Portugali
Madeiran patikkaretket: Cristo Rei – Ribeira Granden laakso

Paul da Serran ylängön seudulla on useita suosittuja levadareittejä, kuten 25 lähteelle ja Riscon putouksille johtavat polut. Valitsimme niiden sijasta kahden helppokulkuisen reitin yhdistelmän, jonka aikana saimme nauttia niin avarista maisemista kuin metsän vehreydestäkin omassa rauhassamme.
Madeiralla on niin paljon houkuttelevia patikkapolkuja, että sopivan reitin valitseminen on usein vaikeaa. Haimme tällä kertaa helppokulkuista vaihtoehtoa, jonka varrella ei tarvitsisi pelätä ruuhkia. Löysin käyttämästäni opaskirjasta kahden reitin yhdistelmän, jossa kuljetaan ensin Cristo Rei -patsaalta Nossa Senhora de Fátiman kappelille ja sieltä vielä Ribeira Granden laaksoon. Ensimmäisen osuuden pituus yhteen suuntaan on viisi kilometriä ja jälkimmäisen kolme ja puoli kilometriä. Koska paluu on samaa polkua pitkin, kertyy taivalta kaikkiaan 17 kilometriä. Matka tuntuu kauniin luonnon keskellä kulkevilla tasaisilla poluilla paljon lyhyeämmältä kuin ennalta kuulostaa.
Suunnittelemamme reitti sijaitsee Paul da Serran ylängöllä Madeiran keskiosassa. Lähtöpaikan Cristo Rei eli pieni kristuspatsas ei ole merkittävä nähtävyys, mutta löydämme sen navigaattorin avulla helposti. Pysäköin auton päällystämättömälle tasanteelle, nostan repun selkään ja lähdemme kävelemään. Kylmä tuuli puhaltaa kasvoille ja sää tuntuu paljon viileämmältä kuin Funchalista lähtiessämme.
Pari lehmää seuraa menoamme, kun palaamme autotien reunaa pitkin alamäkeen. Etsimämme levada eli kastelukanava löytyy helposti parin minuutin kävelyn jälkeen. Lähdemme seuraamaan sitä virtauksen suuntaisesti länteen päin. Pelkäsin reitin olevan tylsää pellon keskellä kulkemista, mutta polku on onneksi paljon mielenkiintoisempi. Kuljemme loivahkolla rinteellä enimmäkseen niin, että vieressämme on jyrkänteiden sijasta niittyjä. Tämä reitti soveltuu siis erinomaisesti myös korkeanpaikankammoisille.
Kirkas sää takaa mahtavat maisemat aina kaukana alhaalla siintäviin kyliin sekä niiden takana kimaltavalle merelle saakka. Avointa reittiä ei voi kuvailla dramaattiseksi, mutta se on tällaisella säällä kiistattoman kaunis.
Kapeaa polkua pitkin on helppo kulkea, kunhan vain muistaa katsoa eteensä. Vapaana laiduntavat lehmät ovat jättäneet jälkensä, joten joku voisi nimetä tämän taipaleen vaikka liukumiinalevadaksi. Cristo Rei häämöttää takanamme vielä pitkään, kunnes katoaa viimein rinteiden taakse.
Madeiralla tuotetaan uusiutuvaa energiaa. Ohitamme suuria aurinkopaneeleja ja kauempana pyörii myös muutamia tuulimyllyjä.
Polku kapenee välillä tiheän pensaikon väliin, mutta pitkät ulkoiluhousut suojaavat onneksi teräviltä piikkiherneiden oksilta.
Syksy on värjännyt saniaisia ruskeiksi ja taivaalla kaartelee muutama haukaksi arvelemani lintu. Jaloissamme hyppii heinäsirkkoja ja matelee etanoita. Näemme myös pari perhosta sekä levadassa uivan sammakon. Raikasta ilmaa on harvinaisen helppo hengittää.
Ohitamme laiduntavia lehmiä. Yksi niistä on asettunut syömään keskelle kapeaa polkua. Odottelemme hetken, kunnes ruohoa rouskuttava sarvipää etenee omaan tahtiinsa väljempään paikkaan. Reitti on miellyttävän hiljainen. Kohtaamme viiden kilometrin pätkällä vain kaksi pientä seuruetta. Saavumme vaatimattomalle Nossa Senhora de Fátiman kappelille autotien varteen ja istahdamme sen ulkopuolelle hetkeksi. Termospullosta kaadettu tee lämmittää mukavasti ja lähdemme hyvillä mielin taipaleemme toiselle osuudelle.
Tien varressa on Rabaçalin parkkipaikka, jonne on pysäköity paljon autoja. Lähes kaikki muut ovat suunnanneet 25 lähteelle tai Riscon putouksille, mutta me käännymme opaskirjan suosittelemalle hiljaisemmalle levadalle Ribeira Granden laaksoon. Polku erkanee pian parkkipaikan jälkeen päällystetystä tiestä, jota pitkin muut taivaltavat.
Leveää vesikanavaa seuraa helppokulkuinen polku, jota reunustaa aluksi tiivis kasvillisuus. Muita kulkijoita on vähän, sillä kohtaamme loppuretken aikana enää neljä pariskuntaa. Kierrämme Rabaçalin laakson ympäri ja huomaamme edellä mainitun parkkipaikan myöhemmin kapean rotkon vastakkaisella reunalla.
Auringonpaiste saa ympäristön näyttämään todelliselta satumetsältä. Valo siivilöityy kauniisti polun ylle kasvaneiden oksien välistä. Levadassa uivat kalat pyrähtelevät edestakaisin hurjaa vauhtia.
Välillä puiden välistä aukeaa huikeita maisemia uskomattoman vihreille vuorille ja kukkuloille. Kävelemme kostean kallioseinämän ja syvän rotkon välissä. Alas putoaminen olisi kohtalokasta, mutta polku on helppokulkuinen, emmekä missään vaiheessa joudu aivan reunalle. Kasvillisuus lieventää huimausvaaraa, mutta tällä reitillä ei ole lainkaan kaiteita. Luonnehtisin polkua täysin turvalliseksi, kunhan vain muistaa jyrkänteen olemassaolon eikä tee ajattelemattomia loikkia.
Saavumme kapeille kiviportaille, joiden vieressä levada syöksyy alaspäin. Muita ylä- tai alamäkiä ei oikeastaan tulekaan vastaan. Kiipeämme portaat varovasti ylös.
Huomaamme suuret mustikkapensaat, joista osa on levittäytynyt polun päälle. Kurkottelemme muutamia marjoja maistiaisiksi. Tuntuu oudolta poimia mustikoita oman pään yläpuolelta. Marjat ovat hyviä, mutta paras satokausi näyttäisi näin lokakuussa olevan jo ohitse. Löydämme myös karhunvatukoita, mutta ne eivät ole kovin makeita.
Näemme lopulta pienen vesiputouksen, joka on levadan lähde ja reitin päätepiste. Kiipeilemme kivenlohkareiden ylitse putouksen alla kimaltavan lammen rantaan. Syömme eväsleipämme ja tyhjennämme termospullon. Paikka on kaunis, mutta viilenevä sää pakottaa meidät lähtemään paluumatkalle. Aurinko on kadonnut pilvien taakse.
Joudumme levadaretkille tyypilliseen tapaan palaamaan koko saman reitin takaisin lähtöpisteeseemme. Menomatkaan kului kaikkine taukoineen lähes kolme tuntia. Paluu sujuu selvästi nopeammin, koska valokuvat on jo otettu ja pysähtelemme vähemmän. Vieressä virtaavalla vedellä on rauhoittava vaikutus ja askeleet vievät eteenpäin kuin itsestään. Alan ymmärtää vaeltajia, jotka puhuvat kävelyn ja meditaation yhteydestä. Tekee myös hyvää ihailla maisemia muutenkin kuin kameran linssin läpi.
Usva alkaa nousta, kun saavumme Rabaçalin autioituneelle parkkipaikalle. Tuntuu vaikealta uskoa, että taivallamme viimeisen etappimme Nossa Senhora do Fátiman kappelilta takaisin Cristo Reille edelleen samana päivänä kuin tullessamme. Aurinkoiset maisemat kauas merelle ovat enää kaukainen muisto. Jos olisimme joutuneet vaeltamaan molempiin suuntiin yhtä surkeassa säässä, ei tästä levadasta olisi jäänyt paljoa kerrottavaa. Sumu muuttuu entistä sankemmaksi ja yltyvä tuuli kiidättää harmaita pilviä ympärillämme. Sadekuuro pakottaa kaivamaan repun pohjalle sullotut sadetakit esiin.
Jostain sumun keskeltä kaikuu miehen ääni, jonka tulkitsemme lehmien kutsuhuudoksi. Eläimet ovat kaikonneet laitumilta, tai ainakaan emme erota sumun keskeltä ainoatakaan elävää hahmoa. Paluumatka tuttua polkua pitkin ei ole oikeastaan tylsä, koska tuntuu kuin olisimme täysin toisessa maailmassa. Harmaaseen usvaharsoon sekoittuu hieman vihreää ja ruskeaa, eikä Madeira näytä enää mainoskuvien paratiisilta. Vain paimenen toistuvat huudot rikkovat aavemaisen hiljaisuuden.
Saavumme lopulta takaisin Cristo Reille. Erotamme patsaan vasta muutaman kymmenen metrin päästä. Automme seisoo edelleen tasanteella, jonka toisella laidalla yksinäinen lehmä syö ruohoa. Suuntaamme kohti Funchalin valoja jälleen yhtä antoisaa retkeä rikkaampina.
Tästä blogista löytyy myös kohdeopas 10 x Madeira sekä Johdatus Madeiran levadoille. Näistä jälkimmäinen sisältää linkkejä tarkempiin kuvauksiin saarella tekemistäni patikkaretkistä.

Portugali
Cabo da Roca – ajatuksia maailman reunalla

Portugalissa sijaitseva Cabo da Rocan niemi on manner-Euroopan läntisin paikka. Olen käynyt siellä kahdesti reissuilla, joista molemmat ovat osuneet jollain lailla matkailu-urani taitekohtiin.
Atlantin aallot iskeytyvät Cabo da Rocan vaikuttaviin rantakallioihin noin neljänkymmenen kilometrin päässä Lissabonin keskustasta. Tänne kelpaa pysähtyä tuijottamaan merta ja miettimään syntyjä syviä. Valtameri on todellakin aava, sillä ensimmäisenä vastaan tulisi reilun 1400 kilometrin päässä sijaitseva Azorien saariryhmä. Sieltä on vielä noin neljätuhatta kilometriä lisää vastakkaiselle mantereelle Amerikkaan.
Cabo da Roca oli vanhan maailman reuna, eli maan uskottiin loppuvan tänne, ennen kuin planeettamme pyöreä muoto selvisi tiedemiehille. Kotimaan sijainti valtameren reunalla innosti varmasti omalta osaltaan portugalilaisia löytöretkeilijöitä, jotka purjehtivat suuriin seikkailuihin kohti tuntematonta. Esimerkiksi Bartolomeu Dias, Vasco da Gama, Pedro Álvares Cabral ja Fernão de Magalhães jättivät nimensä historiankirjoihin.
Saavun Cabo da Rocalle ensi kertaa heinäkuussa 1995 kavereideni Juhan ja Mikan kanssa. Tämä on ensimmäinen ulkomaanmatka, jolle olen lähtenyt ilman vanhempiani. Lukio ja hyvin sujuneet ylioppilaskirjoitukset ovat takana, samoin yliopiston pääsykokeet. Nyt on aikaa vetää henkeä ja odotella vielä puoli vuotta armeijaan lähtöä. Kiertelemme pari viikkoa ympäri Lissabonia ja teemme muutaman päivän retken Évoraan, Faroon sekä Albufeiraan. Portugalissa maistuu vapaus ja tuntuu keskikesän paahtava helle.
Pysähdyn jyrkänteen reunalle tuijottamaan merta ja ajattelen jossain kaukana vastarannalla häämöttävää Amerikkaa. Erään lukiossa tekemäni esitelmän aiheena oli New York ja haaveilen joskus matkustavani sinne. Mieleen tulee myös suurempia kysymyksiä, kuten varmasti monella muullakin tässä elämäntilanteessa. Haussa olisi ainakin opiskelupaikka, oma koti, tyttöystävä sekä ylipäätään koko elämän suunta. Cabo da Roca kutsuu mietiskelemään ja jättää päähän lohdullisen vastauksen – kaikki kyllä järjestyy aikanaan.
Syvällisemmät pohdiskelut unohtuvat, kun päätämme laskeutua alas meren rantaan. Jyrkällä rinteellä kiipeileminen on haastavaa, joskaan ei täysin uhkarohkeaa. Reppu tuntuu hankalalta selässä, joten päätän pudottaa sen varovasti hieman alemmalle tasanteelle. Reppu kuitenkin laskeutuu odottamattomalla tavalla ja lähtee vierimään rinnettä alas. Se poukkoilee sisällä olevine kameroineen metri tolkulla kohti maailman reunaa, kunnes pysähtyy aivan korkean kielekkeen laidalle. Filmikameralla otetut valokuvat pelastuvat, joskin muutamiin niistä tulee jatkossa omituisia raitoja. Pääsemme lopulta alas rantaan sekä myös onnellisesti ylös bussipysäkille ja yöksi Lissaboniin.
Toinen reissuni Cabo da Rocalle koittaa lokakuussa 2009. Edellisellä matkalla 14 vuotta sitten haaveilemani tyttöystävä löytyi jo ajat sitten, ja hänestä on tullut nyt matkaseurana oleva vaimoni. Myös elämän muut palaset ovat tuntuneet loksahtaneen kohdalleen. Opiskelupaikkaa ei irronnut yliopistosta, mutta irtosi kuitenkin, samoin kiinnostava työpaikka. Kohti Amerikkaakin voi nyt tähystää uusin ajatuksin, sillä kävimme New Yorkissa vain puolisen vuotta aiemmin. Seuraavat ulkomaanreissut eivät kuitenkaan toteudu tästä eteenpäin aivan samalla tavoin kuin ennen, sillä tämä Portugalin-loma jää viimeiseksi lentomatkaksi ennen esikoisemme syntymää. Cabo da Roca tietää kuitenkin kertoa, että kaikki järjestyy, mitä sitten vastaan tuleekin.
Moni käväisee Cabo da Rocalla ottamassa muutaman valokuvan ja jatkaa sitten matkaansa. Mielestäni tämä paikka ansaitsee enemmän, joten viivymme tälläkin kerralla yli kaksi tuntia. Kävelemme lähistön poluilla ja löydämme kivimuuriin muotoillun penkin, jolle istahdamme pitkäksi toviksi syömään eväitä ja ihailemaan maisemaa. Paikka on sen verran sivussa, ettei muita matkailijoita ole ruuhkaksi asti. Lämpömittari näyttää lokakuussakin hellelukemia ja meri kimaltaa kirkkaana kaukaisuuteen saakka. Tiedän että olemme tällä säällä onnekkaita, sillä näille kallioille puhaltaa usein kova tuuli ja rannikon sää voi olla muutenkin arvaamaton.
Cabo da Rocalle on pystytetty muistomerkki, jossa julistetaan kyseessä olevan Euroopan mantereen läntisin piste. Muistomerkkiin on kaiverrettu koordinaattien lisäksi Portugalin kansallisrunoilijan Luís de Camõesin sanat täällä missä maa päättyy ja meri alkaa. Taustalla näkyvä majakka valmistui vuonna 1772 ja sen torni on reilun kahdenkymmenen metrin korkuinen. Näkyvyys on hyvä, sillä majakan perustukset on valettu noin 140-metrisen kallion päälle.
Cabo da Roca on suosittu vierailukohde, jossa käy paljon turistiryhmiä. Paikalle pääsee kätevimmin autolla tai bussilla. Sintran ja Cascaisin välillä liikennöivä linja-auto pysähtyy Cabo da Rocassa. Matka-aika Cascaisista on reilut kaksikymmentä minuuttia ja Sintrasta yli puoli tuntia. Lissabonista pääsee sekä Cascaisiin että Sintraan paikallisjunilla. Molemmat ovat suosittuja päiväretkikohteita Lissabonista, mutta omasta mielestäni varsinkin Sintrassa kannattaa viipyä ainakin parin päivän ajan. Olen julkaissut aiemmin postauksen Sintra ja minä, jossa kerron tuosta viehättävästä kylästä sekä sen lähistöllä sijaitsevista linnoista.
Vierailu Cabo da Rocalla on vaikuttava kokemus jo pelkkien rantakallioiden ja merimaiseman vuoksi. Sijainti aivan Euroopan laidalla luo paikalle myös oman ainutlaatuisen merkityksensä. En tiedä milloin palaan Cabo da Rocalle kolmannen kerran, eikä matkan välttämättä tarvitse ajoittua minkäänlaiseen käännekohtaan. Jos kävisin taas paikalla 14 vuoden tauon jälkeen, olisi Cabo da Rocan vuoro 2023, mihin ei lopulta ole enää kovin pitkä aika. Silloin toivottavasti puhutaan ajasta, jolloin koronapandemia on jo taakse jäänyttä historiaa.
Portugali
Päivä Portugalin kauniilla Douro-joella

Siirryn nyt menneiden matkojen muistoissani Pohjois-Portugalin halki virtaavalle Douro-joelle, jonka maisemiin voisi palata aina uudelleen. Kiireetön risteilypäivä tarjosi kauniita näkymiä sekä pikaisen viinitalovierailun.
Viivyimme syksyllä 2009 tekemällämme Portugalin-matkalla muutaman yön Portossa, joka on yksi Euroopan kiehtovimmista kaupungeista. Käytimme yhden matkapäivistämme Douro-joella, jolla on merkittävä osa alueen historiassa. Maailmankuulua portviiniä viljellään Douron laaksossa, josta se kuljetetaan varastoitavaksi alajuoksun varrelle.
Lokakuinen lauantaiaamu on hyvin hiljainen, kun kävelemme Porton kaupungin halki kohti jokivenelaituria. Ylitämme mahtavan Dom Luísin sillan ylätasannetta pitkin ja näemme kuinka nouseva aurinko tavoittaa vähitellen myös Ribeiran rantakortteleiden kuvaukselliset rakennukset.
Etsimämme Douro Azul -yhtiön laituri löytyy joen etelärannalta eli Vila Nova do Gaian puolelta. Meidät ohjataan alukseen astumisen jälkeen suureen pöytään, jossa on meille ikkunan vierestä varatut paikat. Saamme seuraksemme kymmenen portugalilaista, joihin emme tosin tutustu sen paremmin.
Nytkähdämme liikkeelle aikataulun mukaisesti yhdeksältä. Päivän reitti kulkee vastavirtaan, sillä myötävirtaan mentäessä joki laskee Atlanttiin vain muutaman kilometrin päässä. Syömme hyvällä ruokahalulla risteilyn hintaan kuuluvia aamiaissämpylöitä ja croissanteja samalla, kun alitamme matkan ensimmäiset sillat. Joella näkyy muutamia reippaita soutajia ja melojia.
Ulkona puhaltaa harmittavan viileä tuuli, mutta löydämme onneksi suhteellisen suojaisan paikan alakannelta. Ohitamme muutaman pienen kylän ja rinteillä kasvavaa metsää. Joki toki kimaltelee kauniisti ja on mukava nähdä paikallista luontoa, mutta tämä ympäristö ei tee vielä suurta vaikutusta.
Jokiristeilyn erikoisuus ovat sulkuportit. Saavumme puoli yhdeltätoista Crestuma-Leverin sululle, jonka korkeusero on 14 metriä. Palaamme tämän jälkeen lämpimiin sisätiloihin odottelemaan lounasta. Ateria alkaa portviinillä, sillä sitähän tämän joen reunamilla nimenomaan viljellään. Entisaikaan viini toimitettiin viljelyksiltä Vila Nova de Gaian varastoihin puisilla rabelo-veneillä. Nykyään käytetään vähemmän romanttisia kuorma-autoja.
Nautimme neljän ruokalajin kalapainotteisen aterian, jonka aikana huomaamme maiseman muuttuvan. Alamme saapua viiniviljelmille ja ohitamme jonkun kaupunginkin. Aurinko alkaa porottaa ikkunan lävitse jo niin kuumasti, että joudumme vetämään hieman verhoa eteen.
Saavumme puoli kahden maissa Carrapatelon sulkuporteille, joiden kohdalla nousemme vastavirtaan matkatessamme peräti 35 metriä ylöspäin. Myös koko matkan meitä seurannut pienempi alus mahtuu samalla kertaa sulkuporttien väliin.
On mielenkiintoista seurata, kuinka laivat nousevat valtavien seinämien reunustamasta synkästä kuilusta takaisin päivänvaloon. Dourossa on Portugalin puolella viisi patoa, joista kaksi osuu matkamme varrelle.
Löydämme mukavat istumapaikat yläkannelta ja vietämme risteilyn pari viimeistä tuntia ulkona. Sää on lämmennyt päivän mittaan mukavasti ja aurinkoisessa syysilmassa tarkenee hyvin lyhyissä hihoissa. Matkan loppuosa onkin ehdottomasti päivän parasta antia, sillä saavumme viimein odottamiimme maisemiin.
Joki mutkittelee upeassa ympäristössä, jota sävyttävät viininviljelyyn valjastetut rinteet ja satunnaiset vanhat rakennukset. Jotkut viljelmistä näyttävät jatkuvan korkeiden kukkuloiden huipuille saakka.
Laivalla ei ole juurikaan muuta tekemistä, joten keskitymme nauttimaan leppoisaan tahtiin vaihtuvista maisemista. Aluksen kaiuttimista raikuvat vuorotellen kaikki Boney M:n kokoelmalevyn hitit Rivers of Babylonista lähtien.
Saavumme neljältä Peso da Réguan kaupunkiin, jossa jäämme pois kyydistä. Matkustajat ohjataan pikavauhtia rannalla päivystävien kaupustelijoiden ohitse bussiin, joka vie meidät läheiselle Castelinhon viinitilalle. Ohjelmaan kuuluu lyhyt englanniksi opastettu kierros Castelinhon kellareissa. Näemme muun muassa valtavia viinisäiliöitä sekä paksun pölykerroksen peittämiä vuosikertapulloja. Kaupan puolella tarjotaan hieman maistiaisia sekä tietenkin mahdollisuus ostosten tekemiseen. Tyydymme tällä kerralla juomien sijasta jääkaappimagneettiin.
Ostosten tekoon ei kulu juurikaan aikaa, joten ehdimme ihailla hetken maisemia. Laskeva aurinko värittää Douron vastarannalla kohoavia viiniviljelmiä. Peso da Régua on seudun tärkeimpiä viinintuotantokeskuksia ja erään kukkulan huippua hallitseekin Sandemanin portviinitalon salaperäiseen viittaan pukeutunut tunnushahmo. Alueelta löytyy paljon eri tiloja, joihin voisi paremmalla ajalla käydä tutustumassa.
Turistibussi kuljettaa meidät Réguan rautatieasemalle, josta alkaa parin tunnin paluumatka Portoon. Junasta on varattu laivayhtiön asiakkaille kaksi kokonaista vaunua. Rata seuraa alkumatkan Douro-jokea, kunnes erkaantuu toisaalle.
Näemme kumpuilevaa maastoa, laaksoja ja pieniä kyliä. Muutamat asemat on koristeltu sinisillä kaakeleilla. Junamatka tuntuu pitkän päivän jälkeen yllättävänkin puuduttavalta, mutta saavumme lopulta Porton kauniille São Benton asemalle.
Kokeilemamme kaltainen risteily tarjoaa hyvän mahdollisuuden nauttia Douron maisemista rauhalliseen tahtiin. Toisaalta tekemistä ei ole erityisen paljon ja aamusta iltaan venyvä retki saattaa tuntua ajoittain myös pitkästyttävältä. Päivästä on joka tapauksessa jäänyt mieleeni paljon hyviä muistoja. Koko Douroa emme todellakaan nähneet, sillä joen alkulähde sijaitsee lähes 900 kilometrin päässä Portosta. Espanjan puolella joki tunnetaan nimellä Duero.
Douron viininviljelysmaisemiin voi edelleen lähteä useamman eri yhtiön laivoilla. Yllä kuvatun kaltaisia retkiä mainostavat tällä hetkellä esimerkiksi Cruzeiros Douro sekä Porto Douro, kun taas Douro Azulin valikoima näyttäisi muuttuneen. Joella voi halutessaan tehdä myös useamman päivän mittaisia risteilyjä.
-
Huvipuistot2 vuotta sitten
Huvipuistokokemus – Disneyland Park Paris
-
Itävalta2 vuotta sitten
Alppimaisemia kesäisessä Seefeldissä
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Ensikertalaisen Los Angeles – 10 kohdetta
-
Italia1 vuosi sitten
Cinque Terre – 5 kuvankaunista kylää
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Los Angelesin kiehtova Venice
-
Italia1 vuosi sitten
Patikkaretkellä Cinque Terressä
-
Ranska2 vuotta sitten
30 nähtävyyttä Pariisissa
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Tarunhohtoinen Hollywood
-
Espanja2 vuotta sitten
Kaksien kasvojen Torrox
-
Italia2 vuotta sitten
Milanon pääkallokappeli San Bernardino alle Ossa
-
Englanti1 vuosi sitten
Huikea Harry Potter -studiokierros Lontoossa
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Kalifornian-matkan parhaat palat
Marja
14.11.2017 at 23:35
Hei, olivas kiva lukea tarinasi tänään kun olemme juuri kotiutuneet samalta levadalta. Tosin kävelimme vain Christo Reiltä kappelille ja takaisin, Rabacalin keikka tehdään erikseen. Kuvistasi huomasin, että ”lehmälevadalla” kulki vettä! Tänään ko. levada on lähes täysin umpeutunut eikä vettä näin ollen ollenkaan. Ei oikeastaan voi edes puhua levadasta! Mutta kiva reitti, välillä aurinkoa ja sininen taivas – ja sitten ihan äkkiä sumuista ja pilvistä, jopa viileää.
Mika / Lähtöportti
15.11.2017 at 19:05
Kiitos kommentista, mukava saada terveisiä noista maisemista! Tein tuon retken lokakuussa 2015, jolloin tosiaan levadassa virtasi reilusti vettä. Edellisinä päivinä oli satanut aika paljon, joten sekin varmaan vaikutti asiaan. Näkymät on kirkkaalla säällä upeat, mutta sumu on tuolla yleistä, ilmeisesti varsinkin iltapäivisin. Ainakin itse olen joutunut Paul da Serran yli ajaessani monta kertaa hernerokkasumuun.