari vuotta sitten tutuksi tullut Wolverhampton ovat tuosta joukosta mukana Valioliigassa nyt kuluvalla kaudella. Burnley on saavuttanut kaksi Englannin mestaruutta, joista tuoreempi on keväältä 1960.

Kiertelemme hetken pubin sisätiloissa, mutta siirrymme pian aurinkoiselle pihalle, jonka yläterassilta löytyy vapaa pöytäkin. Seuran tunnusvärit viininpunainen ja vaaleansininen näkyvät kaikkialla. Tunnelma on lähestyvästä ottelusta huolimatta leppoisa, eikä ilmassa ole suuremmin kannattajien uhoa. Muutama lyhyt kannatuslaulu toki kajahtaa aika ajoin. Tuntuu mahtavalta nauttia lämpimästä kevätauringosta juuri täällä.

Kulman takaa löytyy vielä entistäkin parempi aurinkokatsomo, jossa saa istahtaa stadionista muistuttaville penkeille. Samalla voi vaikka seurata, kuinka lapset potkivat pienellä tekonurmialueella palloa maaliin. Taustalla aukeaa tyypillinen lancashirelainen maisema.

The Royal Dychen naapurissa toimii muitakin jalkapallohenkisiä pubeja, kuten The Turf sekä Vintage Claret. Jätämme ne tällä kerralla väliin ja tyydymme ihailemaan rakennusten seiniin tehtyjä muraaleja. Yksi niistä esittää Vincent Kompanya, joka valmensi The Claretsia parin kauden ajan ennen siirtymistä nykyiseen tehtäväänsä Bayern Münchenin ruoriin.

Pubista on vain maalipotkun mittainen matka Turf Moorin porteille. Burnley pelasi täällä ensi kertaa helmikuussa 1883, joten stadionilla on kunnioitettavan pitkä historia. Nykyinen kapasiteetti on suurin piirtein 22 000 katsojaa. Ostan seuran virallisesta kojusta kaulaliinan matkamuistoksi. Viininpunainen väri on mielestäni varsin tyylikäs.

Suunnistamme stadionin sisätiloihin, joissa voi haukata pientä välipalaa. Piiraat kuuluvat perinteisiin brittiläisiin ottelueväisiin, ja valitsemani viiden punnan hintainen juusto-sipulipiiras osoittautuu hämmästyttävän herkulliseksi. Sen voimalla on hyvä siirtyä Turf Moorin lehtereille. Olemme päätyneet Burnleyhin, koska tämä peli oli helppo yhdistää saman viikonlopun kamppailuun Manchester United–Aston Villa. Burnleyn heikko kausi on johtanut siihen, että Valioliigapelien tikettejä saa helposti seuran nettisivuilta. Hintahaarukka asettuu 30–55 puntaan. Parituhatta istuinta jää tyhjäksi, mutta iltapäivän yleisömäärä on silti mukava.

Turf Moor muodostuu hyvin brittiläiseen tapaan neljästä erillisestä katsomosta. Oma valintamme North Stand on eräänlainen pääkatsomo, josta näkyy vastapäisen Bob Lord Standin ylitse vehreälle maaseudulle. Tuntuukin melkein siltä kuin katselisi sekä jalkapalloa että Emmerdalea yhtä aikaa. Päätykatsomoista Jimmy McIlroy Stand on paljon korkeampi kuin vastapäinen Barnfield Construction Stand, josta osa on varattu vieraskannattajille.

Burnley lähtee maaliskuun puolivälissä pelattavaan otteluun Valioliigan toiseksi viimeiseltä sijalta kaukaa putoamisviivan alapuolelta. Viime vuosina kovasti vahvistunut etelärannikolta ponnistava Bournemouth majailee sen sijaan sarjataulukon keskivaiheilla ja tavoittelee yhä paikkaa ensi kauden europeleihin. Lempinimellä The Cherries tunnettu vierasjoukkue luokin ottelun ensi minuuteilla pari lupaavaa tilannetta, mutta Martin Dúbravkan vartioima Burnley-maali pysyy täpärästi koskemattomana.

Turf Moorilla on hakemaamme peribrittiläistä tunnelmaa ja sopivasti historian havinaa. Hyvin suuri osa katsojista on paikallisia, vaikka katsomossa vaikuttaakin olevan myös jonkin verran meitä ulkomaalaisia. Peli aaltoilee ensimmäisellä puoliajalla mukavasti, ja molemmat joukkueet saavat muutamia lupaavan näköisiä tilaisuuksia johto-osuman tekemiseen.

Vierasjoukkueen kehuttu baskivalmentaja Andoni Iraola luottaa aggressiiviseen pelitapaan, joten Scott Parkerin luotsaama Burnley ei saa pitää palloa rauhassa. On mielenkiintoista seurata esimerkiksi kotijoukkueen kokeneen pelintekijän James Ward-Prowsen sekä yleisön suosikiksi nousseen puolustajan Maxime Estèven tekemistä. Bournemouthin riveissä erottuu esimerkiksi varmaotteinen Marcos Senesi, mutta pidän myös Alex Scottin otteista. Taitava keskikenttäpelaaja jaksaa uurastaa myös puolustussuuntaan.

Paras maalintekopaikka avautuu hieman ennen taukoa Burnleyn Jaidon Anthonylle. Aivan maalin edustalla olisi riittänyt pikkunätti sijoituskin, mutta Anthonyn vedossa on rutkasti tautia takana ja pallo tärähtää voimalla ylärimaan. Tauon viettoon lähdetään viileän tuulen puhallellessa Turf Moorin katsomoon. Tulostaululla loistavat numerot 0–0.

Toinen puoliaikakin on tasainen. Molemmat joukkueet luovat muutaman vaarallisen tilanteen, mutta viimeistely ontuu. Vieraiden Marcus Tavernier ampuu tulisesti, mutta pallo kaartaa tolppaa hipoen ohi maalin. Burnleyn hollantilaiskärki Zian Flemming pääsee puolestaan puskemaan lähietäisyydeltä, mutta hänkään ei osu tolppien väliin. Peli päättyy muutamista viime hetken hässäköistä huolimatta maalittomana, mikä lienee pettymys kaikille osapuolille. Tasapeli sinänsä oli kyllä oikeudenmukainen lopputulos tiukalle väännölle.

Katselemme pelin jälkeen stadionin ulkopuolella olevaa Turf Moor Memorial Gardenia. Pieni puisto on omistettu edesmenneille Burnleyn pelaajille ja kannattajille. Koskettavat muistolaatat kertovat paljon jalkapallon merkityksestä paikalliselle yhteisölle.

Koko puutarha sai alkunsa siitä, että monet kannattajat olivat toivoneet tuhkiensa sirottelua Turf Moorin nurmelle. Tämä ei ole käytännön syiden vuoksi mahdollista, mutta on hienoa että niin moni on saanut nyt nimensä melkein rakastamansa stadionin kylkeen.

Kävelemme viilenevässä illassa Burnleyn ydinkeskustaan. Viima puhaltaa pitkin kävelykatu Saint James’s Streetiä, joka on käytännössä autio. Kaikki liikkeellä olevat ihmiset näyttävät pakkautuneen pariin avoinna olevaan pubiin. Etsimme hetken ruokapaikkaa, kunnes päädymme The Tipsy Fork Bar and Kitcheniin. Sympaattisesta ravintolasta saa kaipaamaamme fish & chipsiä, tummaa irlantilaista olutta sekä lämpimän paikan istua, siitäkin huolimatta ettei pöytämme vieressä heiluva ulko-ovi tahdo pysyä millään kiinni. Seurailen syödessäni, kuinka paikalliset toppatakkeihin ja shortseihin pukeutuneet koulupojat potkivat palloa pitkin kävelykatua. Ehkä joku heistä kantaa vielä joskus Burnleyn paitaa Turf Moorilla.

Burnleyssa oli mukava käydä katsomassa peliä, mutta tuskinpa tänne tarvitsee muuten turistimatkalle tulla. Tai jos nyt sittenkin tulisin, niin voisin käydä keskustan ulkopuolella tutustumassa vaikuttavaan Towneley Hall Museum & Art Galleryyn, näyttävään Gawthorpe Hall -kartanoon tai kaupungin puuvillahistoriasta kertovaan Queen Street Mill Textile Museumiin. Moni kuitenkin yhdistää Burnleyn nimen ensisijaisesti jalkapalloon, eikä tämä muutu vaikka joukkue pudonneekin tänä keväänä Valioliigasta Championshipiin. Burnley Football Club on ollut tärkeä osa paikallista identiteettiä jo pian puolentoista vuosisadan ajan, ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. Up the Clarets!
Lue myös matkan toisesta pelistä kertova juttu Valioliigaa Manchesterin Old Traffordilla.
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Suomi1 vuosi sittenHiihtoloma Suomutunturin maisemissa
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Bosque de Los Enigmas
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: One World Observatory
-
Ranska11 kuukautta sittenPariisin-viikon monet kokemukset
-
Ranska11 kuukautta sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame


Meidän matkassa / Monna
19.6.2016 at 20:15
Mm-kisat Venäjällä kiinnostaisivat juurikin sen takia, että melkeinpä tuon lähemmäs Suomea kisoja tuskin tulee.. Mutta saas nähdä onnistuuko sinne pääsemään ja miltä tilanne parin vuoden päästä näyttää! Varmasti upea kokemus ja voisin kuvitella että juuri tuo pelkkä tunnelma paikan päälläkin on huikea!
Mika / Lähtöportti
20.6.2016 at 9:18
Eipä kisat juuri Pietaria lähemmäs voi tulla. Siellä on 7 kisaottelua, joten varsinkaan jos ei ole väliä mitä peliä menee katsomaan, niin uskoisin että lippujen saaminen on mahdollista.
Tunnelma paikan päällä oli huikea. Kisat näkyvät vahvasti katukuvassa ja faneja riittää kaupungilla melkein ympäri vuorokauden. Voi vain kuvitella millaiseksi meno yltyy viimeisten pelien aikaan, varsinkin jos isäntämaa on vielä mukana.
Kohteena maailma / Rami
20.6.2016 at 12:43
Kyllä sitä punaisen meren junakuvista kisatunnelman pystyi aistimaan ensi kuvista lähtien 🙂
Kisat paikan päällä on hieno kokemus! Ainoat miinukset on se, että tulee missattua paljon hyviä pelejä televisiosta. Toinen on se, että hotellihinnat on kyllä aika paljon kalliimmat kuin normaalisti.
MM-kisat on paikan päällä siitä vielä astetta parempi juttu, että siellä eri kansalaisuudet kannattajissa eroavat vielä huomattavasti enemmän toisistaan. Pelillisiä eroavaisuuksia tietysti on, mutta kyllähän EM-kisat ovat astetta kovemmat kuin MM-kisat. Argentiina ja Brasilia puuttuu, mutta EM-kisoissa on kaikki parhaat Euroopan maat mukana – MM-kisoihin ei kaikki pääse maanosakiintiön perusteella. Tai no parhaat pääsee, mutta rannelle jää paljon kovempia kuin monet kisoissa olevat.
Itselle oli vaikea päätös jättää nämä kisat väliin, vaikka sitä refresh-nappia tulikin hakattua pari päivää ahkerasti ja mietittyä eri vaihtoehtoja 😀
P.S. Kiitos linkkauksesta!
Mika / Lähtöportti
23.6.2016 at 13:41
Muiden pelien missaaminen on varsinkin kisojen vilkkaassa alkuvaiheessa tosi harmillista, mutta paikan päällä nähtyjen pelien vuoksi voi hieman uhrauksia tehdäkin. Joskus aikoinaan pyrin katsomaan kaikki kisamatsit, mutta tässä elämäntilanteessa se ei kotioloissakaan ihan onnistu. Näissä kisoissa tavoitteena 30 kokonaan nähtyä peliä 🙂
Tuo on varmasti totta, että esimerkiksi eteläamerikkalaiset ja afrikkalaiset fanit tuovat omine tapoineen huomattavasti lisää mielenkiintoa ja väriä tapahtumiin. Eurooppalaisten kesken erot ovat kuitenkin huomattavasti pienempiä. Kyllähän Euroopan taso on kova ja laaja muihin mantereisiin verrattuna. Tässä 24 joukkueen turnauksessakin vain Ukraina hävisi kaikki kolme alkulohkopeliään, joten heittopusseja ei ollut.