Englanti
The Beatlesin jalanjäljillä Liverpoolissa
Liverpool tunnetaan ennen kaikkea jalkapallosta sekä The Beatlesin musiikista. Vaikka vuosikymmenet vaihtuvat, kuuluvat The Beatles -kohteet yhä kaupungin suosituimpiin nähtävyyksiin. Kävimme tutustumassa Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon tarinaan paikan päällä.
Tuskin millään muulla musiikkiyhtyeellä on ollut kaupungilleen yhtä suuri merkitys kuin The Beatlesilla Liverpoolille. Mersey-joen satamakaupunki oli vielä 1950-luvulla ankea paikka, jossa toisen maailmansodan jäljet näkyivät karusti kaikkialla. Alakulon keskeltä alkoi kantautua merseybeatiksi kutsuttua musiikkia, jonka amerikkalaiset vaikutteet saapuivat Liverpooliin Atlantin yli kulkeneiden valtamerilaivojen mukana.

1960-lukua voi kutsua Liverpoolin kulta-ajaksi. Suosituin merseybeat-bändi The Beatles nousi paikallisilta klubeilta ennennäkemättömään maineeseen, ja Liverpool olikin yhtäkkiä eräänlainen maailman nuorisokulttuurin pääkaupunki, jossa tapahtui jatkuvasti jotain jännittävää. Kaupungin itsetunto kohosi samanaikaisesti myös jalkapallon avulla, kun Bill Shanklyn valmentama Liverpool FC nousi kakkosdivisioonasta Englannin kärkiseuraksi.

The Beatles hajosi lopullisesti vuonna 1970, minkä jälkeen aihe unohtui Liverpoolissa taka-alalle. Ohuet toiveet bändin paluusta haudattiin John Lennonin mukana joulukuussa 1980, kun laulaja oli ammuttu kuoliaaksi New Yorkissa. Traaginen tapahtuma siirsi The Beatlesin peruuttamattomasti historiaan, ja nostalgian herätessä Liverpooliin alettiin kehittää bändiin liittyviä nähtävyyksiä. Vielä tänä päivänäkin liverpoolilaiset ovat silminnähden ylpeitä kuuluisista pojistaan, ja fanit kautta maailman tekevät pyhiinvaelluksia Fab Fourin syntysijoille.

Minä olen aina pitänyt The Beatlesin musiikista, mutten voi kutsua itseäni mitenkään erityiseksi faniksi. Yhtyeen tarina on kuitenkin harvinaisen mielenkiintoinen, ja tuntui todella kiehtovalta tutustua aiheeseen liittyviin nähtävyyksiin. Niitä kyllä Liverpoolissa riittää.

The Beatlesin patsas
Jokirannasta läheltä ikonista Royal Liver Buildingia löytyy The Beatlesin neljää hahmoa esittävä näköispatsas, jonka ympärillä riittää ohi kulkiessamme paljon valokuvaajia. Paul McCartney, George Harrison, Ringo Starr ja John Lennon ovat pronssiin valettuina jonkin verran luonnollista kokoaan suurempia. Legendaarisen The Cavern Clubin lahjoittama ja taiteilija Andy Edwardsin toteuttama teos perustuu valokuvaan, joka otettiin samalla paikalla vuonna 1963. Patsas paljastettiin joulukuussa 2015, jolloin oli kulunut tasan 50 vuotta The Beatlesin viimeisestä esiintymisestä kotikaupungissaan. Konserttipaikkana oli tuolloin maineikas Empire Theatre, joka on toiminnassa edelleen.

Liverpool Beatles Museum
Liverpoolista löytyy kaksi The Beatlesiin keskittyvää museota, jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Erityisesti yhtyeen syntyhistoriaan ja alkuvaiheisiin pääsee tutustumaan perusteellisesti Liverpool Beatles Museumissa, joka toimii musiikkia sykkivän Mathew Streetin varrella. Ostin pääsyliput varmuuden vuoksi ennakkoon, mutta sisäänkäynnillä ja itse museossa on käydessämme väljää. Lippuja netistä ostettaessa pitää valita vierailupäivä, muttei kellonaikaa.

Liverpool Beatles Museum on bändin ensimmäisen rumpalin Pete Bestin velipuolen Roag Bestin kokoama. Roag on hankkinut laajan kokoelman bändiin liittyvää esineistöä ennen kaikkea Peteltä, äidiltään Mona Bestiltä sekä isältään Neil Aspinallilta, joka toimi The Beatlesin kiertuemanagerina. Tältä pohjalta on hyvin luonnollista, että bändin alkuvaiheita käydään läpi erityisen perusteellisesti, toki menestysvuosia unohtamatta. Museon vahvuus on laaja alkuperäisten esineiden kokoelma, johon kuuluu kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää soittimista lähtien. Liverpool Beatles Museumissa on havaittavissa lievää kotikutoisuutta, mutta toteutus on toimiva siitäkin huolimatta, että näyttely perustuu vain vitriineihin asetettuihin esineisiin. Taustalla soivat tietenkin yhtyeen tutut hitit. Meiltä kuluu museossa reilut puolitoista tuntia.

Kolmikerroksisen museon ensimmäinen osa on pyhitetty vuosille 1959–62, jolloin bändi syntyi ja alkoi saavuttaa suosiota. Peten äiti Mona Best perusti vuonna 1959 Casbah Coffee Clubin, jossa seudun bändit pääsivät esiintymään paikallisille nuorille. Avajaisillan bändinä soitti The Quarrymen, jonka John Lennon oli perustanut vain 15-vuotiaana vuonna 1956. Bändin kokoonpano ehti vaihtua moneen otteeseen, mutta Casbah Coffee Clubin avajaisten aikaan mukana olivat jo myös Paul McCartney sekä George Harrison. Kolmikko auttoi Mona Bestiä klubin maalaamisessa ennen avajaisia. Yhtye koki paikan omakseen ja esiintyi Casbahissa niin The Quarrymenin kuin myöhemmin The Beatlesin nimellä lukuisia kertoja kesään 1962 saakka.

The Beatles vakiintui bändin nimeksi elokuussa 1960. Se esiintyi ensi kertaa uudella nimellään Liverpoolin The Jacaranda -klubilla. Yhtyeeseen kuuluivat edellä mainitun kolmikon lisäksi basisti Stuart Sutcliffe sekä rumpaliksi juuri valittu Pete Best. Heti ensimmäisen keikkansa jälkeen The Beatles matkusti Hampuriin. The Jacarandan perustaja Allan Williams oli järjestänyt yhtyeen vakioesiintyjäksi hampurilaiselle rockklubille, ja pesti kesti yli kolme kuukautta. Matka päättyi ikävästi, kun Harrison, McCartney ja Best karkotettiin maasta. Bändi oli tehnyt sopimuksen kilpailevan klubin kanssa, jolloin edellinen työnantaja ilmiantoi pojat poliisille. Harrisonia syytettiin alaikäisenä työskentelystä ja kahta muuta tuhopolton yrityksestä. Museossa on nähtävillä McCartneyn Saksan poliisille kirjoittama anteeksipyyntökirje sekä muutamia muita kiinnostavia kirjeitä.

The Beatles vietti Hampurissa vuosina 1960–62 kaikkiaan viisi jaksoa esiintyen ahkerasti paikallisilla klubeilla. Stuart Sutcliffe ei kehittynyt muusikkona muun yhtyeen tahtiin, joten hän jättäytyi pois bändistä keskittyäkseen taideopintoihinsa. Sutcliffe valitettavasti menehtyi pian tämän jälkeen aivoverenvuotoon. Liverpoolissa The Beatlesin vakiopaikaksi muodostui The Cavern Club, jossa bändi esiintyi lähes kolmesataa kertaa.

Pete Best erotettiin bändistä The Beatlesin läpimurron kynnyksellä elokuussa 1962, kun yhtye alkoi levyttää Abbey Roadin studioilla Lontoossa. Pääsyynä oli, ettei Pete ollut riittävän hyvä rumpali. Hän oli muihin bändin jäseniin verrattuna hiljaisempi, eikä viettänyt vapaa-aikaansa Johnin, Paulin ja Georgen seurassa. Myös Peten äidin Mona Bestin vaikutusvaltaista suhdetta bändiin pidettiin ongelmallisena. Pete itse on kuitenkin yhä vakuuttunut siitä, että perimmäisenä syynä erottamiseen oli kateus. Bändin komein kaveri oli nimittäin useimpien naispuolisten fanien suurin suosikki. Kuvassa on Peten rumpusetti The Beatlesin ajoilta.

Pete Bestin erottaminen sai faneilta järkyttyneen ja vihaisen vastaanoton, mutta tilanne rauhoittui pian. Bestin tilalle otettiin karismaattinen rumpali Richard Starkey, joka oli käyttänyt jo muutaman vuoden taiteilijanimeä Ringo Starr. Museon toisessa kerroksessa on materiaalia ja matkamuistoja The Beatlesin maailmankiertueilta ja suurimmilta Beatlemanian vuosilta 1963–66. Bändi eli hyvin kiireistä elämää, joka oli täynnä konsertteja, levytyksiä, matkustamista ja julkisia esiintymisiä.

Museon kolmas kerros kuvaa vuosia 1966–70, jolloin The Beatles ei enää konsertoinut lainkaan vaan keskittyi levyjen tekemiseen. Yhtyeen imago muuttui ja musiikista tuli yhä kokeellisempaa. Taustalla oli myös huumekokeiluja, joskin erilaisia päihteitä oli ollut käytössä aiempinakin vuosina. Bändin jäsenet erkaantuivat toisistaan niin musiikillisesti kuin muutenkin, ja The Beatlesin hajoaminen oli enää ajan kysymys. Kolmannessa kerroksessa on esillä erilaisia The Beatlesista tehtyjä muistoesineitä ja oheistuotteita, jotka ovat varsinkin Yellow Submarineen ja Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandiin liittyen hyvin värikkäitä.

The Beatles Story
Liverpoolin toinen The Beatles -museo löytyy Royal Albert Dockin alueelta Merseyn rannan tuntumasta. The Beatles Story on edelliseen museoon verrattuna selvästi suositumpi ja kaupallisempi. Bändin tarina kerrotaan täällä visuaalisesti näyttävään tyyliin, joten näyttelyn kiertäminen on hauska kokemus vaikkei The Beatles suurta intohimoa herättäisikään. Lippujen ostaminen ennakkoon on tämän museon kohdalla vähintäänkin suositeltavaa, sillä paikalla on saapuessamme paljon ihmisiä. Henkilökunta huolehtii siitä, että sisään pääsee vain ennakkoon valitulla kellonlyömällä ryhmä kerrallaan.

Täällä taustalla ei soi musiikkia, vaan kaikille jaetaan laitteet, joista voi kuunnella selostusta kulloinkin kohdalla olevista aiheista sekä katsella pieniä videopätkiä. Ääniopastus on mielestäni hyvin toteutettu. Museovierailun ensi hetket herättävät hieman epäluuloja, sillä ruuhkaa on niin paljon, ettei etenemisnopeuteen voi itse vaikuttaa. Sisätilat tuntuvat myös varsin kuumilta. Ihmisjoukko onneksi hajaantuu vähitellen ja edessä on paljon mielenkiintoista nähtävää. Hienosti toteutettu näyttely vie vahvasti 1960-luvun tunnelmiin ja pitää otteessaan loppuun saakka.

Toisin kuin edellisessä museossa, täällä on vähemmän alkuperäisiä esineitä ja enemmän teemaan liittyviä asetelmia. Kuvassa näkyy Mersey Beatin toimitus. Bill Harryn perustama musiikkilehti oli suunnattu nuorelle lukijakunnalle ja se toimi muutaman vuoden ajan tärkeänä paikallisena tiedonlähteenä. The Beatles oli esillä usein, osittain myös siksi että Harry oli John Lennonin luokkakaveri Liverpool Art Collegessa.

John Lennonin ja Paul McCartneyn ensimmäiset kitarat sekä The Beatlesin alkuvaiheiden monet muutkin soittimet olivat peräisin Hessy’s Music Shopista Liverpoolista. Hessy’s myi soittimia velaksi, mikä helpotti monien aloittelevien bändien hankintoja. The Beatlesille oli ehtinyt kasaantua jo melkoisesti maksettavaa ennen kuin manageri Brian Epstein otti yhtyeen huomaansa ja kävi kuittaamassa velat pois.

Yksi museon hienoimpia toteutuksia on kopio The Cavern Clubista. Varsin aidon näköisessä ympäristössä voi istahtaa katselemaan esiintymislavaa, jossa ei tosin näy artisteja. Samalla voi kuunnella ja lukea tietoa The Cavernin historiasta. Paikallinen kellariklubi oli monien merseybeat-bändien ponnahduslauta suuremmille estradeille. The Beatles esiintyi täällä peräti 292 kertaa.

Kierros jatkuu Brian Epsteinin johtamaan NEMS-levykauppaan, josta Liverpoolin nuoriso kävi ostamassa musiikkia kuunneltavakseen. Epstein kuuli asiakkailtaan The Beatlesista ja luki bändistä myös Mersey Beat -lehdestä, ennen kuin näki nelikon ensi kertaa lavalla levykauppansa lähellä sijainneessa The Cavernissa. Brian Epstein tarjoutui yhtyeen manageriksi, mikä oli ratkaiseva käänne matkalla menestykseen. Epsteinista tuli eräänlainen The Beatlesin isähahmo, joka hoiti bändin asiat ja piti ryhmän kasassa.

Vaikka The Beatles olikin saanut liverpoolilaiset teinitytöt sekaisin, ei bändi herättänyt heti laajemman yleisön kiinnostusta. Tiettävästi ainakin viisi levy-yhtiötä kieltäytyi yhteistyöstä, kunnes Epstein pääsi sopimukseen EMI:n kanssa. The Beatles pääsi levyttämään Abbey Roadin studioille Lontooseen yhteistyössä tuottaja George Martinin kanssa. Abbey Road pysyi bändin pääasiallisena levytyspaikkana koko loppu-uran ajan. Kävimme Abbey Roadilla ja sen levynkannesta tutulla suojatiellä Lontoon-matkalla pari vuotta sitten.

Museon kuvaus villeistä Beatlemanian vuosista ja Amerikan valloituksesta on toteutettu hauskasti, sillä aluksi istutaan lentokoneen penkeille ikään kuin matkalla New Yorkiin. Bändin jäsenet ihmettelivät laskeutumisen jälkeen kuuluneita ääniä, kunnes ymmärsivät metelin kuuluvan tuhansista kirkuvista faneista. The Beatles teki muutamia Pohjois-Amerikan kiertueita, joilta mainitaan museossa erityisesti televisioesiintyminen Ed Sullivan Show’ssa sekä New Yorkin Shea Stadiumilla järjestetty jättikonsertti.

The Beatles vetäytyi elokuussa 1966 päättyneen Amerikan-kiertueen jälkeen konserttilavoilta, mutta teki yhä uutta musiikkia. Museossa esitellään erilaisen rekvisiitan kera muun muassa kappaleet Penny Lane, Eleanor Rigby, Strawberry Fields Forever, Yellow Submarine sekä Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Sisäiset riidat kävivät lopulta ylitsepääsemättömiksi, ja bändi ilmoitti hajoamisestaan virallisesti keväällä 1970. Hieman sen jälkeen julkaistiin vielä viimeinen albumi Let it be.

Näyttelyn loppuosassa on bändin neljälle jäsenelle omistetut omat kulmauksensa, joissa kerrotaan muun muassa heidän elämästään The Beatlesin hajoamisen jälkeen. Meiltä kuluu tässäkin museossa reilut puolitoista tuntia. Käymme vielä lopuksi museon kahvilassa haukkaamassa hieman välipalaa. Kierros päättyy luonnollisesti suureen matkamuistokauppaan, jossa on The Beatles -aiheisia tuotteita laidasta laitaan.

The Cavern Club
Vaikka näimmekin jo museoon rakennetun The Cavern Clubin kopion, haluamme vierailla myös aidolla klubilla Mathew Streetin varrella. Ovella peritään viiden punnan pääsymaksu, minkä jälkeen pääsee laskeutumaan portaat kellarin uumeniin. The Cavern Club on suosittu nähtävyys, joka vetää paljon turisteja puoleensa. Paikka on päiväsaikaan lapsiystävällinen, mutta meno lienee iltaisin huomattavasti riehakkaampaa. Livemusiikkia pääsee kuulemaan jo aamupäivästä lähtien.

Vaihtuvien artistien ohjelmassa on sekä The Beatles -covereita että muita tunnettuja hittejä. Kuulemme vuorossa olevan laulajan esittävän muun muassa Penny Lanen ja Yesterdayn. Musiikki kuulostaa pienessä tilassa varsin kovaääniseltä, vaikka volyymi on taatusti pienempi kuin illan myöhäisinä tunteina.

The Cavern avattiin alun perin jazzklubiksi, mutta konserttien sisältö vaihtui pian rock & rolliin. Täällä kuultiin ahkerasti esiintyneen The Beatlesin lisäksi myös lukuisia muita merseybeat-bändejä. Paikalla 1960-luvulla olleet kehuvat The Cavernin tiivistä tunnelmaa ainutlaatuiseksi. Elämykseen kuuluivat tungos, meteli, kuumuus, hämäryys ja kosteus. Voimakas hajumaailma sisälsi hien lisäksi tupakansavua, desinfiointiainetta, halpoja deodorantteja sekä tuulahduksen viereisessä varastossa säilytetyistä hedelmistä, joista osa oli mädäntynyt.

The Cavern Club suljettiin 1973, kun British Rail pakkolunasti sen maanalaisen junaradan rakentamista varten. Klubin alkuperäiset tilat tuhottiin, mutta rataa ei saatu koskaan tehtyä. The Beatles -nostalgian kohotessa 1980-luvulla syntyi ajatus The Cavernin synnyttämisestä uudelleen. Rakennevauriot hankaloittivat restaurointia, ja nykyinen sali täytyi sijoittaa 90 asteen kulmaan alkuperäiseen verrattuna. Myös sisäänkäynti on hieman eri paikalla kuin alun perin. Lopputulos muistuttaa silti varsin tarkasti alkuperäistä jopa niin, että seinillä ja katossa on käytetty runsaasti alkuperäisiä tiiliä. Esiintymislava on lähellä alkuperäistä paikkaansa ja valtaosa salista sijaitsee siellä missä 1960-luvullakin. The Cavern avattiin uudelleen vuonna 1984.

Tuntuu yllättävänkin sykähdyttävältä viettää tovi historiallisella klubilla, olkoonkin ettei aivan alkuperäistä kokonaisuutta ole enää jäljellä. Täällä voi aistia The Beatlesin ensi vaiheiden henkeä ja kuvitella, millaista oli olla 1960-luvun nuori Liverpoolissa.

Mathew Street
Mathew Streetin varrella sijaitsevat The Cavern Club sekä Liverpool Beatles Museum esiteltiin jo yllä, mutta katu on muutenkin mielenkiintoinen vierailukohde. Vielä 1960-luvulla kyseessä oli nuhruinen sivukatu, jonka varrella sattui olemaan nuorison suosima keikkapaikka. Nykyään lyhyen ja kapean kävelykadun varrella on useita baareja, ravintoloita ja matkamuistoliikkeitä.

Kadun varrelta löytyy seinään rennosti nojaileva John Lennonin patsas, joka sijaitsee Wall of Fame -baarin edustalla. Siellä, kuten myös vastapäisessä Sgt Peppersissä on usein livemuusiikkia.

The Cavern Clubia vastapäätä sijaitseva The Cavern Restaurant paljastuu oikein mukavaksi ravintolaksi, jossa viihdymme ja syömme hyvin. Maistan täällä ensi kertaa Liverpoolin tunnetuinta paikallisruokaa scousea, johon ihastun välittömästi. Scouse on hieman karjalanpaistia tai irlanninpataa muistuttava suussa sulava liharuoka, joka tuli aikoinaan kaupunkiin merimiesten mukana. Raumalaista perinneruokaa lapskoussia voidaan pitää scousen suomalaisena versiona. Liverpoolin asukkaista käytetään yleisesti nimitystä scousers.

The Cavern Clubin alkuperäisen sisäänkäynnin edustalla on Cilla Blackin patsas. Cilla Black työskenteli The Cavernin narikassa, mutta paljastui myös lahjakkaaksi laulajaksi, jota rohkaistiin esiintymään. John Lennon esitteli Blackin Brian Epsteinille, joka ryhtyi naisen manageriksi. Cilla Blackista tuli 1960-luvun menestynein brittiläinen naislaulaja ja myöhemmin suosittu televisioesiintyjä.

Brian Epsteinin patsas
Keskeisellä Whitechapelin kävelykadulla kivenheiton päässä Mathew Streetiltä vastaamme astelee pronssiin valettu Brian Epstein. Taideteos kuvaa Epsteinin kävelyä patsaan vieressä sijainneesta NEMS-levykaupasta The Caverniin, jossa hän näki The Beatlesin ensi kertaa. Epstein ryhtyi The Beatlesin manageriksi vuonna 1961, ja hänellä oli ratkaiseva rooli bändin nousussa maailmanmaineeseen. Manageri kuoli unilääkkeiden yliannostukseen vain 32-vuotiaana elokuussa 1967. The Beatles esiintyi Epsteinin kuoleman jälkeen enää ainoastaan kerran, erikoisessa jäähyväiskonsertissa Apple Recordsin toimitalon katolla Lontoossa 1969. Brian Epstein toimi The Beatlesin ja Cilla Blackin lisäksi myös muutamien muiden merseybeat-bändien, kuten Gerry and the Pacemakersin managerina.

Eleanor Rigbyn patsas
Lähistöltä löytyy vielä yksi The Beatles -aiheinen patsas. Penkillä istuva yksinäinen henkilö on Eleanor Rigby, josta kertova laulu kuuluu bändin tunnetuimpiin. Tommy Steelen taiteilema patsas valmistui vuonna 1982. Eleanorin vieressä oleva pieni varpunen on asettunut patsasta sponsoroineen Liverpool Echo -sanomalehden päälle. Eleanor Rigby on kuvitteellinen hahmo, jonka nimi on kuitenkin löydetty St. Peter’s Churchin kirkkomaalla sijaitsevasta hautakivestä Wooltonin kaupunginosassa Liverpoolissa. Paul McCartney on jälkeenpäin arvellut, että hän on saattanut nähdä hautakiven ja nimi on voinut jäädä hänen alitajuntaansa sitä kautta. Teini-ikäiset John Lennon ja Paul McCartney tapasivat ensi kertaa toisensa juuri St. Peter’s Churchin puutarhajuhlissa, joten paikka on bändin kannalta merkittävä.

Penny Lane
Lähdemme kesäisen ilta-auringon paisteessa bussilla keskustan ulkopuolelle ja kuljemme vehreän Sefton Parkin puiston halki kohti Penny Lanea. Tuiki tavallisesta lähiötä halkovasta kadusta tuli maailmankuulu vuonna 1967, kun Paul McCartney loi The Beatlesille omaa lapsuuden ympäristöään kuvaavan nostalgisen kappaleen. McCartney ei asunut Penny Lanen varrella, mutta katu oli hänelle hyvin tuttu.

Vajaan kilometrin mittainen katu on helppo kävellä päästä päähän. Hiljainen ympäristö muuttuu tiiviimmäksi, kun ylitämme rautatiesillan ja etenemme suoraa katua koilliseen päin. Ohitamme pieniä liikkeitä, pari pubia, puiston sekä peribrittiläisiltä näyttäviä kaksikerroksia asuintaloja.

Penny Lane on yhdistelmä aitoa arkipäiväisyyttä sekä bändin fanien pyhiinvaelluskohdetta. Talojen seinillä näkyy aiheeseen liittyviä maalauksia ja ohitamme esimerkiksi yhteisöllisen puutarhan, jonne on kotikutoisesti taiteiltu Beatlesin jäseniä kuvaavia hahmoja.

Aidot Penny Lanen katukyltit ovat niin suosittuja, että niitä on vuosien varrella varastettu ja jälleen uusittu kymmeniä kertoja. Yksi laulu on todellakin luonut ihan tavalliselle ja syrjäisellekin Mossley Hillin lähiökadulle tarunhohtoisen maineen.

Penny Lanen päässä on Saint Barnabasin kirkko, jonka kuoroon Paul McCartney lapsuudessaan kuului. Nyt kirkon edessä komeilee John Lennonin patsas, jossa pronssihahmo nojailee rauhanmerkkiin. Palaamme Penny Lanelta keskustaan bussilla numero 86, jota Paul käytti päivittäisillä koulumatkoillaan. Kerrotaan, että hän tutustui George Harrisoniin matkustaessaan tällä samalla bussilinjalla.

Liverpoolin muut The Beatles -kohteet
Vaikka yllä onkin jo lueteltu pitkä lista Liverpoolin The Beatles -kohteita, emme silti ehtineet nähdä kaikkea. Tosifaneille voi suositella ainakin parituntista Magical Mystery Tour -bussikiertoajelua, joka kulkee esimerkiksi bändin jäsenten lapsuudenkotien ja koulujen kautta. Vierailupaikkoihin kuuluu myös Strawberry Field, josta kirjoitettu Strawberry Fields Forever lukeutuu The Beatlesin suurimpiin hitteihin. Strawberry Field oli John Lennonin kodin lähistöllä sijainnut Pelastusarmeijan lastenkoti, jonka pihalla tuleva poptähti kävi usein leikkimässä. Nykyisin paikalla toimii pieni vierailukeskus sekä kahvila. Myös John Lennonin ja Paul McCartneyn lapsuudenkodit ovat avoinna opastetuilla kierroksilla.

Lopuksi pitää mainita vielä Casbah Coffee Club, joka on yhä lähes alkuperäisessä asussaan. Casbah Clubiin saa tutustua ennakkoon varattavilla opastetuilla kierroksilla ja yläkerran huoneisiin voi majoittua Airbnb:n kautta. Liverpoolissa siis todellakin riittää paikkoja The Beatlesista kiinnostuneille ja jotenkin tuntuu, kuin bändin henki leijailisi yhä kaupungin yllä. Mieleeni tulevat John Lennonin sanat kappaleen In my life alusta:
There are places I’ll remember
All my life, though some have changed.
Some forever, not for better;
Some have gone, and some remain.
Englanti
National Football Museum Manchesterissa
Englantilaiselle jalkapallolle omistettu kansallinen museo on kiinnostava vierailukohde kaikille lajista kiinnostuneille. Olen vieraillut museossa nyt vajaan vuoden sisään jopa kahdesti. Nähtävillä on paljon historiallisia esineitä ja halukkaat pääsevät potkimaan palloa vähän itsekin.
Kävin Manchesterissa ensi kertaa viime kesänä, jolloin kaupunki kuului perhematkamme ohjelmaan. Vierailimme tuolloin myös National Football Museumissa, jonka voi laskea kaupungin päänähtävyyksien joukkoon. Kavereiden kanssa tehty keväinen jalkapallomatka suuntautui sekin hieman sattumalta juuri Manchesteriin, jolloin oli luonnollista palata museoon. Pääsyliput ovat monen muun brittimuseon tavoin voimassa kokonaisen vuoden, joten uusintavierailu oli itselleni ilmainen.

National Football Museum perustettiin alun perin Prestoniin vuonna 2001, mutta sille alettiin pian etsiä suuremman kävijämäärän toivossa parempaa sijaintia. Museo avattiin uudelleen heinäkuussa 2012 Manchesterin ydinkeskustassa, missä se onkin menestynyt mukavasti. Nyt jälkimmäisellä vierailulla maaliskuussa 2026 saavumme paikalle heti aamulla hieman ennen avaamisaikaa, jolloin oven taakse kertyy reilut parikymmentä futisturistia eri puolilta Eurooppaa.

Museon avarassa alakerrassa voi kuvauttaa itsensä Valioliigan ja Naisten Superliigan pokaalien kanssa. Täältä lähdetään siirtymään ylempiin kerroksiin, joissa varsinaiset näyttelyt sijaitsevat. Sisään virtaa tasaiseen tahtiin lisää ihmisiä, mutta näyttelytiloissa on silti miellyttävän väljää, kuten oli kesäisellä vierailullakin. Oma vierailuaika kannattaa varata etukäteen netistä pääsylipun ostamisen yhteydessä.

Toisen kerroksen Match Gallery on museon merkittävin osa, jossa varsinainen päänäyttely sijaitsee. Kierros alkaa jalkapallon syntyvaiheista ja jatkuu näyttelytilan halki kohti nykypäivää. Heti alkuun voi tutustua vaikkapa käsin kirjoitettuun sääntökirjaan vuodelta 1863.

Pelipaidat, pallot, otteluohjelmat, pääsyliput, valokuvat ja muut esineet kertovat konkreettisesti lajin historiasta. Eräässä vitriinissä esitellään myös brittifutiksen synkkää puolta huligaaneilta takavarikoitujen teräaseiden ja muiden ikävien esineiden muodossa.

Oma suhteeni englantilaiseen jalkapalloon on hieman ristiriitainen. Varhaisessa lapsuudessani television futistarjonta rajoittui lähinnä lauantaisiin lähetyksiin Englannin liigan otteluista, joten olen jollain tasolla seurannut brittifutista pienestä pitäen ja aihe herättää tältä osin nostalgisia tunteita. Toisaalta takana on myös ajanjaksoja, jolloin olen seurannut vain tuloksia ja katsonut Valioliigaa televisiosta ehkä pari peliä kaudessa.

Arvostan suuresti englantilaisen jalkapallon pitkiä perinteitä ja sitä, miten niitä edelleen vaalitaan. Ihailen myös, kuinka alempien sarjatasojenkin seuroilla on paljon kannattajia, jotka ovat omasta joukkueestaan aidosti ylpeitä ja käyvät uskollisesti niin koti- kuin vierasotteluissakin. Ymmärrän myös Valioliigan suosion syitä ja seuraan sarjaa nykyään melko tarkasti itsekin.

Kaikesta tästä huolimatta en ole kokenut brittijalkapalloa tai varsinkaan Englannin maajoukkuetta koskaan varsinaisesti omakseni. Jalkapalloon liittyvät intohimon kohteeni löytyvät ennen kaikkea Italiasta, jonka jalkapalloa olen seurannut 1980-luvun lopulta lähtien niin tiiviisti kuin olen pystynyt. Nyt kun pian alkavissa MM-kisoissa ei tälläkään kerralla nähdä saapasmaata, kääntyvät sympatiani Espanjan tai Argentiinan kaltaisten maiden suuntaan. Englannilla on toki vahva ja kiinnostava joukkue, johon mahtuu hyviä tyyppejäkin. En panisi pahakseni esimerkiksi Harry Kanen tai Marc Guéhin menestystä.

Näyttelysalin keskellä on edustava kokoelma palkintopokaaleja. Joiltakin näytöiltä voi katsella pätkiä menneistä peleistä ja siellä täällä on eri tavoin toteutettuja pieniä tietovisoja, joissa voi testata omaa tietämystään. Mieleen jää myös erään vitriinin takana jutteleva Gary Linekerin hologrammihahmo. Ja voihan täällä tietysti istahtaa myös vanhan Wembleyn alkuperäiselle puupenkille.

Museo keskittyy nimensä mukaisesti nimenomaan englantilaiseen jalkapalloon, joskin MM-kisoihin liittyen on esitelty muutaman vastustajankin pelipaita. Englannin miesten maajoukkue on voittanut vain yhden arvoturnauksen, joten vuoden 1966 kotikisojen maailmanmestaruutta muistellaan täällä edelleen suurella lämmöllä. Naisten joukkue on ollut viime vuosina menestyksekkäämpi, sillä se voitti Euroopan mestaruuden sekä 2022 että 2025 ja saavutti noiden kisojen välissä myös MM-hopeaa.

Naisten jalkapallo on museossa hyvin esillä. Näyttävä pronssipatsas esittää Lily Parria, joka kuuluu naisjalkapallon uranuurtajiin. Hän on myös ensimmäinen Englannin jalkapallon Hall of Fameen valittu nainen. Toinen museossa esitelty pioneeri Nettie Honeyball esiintyy vain salanimellään, sillä hänen oikeasta henkilöllisyydestään ei ole varmuutta. Nettie perusti vuonna 1894 ensimmäisen naisten jalkapalloseuran ja kävi taistelua tasa-arvon puolesta. Naisten pukeutuminen polvihousuihin edes urheilutarkoituksessa oli tuohon aikaan täysin pöyristyttävää.

Naisten jalkapallolla on Britanniassa ristiriitainen historia. Ottelut nousivat suureen suosioon erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin miehet olivat rintamalla. Pelien yleisötuloilla kerättiin huomattavia summia hyväntekeväisyyteen. Suosio alkoi pelottaa Englannin palloliiton herroja, minkä vuoksi naisten pelaaminen kiellettiin kohta sodan jälkeen kokonaan. Kielto purettiin vasta vuonna 1971, minkä jälkeen laji alkoi hitaasti kehittyä. Suosion kasvu on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana huomattavaa, ja Women’s Super League on nykyään vetovoimainen täysammattilaissarja. Naisten jalkapallo sai paikkansa englantilaisten sydämissä viimeistään kesällä 2022, kun Chloe Kelly tuuletti EM-finaalin voittomaalia loppuunmyydyllä Wembleyllä Lontoossa.

Museon kolmas kerros Play Gallery kutsuu nimensä mukaisesti pelaamaan. Täällä olisi mahdollisuus esimerkiksi laukoa kolme rangaistuspotkua kolmen punnan hintaan, mutta pitkä jono saa jättämään tämän kokemuksen väliin. Kokeilemme sen sijaan ilmaista Pass Master -peliä, jossa pallolla pitäisi osua kulloinkin valaistuna olevaan kohteeseen. Aika on tietenkin rajallinen ja homma osoittautuu yllättävän haastavaksi, varsinkin jos oma pelituntuma on jäänyt vuosien taakse.

Play Galleryyn on koottu monenlaista nähtävää, kuten vanhoja pelipalloja, pukukopeissa nähtyjä pelaajien tavaroita eri vuosikymmeniltä, tietokonepelien kansia tai Subbuteo-pöytäjalkapallopelin osia. Kokeilemme vielä lopuksi peliä, jossa täytyy tuomarin ominaisuudessa tehdä oikeat päätökset videolla näkyvissä tilanteissa. Tuomarit ansaitsisivat nykyistä enemmän kunnioitusta vaativasta työstään, jota ilman pelaaminen ei onnistuisi.

Play Galleryn ovella patsastelee Arthur Kinnaird, joka juhli aikoinaan voitettuja otteluita käsillään seisten. Kinnaird oli merkittävä hahmo englantilaisen jalkapallohistorian alkuvuosina. Hän voitti pelaajana FA Cupin viisi kertaa, joista viimeisen Old Etoniansin paidassa vuonna 1882. Kinnaird muistetaan sitäkin paremmin Englannin jalkapalloliiton puheenjohtajana, sillä hän hoiti tehtävää peräti 33 vuoden ajan. Itselleni Kinnaird on tuttu hahmo Netflix-sarja The English Gamesta, jossa hän on yksi päähenkilöistä.

Museon neljäs ja ylin kerros on nimeltään Score Gallery. Siellä oli ensimmäisellä vierailullani pieni muun muassa jalkapallolehtiin liittynyt näyttely, mutta nyt toisella kerralla koko kerros on näyttelyn vaihtumisen vuoksi suljettu. Kyseessä ei ole museon merkittävin osa, mutta kannattaa toki kurkata jos yläkerrassa olisi oman vierailun aikaan jotain mielenkiintoista.

Uloskäynnin yhteydessä on tietenkin kauppa, josta löytyy kaikenlaista aiheeseen liittyvää pelipaidoista, kirjoista, avaimenperistä ja lasinalusista lähtien. Museossa on myös oma kahvila. National Football Museum on hyvä museo, joka lähestyy lajia monesta eri kulmasta. Joukkoon mahtuu paljon tuttuja asioita sekä varmasti myös runsaasti uutta tietoa. Vitriineihin aseteltujen esineiden lisäksi löytyy sopivasti interaktiivisuutta. Vierailuajaksi on molemmilla kerroillani riittänyt noin puolitoista tuntia. Vaikka nämä museovierailut ovatkin olleet miellyttäviä, ei kokemus silti sykähdytä yhtä vahvasti kuin kunnon ottelu. Jalkapallo on parasta paikan päällä nähtynä tai pelattuna.
Lisätietoa löytyy National Football Museumin virallisilta nettisivuilta.
Englanti
Brittifutistunnelmaa aurinkoisessa Burnleyssa
Maaliskuisen Englannin-matkan ensimmäinen ottelu nähtiin Burnleyssa, jossa suunnistimme Pasin ja Teron kanssa Turf Moorin stadionille. Vaikka kotijoukkueen kausi onkin ollut vaisu ja pelin lopputulos nytkin maaliton, oli retki pieneen teollisuuskaupunkiin silti onnistunut.
Manchesterin tuntumasta löytyvä Burnleyn kaupunki oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa yksi maailman tärkeimmistä puuvillakankaiden valmistajista. Alueella oli myös useita hiilikaivoksia sekä konepajateollisuutta. Vaurautta tuoneiden tehtaiden savupiiput ovat sittemmin sammuneet, mutta kaupunkia yritetään saada uuteen nousuun nykyaikaista teknologiaa valmistamalla. Yksi on kuitenkin säilynyt kaupungissa toukokuusta 1882 lähtien, nimittäin jalkapalloseura Burnley Football Club.

Paikallisjunamatka Manchester Victorian asemalta Burnleyhin vie yhden puoliajan verran eli noin 45 minuuttia. Lauantaipäivänä on paljon matkustajia, mutta löydämme itsellemme silti jopa istumapaikat. Junamatkailu suosikkijoukkueen vierasotteluihin on Englannissa hyvin suosittua, joten kyydissä on nytkin muutama Bournemouthin punamustia värejä kantava fani. Perillä Burnleyssa odottaa mukava poutasää. Lähdemme suunnistamaan Google Mapsin avulla jalkapallostadionin suuntaan, jolloin päädymme hiljaiselle asuinalueelle. Näemme myös Leedsin ja Liverpoolin yhdistävän kanavan, joka on Burnleyn kohdalla korotettu virtaamaan kaupungin kattojen yläpuolella.

Ensimmäinen määränpäämme on The Royal Dyche -pubi, joka on nimetty valmentaja Sean Dychen mukaan. Aiemmin nimellä The Princess Royal toiminut pubi sai uuden ilmeen vuonna 2018, kun se juhlisti Burnleyn selviytymistä eurokentille yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sean Dyche esiintyy pubin tunnuksessa komeassa Tudor-tyylisessä asussa itsensä Henrik VIII:n tapaan.

Lempinimellä Ginger Mourinho tunnettu Dyche on täällä varsinainen kulttihahmo, sillä hän valmensi Burnleyta kymmenen vuotta. Menestys oli pieniin resursseihin nähden oikein hyvää ja Dychen omintakeinen persoona ihastutti kannattajia. Ginger Mourinhon suoraviivainen duunarifutis vetosi teollisuuskaupungin ihmisiin ja kaiken kruunasi Valioliigan seitsemäs sija, joka toi edellä mainitun paikan kansainvälisille kentille.

The Royal Dyche on täynnä lempinimellä The Clarets tunnettuun seuraan liittyvää rekvisiittaa lattiasta kattoon. Burnleylla on pitkät perinteet, sillä se on yksi syksyllä 1888 käyntiin potkaistun Englannin jalkapalloliigan kahdestatoista perustajajäsenestä. Burnleyn lisäksi myös Aston Villa, Everton sekä pari vuotta sitten tutuksi tullut Wolverhampton ovat tuosta joukosta mukana Valioliigassa nyt kuluvalla kaudella. Burnley on saavuttanut kaksi Englannin mestaruutta, joista tuoreempi on keväältä 1960.

Kiertelemme hetken pubin sisätiloissa, mutta siirrymme pian aurinkoiselle pihalle, jonka yläterassilta löytyy vapaa pöytäkin. Seuran tunnusvärit viininpunainen ja vaaleansininen näkyvät kaikkialla. Tunnelma on lähestyvästä ottelusta huolimatta leppoisa, eikä ilmassa ole suuremmin kannattajien uhoa. Muutama lyhyt kannatuslaulu toki kajahtaa aika ajoin. Tuntuu mahtavalta nauttia lämpimästä kevätauringosta juuri täällä.

Kulman takaa löytyy vielä entistäkin parempi aurinkokatsomo, jossa saa istahtaa stadionista muistuttaville penkeille. Samalla voi vaikka seurata, kuinka lapset potkivat pienellä tekonurmialueella palloa maaliin. Taustalla aukeaa tyypillinen lancashirelainen maisema.

The Royal Dychen naapurissa toimii muitakin jalkapallohenkisiä pubeja, kuten The Turf sekä Vintage Claret. Jätämme ne tällä kerralla väliin ja tyydymme ihailemaan rakennusten seiniin tehtyjä muraaleja. Yksi niistä esittää Vincent Kompanya, joka valmensi The Claretsia parin kauden ajan ennen siirtymistä nykyiseen tehtäväänsä Bayern Münchenin ruoriin.

Pubista on vain maalipotkun mittainen matka Turf Moorin porteille. Burnley pelasi täällä ensi kertaa helmikuussa 1883, joten stadionilla on kunnioitettavan pitkä historia. Nykyinen kapasiteetti on suurin piirtein 22 000 katsojaa. Ostan seuran virallisesta kojusta kaulaliinan matkamuistoksi. Viininpunainen väri on mielestäni varsin tyylikäs.

Suunnistamme stadionin sisätiloihin, joissa voi haukata pientä välipalaa. Piiraat kuuluvat perinteisiin brittiläisiin ottelueväisiin, ja valitsemani viiden punnan hintainen juusto-sipulipiiras osoittautuu hämmästyttävän herkulliseksi. Sen voimalla on hyvä siirtyä Turf Moorin lehtereille. Olemme päätyneet Burnleyhin, koska tämä peli oli helppo yhdistää saman viikonlopun kamppailuun Manchester United–Aston Villa. Burnleyn heikko kausi on johtanut siihen, että Valioliigapelien tikettejä saa helposti seuran nettisivuilta. Hintahaarukka asettuu 30–55 puntaan. Parituhatta istuinta jää tyhjäksi, mutta iltapäivän yleisömäärä on silti mukava.

Turf Moor muodostuu hyvin brittiläiseen tapaan neljästä erillisestä katsomosta. Oma valintamme North Stand on eräänlainen pääkatsomo, josta näkyy vastapäisen Bob Lord Standin ylitse vehreälle maaseudulle. Tuntuukin melkein siltä kuin katselisi sekä jalkapalloa että Emmerdalea yhtä aikaa. Päätykatsomoista Jimmy McIlroy Stand on paljon korkeampi kuin vastapäinen Barnfield Construction Stand, josta osa on varattu vieraskannattajille.

Burnley lähtee maaliskuun puolivälissä pelattavaan otteluun Valioliigan toiseksi viimeiseltä sijalta kaukaa putoamisviivan alapuolelta. Viime vuosina kovasti vahvistunut etelärannikolta ponnistava Bournemouth majailee sen sijaan sarjataulukon keskivaiheilla ja tavoittelee yhä paikkaa ensi kauden europeleihin. Lempinimellä The Cherries tunnettu vierasjoukkue luokin ottelun ensi minuuteilla pari lupaavaa tilannetta, mutta Martin Dúbravkan vartioima Burnley-maali pysyy täpärästi koskemattomana.

Turf Moorilla on hakemaamme peribrittiläistä tunnelmaa ja sopivasti historian havinaa. Hyvin suuri osa katsojista on paikallisia, vaikka katsomossa vaikuttaakin olevan myös jonkin verran meitä ulkomaalaisia. Peli aaltoilee ensimmäisellä puoliajalla mukavasti, ja molemmat joukkueet saavat muutamia lupaavan näköisiä tilaisuuksia johto-osuman tekemiseen.

Vierasjoukkueen kehuttu baskivalmentaja Andoni Iraola luottaa aggressiiviseen pelitapaan, joten Scott Parkerin luotsaama Burnley ei saa pitää palloa rauhassa. On mielenkiintoista seurata esimerkiksi kotijoukkueen kokeneen pelintekijän James Ward-Prowsen sekä yleisön suosikiksi nousseen puolustajan Maxime Estèven tekemistä. Bournemouthin riveissä erottuu esimerkiksi varmaotteinen Marcos Senesi, mutta pidän myös Alex Scottin otteista. Taitava keskikenttäpelaaja jaksaa uurastaa myös puolustussuuntaan.

Paras maalintekopaikka avautuu hieman ennen taukoa Burnleyn Jaidon Anthonylle. Aivan maalin edustalla olisi riittänyt pikkunätti sijoituskin, mutta Anthonyn vedossa on rutkasti tautia takana ja pallo tärähtää voimalla ylärimaan. Tauon viettoon lähdetään viileän tuulen puhallellessa Turf Moorin katsomoon. Tulostaululla loistavat numerot 0–0.

Toinen puoliaikakin on tasainen. Molemmat joukkueet luovat muutaman vaarallisen tilanteen, mutta viimeistely ontuu. Vieraiden Marcus Tavernier ampuu tulisesti, mutta pallo kaartaa tolppaa hipoen ohi maalin. Burnleyn hollantilaiskärki Zian Flemming pääsee puolestaan puskemaan lähietäisyydeltä, mutta hänkään ei osu tolppien väliin. Peli päättyy muutamista viime hetken hässäköistä huolimatta maalittomana, mikä lienee pettymys kaikille osapuolille. Tasapeli sinänsä oli kyllä oikeudenmukainen lopputulos tiukalle väännölle.

Katselemme pelin jälkeen stadionin ulkopuolella olevaa Turf Moor Memorial Gardenia. Pieni puisto on omistettu edesmenneille Burnleyn pelaajille ja kannattajille. Koskettavat muistolaatat kertovat paljon jalkapallon merkityksestä paikalliselle yhteisölle.

Koko puutarha sai alkunsa siitä, että monet kannattajat olivat toivoneet tuhkiensa sirottelua Turf Moorin nurmelle. Tämä ei ole käytännön syiden vuoksi mahdollista, mutta on hienoa että niin moni on saanut nyt nimensä melkein rakastamansa stadionin kylkeen.

Kävelemme viilenevässä illassa Burnleyn ydinkeskustaan. Viima puhaltaa pitkin kävelykatu Saint James’s Streetiä, joka on käytännössä autio. Kaikki liikkeellä olevat ihmiset näyttävät pakkautuneen pariin avoinna olevaan pubiin. Etsimme hetken ruokapaikkaa, kunnes päädymme The Tipsy Fork Bar and Kitcheniin. Sympaattisesta ravintolasta saa kaipaamaamme fish & chipsiä, tummaa irlantilaista olutta sekä lämpimän paikan istua, siitäkin huolimatta ettei pöytämme vieressä heiluva ulko-ovi tahdo pysyä millään kiinni. Seurailen syödessäni, kuinka paikalliset toppatakkeihin ja shortseihin pukeutuneet koulupojat potkivat palloa pitkin kävelykatua. Ehkä joku heistä kantaa vielä joskus Burnleyn paitaa Turf Moorilla.

Burnleyssa oli mukava käydä katsomassa peliä, mutta tuskinpa tänne tarvitsee muuten turistimatkalle tulla. Tai jos nyt sittenkin tulisin, niin voisin käydä keskustan ulkopuolella tutustumassa vaikuttavaan Towneley Hall Museum & Art Galleryyn, näyttävään Gawthorpe Hall -kartanoon tai kaupungin puuvillahistoriasta kertovaan Queen Street Mill Textile Museumiin. Moni kuitenkin yhdistää Burnleyn nimen ensisijaisesti jalkapalloon, eikä tämä muutu vaikka joukkue pudonneekin tänä keväänä Valioliigasta Championshipiin. Burnley Football Club on ollut tärkeä osa paikallista identiteettiä jo pian puolentoista vuosisadan ajan, ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. Up the Clarets!
Lue myös matkan toisesta pelistä kertova juttu Valioliigaa Manchesterin Old Traffordilla.
-
Eurooppa1 vuosi sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin merellinen Coney Island
-
Italia1 vuosi sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Italia1 vuosi sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon
-
Ranska1 vuosi sittenBordeaux’n viinimuseo Cité du Vin
-
Ranska1 vuosi sittenDordognen kylät Beynac, La Roque-Gageac ja Domme
-
Suomi1 vuosi sittenHiihtoloma Suomutunturin maisemissa
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Bosque de Los Enigmas
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: One World Observatory
-
Ranska11 kuukautta sittenPariisin-viikon monet kokemukset
-
Ranska11 kuukautta sittenTuhkasta noussut Pariisin Notre-Dame


Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
23.9.2025 at 6:52
Isä kuunteli suhteellisen paljon The Beatlesia, niin lapsena tuli sen vuoksi sitten itsekin kuunneltua. Mutta sittemmin en ole juurikaan kuunnellut. Nämä paikat kuitenkin Liverpoolissa kyllä kiinnostaisi jalkapallon ohella.
Mika / Lähtöportti
1.10.2025 at 12:38
Monet näistä paikoista kuuluvat Liverpoolin suosituimpiin nähtävyyksiin, ”maailman merkittävimmällä bändillä” on ollut valtava vaikutus kotikaupungilleen.