Yhdysvallat
New Yorkin merellinen Coney Island
New York on paljon muutakin kuin pilvenpiirtäjiä. Brooklynin eteläkärjestä löytyvä Coney Island tunnetaan huvipuistoista sekä hiekkarannoista, ja rantakadun auringonpaisteessa tuntuu kuin olisi vähintäänkin Kaliforniassa saakka.
Coney Island oli alun perin kapean salmen erottama saari, joka sittemmin yhdistettiin täyttömaan avulla suureen Long Islandiin. Alue kehittyi voimakkaasti 1800-luvun vuosikymmeninä, jolloin Coney Islandille kohosivat puitteet varakkaan väen lomailua varten. Tavallinen kansa löysi tiensä hiekkarannoille ja huvipuistoihin myöhemmin, kun perille alkoi päästä metrolla.

Huvipuisto Luna Park
Mekin käytämme Coney Islandille kulkemiseen metroa. Matka-aikaa Manhattanilta kertyy noin tunti. Metrolinja kulkee Brooklynin puolella enimmäkseen maan päällä, joten on mielenkiintoista katsella eri alueiden katuja, taloja ja puistoja. Täysi vaunu tyhjenee matkan edetessä niin, ettei Coney Islandille menijöitä ole lopulta montaakaan. Olemme valinneet retkipäiväksemme tarkoituksella maanantain, jotta välttäisimme huvipuiston ruuhkia. Lokakuu on muutenkin helteisiin kesäpäiviin verrattuna hiljaisempaa aikaa. West Eighth Street–New York Aquarium -asemalta ei tarvitse kävellä montaa askelta Luna Park -huvipuiston värikkäälle portille.

Nykyinen Luna Park avattiin toukokuussa 2010, mutta Coney Islandin huvipuistoilla on paljon pidempi historia. Alueen merkittäviin huvipuistoihin kuuluivat etenkin vuosina 1903–1944 toiminut alkuperäinen Luna Park sekä sen naapurit Steeplechase Park ja Dreamland. Luna Park toimi esikuvana monelle muulle huvipuistolle ja sen historiallista merkitystä korostaa omalla tavallaan, että esimerkiksi italian kielessä luna park on huvipuistoa tarkoittava yleissana. Nykyinen Luna Park kunnioittaa mukavalla tavalla perinteitä, sillä vaikka lähes kaikki laitteet ovatkin uusia, voi alueella aistia Coney Islandin vuosisatojen taakse ulottuvaa historiaa.

Luna Park on koristeltu lokakuussa halloween-teemaan. Ostimme tyttärille jo ennakkoon netin kautta rannekkeet, jotka olisi kyllä näin hiljaisena päivänä voinut hankkia helposti myös paikan päältä. Me vaimon kanssa emme tällä kerralla kaipaa laitteisiin. Toisin kuin muissa käymissämme huvipuistoissa, täällä rannekkeet ovat voimassa vain neljä tuntia ensimmäisestä laitteessa käynnistä lähtien. Jonot ovat onneksi melko lyhyitä ja tuokin aika riittää meille hyvin. Kannattaa kuitenkin suunnitella päivänsä niin, ettei ajoita ainakaan suurempaa ruokailua rannekkeen voimassaoloaikaan.

Luna Park on pinta-alaltaan varsin kompakti, mutta laitteita on tilaan nähden yllättävän paljon. Ne on jaoteltu hurjuustason mukaan neljään eri luokkaan, joista toiseksi korkein High Thrill -taso tuntuu omille tyttärillemme sopivalta. He käyvätkin testaamassa useita High Thrill -laitteita, kuten The Tickler, Electro Spin, Atlantic Aviator, Brooklyn Flyer ja Luna 360.

Luna 360 muistuttaa Särkänniemen X-laitetta, ja itse laskisin sen jo Extreme Thrillin puolelle. Steeplechase on puolestaan aivan kuin Särkänniemen MotoGee, jossa istutaan vain moottoripyörän sijasta hevosen selässä. Muutama laite on vierailupäivänämme valitettavasti kokonaan suljettu.

Muutamat Coney Islandin huvipuistolaitteista ovat aivan erityisiä klassikoita. Kesäkuussa 1927 avattu puinen The Cyclone tunnetaan kaikkien vuoristoratojen äitinä. The Cyclone kohoaa omalla tontillaan, jonka pieni koko on myös syynä vuoristoradan jyrkkyyteen. Koska tilaa oli vähän, ei nousuista ja laskuista mahduttu tekemään yhtään nykyistä loivempia.

Toinen tunnettu klassikkolaite Wonder Wheel on vieläkin vanhempi vuonna 1920 valmistunut maailmanpyörä. Se ei kuulu Luna Parkiin, vaan naapurissa toimivaan Deno’s Wonder Wheel -huvipuistoon. Maailmanpyörän vaunut liikkuvat mielenkiintoisella tavalla laitteen sisällä olevia kiskoja pitkin.

Riegelmann Boardwalk
Tytöt saavat Luna Parkin laitteista tarpeekseen jo ennen neljän tunnin rannekeajan päättymistä. Siirrymmekin siis hyvissä ajoin Coney Islandin upealle rantakadulle Riegelmann Boardwalkille. Puupintainen kävelytie huokuu nostalgiaa ja vieressä odottavat mukavat merimaisemat. Lokakuun aurinko on saanut koko päivän tuntumaan kovin helteiseltä.

Coney Island on kokenut vuosikymmenten varrella synkkiäkin vaiheita. Kirkkain kultakausi päättyi alkuperäisen Luna Parkin tulipaloon vuonna 1944, ja 1970-luvulle tultaessa alueella rehottivat väkivaltarikollisuus sekä huumekauppa. Huvipuistoperinteet pysyivät yllä vielä vuonna 1964 sulkeutuneen Steeplechase Parkin jälkeenkin, sillä avaruusteemainen Astroland viihdytti kansaa vuosina 1962–2008. Coney Island on jälleen viime vuosikymmeninä siistiytynyt viihtyisäksi ja koko perheelle sopivaksi ajanviettoalueeksi.

Rantakadun varrella kohoava korkea punertava rakennelma on Steeplechase Parkissa aikoinaan toiminut laskuvarjohyppytorni. Tornia ei ole käytetty vuosikymmeniin, mutta se muistuttaa ajasta, jolloin huvipuistoissa saattoi nähdä muutakin kuin karuselleja tai vuoristoratoja. Coney Islandin huvipuistojen historiaan kuuluu mitä käsittämättömämpiä viihdykkeitä, kuten keskoskaapeissa olleiden vauvojen katselua. Ihmeteltävänä oli myös esimerkiksi lyhytkasvuisten ihmisten jokapäiväistä elämää, tulipalojen sammutusnäytöksiä sekä valtava buurisodan taistelua toisintanut esitys, jonka näyttelijöiksi värvättiin oikeita sotaveteraaneja.

Nälkä alkaa jo vaivata, mutta rantakadun varrella on onneksi runsaasti erityisesti pikaruokaa tarjoavia vaihtoehtoja. Näistä varsinkin Nathan’s Famous on klassikko, joka myy kenties koko Amerikan kuuluisimpia hot dogeja. Laajaksi ketjuksi paisuneen Nathan’sin alkuperäinenkin ravintola sijaitsee vain kivenheiton päässä, mutta me tyydymme Riegelmann Broadwalkin varrella olevaan kioskiin. Hot dogit ovat erinomaisia, mutten osaa arvioida niiden paremmuutta kilpailijoihin verrattuna.

Aurinko alkaa olla jo laskemaan päin, joten se lämmittää nyt miellyttävästi kovan paahteen sijaan. On mukavaa istuskella kävelytien varrella ja nauttia tunnelmasta, joka tuo kovasti mieleen edellisvuotisen matkakohteemme Kalifornian rantakaupungit. Coney Islandin hiekkarannalla on lokakuussa väljää, toisin kuin kesän vilkkaimpina päivinä. Taustalla häämöttää Rockawayn niemimaa.

Kävelemme Riegelmann Boardwalkia itään päin ja ohitamme New Yorkin akvaarion. Tästä eteenpäin pääsisi vielä henkisesti paljon syvemmälle itään, sillä edessä häämöttävä Brighton Beach tunnetaan New Yorkin venäläisten ja ukrainalaisten asuinalueena. Tunnelma on kuulemma kuin Mustanmeren rannalla ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Palaamme takaisinpäin ja katselemme, kuinka laskeva aurinko saa taivaan kellertämään upeasti. Huomiomme kiinnittyy jälleen kerran hyväntuulisiin ortodoksijuutalaisiin, joita on näkynyt päivän aikana paljon. Luna Parkin asiakaskunnasta ylivoimaisesti suurin osa oli perhekeskeisiä ortodoksijuutalaisia, ja sama tilanne jatkuu myös rantakadulla.

Ortodoksijuutalaiset – jotka ovat käsittääkseni tarkemmin ottaen hasideja – on helppo tunnistaa tyylikkäästä mutta vanhoillisesta pukeutumisesta. Miehillä on erikoiset kampaukset ja aina jonkinlainen päähine. Naiset ovat pukeutuneet villapaitoihin ja pitkiin hameisiin. Lasten vaatteet ovat pitkälti samantyyppisiä kuin aikuisillakin. Jäämme miettimään, oliko kyseessä ortodoksijuutalaisten juhlapäivä vai pelkästään tavallinen maanantai Coney Islandilla. Näky lienee melko tavallinen, sillä noin neljännes Brooklynin reilusta kahdesta miljoonasta asukkaasta on juutalaisia.

Aurinko alkaa laskea jo lopullisesti mailleen, kun jätämme Coney Islandin taaksemme. On ollut mukavaa viettää rentoa päivää huvipuistossa, nauttia syksyisestä auringosta ja tunnelmoida tyylikkäällä rantakadulla. Retki Coney Islandille vie helposti kokonaisen päivän, mutta se tarjoaa New Yorkin -matkalle aivan erilaisia ulottuvuuksia kuin pilvenpiirtäjien täyttämä Manhattan.
Voit lukea myös koko matkastamme kertovan jutun Unelmien lomamatka New Yorkiin.
Yhdysvallat
New Yorkin Vapaudenpatsas ja Ellis Island
Lokakuussa 2024 tehtyyn New Yorkin -matkaan mahtui runsaasti elämyksiä, ja olen julkaissut reissusta paljon juttuja. Sarjan päättävässä kirjoituksessa käydään Vapaudenpatsaan juurella sekä tutustutaan Ellis Islandilla sijaitsevaan mielenkiintoiseen siirtolaismuseoon.
Aurinko valaisee syksyisen New Yorkin katuja, kun suunnistamme kohti Manhattanin eteläkärjessä sijaitsevaa Battery Parkin lauttaterminaalia. Kaupungissa on totta kai aina paljon turisteja, mutta matkailijamäärä tuntuu koko pariviikkoisen reissumme aikana häiritsevältä oikeastaan vain tänä aamupäivänä. Puiston alueelle muodostunut pitkä jono etenee hyvin hitaasti, ja pääsemme lopulta lauttaan vasta puolitoista tuntia paikalle saapumisemme jälkeen. Suurin pullonkaula on tarkka lentokenttätyylinen turvatarkastus.

Lauttaliput Vapaudenpatsaasta tunnetulle Liberty Islandille sekä viereiselle Ellis Islandille kannattaa ostaa hyvissä ajoin etukäteen Statue City Cruisesin nettisivuilta. Muutkin yhtiöt mainostavat erilaisia risteilyjä, mutta Statue City Cruises on ainoa, joka saa rantautua näille saarille. Molemmille saarille saa jäädä haluamakseen ajaksi ja jatkaa kierrosta jollakin seuraavalla lautalla. Risteilyn voi aloittaa Battery Parkin sijasta myös New Jerseyn Liberty State Parkista, jossa jonoista ei liene harmia.

Vapaudenpatsas – Vierailu Liberty Islandilla
Päivä etenee mukavasti, kunhan lopulta pääsemme lautan kyytiin. Nautimme kirkkaasta säästä sekä maisemista, sillä varsinkin näkymä Manhattanille päin on mykistävän upea. Katse kääntyy silti pian nopeasti lähestyvän Vapaudenpatsaan suuntaan. Lauttamatka vie vain noin vartin verran. Tuntuu hienolta nähdä maailmankuulu patsas lähietäisyydeltä. Aiemmalla New Yorkin -matkallamme ihailimme sitä vain kauempaa, ilmaisen Staten Island Ferryn kyydistä.

Teemme kierroksen pienen Liberty Islandin ympäri. Vierailemme pikaisesti ilmaisessa museossa, jossa käydään läpi Vapaudenpatsaan taustatietoja sekä erityisesti sen rakentamista.

Opin muun muassa, että nimikkotornistaan tunnettu Gustav Eiffel osallistui Vapaudenpatsaan rakentamiseen suunnittelemalla sen tukirakenteet. Museon näyttävin esine on Vapaudenpatsaan alkuperäinen soihtu, joka oli käytössä vuoteen 1986 saakka.

Vapaudenpatsas on Ranskan kansan Yhdysvalloille antama lahja, jolla juhlistettiin maiden välistä ystävyyttä. Ranskassa järjestettiin suuri rahankeruukampanja patsaan rahoittamiseksi, kun taas Yhdysvalloissa kerättiin varoja jalustan toteuttamista varten.

Kuvanveistäjä Frédéric Auguste Bartholdin suunnittelema patsas on jalustoineen 93 metriä korkea, joten se näkyy kauas. Vapaudenpatsas on toivottanut New Yorkiin saapuneet laivamatkailijat tervetulleiksi vuodesta 1866 lähtien. Hahmon oikeassa kädessä oleva soihtu kuvaa vapautta ja valoa, kun taas vasemmassa kädessä olevaan lakitauluun on kirjoitettu Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen päivämäärä.

Lauttalippujen oston yhteydessä on mahdollisuus varata vierailu Vapaudenpatsaan korokkeen päälle tai ylös aina patsaan kruunun sisälle saakka. Korokkeen päälle pääsee hissillä, mutta kruunuun täytyy kavuta kierreportaita pitkin. Lisämaksu näille näköalapaikoille pääsystä on hyvin pieni, mutta varaus erityisesti kruunuun nousemista varten täytyy tehdä hyvissä ajoin etukäteen. Meille riittää patsaan katselu maan tasalta, sillä emme halua viettää Liberty Islandilla kovin paljoa aikaa. Tarkoituksenamme on nimittäin ehtiä tutustumaan Ellis Islandin siirtolaismuseoon kiireettömästi.

Liberty Islandilta on hienot näkymät Manhattanille päin ja maisemia kelpaa varsinkin näin kauniina päivänä pysähtyä ihailemaan. Lauttalaiturin lähistöllä toimii kahvila, jota emme kuitenkaan lähde lähemmin tutkimaan.

Ellis Islandin siirtolaismuseo
Vaikka Vapaudenpatsas onkin maailmankuulu, pidän Ellis Islandia päivän pääkohteena. Seuraavalle laituriin saapuvalle lautalle on melko pitkä jono, mutta mahdumme onneksi siitä huolimatta hyvin kyytiin. Matka on lyhyt, sillä Ellis Island sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Liberty Islandista.

Istahdamme Ellis Islandille rantauduttuamme penkille syömään lautalta ostetut hotdogit. Ne eivät ole valtavan suuria, mutta siirtävät nälkää riittävästi, jotta jaksamme tutustua siirtolaismuseoon. Lähisuvussani ei ole valtameren ylittäneitä siirtolaisia, enkä ole itsekään harkinnut vakavissani ulkomaille muuttamista, mutta aihe on mielestäni äärimmäisen kiehtova.

Laivalla New Yorkiin saapuneet siirtolaiset astuivat maihin Ellis Islandilla, jossa toimi vuosina 1892–1954 vilkas vastaanottokeskus. Varsinainen massamuutto päättyi jo vuonna 1924, jolloin siirtolaislakeja tiukennettiin oleellisesti. Ellis Islandin kautta ehti tulla Yhdysvaltoihin yli 12 miljoonaa parempaa elämää tavoitellutta ihmistä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon heidän jälkeläisiään asuu Yhdysvalloissa nykyään. Kalleimpien luokkien matkustajat tarkastettiin jo laivalla, joten Ellis Islandille tulijat edustivat yleensä alempia yhteiskuntaluokkia.

Entisessä vastaanottokeskuksessa toimivan siirtolaismuseon pääsymaksu sisältyy lauttamatkan hintaan. Museo täyttää odotukseni hyvin. Vietämme sisätiloissa perheellemme sopivasti reilut kaksi tuntia, mutta näyttelyissä olisi voinut viihtyä kauemminkin esimerkiksi ihmisten elämäntarinoista kertovia videoita katselemalla. Englanniksi luettavaa tietoa on hyvin paljon, kun taas erilaisia esineitä voisi olla näytteillä enemmänkin. Hyvin kieltä osaava vanhempi tyttäremme vaikuttaa olevan museosta todella kiinnostunut, kun taas nuorempi ei jaksa innostua yhdessä lukemistamme teksteistä yhtä paljon.

Alimman kerroksen näyttelyissä pääsee tutustumaan muun muassa siirtolaisuuden nykypäivään. Videonäytöille voi valita katsottavakseen siirtolaisten tarinoita. Mukana on sekä kuuluisia henkilöitä että ihan tavallisia eri puolilta maailmaa kotoisin olevia ihmisiä. He kertovat taustastaan, muuton syistä, sopeutumisesta sekä nykyisestä amerikkalaisesta elämästään.

Eräältä näytöltä voi tutkia eri kansalaisuuksien, kuten vaikkapa suomalaisten määrää eri puolilla Yhdysvaltoja. Pääsemme kokeilemaan myös Yhdysvaltojen kansalaisuuden hakemisprosessiin kuuluvaa testiä, jossa mitataan tietoja maan historiasta sekä hallintojärjestelmästä. Testi osoittautuu varsin kimurantiksi, emmekä onnistu läpäisemään sitä ainakaan ensimmäisellä yrittämällä.

Toisen kerroksen ja samalla koko rakennuksen ylivoimaisesti näyttävin tila on suuri Registry Room, jossa siirtolaiset tutkittiin ja tarkastettiin. Juhlavalta näyttävä sali oli aikoinaan hyvin vilkas ja äänekäs paikka, jonka moni tulokas koki peräti pelottavaksi. Ilmassa oli helpotusta pitkän merimatkan päättymisestä, mutta myös hämmennystä. Jännitys oli luonnollisesti pinnassa ennen kuin varmistui, saisiko raskaan höyrylaivamatkan tehnyt ihminen luvan päästä määränpäähänsä. Olisi tuntunut musertavalta joutua palaamaan saman tien takaisin, varsinkin jos kaikki säästöt oli sijoitettu laivalippuun. Pari prosenttia saapuneista joutui kokemaan tuon tylyn kohtalon.

Registry Room oli käytössä vuodesta 1900 alkaen, jolloin uusi vastaanottorakennus valmistui tulipalossa tuhoutuneen tilalle. Siirtolaisiksi pyrkiviltä kului Ellis Islandilla yleensä muutamia tunteja, joista suurin osa meni jonottamiseen. Saarella suoritettiin erityisesti tartuntatauteihin liittyvä ripeä terveystarkastus, selvitettiin mahdollista rikostaustaa sekä arvioitiin kykenevyyttä itsensä elättämiseen Amerikassa.

Samassa kerroksessa sijaitseva Through America’s Gate -näyttely on mielenkiintoinen ja perehdymme siihen varsin perusteellisesti. Näyttely kertoo vaihe kerrallaan siirtolaisten saapumisesta ja kohtelusta Ellis Islandilla. Kiinnostavimpia ovat yksittäisten ihmisten tarinat. Vaikka esillä on muutamia esineitäkin, perustuu näyttelyn anti suurelta osin luettaviin teksteihin tai ääniopastuslaitteen kuuntelemiseen. On kiehtovaa, että tietoa on tarjolla juuri samoissa tiloissa, joissa siirtolaisetkin ovat aikoinaan kulkeneet. Mieleeni jää eräänlainen kuulusteluhuone, jossa osa tulokkaista joutui selvittämään taustojaan ennen maahantulopäätöksen tekemistä.

Kerroksen toisesta päästä löytyvä Peak Immigration Years -näyttely johdattaa siirtolaisuuden vilkkaimpiin vuosiin, jotka osuivat 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun. Samalla tulee pohdittua maahanmuuton taustoja, joihin liittyi muun muassa köyhyyttä sekä vainojen, sotien tai nälänhädän kaltaisia kriisejä. Esillä on erilaisia mainosjulisteita sekä passeja, joista muutamat ovat suomalaisia. Vielä 1920-luvulla koko perhe saattoi mahtua samaan passikuvaan.

On jännittävää miettiä siirtolaisten laivamatkoja valtameren ylitse. Olen käynyt Belgian Antwerpenissa sijaitsevassa erinomaisessa Red Star Linen museossa, joka käsittelee eurooppalaisten muuttoa Amerikkaan lähtösataman näkökulmasta. On mielenkiintoista jatkaa aiheeseen tutustumista täällä valtameren toisella puolella New Yorkissa. Osa tulokkaista jäi kaupunkiin, mutta moni jatkoi rautateitä pitkin muualle Amerikan ihmemaahan.

Ylimmän kerroksen näyttelyissä voi tutustua Ellis Islandin historiaan ja kehitykseen. Samalla selviää, kuinka paljon rakennuksia on remontoitu, jotta ne on saatu nykyiseen kuntoonsa. Näytteillä on jo ruostuneita esineitä, jotka ovat olleet käytössä saaren vastaanottokeskuksessa ja sairaalassa silloin kauan sitten. Yksi museon osa havainnollistaa siirtolaisten tarinoita kotimaista tuotujen esineiden avulla.

Saari on saanut nimensä Samuel Ellisiltä, joka osti sen itselleen vuonna 1770. Saaren koko oli tuolloin vain murto-osa nykyisestä, sillä Ellis Islandia on laajennettu erikoiseen kulmikkaaseen muotoonsa täyttömaan avulla. Siirtolaisten vastaanottokeskus eli nykyinen museo hallitsee saaren toista puolta, kun taas muuhun alueeseen ja esimerkiksi entisiin sairaalarakennuksiin pääsee tutustumaan ainoastaan opastetulla Hard Hat Tourilla. Opastukseen oikeuttavat liput hankitaan etukäteen lauttalippujen oston yhteydessä.

Näyttelyssä tulee vastaan ensimmäistä Ellis Islandin kautta saapunutta siirtolaista esittävä patsas. Teini-ikäinen Annie Moore tuli Irlannista Yhdysvaltoihin vuoden 1892 ensimmäisenä päivänä. Hahmo näyttää minusta tutulta, sillä olen tavannut Annien aiemminkin. Irlannin etelärannikolla Cobhissa vuosia sitten näkemäni patsas on kuitenkin hieman erilainen, sillä siellä Annien rinnalla on kaksi pikkuveljeä.

Meiltä kuluu siirtolaismuseossa reilut kaksi tuntia, ja olisin voinut viihtyä helposti kauemminkin. Päivän toiseksi viimeinen alus takaisin Manhattanille lähtee jo puoli viiden jälkeen. Saamme hyvät paikat yläkannelta, josta kelpaa ihailla maisemia lyhyen lauttamatkan ajan. Retken alkuosaan kuului harmillisen paljon jonottamista, mutta päivä on ollut muuten todella antoisa ja mielenkiintoinen. Tuntui sykähdyttävältä nähdä Vapaudenpatsas lähietäisyydeltä, mutta vieläkin kiinnostavampaa oli tutustua siirtolaishistoriaan Ellis Islandilla. Pieni saari on täynnä miljoonien ihmisten koskettavia tarinoita.
Yhdysvallat
Päiväkävelyllä New Yorkin Harlemissa
Vuoden takaisen New Yorkin -matkan varrelle mahtui monenlaisia paikkoja. Erään päivän kohteena oli kiehtova Harlemin kaupunginosa, joka tunnetaan afroamerikkalaisesta kulttuuristaan. Päällimmäisenä kokemuksena jäi mieleen mainio soul food -ravintola.
Metrojuna ehtii kolistella hyvän matkaa Manhattania pohjoiseen, kunnes saavumme Columbian yliopiston pysäkille. Ajattelemme käväistä New Yorkin vanhimman korkeakoulun pihamaalla, mutta se ei onnistukaan ihan noin vain. Portista turistina päästäkseen pitäisi olla ennakkovaraus opastetulle kierrokselle, joten eliittiyliopiston tilukset jäävät nyt näkemättä. Se ei ole onneksi suuri pettymys, sillä retken tärkeimpänä kohteena on Harlemin kaupunginosa. Morningside Heightsissa sijaitsevan yliopiston porteilta on Harlemin sydämeen vain lyhyehkö alamäkeen viettävä kävelymatka.

Saavumme pian 125th Streetille, joka tunnetaan myös nimellä Martin Luther King Jr. Boulevard. Uteliaisuus täyttää mielen, kun kävelemme tätä Harlemin pääkatua eteenpäin. Päässäni alkaa soida Bobby Womackin upea kappale Across the 110th Street. Muistan kuulleeni biisin ensi kertaa autoradiosta Kehä III:lla ja vaikuttuneeni siitä kovasti. Vääräleuat pitävät Kehä kolmosta susirajana, mutta 110th Street on erottanut vielä rajummin alueita toisistaan. Central Parkin pohjoisreunaa seuraava katu tunnetaan rajana, jonka ylittäminen on tarkoittanut saapumista afroamerikkalaisten asuttamaan köyhään ja vaaralliseen Harlemiin. Vuonna 1972 julkaistussa laulussa Harlem on karu paikka, jossa selvitäkseen on pysyttävänä kovana. Harlem is the capital of every ghetto town, kuuluu Womackin käheä ääni mielessäni.

Olemme reilusti 110. kadun pohjoispuolella, mutta Martin Luther King Jr. Boulevardilla tuntuu huolettomalta kulkea. Harlem on siistiytynyt vuosituhannen vaihtumisen jälkeen paljon, ja ainakin päivällä kadut ovat yhtä turvallisia kuin muuallakin New Yorkissa. En silti lähtisi seikkailemaan Harlemin sivukujille öiseen aikaan. Valoisallakin voi vastaan tulla jokunen koditon tai muuten epämääräinen kulkija, mutta kukaan ei kiinnitä meihin huomiota. Harlemkin keskiluokkaistuu, valkoihoisten asukkaiden määrä kasvaa ja asumisen hinta nousee. Ilmiössä on sekä hyvät ja huonot puolensa. Kaupunginosan kehittyminen on tietenkin hyvä asia, mutta on surkeaa, jos kaikilla nykyisillä asukkailla ei ole enää varaa jäädä Harlemiin.

Harlemissa on paljon kirkkoja. Kurkistamme sisälle katoliseen St. Joseph of the Holy Family -kirkkoon, joka on kaupunginosan vanhin. Joosefille omistetussa kirkossa on käydessämme hiljaista, sillä eletään vasta keskiviikkoa. Sunnuntait ovat Harlemissa juhlapäiviä, jolloin monet paikalliset pukeutuvat parhaimpiinsa ja suuntaavat jumalanpalveluksiin. Aito hyväntuulinen gospelmessu Harlemissa olisi varmasti mieleenpainuva elämys kenelle tahansa. Jos tällainen kiinnostaa, kannattaa selvittää etukäteen mitkä kirkot ottavat mieluiten matkailijoita vastaan ja kuinka tilaisuudessa toimitaan seurakuntaa kunnioittavasti. Liiallisesta turistien määrästä on tullut ongelma joillekin suosituimmille kirkoille.

Myös katutaide kuuluu oleellisesti Harlemin ilmeeseen ja identiteettiin. Emme etsi mitään tiettyä teosta, mutta värikkäitä muraaleja tulee vastaan monella kulmalla. Useissa maalauksissa on yhteiskunnallisia aiheita ja julkisuudesta tuttuja tummaihoisia hahmoja. Esimerkiksi LeBron James on hyvä aihe, koska koripallotähti ottaa hanakasti kantaa myös urheilun ulkopuolisiin asioihin.

Vaikka olemmekin yhä Manhattanilla, tuntuu kuin Harlem olisi ihan eri puolella maailmaa kuin keskikaupungin pilvenpiirtäjät. Talot ovat matalampia ja ympärillä tuntuu olevan avaruutta, sillä kadut ja jalkakäytävät ovat leveitä. Aurinko lämmittää viileää syyspäivää ja ilma tuntuu kirkkaammalta kuin Manhattanin eteläosassa. Pääkadun varrella on jonkin verran kaupustelijoita, joiden kojuista voisi ostaa vaikkapa vaatteita tai matkamuistoja. Kaduilla kuulee myös paljon musiikkia. Ämyreistä pauhaa enimmäkseen energiseltä kuulostavaa rappia ja hiphopia.

Saavumme pian Apollo-teatterin kohdalle ja kurkkaamme aulaan, josta löytyy myös matkamuistomyymälä. Apollolla on lähes tarunhohtoinen maine afroamerikkalaisen musiikin keskuksena, ja sen lavalla on esiintynyt paljon huippuartisteja. Konserttisali tunnetaan erityisesti yhä jatkuvista Amateur Night -tapahtumistaan, joiden kautta moni uusi kyky on ponnistanut julkisuuteen. Vuonna 1934 alkaneista amatööri-illoista ovat edenneet maailmalle muiden muassa Ella Fitzgerald, Jimi Hendrix sekä Jackson 5, jonka riveissä lavalla esiintyi vasta 8-vuotias Michael Jackson.

Michael Jackson esiintyi Apollossa myös maailmankuuluna artistina, ja salin konserttilista on muutenkin komea. Monien muiden ohella esimerkiksi Josephine Baker, Aretha Franklin, Nat King Cole, James Brown, Bob Marley ja Prince ovat esiintyneet Apollossa. Vaikka konsertit painottuvatkin mustiin muusikoihin, on Apollon lavalla esiintynyt myös valkoihoisia artisteja, kuten Paul McCartney ja Guns N’ Roses. Apollo on nyt tätä kirjoittaessani remontin vuoksi suljettu ja tarkoitus avata uudelleen vuoden 2026 aikana.

Käännymme hiljaisemmille kaduille ja ohitamme halloween-koristeiden lisäksi jälleen uusia seinämaalauksia. 126th Streetin ja Malcolm X Boulevardin kulmalla oleva taideteos on niin täynnä yksityiskohtia, että sitä pitää pysähtyä ihailemaan. Paul Deon sekatekniikalla luoma Planet Harlem on hieno maalaus, josta löytyy paljon tunnettuja kasvoja. Se on suunniteltu kunnianosoitukseksi Harlemin yhteisölle.

Harlemissa syödään soul foodia, jonka juuret ulottuvat Yhdysvaltojen etelävaltioihin. Afroamerikkalaista perinneruokaa saa monesta ravintolasta, joista Sylvia’s Restaurant on tunnetuin. Meillä ei ole ihan vielä nälkä, joten ohitamme kuuluisan ravintolan ja jatkamme kierrostamme vielä hieman pohjoiseen päin. Seuraavaksi vastaan tuleva National Jazz Museum on ohi kulkiessamme suljettu, sillä se on avoinna ainoastaan torstaista lauantaihin. Pieni museo olisi varmaankin kiinnostava vierailukohde jazzin ystäville, muttei liene muuten erityinen nähtävyys.

Harlemin väljät kadut tuntuvat hyvältä kohteelta päiväkävelylle, sillä kiinnostavaa nähtävää riittää. Rakennukset edustavat monin paikoin vanhaa ja hyvin kaunistakin arkkitehtuuria. Tyyli ei oikein sovi Harlemin slummimaineeseen, joten on syytä kurkistaa alueen historiaan. Harlem alkoi kehittyä voimakkaasti 1880-luvulla, jolloin rakennettiin paljon uusia asuntoja. Kaupunginosa suunniteltiin varakkaalle väestölle ja siitä kaavailtiin kulttuurin sekä esimerkiksi muodin keskusta. Taloja nousi nopeaan tahtiin, jotta mahdollisimman moni asunto valmistuisi ennen rakentamiseen liittyneitä tiukempia lakeja.

Talous alkoi kuitenkin taantua, eikä Harlemiin saapunut odotettuja muuttajia. Kotien jääminen tyhjilleen tiesi hintojen laskemista. Tilanteen hyödynsivät ensimmäisenä juutalaiset ja italialaiset. Sitten alkoi mustan väestön suuri muuttoaalto Yhdysvaltain eteläosista kohti pohjoisen kaupunkeja. Taustalla olivat etelävaltioiden rotuerottelua ylläpitäneet lait ja toisaalta New Yorkissa odottaneet työmahdollisuudet. Moni suuntasi Harlemiin, joka alkoi täyttyä afroamerikkalaisista. Alue kukoisti erityisesti 1920-luvulla, jolloin elettiin Harlemin renessanssia. Harlem oli mustan kulttuurin keskus, jonka kirjailijat ja muiden alojen taiteilijat nousivat kuuluisuuteen.

Seuraavan vuosikymmenen lama tiesi Harlemin tuhoa. Useimpien ihmisten rahat eivät riittäneet elämiseen, puhumattakaan että joku taho olisi tukenut kulttuuria. Seurasi joukkopako, jonka jälkeen Harlemiin jäivät vain köyhimmät mustat. Rappioon liittyi työttömyyden lisäksi väkivaltaisia jengejä, huumeongelmia ja ylipäätään kaikenlaista rikollisuutta. Tilanne oli pahimmillaan 1970-luvulla, eikä 1990-lukukaan ollut juuri parempi. Tein silloin kaverin kanssa laajaa lukioesitelmää New Yorkista, ja Harlem pinttyi mieleeni paikkana, jossa käymisestä ei selviäisi hengissä. Tällä vuosituhannella Harlem on jälleen elpynyt, muun muassa kaupunginosaan tehtyjen investointien ja rikollisuuteen puuttumisen myötä.

Jaksan yhä kulkiessamme ihmetellä Harlemin ilmapiirin erilaisuutta eteläisempään Manhattaniin verrattuna. Käännymme Malcolm X -bulevardille, jota pitkin kävelemme etelään. Malcolm X on mielenkiintoinen hahmo Harlemin ja koko Yhdysvaltojen historiassa. Aiemmin rosvopäällikkönä ja huumekauppiaana toiminut mies kääntyi vankilassa istuessaan muslimiksi ja ryhtyi kansalaisoikeustaistelijaksi. Hänestä tuli yksi merkittävimmistä afroamerikkalaisista henkilöistä ja tärkeä mustien oikeuksien edistäjä. Malcolm X murhattiin vuonna 1965. Mieleeni tulee jälleen Bobby Womackin kappale. Se ei kerro Malcolm X:sta, mutta sankarina kuollut mies olisi varmaankin voinut lausua samoja sanoja. I’m not saying what I did was all right, trying to break out of the ghetto was a day-to-day fight.

Nälkäkin alkaa viimein kurnia, joten suuntaamme soul foodia tarjoavaan Amy Ruth’siin. Ravintola on suorastaan fantastinen löytö ja ateriasta tulee koko matkan mieleenpainuvin. Tarjoilijamme Tasha ottaa meidät sydämellisesti vastaan ja tunnemme itsemme lämpimästi tervetulleiksi. Amy Ruth’s on melko tunnettu ravintola eikä mikään salaisuus turisteille, mutta nyt pöydissä näkyy vain muutamia paikallisilta vaikuttavia asiakkaita. Yksinkertaisesti sisustetuissa ruokasaleissa on paljon seinämaalauksia, jotka esittävät kuuluisia tummaihoisia henkilöitä. Afroamerikkalaisuus on esillä kaikkialla.

Tilaan presidentti Barack Obaman mukaan nimettyä kananrintaa, jonka lisukkeina on barbeque-kastiketta, coleslawia ja perunasalaattia. Kyytipoikana toimii Harlem Wit -olut. Kana on niin maukasta ja mureaa, etten muista milloin olisin syönyt parempaa. Ravintolan tunnetuin annos on yhdistelmä kanaa ja vohveleita. Jätämme tämän kokeilematta, mutta Tasha suosittelee vohvelia tyttärien lohikrokettien seuraksi. You will like it, do you trust me? Tytöt nyökkäävät ja ovat annoksiinsa oikein tyytyväisiä. Maistan palan vohvelia itsekin, ja ymmärrän kehujen syyn. Ateria tuo hyvän mielen ja poistumme kadulle kovin kylläisinä.

Ravintolan lähistöltä löytyvä Malcolm Shabazz Harlem Market on arkisena iltapäivänä yllättävän hiljainen. Värikkäillä markkinoilla myydään afrikkalaisia tuotteita, lähinnä vaatteita ja esimerkiksi koruja sekä puuesineitä. Valikoimassa ei näy meille mitään ostettavaa, mutta eksoottiset markkinat ovat mukava lisä päivän kierrokselle.

Jatkamme matkaamme kohti 110th Streetin metroasemaa. Ohjelmassa ovat seuraavaksi kävelykierros Central Parkin eteläosissa sekä Broadway-musikaali. New Yorkissa voi todellakin kokea yhden päivän aikana paljon erilaisia asioita. Harlem houkuttelee nähtävyyksien sijasta tunnelmillaan. Se on ehdottomasti käymisen arvoinen ja monin tavoin ainutlaatuinen osa Manhattania.
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenUnelmien lomamatka New Yorkiin
-
Jääkiekko1 vuosi sittenNHL-jääkiekkoa New Yorkissa ja New Jerseyssä
-
Espanja1 vuosi sitten20 x Sevillan parhaat nähtävyydet
-
Englanti1 vuosi sittenLontoon kuninkaallinen Kensingtonin palatsi
-
Eurooppa11 kuukautta sitten12 mieleenpainuvaa kirkkoa Euroopassa
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenNew Yorkin näköalapaikkoja: Top of the Rock
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan lomaviikon 10 elämystä
-
Italia11 kuukautta sittenMilanon-viikonlopun uudet kokemukset
-
Espanja1 vuosi sittenTeneriffan patikkaretket: Roques de García
-
Yhdysvallat1 vuosi sittenHigh Line – New Yorkin paras kävelyreitti
-
Blogisynttärit1 vuosi sittenLähtöportti 9 vuotta
-
Italia9 kuukautta sittenRunsas vinkkipaketti Milanoon


Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
7.3.2025 at 13:11
Heh, pakko kommentoida noita hodareita. Näyttää kyllä todella hyvältä. Tällä viikolla rautatieasemalla niitä jaettin ilmaiseksi, eivät kyllä olleet kovin häävejä. Hyvä aamupala kuitenkin.Nuo sen sijaan näyttävät todella hyviltä!
Mika / Lähtöportti
7.3.2025 at 19:18
Nathanin hodarit maistui kyllä oikein hyvin! Niitä saa pienistä kadunkulmien kojuista myös eri puolilta Manhattania.