Englanti
Lontoon kuninkaallinen Kensingtonin palatsi
Tutustuimme viime talven Lontoon-matkalla Kensingtonin palatsiin, joka on yksi Britannian kuningasperheen residensseistä. Osa palatsista on kuninkaallisten yksityiskäytössä, mutta museoiduissa tiloissa riittää mukavasti nähtävää matkailijoille.
Palatsi sijaitsee laajan Kensington Gardens -puiston laidalla Länsi-Lontoossa. Ulkoapäin suhteellisen vaatimaton rakennus on toiminut vuosisatojen varrella lukuisten Britannian kuninkaallisten kotina. Usein nostetaan esiin erityisesti pitkään hallinnut kuningatar Viktoria, joka syntyi Kensingtonin palatsissa ja vietti siellä koko lapsuutensa.

Walesin prinsessa Diana ja prinssi Charles muuttivat Kensingtonin palatsiin mentyään naimisiin ja asuivat siellä suurimman osan avioliitostaan. Prinssi William ja prinsessa Catherine perheineen viihtyivät täällä vakituisesti vuoteen 2022, kunnes halusivat muuttaa rauhallisempaan ympäristöön lastensa kasvatusta ajatellen. Kensingtonin palatsi on yhä perheen virallinen asunto silloin, kun he oleskelevat Lontoossa. Palatsissa on nykyään useita kuninkaallisten ja aatelisten asuntoja sekä toimistoja.

Hankin pääsyliput ennakkoon Kensington Palacen virallisilta nettisivuilta. Saavumme paikalle koleana joulukuun lopun päivänä, jota pilvien välistä pilkottava aurinko ajoittain lämmittää. Sisäänkäynnille on kertynyt näin lomasesongilla jonoa, joka etenee onneksi suhteellisen nopeasti. Sisätilat tuntuvat talvivaatteet päällä kovin lämpimiltä. Vierailijat pääsevät tutustumaan kolmeen erilaiseen palatsin osaan, joissa saa kierrellä omaan tahtiin. Meillä kuluu palatsissa noin puolitoista tuntia.

Viktorian kuninkaallinen lapsuus
Kiipeämme portaat ylempään kerrokseen ja aloitamme palatsiin tutustumisen kuningatar Viktorialle omistetusta näyttelystä. Päädymme ensimmäisenä jalokivihuoneeseen. Esillä on kuningatar Viktorian arvokkaita koruja, jotka hän sai lahjaksi puolisoltaan prinssi Albertilta. Täältä löytyy esimerkiksi tiara, smaragdikaulakoru sekä korvakoruja.

Siirrymme huoneisiin, jotka johdattavat yhden Euroopan historian merkittävimmän monarkin lapsuuteen. Kuningatar Viktoria syntyi täällä Kensingtonin palatsissa toukokuussa 1819. Hän oli syntyessään kruununperimysjärjestyksessä viidentenä, mutta kun Viktorian isä sekä kaikki sedät menehtyivät, päätyi nuori nainen valtaistuimelle vain 18-vuotiaana. Hän muutti tuolloin hoveineen Kensingtonista Buckinghamin palatsiin sekä vietti jatkossa osan vuosistaan myös Windsorin linnassa.

Kansa epäili kokemattoman kuningattaren kykyjä, mutta Viktoria osoitti pätevyytensä ja nousi vuosien kuluessa erittäin suosituksi hallitsijaksi. Hän johti Yhdistynyttä kuningaskuntaa kuolemaansa saakka eli peräti 63 vuoden ajan. Avioliitto Albertin kanssa oli onnellinen ja pari sai yhdeksän lasta, jotka menivät aikanaan naimisiin ulkomaalaisten kuninkaallisten kanssa. Viktoriaa voikin pitää eräänlaisena Euroopan äitihahmona, sillä esimerkiksi nykyisistä valtionpäämiehistä Ison-Britannian Charles III, Espanjan Felipe VI, Ruotsin Kaarle XVI Kustaa, Norjan Harald V sekä Tanskan Frederik X ovat kaikki hänen jälkeläisiään.

Kodikkaat huoneet henkivät Viktorian lapsuusvuosien tunnelmaa. Huonekalut, matot ja tapetit ovat tarkkaan valittuja jäljitelmiä, sillä alkuperäiset eivät ole säilyneet. Nähtävillä on monenlaisia kauniita esineitä sekä pienoismalleja. Tähän aikaan vuodesta paikalle on tietenkin koristeltu myös joulukuusi. Huoneet ovat melko pieniä ja käyvät turistimäärän vuoksi ajoittain ahtaiksi. Saatavilla on yksityiskohtaistakin tietoa Viktorian elämästä ja esillä on hänelle kuuluneita tavaroita. Viktoria vietti täällä lapsuuttaan lähinnä naispuolisten sukulaistensa ympäröimänä.

Näemme myös huoneen, jossa Viktoria syntyi. Viktorian vanhemmat eli Kentin herttuapari matkusti viime hetkellä Saksasta Lontooseen, jotta lapsi syntyisi Englannissa. Ylpeä isä kertoi synnytyksen jälkeen sievästä pikku prinsessasta, joka on pullea kuin peltopyy.

Kuningattaren valtiosalit
Siirrymme palatsin seuraavaan siipeen ja vielä varhaisempien monarkkien maailmaan. Kuningattaren valtiosalit vievät aikamatkalle Kensingtonin palatsin syntyvaiheisiin. Vilhelm III Oranialainen ja Maria II nousivat niin kutsutun mainion vallankumouksen seurauksena Englannin yhteishallitsijoiksi tilanteessa, jossa maan poliitikot halusivat kruunun protestanttien haltuun.

Uusi hallitsijapariskunta etsi vuonna 1689 itselleen asuntoa, ja he löysivätkin sopivan rauhallisessa ympäristössä sijainneen kartanon. Vilhelm kärsi pahasta astmasta, ja pienessä Kensingtonin kylässä riitti kuninkaalle raikasta ilmaa hengitettäväksi. Kartanoa laajennettiin huomattavasti, jotta siitä saatiin kuningasparille kelpaava palatsi. Lontoo on sittemmin kasvanut, eikä Kensingtonin palatsin sijaintia voi enää pitää kovin syrjäisenä.

Palatsin kuningattaren siipi rakennettiin alun perin juuri Maria II:n käyttöön. Hän ehti nauttia asunnosta ainoastaan viitisen vuotta, kunnes kuoli isorokkoon vain 32-vuotiaana. Vilhelmille kävi kalpaten vuonna 1702, kun hän putosi hevosen selästä ja menehtyi lopulta vammoihinsa täällä Kensingtonin palatsissa.

Kuninkaan valtiosalit
Jatkamme matkaa kuningattaren valtiosaleista kuninkaan siipeen. Huomio kiinnittyy heti aluksi upeaan portaikkoon. Tilat ovat kaikin puolin näyttävämpiä kuin juuri näkemässämme kuningattaren siivessä, joka alkaa tuntua tähän verrattuna melko vaatimattomalta. Syy löytyy ennen kaikkea siitä, mitä aikakautta nämä museoidut siivet edustavat.

Edellä mainitut Vilhelm III Oranialainen ja Maria II kuolivat lapsettomina, jolloin kruunu periytyi Marian sisarelle Annalle. Annan jälkeen alkoi Yrjöjen aikakausi, kun valta siirtyi saksalaiselle Hannover-suvulle. Yrjö I aloitti palatsin uudistamisen rakennuttamalla useita mahtipontisia huoneita, kuten kuvassa näkyvän kupolihuoneen. Kuninkaan valtiosalit on sisustettu kuvaamaan seuraavan Yrjön eli Yrjö II:n valtakautta 1727–1760.

Ylellisten huoneiden kimallus heijastelee Yrjö II:n ja kuningatar Carolinen elämäntapaa, johon kuuluivat hovissa usein vietetyt hienot juhlat. Täällä nautittiin oopperasta ja muusta musiikista, muodista sekä monenlaisesta taiteesta. Yrjö II on jäänyt viimeiseksi Britannian hallitsijaksi, joka asui Kensingtonin palatsissa oman valtakautensa aikana. Pitkänomaisen galleriahuoneen seinää koristavat nykyään tummasävyiset maalaukset.

Palatsin puutarhat ja Kensington Gardens
Käväisemme palatsivierailun päätteeksi matkamuistomyymälässä, mutta jätämme vilkkaan ja ahtaalta näyttävän kahvilan väliin. Palatsin omat puutarhat eivät ole talvella parhaimmillaan, joten niihin tutustuminen jää lyhyeksi. Palatsia reunustavat kukkaistutukset olisikin mukava nähdä johonkin toiseen vuodenaikaan.

Poistumme palatsin alueelta avaraan Kensington Gardensin puistoon. Se muodostaa yhdessä Hyde Parkin kanssa Lontoon keskustan suurimman viheralueen. Kensington Gardens ja Hyde Park ovat niin tiiviisti kiinni toisissaan, että kävijä tuskin ymmärtää siirtyvänsä rajana toimivan autotien ylittäessään puistosta toiseen. Olen ehkä itsekin jollakin aiemmalla matkalla Hyde Parkissa kävellessäni käynyt tietämättäni myös Kensington Gardensissa. Katselemme lammen ympärille kerääntyneitä joutsenia ja hanhia. Mieleen jäävät myös monet oravat, joita vapaaksi päästetyt koirat ajavat innokkaasti takaa.

Lontoossa riittää nähtävyyksiä joka makuun, joten vierailukohteiden valinta saattaa olla vaikeaa. Minulle Kensingtonin palatsiin tutustuminen oli mielenkiintoinen kokemus, ja sitä on helppo suositella varsinkin kaikille Britannian kuninkaallisesta historiasta kiinnostuneille.
Englanti
Brittifutistunnelmaa aurinkoisessa Burnleyssa
Maaliskuisen Englannin-matkan ensimmäinen ottelu nähtiin Burnleyssa, jossa suunnistimme Pasin ja Teron kanssa Turf Moorin stadionille. Vaikka kotijoukkueen kausi onkin ollut vaisu ja pelin lopputulos nytkin maaliton, oli retki pieneen teollisuuskaupunkiin silti onnistunut.
Manchesterin tuntumasta löytyvä Burnleyn kaupunki oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa yksi maailman tärkeimmistä puuvillakankaiden valmistajista. Alueella oli myös useita hiilikaivoksia sekä konepajateollisuutta. Vaurautta tuoneiden tehtaiden savupiiput ovat sittemmin sammuneet, mutta kaupunkia yritetään saada uuteen nousuun nykyaikaista teknologiaa valmistamalla. Yksi on kuitenkin säilynyt kaupungissa toukokuusta 1882 lähtien, nimittäin jalkapalloseura Burnley Football Club.

Paikallisjunamatka Manchester Victorian asemalta Burnleyhin vie yhden puoliajan verran eli noin 45 minuuttia. Lauantaipäivänä on paljon matkustajia, mutta löydämme itsellemme silti jopa istumapaikat. Junamatkailu suosikkijoukkueen vierasotteluihin on Englannissa hyvin suosittua, joten kyydissä on nytkin muutama Bournemouthin punamustia värejä kantava fani. Perillä Burnleyssa odottaa mukava poutasää. Lähdemme suunnistamaan Google Mapsin avulla jalkapallostadionin suuntaan, jolloin päädymme hiljaiselle asuinalueelle. Näemme myös Leedsin ja Liverpoolin yhdistävän kanavan, joka on Burnleyn kohdalla korotettu virtaamaan kaupungin kattojen yläpuolella.

Ensimmäinen määränpäämme on The Royal Dyche -pubi, joka on nimetty valmentaja Sean Dychen mukaan. Aiemmin nimellä The Princess Royal toiminut pubi sai uuden ilmeen vuonna 2018, kun se juhlisti Burnleyn selviytymistä eurokentille yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sean Dyche esiintyy pubin tunnuksessa komeassa Tudor-tyylisessä asussa itsensä Henrik VIII:n tapaan.

Lempinimellä Ginger Mourinho tunnettu Dyche on täällä varsinainen kulttihahmo, sillä hän valmensi Burnleyta kymmenen vuotta. Menestys oli pieniin resursseihin nähden oikein hyvää ja Dychen omintakeinen persoona ihastutti kannattajia. Ginger Mourinhon suoraviivainen duunarifutis vetosi teollisuuskaupungin ihmisiin ja kaiken kruunasi Valioliigan seitsemäs sija, joka toi edellä mainitun paikan kansainvälisille kentille.

The Royal Dyche on täynnä lempinimellä The Clarets tunnettuun seuraan liittyvää rekvisiittaa lattiasta kattoon. Burnleylla on pitkät perinteet, sillä se on yksi syksyllä 1888 käyntiin potkaistun Englannin jalkapalloliigan kahdestatoista perustajajäsenestä. Burnleyn lisäksi myös Aston Villa, Everton sekä pari vuotta sitten tutuksi tullut Wolverhampton ovat tuosta joukosta mukana Valioliigassa nyt kuluvalla kaudella. Burnley on saavuttanut kaksi Englannin mestaruutta, joista tuoreempi on keväältä 1960.

Kiertelemme hetken pubin sisätiloissa, mutta siirrymme pian aurinkoiselle pihalle, jonka yläterassilta löytyy vapaa pöytäkin. Seuran tunnusvärit viininpunainen ja vaaleansininen näkyvät kaikkialla. Tunnelma on lähestyvästä ottelusta huolimatta leppoisa, eikä ilmassa ole suuremmin kannattajien uhoa. Muutama lyhyt kannatuslaulu toki kajahtaa aika ajoin. Tuntuu mahtavalta nauttia lämpimästä kevätauringosta juuri täällä.

Kulman takaa löytyy vielä entistäkin parempi aurinkokatsomo, jossa saa istahtaa stadionista muistuttaville penkeille. Samalla voi vaikka seurata, kuinka lapset potkivat pienellä tekonurmialueella palloa maaliin. Taustalla aukeaa tyypillinen lancashirelainen maisema.

The Royal Dychen naapurissa toimii muitakin jalkapallohenkisiä pubeja, kuten The Turf sekä Vintage Claret. Jätämme ne tällä kerralla väliin ja tyydymme ihailemaan rakennusten seiniin tehtyjä muraaleja. Yksi niistä esittää Vincent Kompanya, joka valmensi The Claretsia parin kauden ajan ennen siirtymistä nykyiseen tehtäväänsä Bayern Münchenin ruoriin.

Pubista on vain maalipotkun mittainen matka Turf Moorin porteille. Burnley pelasi täällä ensi kertaa helmikuussa 1883, joten stadionilla on kunnioitettavan pitkä historia. Nykyinen kapasiteetti on suurin piirtein 22 000 katsojaa. Ostan seuran virallisesta kojusta kaulaliinan matkamuistoksi. Viininpunainen väri on mielestäni varsin tyylikäs.

Suunnistamme stadionin sisätiloihin, joissa voi haukata pientä välipalaa. Piiraat kuuluvat perinteisiin brittiläisiin ottelueväisiin, ja valitsemani viiden punnan hintainen juusto-sipulipiiras osoittautuu hämmästyttävän herkulliseksi. Sen voimalla on hyvä siirtyä Turf Moorin lehtereille. Olemme päätyneet Burnleyhin, koska tämä peli oli helppo yhdistää saman viikonlopun kamppailuun Manchester United–Aston Villa. Burnleyn heikko kausi on johtanut siihen, että Valioliigapelien tikettejä saa helposti seuran nettisivuilta. Hintahaarukka asettuu 30–55 puntaan. Parituhatta istuinta jää tyhjäksi, mutta iltapäivän yleisömäärä on silti mukava.

Turf Moor muodostuu hyvin brittiläiseen tapaan neljästä erillisestä katsomosta. Oma valintamme North Stand on eräänlainen pääkatsomo, josta näkyy vastapäisen Bob Lord Standin ylitse vehreälle maaseudulle. Tuntuukin melkein siltä kuin katselisi sekä jalkapalloa että Emmerdalea yhtä aikaa. Päätykatsomoista Jimmy McIlroy Stand on paljon korkeampi kuin vastapäinen Barnfield Construction Stand, josta osa on varattu vieraskannattajille.

Burnley lähtee maaliskuun puolivälissä pelattavaan otteluun Valioliigan toiseksi viimeiseltä sijalta kaukaa putoamisviivan alapuolelta. Viime vuosina kovasti vahvistunut etelärannikolta ponnistava Bournemouth majailee sen sijaan sarjataulukon keskivaiheilla ja tavoittelee yhä paikkaa ensi kauden europeleihin. Lempinimellä The Cherries tunnettu vierasjoukkue luokin ottelun ensi minuuteilla pari lupaavaa tilannetta, mutta Martin Dúbravkan vartioima Burnley-maali pysyy täpärästi koskemattomana.

Turf Moorilla on hakemaamme peribrittiläistä tunnelmaa ja sopivasti historian havinaa. Hyvin suuri osa katsojista on paikallisia, vaikka katsomossa vaikuttaakin olevan myös jonkin verran meitä ulkomaalaisia. Peli aaltoilee ensimmäisellä puoliajalla mukavasti, ja molemmat joukkueet saavat muutamia lupaavan näköisiä tilaisuuksia johto-osuman tekemiseen.

Vierasjoukkueen kehuttu baskivalmentaja Andoni Iraola luottaa aggressiiviseen pelitapaan, joten Scott Parkerin luotsaama Burnley ei saa pitää palloa rauhassa. On mielenkiintoista seurata esimerkiksi kotijoukkueen kokeneen pelintekijän James Ward-Prowsen sekä yleisön suosikiksi nousseen puolustajan Maxime Estèven tekemistä. Bournemouthin riveissä erottuu esimerkiksi varmaotteinen Marcos Senesi, mutta pidän myös Alex Scottin otteista. Taitava keskikenttäpelaaja jaksaa uurastaa myös puolustussuuntaan.

Paras maalintekopaikka avautuu hieman ennen taukoa Burnleyn Jaidon Anthonylle. Aivan maalin edustalla olisi riittänyt pikkunätti sijoituskin, mutta Anthonyn vedossa on rutkasti tautia takana ja pallo tärähtää voimalla ylärimaan. Tauon viettoon lähdetään viileän tuulen puhallellessa Turf Moorin katsomoon. Tulostaululla loistavat numerot 0–0.

Toinen puoliaikakin on tasainen. Molemmat joukkueet luovat muutaman vaarallisen tilanteen, mutta viimeistely ontuu. Vieraiden Marcus Tavernier ampuu tulisesti, mutta pallo kaartaa tolppaa hipoen ohi maalin. Burnleyn hollantilaiskärki Zian Flemming pääsee puolestaan puskemaan lähietäisyydeltä, mutta hänkään ei osu tolppien väliin. Peli päättyy muutamista viime hetken hässäköistä huolimatta maalittomana, mikä lienee pettymys kaikille osapuolille. Tasapeli sinänsä oli kyllä oikeudenmukainen lopputulos tiukalle väännölle.

Katselemme pelin jälkeen stadionin ulkopuolella olevaa Turf Moor Memorial Gardenia. Pieni puisto on omistettu edesmenneille Burnleyn pelaajille ja kannattajille. Koskettavat muistolaatat kertovat paljon jalkapallon merkityksestä paikalliselle yhteisölle.

Koko puutarha sai alkunsa siitä, että monet kannattajat olivat toivoneet tuhkiensa sirottelua Turf Moorin nurmelle. Tämä ei ole käytännön syiden vuoksi mahdollista, mutta on hienoa että niin moni on saanut nyt nimensä melkein rakastamansa stadionin kylkeen.

Kävelemme viilenevässä illassa Burnleyn ydinkeskustaan. Viima puhaltaa pitkin kävelykatu Saint James’s Streetiä, joka on käytännössä autio. Kaikki liikkeellä olevat ihmiset näyttävät pakkautuneen pariin avoinna olevaan pubiin. Etsimme hetken ruokapaikkaa, kunnes päädymme The Tipsy Fork Bar and Kitcheniin. Sympaattisesta ravintolasta saa kaipaamaamme fish & chipsiä, tummaa irlantilaista olutta sekä lämpimän paikan istua, siitäkin huolimatta ettei pöytämme vieressä heiluva ulko-ovi tahdo pysyä millään kiinni. Seurailen syödessäni, kuinka paikalliset toppatakkeihin ja shortseihin pukeutuneet koulupojat potkivat palloa pitkin kävelykatua. Ehkä joku heistä kantaa vielä joskus Burnleyn paitaa Turf Moorilla.

Burnleyssa oli mukava käydä katsomassa peliä, mutta tuskinpa tänne tarvitsee muuten turistimatkalle tulla. Tai jos nyt sittenkin tulisin, niin voisin käydä keskustan ulkopuolella tutustumassa vaikuttavaan Towneley Hall Museum & Art Galleryyn, näyttävään Gawthorpe Hall -kartanoon tai kaupungin puuvillahistoriasta kertovaan Queen Street Mill Textile Museumiin. Moni kuitenkin yhdistää Burnleyn nimen ensisijaisesti jalkapalloon, eikä tämä muutu vaikka joukkue pudonneekin tänä keväänä Valioliigasta Championshipiin. Burnley Football Club on ollut tärkeä osa paikallista identiteettiä jo pian puolentoista vuosisadan ajan, ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. Up the Clarets!
Lue myös matkan toisesta pelistä kertova juttu Valioliigaa Manchesterin Old Traffordilla.
Englanti
Valioliigaa Manchesterin Old Traffordilla
Maaliskuisen jalkapallomatkan eräänlainen pääottelu oli Manchester Unitedin ja Aston Villan kohtaaminen maineikkaalla Old Traffordilla. Odotimme mieleenpainuvaa kokemusta ja saimmekin nähdä viihdyttävän pelin loppuunmyydyllä areenalla.
Kävin maaliskuun puolivälissä viikonloppureissulla Englannissa kaverieni Teron ja Pasin kanssa. Matkan aiheena oli luonnollisesti jalkapallo, ja pääsimme katsomaan kahta Valioliigan ottelua. Halusimme matkaohjelmaamme ainakin yhden ison pelin, ja Manchester Unitedin ja Aston Villan kohtaaminen täyttää tämän toiveen mainiosti. Joukkueet lähtevät sunnuntai-iltapäivän kamppailuun tasapisteistä Valioliigan sijoilta kolme ja neljä.

Meistä kukaan ei ole tuntenut Manchester Unitedia koskaan mitenkään omakseen, mutta tuntuu kiehtovalta päästä näkemään ottelu Old Traffordilla. Valioliigajoukkueiden stadioneista vain Liverpoolin kotiluola Anfield vetää tarunhohtoisuudessa vertoja tälle vuonna 1910 avatulle Unelmien teatterille. Kävin naapurikaupungin stadionilla viime kesänä, ja kokemuksesta voi lukea lisää jutustani Stadionkierros Liverpoolin Anfieldilla.

Lippujen hankkiminen Valioliigan suosituimmille stadioneille voi olla haastavaa, puhumattakaan jos haussa on kolme vierekkäistä paikkaa. Meillä taisi käydä hyvä tuuri, kun huomasin tammikuussa että tähän otteluun oli vielä yllättävän mukavasti lippuja myynnissä. United vaelsi tuohon aikaan varjojen mailla, ja seuran entinen pelaaja Michael Carrick oli juuri saapunut päävalmentajaksi potkut saaneen Ruben Amorimin tilalle. Ostimme liput, Carrick kukisti seuraavana päivänä ensimmäisessä pelissään paikallisvastustaja Manchester Cityn ja loppukauden lippukauppa vilkastui välittömästi.

Manchester United myy lippuja vain jäsenilleen, joten jouduimme suorittamaan lipunoston yhteydessä seuran jäsenmaksun. Loppukauden jäsenyys oli onneksi vuodenvaihteen jälkeen alennuksessa, joten hinta oli laskettu varsin kohtuulliseen 28 puntaan. Itse ottelulippu päätykatsomo East Standiin maksoi 68 puntaa, joten kokonaishinta jäi rahtusen alle sataan puntaan. Old Traffordilla käytetään ainoastaan matkapuhelimeen ladattavia viivakoodittomia sähköisiä lippuja, jotka luetaan lähilukulaitteella. Samanlainen tekniikka oli käytössä myös Tottenhamin pelissä, jossa kävin pari vuotta sitten.

Hotelliltamme Northern Quarterin laidalta on stadionille viitisen kilometriä, mutta haluamme kävellä matkan samalla kaupunkia katsellen. Päädymme hyvissä ajoin Bridgewater-kanavan varteen, jota pitkin pääsemme lopulta Old Traffordin liepeille. Päivän sää on epävakaa, mutta kevyistä sadekuuroista ja navakoista tuulenpuuskista ei onneksi ole kävelymatkalla suuremmin haittaa. Saavumme stadionin nurkille vajaat kaksi tuntia ennen aloituspotkua.

Stadionin ympärillä käy jo kova kuhina. Paikalla vaikuttaisi olevan paljon Punaisten paholaisten faneja ympäri maailmaa, sillä valokuvia napsitaan innokkaasti ja keskusteluja käydään ihan muilla kielillä kuin Manchesterin murteella. Sama ilmiö on varmasti havaittavissa muidenkin suurseurojen stadioneilla, kun taas esimerkiksi edellispäivänä Burnleyssa saimme aistia aidompaa paikallistunnelmaa. Unitedilla on pelkästään kausikorttilaisia yli neljästäkymmenestä maasta, mutta riittää Old Traffordilla toki myös paljon manchesterilaisia kannattajia.

Myyntikojut pursuavat punasävyisiä tuotteita ja esimerkiksi kaulaliinavalikoima kattaa sekä entisille että nykyisille pelaajille omistettuja tuotteita. Stadionilla toimivasta Megastoresta löytyisi varmasti mitä tahansa seuran väreissä. Suureen kauppaan näyttää olevan niin pitkä jono, ettemme edes harkitse sisällä käväisemistä.

Stadionin edustaa koristava The United Trinity -patsas on omistettu kolmelle paikalliselle legendalle. George Best, Denis Law ja Sir Bobby Charlton ovat Manchester Unitedin suurpelaajia, jotka kaikki valittiin 1960-luvun aikana vuorollaan Euroopan parhaiksi jalkapalloilijoiksi. Jokainen kolmikosta pelasi Old Traffordilla yli kymmenen vuoden ajan ja juhli parin Englannin mestaruuden lisäksi myös Euroopan cupin voittoa keväällä 1968. Moni pitää peräti 17 kautta Unitedissa viihtynyttä Charltonia seuran historian tärkeimpänä pelaajana.

The United Trinityä vastapäätä stadionin seinustalla patsastelee Matt Busbyn pronssihahmo. Pelaajaurallaan Manchester Cityä ja Liverpoolia edustanut Busby muistetaan elämäntyöstään Manchester Unitedin managerina. Busby valmensi Punaisia paholaisia vuosina 1945–69 nostaen varsin kehnossa vireessä olleen seuran huipulle. Palkintokaappiin kertyi Busbyn aikana viisi Englannin mestaruutta, kaksi FA Cupia sekä edellä mainittu Euroopan cup. Olisitko muuten arvannut, että Manchester United on voittanut Englannin mestaruuden vain kolmen eri miehen valmennuksessa? Muut Busbyn lisäksi ovat yli sata vuotta sitten vaikuttanut Ernest Mangnall sekä peräti kolmentoista mestaruuden Sir Alex Ferguson. Fergielläkin on oma patsaansa stadionin seinustalla, mutta se jää meiltä nyt näkemättä.

Taivaalta alkaa vihmoa vettä entistä runsaammin, joten lähdemme kiertämään stadionia ympäri katosten suojissa. Löydämme pian itsemme The Munich Tunnelista, joka on nimetty kuuluisan lentoturman mukaan. Käytävän seinällä on aiheeseen liittyvää tietoa sekä muistoesineitä.

Manchester Unitedin joukkue joutui helmikuussa 1958 traagiseen onnettomuuteen Münchenin lentokentän jäisellä kiitotiellä ja 23 ihmistä sai surmansa. Joukossa oli kahdeksan pelaajaa, kuten joukkueen kapteeni Roger Byrne sekä huippulahjakas Duncan Edwards. Noin puolet matkustajista selvisi kuitenkin hengissä, heidän joukossaan manageri Matt Busby sekä nuori Bobby Charlton.

Sade yltyy entisestään ja tuuli heittelee irtoesineitä pitkin stadionia ympäröivää asvalttia. Ennen peliä tekee mieli syödä jotain, joten ostamme eräästä kojusta hampurilaiset. Arvelemme nimen Gourmet Burger olevan pelkkä mainosmiesten keksintö, mutta purilaiset maistuvat pieneen nälkään ihan hyvin. Näemme syödessämme, kuinka vierasjoukkue Aston Villan bussi kurvaa stadionille. Innokkaimmat katsojat ovat varanneet parhaat paikat kaiteen takaa jo kauan sitten, mutta pääsemme silti seuraamaan pelaajien astelemista stadionille.

Moni Villan pelaajista sekä päävalmentaja Unai Emery saavat niskaansa vihamielistä mölinää, mutta joukossa on poikkeuksiakin. Pitkään Unitedissa pelannut ruotsalaistoppari Victor Lindelöf tervehtii lämpimästi paikallista henkilökuntaa ja saa manchesterilaisen yleisön hyväksynnän myös Villa-paidassa.

Sade ajaa meidät pian porttien sisäpuolelle ja portaita pitkin kohti katsomoa. Katsomon takana olevissa tiloissa kelpaa nauttia vielä janojuomat ennen kuin siirrymme Unelmien teatterin lehtereille. On hienoa nähdä tämä yli 74 000 katsojaa vetävä stadion ensi kertaa omin silmin.

East Standin yläosasta on komea näkymä nurmelle, mutta vastapäinen innokkaimpien United-kannattajien kansoittama Stretford End -katsomo jää harmillisesti katoksen katveeseen. Olemme silti katosta kiitollisia, sillä ennen pelin alkua sataa jo niin kovasti ettei ropinan yli kuule juuri muita ääniä. Sää onneksi selkenee jo ennen ottelun alkua, jolloin katsomossa kajahtaa tunteikas yhteislaulu United Road, joka on väännetty John Denverin hitistä Take Me Home, Country Roads. Nautin tunnelmasta, vaikken edelleenkään tunne kuuluvani koko sydämelläni punaiseen joukkoon. Take me home, United Road, to the place I belong, to Old Trafford, to see United, take me home, United Road…

Odotan mielenkiinnolla, onnistuuko United ohittamaan nopeilla vastaiskuillaan Aston Villan tunnetusti korkealla pelaavan puolustuslinjan. Seuraan erityisen tarkasti punapaitojen pelin moottoria Bruno Fernandesia, jonka peliälyä ja tarkkoja syöttöjä ei voi kuin ihailla. Aston Villa pitää kuitenkin ensimmäisellä puoliajalla kotijoukkueen varsin hyvin kurissa.

Bruno saa antaa meidän kenttäpäädyssämme muutaman kulmapotkun, joista yksi jää lupaavasti pomppimaan maalin edustalle. Maailmanmestarimaalivahti Emi Martínez venyy kuitenkin näyttävään torjuntaan Amad Diallon puskun jälkeen. Ensimmäinen puoliaika päättyy maalittomana. Toivomme kovasti maaleja, sillä edellispäivän matsimme Burnleyssa päättyi 0–0.

Toisella puoliajalla alkaa onneksi tapahtua toden teolla. Valioliiga on muuttunut koko ajan fyysisempään suuntaan, ja erikoistilanteiden merkitys on kasvanut entisestään. Ottelun avausmaali tukee tätä näkemystä. Bruno Fernandes lähettää jälleen yhden kulmapotkun maalin edustalle ja kaiken kokenut vahva jässikkä Casemiro saa päänsä väliin. Edes Emi Martínez ei tällä kerralla veny pallon eteen, joten Old Trafford räjähtää huutoon. Manchester United siirtyy ottelun 53. minuutilla johtoon.

Ympärillämme riittää innokkaasti peliin eläytyviä ihmisiä, joten tunnelma pysyy jopa odottamaani parempana läpi ottelun. Pääroolia ottaa edessämme huitova Alejandro Garnachon paitaan pukeutunut teinipoika, joka hyppii vähän väliä pystyyn, heiluttelee suurieleisesti käsiään ja virittelee kaverinsa kanssa käheä-äänisiä lauluja. Pojan äiti seuraa vain tyynesti vieressä, kun Garnacho karjuu keskisormi viuhuen hävyttömyyksiä vieraskannattajien katsomonosan suuntaan.

Aston Villa piristyy takaiskumaalin jälkeen ja alkaa luoda aiempaa enemmän lupaavia aihioita. Vieraat saavat esimerkiksi vapaapotkun vaaralliselta etäisyydeltä. Tasoitusmaali lähtee liikkeelle kuinkas muutenkaan kuin kulmapotkusta, joskin tilanne elää melko kauan kunnes peliväline ajautuu Ross Barkleylle. Keskikenttämies laukoo vasurillaan varmasti alanurkkaan ja Birminghamista saapuneet vieraskannattajat pääsevät juhlimaan.

Villan ilo jää lyhytaikaiseksi, sillä korkealla pelaavalle puolustuslinjalle käy kylmät vain muutamaa minuuttia myöhemmin. Bruno Fernandesin eleettömän tyylikäs pitkä pystysyöttö lähettää Matheus Cunhan karkumatkalle ja taitava brassi päättää juoksunsa vuorenvarmaan viimeistelyyn. United johtaa jälleen, eikä aio enää luopua kolmesta pisteestä. Ympärillämme juhlitaan varsin aggressiiviseen tapaan.

Supervaihtomiehen roolin viime aikoina omaksunut Benjamin Šeško juoksee kentälle varttia ennen loppua, ja hyvässä tikissä oleva slovakki pääsee tuulettamaan maalia vain reilua viittä minuuttia myöhemmin. Kaikki Unitedin maalit syntyvät meistä melko kaukana olevaan Stretford Endin päätyyn, joten tilanteiden tarkat yksityiskohdat selviävät meille vasta jälkikäteen uusintoja katselemalla. Se ei kuitenkaan heikennä tunnelmaa, sillä Garnacho ja muut ympärillämme olevat ihmiset riemuitsevat estottomasti voitosta. Loppunumerot kirjataan 3–1.

Meillä ei ole kiirettä rynnistää ensimmäisten joukossa ulos, vaan jäämme katsomoon kunnes järjestysmiehet alkavat jo hätistää vetelehtijöitä ulos. Liitymme stadionin ulkopuolella etenevään ihmisvirtaan, jota tuntuu riittävän ainakin etelään johtavalla Sir Matt Busby Waylla.

Pysähdymme kuvaamaan näyttävää muraalia, jonka hahmon tunnistan ensi silmäyksellä Mary Earpsiksi. Earps on edustanut urallaan viiden kauden ajan Manchester Unitedia, mutta hänet tunnetaan parhaiten Englannin maajoukkueen maalivahtina. Earpsin maajoukkuepelit päättyivät pari vuotta sitten ja The Lionessesin ykkösmaalivahdin hanskat ovat siirtyneet Hannah Hamptonin varmoihin käsiin.

Ohitamme pian Unitedin kannattajien suosiman The Trafford -pubin. Jonoa riittää niin paljon, että tyydymme vain katselemaan seinämaalauksia ja suuntaamme kohti väljempiä vesiä. Pubin ulkoseinälle on ikuistettu Sir Bobby Charltonin ja George Bestin kasvot. Toiselta sivustalta löytyvät Eric Cantona ja Denis Law. Samoilla kulmilla toimivista pubeista myös ainakin The Bishop Blaize on Unitedin kannattajien suosiossa ja muitakin vaihtoehtoja varmasti riittää.

Myrskyn jälkeen on poutasää, ja kirkkaan sateenkaaren pää osoittaa Manchesterin keskustaan. The Red Devilsin kotiottelu oli mieleenpainuva elämys, vaikkei pelin tuloksella ollut itselleni juuri merkitystä. Täysi perinteikäs stadion sekä kotivoiton luoma tunnelma jäävät varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Tulevilla Englannin-matkoilla olisi mukava vierailla taas eri stadioneilla, kuten miksei vaikka tämänkertaisen vierasjoukkueen kotikentällä Villa Parkilla Birminghamissa.
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Espanja1 vuosi sitten20 x Sevillan parhaat nähtävyydet
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan lomaviikon 10 elämystä
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenHigh Line – New Yorkin paras kävelyreitti
-
Italia11 kuukautta sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenKävelyllä Brooklynin sillalla ja Brooklynissa
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan Garachico ja Icod de los Vinos


Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
16.11.2024 at 14:03
Hienolta kuulostava paikka, palatsit muutenkin ovat hienoja kohteita. Aina kun lukee Lontoosta, tulee mieleen, että putäisi toden totta tehtä oma matka itsekin. Ja tosiaan, eiköhän tämäkin olisi sitten vierailukohteena.
Mika / Lähtöportti
17.11.2024 at 11:17
Jospa se teidän seuraava Lontoon-matka toteutuisi lähivuosina 🙂 Tämä on kyllä yksi hyvä vaihtoehto vierailukohteeksi.