Brasilia
Jericoacoara – brasilialainen rantaparatiisi
Cearán osavaltiossa sijaitseva Jericoacoara tarjosi unohtumattomia elämyksiä. Meren ja hiekka-aavikon välissä sijaitsevasta kylästä löytyi huoletonta elämänmenoa sekä maailman kaunein auringonlasku.
Lähtöportin edellinen postaus kertoi kymmenen vuoden takaisesta reissustamme Fortalezaan. Tuon Brasilian-matkan antoisimmat hetket vietimme kuitenkin pienessä Jericoacoaran rantakylässä, josta ehdimme nauttia kolmena päivänä.
Fortalezasta on noin kolmensadan kilometrin matka Jericoacoaraan. Katselemme bussin ikkunasta karua maisemaa kuivuneine joenuomineen ja kuihtuneine palmuineen. Siellä täällä näkyy lehmiä ja muita eläimiä. Sadekaudella olisi kuulemma huomattavasti vihreämpää. Alkeelliset tiilitalot kielivät köyhyydestä, mutta suuria lautasantenneja näkyy vaatimattomienkin majojen katoilla. Pysähdymme välillä bensa-asemalle syömään yksinkertaista lounasta sekä juomaan brasilialaisten rakastamaa guaranaa.
Saavumme Jijocan kylään, josta on vielä parikymmentä kilometriä Jericoacoaraan. Joudumme vaihtamaan kulkuneuvoa, sillä Jericoacoaraan ei johda ainuttakaan tietä. Siirrymme jeepin katetulle lavalle, jonne mahtuu melko mukavasti kahdeksan ihmistä. Punertava hiekkatie vaihtuu aavikoksi. Kuljettaja painaa kunnolla kaasua, jotta emme juuttuisi kiinni hiekkaan. Selviämme onnellisesti perille, mutta ohitamme muutamia huono-onnisempia matkaajia. En ole ennen nähnyt hiekka-aavikkoa. Kuvittelin maiseman jotenkin tylsäksi, mutta todellisuudessa se on häikäisevän kaunis. Kirkkaansininen taivas ja valkeina hohtavat dyynit muodostavat satumaisen kokonaisuuden.
Pikkulapset vilkuttavat ja kulkukoirat juoksevat pois alta, kun saavumme Jericoacoaraan eli ystävien kesken Jeriin. Muita vastaantulijoita ovat lehmät, aasit, kissat, kanat, hipit ja surffaajat. Kylän kaikki neljä katua ovat pelkkää upottavaa hiekkaa. Niiden välissä risteilee varjoisia poikkikujia. Tunnelma on paratiisimainen ja kiireetön.
Majoitumme Jeri Praia -nimiseen tyypilliseen pousadaan eli brasilialaiseen majataloon. Matala rivitalo kiertää pihapuutarhan ympäri. Ovemme vieressä odottaa keltainen riippumatto. Perussiistin huoneen kalustukseen kuuluu vain kaksi puista sänkyä, kattotuuletin sekä kolhiintunut kaappi. Emme avaa kaapin päälle nostettua pientä televisiota kertaakaan. Kylpyhuoneesta löytyy kelvollinen suihku sekä iso joukko vikkeliä muurahaisia. Ei mitään viiden tähden menoa, mutta ehdottomasti Jerin tunnelmaan sopivaa.
Kävelemme kylän ympäri iltapäivän kuumuudessa. Lämmin hiekka upottaa jalkojen alla. Katujen varsilta löytyy värikkäitä majataloja, pikkukauppoja, ravintoloita, matkatoimistoja ja jopa internet-kahviloita. Tapoihin kuuluu karistella hiekat sandaaleista ennen sisään astumista. Tuntuu mukavalta rentoutua turvallisen pikkukylän rauhassa. Fortalezassa pelotellut vaarat ovat kuin jossain toisessa maailmassa.
Jericoacoara oli alun perin uinuva kalastajakylä, kunnes hipit, reppureissaajat ja surffaajat löysivät sieltä maanpäällisen paratiisinsa joskus 80-luvulla. Paikalle on sittemmin päässyt myös moni perusmatkailija, mutta rakentamista on rajoitettu erittäin tiukasti, eikä kylä näytä turistirysältä. Jeri elää toki nykypäivänä matkailusta, mutta ainutlaatuinen tunnelma on mielestäni silti jäljellä. Jericoacoarasta tuli kansallispuisto vuonna 2002.
Lähdemme viiden maissa kävelemään kohti Auringonlaskun dyyniä. Palmut ja kalastajien veneet värittävät rantaviivaa. Valkea dyyni on melko korkea ja sen päältä avautuva maisema ehdottomasti näkemisen arvoinen. Laskeva aurinko maalaa pieneltä keitaalta näyttävän kylän pehmeän punertavilla sävyillä.
Ympärillämme on aava valtameri ja kaukaisuuteen jatkuva hiekka-aavikko. Tuulen lennättämät hiekanjyvät pistelevät sääriä.
Meren taakse katoava aurinko lumoaa dyynin päällä seisovan monikansallisen ihmisjoukon täysin. Auringonlasku on ainakin oman elämäni mieleenpainuvin.
Laskeudumme illan pimetessä rantaan. Paikallisten capoeiran harrastajien harjoitukset alkavat juuri sopivasti (katso video). Suosittu itsepuolustuslaji on mielenkiintoinen yhdistelmä taistelua, tanssia ja akrobatiaa. Ottelijoiden ympärille kerääntynyt rinki tiivistyy hiljalleen. Taustalla kaikuu rytmikäs musiikki, jonka soittamiseen käytetään ulkonäöltään jousipyssyä muistuttavaa berimbauta sekä suuria pandeiro-rumpuja. Ottelemassa käy vuorollaan niin naisia, lapsia kuin miehiäkin. Vauhti kiihtyy illan pimentyessä. Taitavat liikkeet ja salamannopeat potkut herättävät kunnioitusta. Nenään tulvii pehmenneestä tantereesta nouseva mudan tuoksu. Afrikkalaisperäinen laulu sekä rytmikkäät taputukset vievät ottelijat miltei transsiin ja ilmassa on muutenkin ainutlaatuista sähköä. Capoeira on iloinen laji, eivätkä potkut osu koskaan vastustajaan. Capoeiraharjoitukset tuntuvat aidosti riemukkaalta tapahtumalta, joka toistuu illasta toiseen nimenomaan harrastajia itseään varten.
Kansa kaikkoaa capoeiratuokion jälkeen kylän baareihin. Kohtaamme pari kujilla seikkaillutta lehmää, kunnes siirrymme illalliselle siistiin italialaiseen ravintolaan. Kohtelias tarjoilijapoika toivottaa meidät tervetulleeksi Jericoacoaraan sellaisella äänenpainolla, että ymmärrämme viimeistään tässä vaiheessa saapuneemme jonnekin aivan erityiseen paikkaan. Syömme hyvää kalaa ja tyhjennämme chileläisen viinipullon.
Pysähdymme aterian jälkeen pienelle aukiolle ihailemaan taivasta. Katuvaloja ei ole, joten tähdet loistavat kirkkaina. Talojen lamput valaisevat sen verran, että suunnistamme sujuvasti takaisin pousadalle. Asetun hetkeksi keltaiseen riippumattoon. Sisäpihan puut huojuvat tuulessa ja kuu loistaa taivaalla. Tuntuu mukavalta olla kaukana kotoa, turhien kiireiden tavoittamattomissa. En saa houkuteltua kiiluvasilmäistä kissanpentua syliini, ennen kuin nukahdan ilmastointilaitteen rauhoittavaan hurinaan.
Heräämme seuraavana aamuna jo varhain aamiaiselle. Edellisiltainen kissa ilmestyy pöydän alle kerjäämään makupaloja. Päivän ohjelmassa on buggyretki dyyneille. Buggy eli rantakirppu on pikkuruinen maastoauto, johon mahtuu kuljettajan lisäksi neljä matkustajaa. Sää on jo aamuyhdeksältä paahtavan kuuma. Vauhti kiihtyy päästessämme kylän ulkopuolelle. Istumme buggyn takaosassa ja saamme pitää rautatangoista kiinni lähes henkemme edestä. Aavikon kauneus mykistää. Jossain laiduntaa karjalaumoja ja taustalla kohoaa valkeina hohtavia dyynejä.
Seitsemän buggyn ryhmämme saapuu rannalle, jota pitkin ajo jatkuu entistä hurjempana kisailuna. Buggyn ajamiseen tarvitaan erityinen lupa. Ammattikunta on hurjastelusta huolimatta tarkka maineestaan ja matkustajien turvallisuudesta. Vauhtia tarvitaan jo hiekkaan juuttumisen ehkäisemiseksi. Saamme pieneltä huoltamolta kyytiimme vararenkaan. Kuljettajamme ei puhu juurikaan englantia, mutta hän kutsuu rengasta veljekseen. Dyynit muuttuvat entistä korkeammiksi. Harjanteilta alas laskeutuminen muistuttaa Linnanmäen vuoristorataa, joten nautimme menosta täysillä.
Pysähdymme uimaan Lagoa Azulin lämpimään veteen. Tunti kuluu liian nopeasti, sillä emme millään malttaisi nousta kuivattelemaan ja jatkamaan retkeä.
Huomaan aidan päällä jättimäisen heinäsirkan, joka suostuu myös valokuvaan.
Seuraavalla taukopaikalla Lagoa do Paraísolla on pari tuntia aikaa nauttia elämästä. Paratiisilampi on nimensä veroinen. Uimme, syömme kevyttä lounasta ja katselemme aurinkotuoleilta taivaalla liiteleviä mustakondoreita. Löydän vielä lopuksi riippumaton cashew-puiden varjosta. Koillis-Brasilia on noiden herkkupähkinöiden merkittävin tuotantoalue maailmassa.
Palaamme buggylle ja kysyn kuljettajalta, minne veli on kadonnut. Vararengas on nyt vaihdettu paikoilleen auton alle. Kiidämme takaisin Jerin keskustaan metsäteiden ja dyynien halki. Buggyretkelle kannattaa varata mukaan suuret ja halvat aurinkolasit, sillä silmät on hyvä suojata jatkuvasti lentävältä hiekalta.
Kahlailen jälleen kylän ympäri upottavia hiekkateitä pitkin. Jerin laidalta löytyy hautausmaa, jonka valkoisen muurin maali on jo pahasti lohkeillut. Paikalla päivystää pari aasia. Seudun aasit ovat kuulemma villejä, sillä niistä ei ole juurikaan hyötyä ihmisille. Nautin leppoisasta vaeltelusta hiljaisilla kujilla. Iltapäivän tunnelma on raukea ja muutamat koirat ovat nukahtaneet keskelle tietä.
Hiekka valuu pitkin sandaaleja ja terasseilta kuuluu forrón säveliä. Tuttu buggykuski tulee vastaan ja tervehdimme toisiamme paikalliseen tapaan peukaloa näyttämällä. Rannalta voisi vuokrata hevosia, mutten ole kiinnostunut ratsastuksesta.
Ilta sujuu samaan tapaan kuin edellinenkin. Ihailemme auringonlaskua, juomme kookosvettä halkaistuista hedelmistä ja seurailemme capoeiraharjoituksia. Jäämme hetkeksi pilkkopimeälle rannalle ja ihmettelemme kauempana liikkunutta outoa vaaleaa kuviota. Lähempi tutkiminen paljastaa kuvion laikukkaan lehmän kyljeksi. Syömme sivukujan pizzeriassa, jonka tarjoilija osaa hämmästykseksemme muutaman sanan suomea.
Käymme vielä viimeisenä Jericoacoaran-aamunamme kävelyllä kylän ulkopuolella. Hikinen taival johtaa Pedra Furadan rannalle. Kylä on saanut hankalan nimensä täällä sijaitsevasta kivimuodostelmasta. Intiaanikielinen sana Jericoacoara tarkoittaa kilpikonnan koloa, joka on nähtävissä eriskummallisen muotoisessa kalliossa.
Tulee aika jättää hyvästit Jerille. Ehdimme nähdä vajaan kolmen päivän aikana kaiken oleellisen, mutta ymmärrän hyvin niitä, jotka haluavat jäädä kylän rauhaan viikkojen tai kuukausien ajaksi. Jericoacoaran elämä on harvinaisen leppoisaa. Tämä syrjäkylä kannatti todellakin käydä kokemassa.
PS. Matkasta on tosiaan kulunut kymmenen vuotta. Tutkin netistä löytämiäni kuvia ja kertomuksia, enkä löytänyt viitteitä suurista muutoksista Jericoacoarassa. Turistien määrä on saattanut toki hieman lisääntyä ja pizzerian setä lienee oppinut lisää suomea, mutta auringonlaskut ovat varmasti jäljellä. Kauan eläköön Jericoacoara!
Kävin noin kymmenen vuotta sitten ensi kertaa Etelä-Amerikassa. Suuntana oli alun perin Meksiko, mutta suunnitelmat muuttuivat vain pari viikkoa ennen lähtöä hurrikaani Wilman riepoteltua Jukatanin niemimaata. Ylen teksti-tv ehti jo ilmoittaa Playa del Carmenin lomakaupungin tuhoutuneen täysin. Dramaattinen uutinen oli onneksi hieman liioiteltu, mutta kohteemme vaihtui silti Brasilian Fortalezaan.
Kahden ja puolen miljoonan asukkaan Fortaleza on Brasilian viidenneksi suurin kaupunki. Tämä Cearán osavaltion keskus avautuu silmiemme eteen bussimatkalla kohti hotellia. Palmut heiluvat tuulessa, joutomaat toimivat alkeellisina jalkapallokenttinä, vuohet tonkivat roskia ja autojen seassa etenee muutamia hevoskärryjä. Siniset azulejo-kaakelit tuovat tuulahduksen siirtomaa-ajalta. Värikkäästi maalatut talot vaihtuvat välillä hökkelikyliin. Favelan lapset peseytyvät kaatamalla ämpäristä vettä toistensa päälle.
Classic-hotellimme sijaitsee rantakadun varrella. Ranskalaiselta parvekkeeltamme on näkymä hiljaiselle hiekkarannalle ja aavalle merelle. Sähkökatkos pimentää koko seudun juuri kun olemme lähdössä ensimmäistä kertaa iltakävelylle. Hiekka on peittänyt osan halkeilleesta katukivetyksestä.
Hotellien reunustama Beira Marin rantakatu kuuluu kaupungin mukavimpiin ja turvallisimpiin alueisiin. Sen varrella riittää barracoiksi kutsuttuja olkikattoisia baareja, joiden hittituote on cachaça-viinasta, limestä, sokerista ja jäämurskasta koostuva caipirinha. Kiertävät kauppamiehet ehtivät tarjota meille muun muassa paitoja, shortseja, aurinkolaseja, kenkiä, sandaaleja, kelloja, koruja, tatuointeja, pilapiirroksia, pitsiliinoja, tupakkaa, karkkeja, pähkinöitä, juustotikkuja, rapuja ja ostereita vain yhden lasillisen aikana. Tarjousten määrästä voi toisaalta päätellä, että yksi kohtelias kieltäytyminen riittää.
Rantakatu toimii sekä paikallisten että turistien olohuoneena. Järjestyksen takaavat poliisit, joita näkyy katukuvassa suhteellisen runsaasti. Beira Marin varrella lenkkeillään tai vain vietetään aikaa letkeän musiikin soidessa taustalla. Taidokkaiden poikien jalkapallo-ottelut keräävät uteliaita katsojia, kuten myös bikinityttöjen beach volley. Rantakadun päästä nousee kävelytie favelaan. Hiekkadyynin päällä erottuu rähjäisiä tiilitaloja, joiden takana on pellin ja muovin palasista kasattuja vaatimattomia majoja.
Rantakatu on mukava poikkeus, mutta muuten Fortalezaa ei ole rakennettu kävelijöitä ajatellen. Jalkakäytävät ovat ahtaita, autoliikenne vilkasta ja kadunylitykset hankalia. Kun tähän vielä lisää paahtavan helteen ja sen tosiasian, ettei kaupunkikuva ole muutamaa korttelia lukuunottamatta erityisen kaunis, niin pidemmät kävelylenkit jäävät väistämättä vähiin.
Saamme runsaasti varoituksia taskuvarkaista ja ryöstäjistä. Meitä kehotetaan jättämään kaikki korut tallelokeroon ja kuljettamaan tavaroita mieluummin muovikassissa kuin hienossa repussa. Kaupungilla liikkuminen ei tunnu missään vaiheessa pelottavalta, mutta jossain määrin täytyy silti pysytellä varuillaan. Emme joudu uhkaaviin tilanteisiin, mutta olisin toivonut saavani pienen vaaran tunteen vastineeksi mielenkiintoisempaa nähtävää.
Fortalezassa kannattaa siis jo oman turvallisuudenkin vuoksi käyttää takseja varsinkin illan hämärtymisen jälkeen. Taksit toimivat kokemustemme perusteella nopeasti ja luotettavasti. Hinnat ovat edullisia, eivätkä kuskit suostu ottamaan edes juomarahaa vastaan.
Fortaleza tuottaa lievän pettymyksen, sillä miljoonakaupungista löytyy yllättävän vähän nähtävää. Se ei toki pilaa matkaamme, sillä vietämme kaksiviikkoisesta reissustamme käytännössä puolet kaupungin ulkopuolella. Keskustan maamerkkeihin kuuluvat muun muassa Dragao do Marin kulttuurikeskus (kuva yllä), ranskalaisarkkitehdin suunnittelema katedraali sekä José de Alencarin teatteri. Nelikerroksisen Mercado Central -kauppahallin pikkuputiikit houkuttelevat edullisilla hinnoillaan. Tarjontaan kuuluu muun muassa vaatteita, laukkuja, kenkiä, puutöitä ja riippumattoja. Meno on ilahduttavan hillittyä, eivätkä kauppiaat käy päälle itämaisten basaarien tapaan. Brasilialaisista ihmistä jää muutenkin positiivinen mielikuva. Useimmat tapaamamme paikalliset ovat ystävällisiä ja kohteliaita. Hymy on silmiinpistävän herkässä ja elämästä osataan selvästi nauttia.
Menemme eräänä iltana syömään siistiin ravintolaan rantakadun päähän. Brasiliassa ei tarvitse pukeutua turhan hienosti, joten menemme muiden tapaan sisälle t-paidoissa, shortseissa ja varvassandaaleissa. Yläkerran terassilta on mukava näkymä rantakadulle. Valtavat annokset on paikallisen tavan mukaan tarkoitettu vähintään kahdelle. Juustolla kuorrutettu katkarapurisotto on mainio valinta. Seuraamme syödessämme, kuinka epäviralliset pysäköintiavustajat viheltelevät ja ohjaavat liikennettä liinojaan heilutellen. Heidän tavoitteenaan on päästä pesemään autoja. Vakuuttavan kokoiset turvamiehet sen sijaan huolehtivat, että ravintolan edustan paikat säilyvät pelkästään asiakkaiden käytössä. Mukavan aterian kruunaavat brigadeiro-suklaatryffelit.
Hyvä keino edulliseen ruokailuun ovat mutkattomat kiloravintolat. Ne toimivat seisovan pöydän periaatteella niin, että hinta määräytyy kunkin annoksen painon mukaan. Kun kilohinta vaihtelee 4-6 euron välillä, voi maistuvan lounaan nauttia hyvinkin edullisesti. Matkaltamme kertyykin monia onnistuneita ruokailukokemuksia.
Kaupungin kuuluisin ranta Praia do Futuro sijaitsee keskustan itäpuolella. Taksimatkan varrelle jää töhrittyjä tiilimuureja, piikkilankaa, lohduttomia asuinalueita ja sataman varastoja. Perillä rantabaarien rivistö jatkuu silmänkantamattomiin. Aallokko velloo melko rajusti, joten emme lähde uimaan. Praia do Futuro onkin tuulisuutensa vuoksi surffaajien suosiossa. Paikallinen rantaelämä eroaa huomattavasti siitä, mihin olemme Euroopassa tottuneet. Ihmiset kokoontuvat istumaan muovituoleille ja nauttimaan rantaravintoloiden antimista. Kukaan ei varsinaisesti makaa hiekalla. Reippaimmat käväisevät uimassa tai osallistuvat pallopeleihin. Viimeistään kiertävät kauppiaat pitävät huolen, ettei kenenkään tarvitse jäädä yksin. Samassa hotellissa asuvat suomalaiset ovat kertoneet, kuinka heidät ryöstettiin Praia do Futurolla keskellä kirkasta päivää. Me emme huomaa rannalla mitään epäilyttävää, mutta toisaalta jäämmekin lähes koko ajaksi ravintolan läheisyyteen.
Shoppailun ystäville löytyy Aldeotan ostoskeskuksen kaltaisia moderneja keitaita. Ilmastoitu ostoskeskus on täydellinen vastakohta muulle kaupungille. Tyylikkäiden liikkeiden rivistöt jatkuvat kerroksesta toiseen ja yleisilme on loistokkaampi kuin missään suomalaisessa ostosparatiisissa. Kiiltelevä ostoskeskus on hyvä esimerkki Brasilian tuloeroista, jotka kuuluvat maailman suurimpiin. Rikkaille riittää merkkituotteita, köyhille ei edes kunnollista kattoa pään päälle. Fortaleza on kaupunki, jossa surkeiden faveloiden vieressä kohoaa moderneja kerrostaloja. Parempiosaisten kotirauhan takaavat aseistetut vartijat sekä korkeat piikkilangoilla koristellut muurit.
Vastapainoa ostoskeskuksille tuovat jokailtaiset markkinat, jotka pystytetään rantakadun varrelle. Alkamisaika on paikalliseen tapaan hieman suurpiirteinen. Esimerkiksi t-paitoja saa halvalla, mutta niiden laatukaan ei ole kovin kummoinen. Innostun tavoistani poiketen hankkimaan jotain suurta, nimittäin riippumaton. Myyjän virkaa hoitava mummo puhuu pelkkää portugalia, mutta asiat hoituvat silti hyvin. Levittelemme riippumattoja yhteistuumin ja varmistamme niiden kestävyyden. Brasilialaiset ovat tottuneet nukkumaan riippumatoissa. Voin kahden majapaikan kokemuksella sanoa, että kaikissa hotellihuoneissakin on seinäkoukut riippumattojen ripustamista varten, jos sängyssä nukkuminen sattuu tuntumaan liian oudolta. Teemme paikallisen mummon kanssa kaupat. Hinnaksi tulee noin kahdeksan euroa ja kaupan päälle vielä kiinnitysrautoja sekä Jumalan siunausta.
Yöelämän kannalta kaupungin mielenkiintoisin paikka on vauhdikkaista forró-illoistaan tunnettu Pirata Bar. Brasilia yhdistetään aina sambaan, mutta Cearán osavaltion suosituinta musiikkia on kuitenkin forró, omintakeinen sekoitus salsaa, humppaa ja lambadaa. Pirata Bar mainostaa itseään ”maailman hulluimmalla maanantailla”, eikä se muina päivinä oviaan avaakaan.
Matka Brasiliaan ei olisi täydellinen ilman jalkapallo-ottelua. Vaikka Euroopastakin löytyy monenlaisia fanaatikkoja, on meno Brasiliassa vielä pari astetta innokkaampaa. Fortaleza kohtaa kauden viimeisessä kotiottelussaan São Paulon, joka kuuluu Etelä-Amerikan suurseuroihin. Fortaleza ei ole koskaan menestynyt erityisen hyvin, mutta sen Castelão-stadion on silti Brasilian suurimpia. Katsomo täyttyy viimeistä penkkiä myöten ja oikeastaan ylikin. Kaikki portaikot ovat täynnä ihmisiä, myös ne katsomoon nousevat raput, joilta ei edes näe kentälle asti. Pommit paukkuvat jo pari tuntia ennen pelin alkua, kansa laulaa ja liput liehuvat.
Yleisö elää poikkeuksellisen kiihkeästi mukana jokaisessa tilanteessa. Kotijoukkueen hyvät otteet palkitaan parikymmentä minuuttia ennen loppua, kun Clodoaldo iskee ottelun ainoan maalin (tunnelma välittyy tältä Youtube-videolta). Olen nähnyt pelejä ympäri Eurooppaa, mutten ole kokenut missään muualla vastaavaa. Kymmenet tuhannet ihmiset menettävät viimeisetkin järjen rippeensä, hyppivät, huutavat, heittävät paperisilppua ilmaan ja heiluttavat riisuttuja paitojaan villisti päidensä yläpuolella. Samban säestämät voitonjuhlat jatkuvat myöhään yöhön. Tuntemattomat saavat halauksia ja riemussa on mukana koko kansa pikkulapsista vanhoihin täteihin. Hotellilla meitä odottaa yleensä hillityn tyylikäs vastaanoton setä, joka on nyt pukeutunut Fortalezan pelipaitaan.
Vaikka elämä olisikin vain osa jalkapalloa, sattuu matkallemme jopa edellämainittua ottelua kiinnostavampi urheilutapahtuma. Hotellimme lähistölle pystytetään tilapäinen katsomo kahdeksatta kertaa järjestettäviä Alkuperäiskansojen kisoja varten. Jogos dos Povos Indígenas kerää paikalle kymmeniä heimoja eri puolilta Brasiliaa. Lähikaduilla on ruuhkaa, kun sadat Amazonin viidakoista saapuneet intiaanit kuljeskelevat edes takaisin sotamaalauksissaan. Kadun varrella olisi myös tarjolla jos jonkinlaisia esineitä matkamuistoiksi. Kisaohjelmassa on jousiammuntaa, painia, keihäänheittoa ja muita kulttuuriin sopivia lajeja, jotka suoritetaan tietenkin alkuperäiskansojen tapaan.
Oikeastaan harmittaa vieläkin, että näiden ainutlaatuisten kisojen seuraaminen jäi todella vähiin. Kävelemme kisa-alueen ohitse useamman kerran, mutta emme ymmärrä sisäänpääsyn olevan ilmaista. Kun muka muutakin tekemistä ja erilaisia retkiä aina riittää, niin kisat uhkaavat jäädä kokonaan väliin. Ymmärrämme sentään mennä sisään viimeisenä iltana, jolloin on jo päättäjäisten aika. Ehdimme juuri sopivasti nähdä heimojen sisääntulon, johon kuuluu näyttäviä tansseja ja sotahuutoja. Heimoja on useita kymmeniä, joten paraati kestää kauan. Viihdymme tapahtumassa pari tuntia, mutta valkoisten miesten pitämät portugalinkieliset juhlapuheet alkavat lopulta haukottamaan. Poistumme lähikauppaan, jonne myös muutama viidakon kansojen edustaja on löytänyt tiensä. Tuntuu hieman kummalliselta seistä kassajonossa kahden paljasjalkaisen intiaanin takana. Heidän tummia vartaloitaan peittävät vain lannevaatteet ja sotamaalaukset. Ja mitäkö nämä soturit sitten kaupasta hakivat? Vaippoja ja tiikerikakun.
PS. Matkasta on siis noin kymmenen vuotta aikaa. Sillä välin Fortalezaan on avattu metro ja kaupunki on saattanut muutenkin kehittyä, mutta uskon sen silti säilyneen pääosin ennallaan. Fortalezan jalkapallojoukkue on rämpinyt jo vuosia kolmannella sarjatasolla, kun taas São Paulo voitti matkamme jälkeen kolme Brasilian mestaruutta peräkkäin. Riippumatto on tallella ja se kestää mökkikäyttöä edelleen erinomaisesti.
-
Huvipuistot2 vuotta sittenHuvipuistokokemus – Disneyland Park Paris
-
Itävalta2 vuotta sittenAlppimaisemia kesäisessä Seefeldissä
-
Yhdysvallat2 vuotta sittenEnsikertalaisen Los Angeles – 10 kohdetta
-
Italia1 vuosi sittenCinque Terre – 5 kuvankaunista kylää
-
Yhdysvallat2 vuotta sittenLos Angelesin kiehtova Venice
-
Italia1 vuosi sittenPatikkaretkellä Cinque Terressä
-
Ranska2 vuotta sitten30 nähtävyyttä Pariisissa
-
Yhdysvallat2 vuotta sittenTarunhohtoinen Hollywood
-
Espanja2 vuotta sittenKaksien kasvojen Torrox
-
Italia2 vuotta sittenMilanon pääkallokappeli San Bernardino alle Ossa
-
Englanti1 vuosi sittenHuikea Harry Potter -studiokierros Lontoossa
-
Yhdysvallat2 vuotta sittenKalifornian-matkan parhaat palat
Marimente
7.1.2016 at 21:53
Mielenkiintoinen postaus ja upeita kuvia. Kattelin joskus mahdollisuuksia lähteä Brasiliaan workaway.infon kautta töihin majotusta vastaan ja muun muassa tuosta on jäänyt mieleen Jericoacoara. Vielä joskus on päästävä sinne!
Mika / Lähtöportti
9.1.2016 at 17:07
Kiitos kommentista! Jericoacoara olisi kyllä leppoisa paikka viettää pidempikin aika vaikka töitäkin tehden. Tunnelmassa oli jotain ainutlaatuista. Olet näemmä reissaillut ympäri lattarimaita, toivottavasti pääset joskus Jeriinkin. Lukisin mielelläni tuoreet kuulumiset tuolta kylältä 🙂
Maarit
22.11.2016 at 13:11
Tämähän oli mielenkiintoinen postaus, ja hyvät kuvatkin on tallessa reissulta. Jäin miettimään oletko kirjoittanut reissulta jotain päiväkirjaa, niin hyvässä muistissa on kokemukset. Upeita reissuja olet kyllä tehnyt, jotenkin tuo tunne on vaan paras kun on kaukana arjen kiireistä ja saa hetkeksi upota toisenlaiseen elämänrytmiin. Etelä-Amerikka on itselleni toistaiseksi vieras manner, mutta sieltä löytyisi monta kiinnostavaa kohdetta. 🙂
Mika / Lähtöportti
22.11.2016 at 23:00
Joo, mulla on paljon ihan vaan itseä varten kirjoitettuja matkapäiväkirjoja tallella. Ajattelin, että blogi olisi hyvä tapa jakaa niitä sopivasti muokattuina muillekin. Jericoacoara on jäänyt mieleen todellisena paratiisina, joka tuntui olevan kaukana muun maailman kiireistä. Myös Jerin leppoisuus ja turvallisuus viehätti, kun Fortalezan suurkaupunki ei oikein ollut meidän mieleen.
Anna | Muuttolintu.com
23.11.2016 at 2:10
Mahtava tuo heinäsirkkakuva! Ja toki muutkin. Kuulostaa ja näyttää kyllä aika paratiisilta, ja tekstistäkin välittyi hyvin rento tunnelma. En ihmettele, että oli mieleenpainuva auringonlasku. Aavikot ja hiekkadyynit on kaikessa kuivuudessaan upeita ja valokuvausystävällisiä paikkoja! Olisin kyllä tuossa buggykyydissä ihan paniikissa, kun en voi sietää edes sitä Lintsin vuoristorataa. Egyptissä paineltiin joskus mönkijällä hiekkadyyneillä, ja sekin oli ihan kauheeta 🙂 Capoiera on hauska laji, oon joskus vähän sitä kokeillut, vaikka mitkään akrobatialiikkeet ei tosiaankaan lähde. Olispa hienoa nähdä sitä joskus lajin synnyinmaassa!
Mika / Lähtöportti
23.11.2016 at 19:06
Voisin kuvitella, että tämä olisi juuri teille sopiva paikka! Reissusta on tosiaan aikaa, mutta luulisin ettei Jericoacoara ole muuttunut mitenkään dramaattisesti. Buggyillä mentiin kovaa, mutta kuljettaja kysyi etukäteen, halutaanko korkeimmille dyyneille. Itse saattaisin mennä paniikkiin paremminkin intialaisesta riksarallista 🙂 Capoeiran seuraaminen oli tuolla todellinen elämys. Tuli itsellekin mieleen, että olisi varmaan kiva harrastus, jos olisi vähän notkeampi 😀
Henna / Kulkutautiset
23.11.2016 at 21:59
Voi Mika, mikä tuulahdus Brasiliasta, jonne en ole vieläkään ehtinyt! Itse asiassa koko Etelä-Amerikka on näkemättä, ja Costa Rica on lähin maa, johon olen jalallani astunut. Sieltä tuttuja ovat nuo illan tullen pimeät kylänraitit. Joku fiksu kehoitti meitä ottamaan taskulampun mukaan ja siitä oli paljon iloa.
Parhaita muistoja itsellänikin on paikoista, jotka ovat rentoja ja joissa paikallinen kulttuuri ei ole jäänyt muovisen turistimeiningin alle. Toki jonkinlaista infraa on matkailijoille oltava, mutta tylsiä ovat turistirannat, jotka ovat pitkälti kopioita toisistaan, eikä enää edes erota, missä maassa onkaan. Tästä tuli hinku päästä tuolle suunnalle, kyllä minä sen Brasilian, ja tietysti koko Etelä-Amerikan, vielä valloitan!! 😀
Mika / Lähtöportti
24.11.2016 at 22:36
Kiitos Henna! Jericoacoara ei tosiaan tuntunut lainkaan muoviselta, kaikki kadut oli pelkkää upottavaa hiekkaa, mutta matkailijoille oli kuitenkin sopivasti palveluita. Siksi niin tykkäsin.
Uskon että te pääsette vielä Etelä-Amerikkaankin, onhan siellä valtavan paljon koettavaa. Omat kokemukset rajoittuu toistaiseksi pelkästään tähän yhteen Brasilian-matkaan, joten itsekään en voi sanoa juuri mitään koko mantereesta nähneeni.
Costa Ricaan lähtisin joskus mielelläni. Siellä käyneen kaverini kertomukset ja valokuvat saivat maan tuntumaan luonnonystävän paratiisilta. Costa Rica – pura vida!
Miika ♥ Gia | matkakuume.net
25.11.2016 at 13:41
Ah, mikä autenttisuus tästä postauksesta tulvii! Saatoin kuvitella itseni tuonne kylänraitille käyskentelemään eläimiä väistellen ja moikkaillen kyläläisille, jotka peukuttavat terveiset hymyillen takaisin.
Omasta Brasilian reissustani on kymmenen vuotta siitäkin, mutta uskon että jotkut paikat eivät vain suostu muuttumaan. Jeri vaikuttaa juuri sellaiselta 🙂
Mika / Lähtöportti
26.11.2016 at 16:02
Kiitos, tiivistit tuohon hyvin Jerin tunnelman! Olen toiveikas, ettei Jeri ole kymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut. Pienen googlailun perusteella näyttää edelleen samalta. Kehitys pysynee hallinnassa ainakin niin kauan, kuin perille pääsee vain aavikon yli jeepillä.
Annika | Travelloverblogi
25.11.2016 at 18:15
Rion ja sen ikävien kokemusten jälkeen olen ajatellut että Brasialian minun ei tarvitse palata. Tällainen paikka voisi kyllä saada muuttamaan ajatuksia. Toisaalta jos oikein ymmärsin, aika turistinen tuokin on. Pitäisi löytää siis sellainen, joka ei ole lähtenyt hippien ja reppureissaajien mukana kasvamaan. Toisaalta jos turisteja käy, myös palveluja on, yhä useampi paikallinen voi saada elinkoinonsa jne. Kaikella on taas kaksi puolta. Mutta söpöltähän tuo näyttää!
Mika / Lähtöportti
26.11.2016 at 16:10
Olen omien Fortalezan kokemusten perusteella samoilla linjoilla, Brasilian suurkaupungit ei oikein houkuttele. Jericoacoara oli tunnelmansa ja turvallisuutensa puolesta kuin eri maailmasta. Siellä toki käy melko paljon turisteja, mutta tunnelma oli silti kiva. Yli kaksikerroksisten talojen rakentaminen on muistaakseni kielletty, rakennukset edustaa paikallista tyyliä, ei ole uutta ja kiiltävää. Pieni ja söpö paikka, joka tuntui hiekkaisten katujen ja eristyneen sijainnin takia erityiseltä. Niin kauan kuin tuonne ei rakennetta tietä, on toivoa jäljellä.
Titta / IKILOMALLA
25.11.2016 at 22:08
Mulla on ollut mielikuva, että Brazialian rannat ovat valkoisia. Hämmästyin kun kuvissa näkyy kaunis kultahiekkainen ranta. Tämä Brazilialainen rantaparatiisi vaikuttaa erittäin kutsuvalta, juuri sen takia, koska tykkään rauhallisista rantalomakohteista. Itse kuuluisin varmaan siihen porukkaan, joka viettäisi tässä paikassa viikkoja tai jopa kuukausia.
Kiitos jälleen ihanan elävästi kirjoitetusta matkakertomuksesta. Näitä on aina yhtä kiva lukea. Aika uskomattomia kuvia oot saanut napattua kymmenen vuotta sitten. Etenkin ensimmäinen kuva oli uskomattoman hieno!
Mika / Lähtöportti
26.11.2016 at 16:23
Kiitos mukavasta palautteesta! 🙂 Kun matkustaa tarpeeksi hienoon paikkaan, saa hyviä kuvia vähän vaatimattomammallakin kalustolla. Mulla taisi tuohon aikaan olla käytössä melko alkeellinen Canonin Ixus-pokkari. Oon muuten tyytyväinen teidän kehumaan Nikonin minijärkkäriin. Nyt suunnitelmissa yhden tai kahden uuden objektiivin hankinta. Viime matkalle Espanjaan en jaksanut edes ottaa isompaa kameraa mukaan.
Teillähän on ikilomalla aikaa mennä tuonne muutamaksi viikoksi katsomaan, onko Jeri muuttunut! Tai tutkia, minkä väristä hiekkaa eri puolilta Brasiliaa löytyy 🙂
Kohtteena maailma / Rami
27.11.2016 at 14:49
Koko Brasilia ja Etelä-Amerikka on itsellä käymättä. Jalkapallon MM-kisat oli suunnitelmissa, mutta pienet muksut vesitti sen kolmen viikon reissun. Rion haluan ilman muuta nähdä, mutta en oikein Brasiliasta paljoa tiedä. Tämä Jerico oli aivan uusi tuttavuus js upea sellainen – todella mukaansa tempaavasti kirjoitettu postaus. Itseä kyllä huvittaisi ajella itse buggya, että en tiedä, kaunko tuolla tarvitsi asua sen ajokortin saamiseen…
P.S. upea heinäsirkka!
Mika / Lähtöportti
28.11.2016 at 9:56
Aijai, MM-futis Brasiliassa olisi varmasti ollut mahtava kokemus, mutta toisaalta syy reissun hylkäämiseen oli enemmän kuin hyvä. Brasilia on valtava maa, 26 pinta-alaltaan keskimäärin Suomen kokoista osavaltiota, joten nähtävää riittäisi monelle reissulle. Ei muuten hullumpi uraidea, ryhtyä buggykuskiksi Brasiliassa 🙂
Juha
30.4.2017 at 18:42
Hyvä kirjoitus kauniista paikasta! Kävin itse siellä 4/2015. Ilman Portugalin/Espanjan kielitaitoa, reissu olisi ollut kyllä huomattavasti haastavampi.
Ps. Paikka ei ole kirjoituksen perusteella juuri muuttunut.
Mika / Lähtöportti
30.4.2017 at 19:10
Kiitos kommentista ja hauskaa vappua! Todella mukava kuulla, että Jericoacoara on säilynyt suurin piirtein ennallaan. Näin olen toivonutkin, paikka on kaunis ja parhaimmillaan juuri noin, pienenä syrjäkylänä.
Matkamies
8.1.2019 at 10:51
Hei,
Kiitos hyvästä matkakertomuksesta ja upeista kuvista. Jericoacoara valloitti myös allekirjoittaneen sydämen letkeällä ja rauhallisella elämäntyylillään. Auringonlasku Jericoacoarassa on kokemus, jota en varmasti koskaan unohda. Hienompaa en ole eläessäni nähnyt.
Jericoacoarassa voi viettää aikaa päivistä kuukausiin. Paikan eristynäisyyden takia itselläni katosi jollain erikoisella tavalla ajantaju. Arjen stressi ja murheet jäivät jonnekkin kauas matkanvarrelle ja olo paikassa oli todella rentouttavaa. Ei kiirettä, ei hätää. Turvallinen olo.
Kuvien perusteella paikka ei ole muuttunut lähes ollenkaan vuosien varrella. Ainoastaan kävijäkunnan rakenne on varmasti muuttunut pikkuhiljaa ajansaatossa. Paikalliset kutsuvatkin paikkaa leikillään ”Gringolandiaksi”. Tämä ei itseäni haitannut ja osaltaan oli mukavaa, että pystyi keskustelemaan sujuvasti usean eri ihmisen kanssa. Toisaalta se vähensi hiukan sitä ”autenttisuuden” tunnetta, jota muissa pikkukohteissa oli enemmän.
Olin Brasiliassa yhteensä puolivuotta, josta noin puolet ajasta meni lomaillessa ja puolet töissä. Jos nyt palaisin Brasiliaan, olisi Jericoacoara varmasti vierailtavien paikkojen joukossa. Toisin kuin isot kaupungit kuten Fortaleza, Recife ja muut hiukan ahdistavat betoniviidakot.
Brasiliassa ensimmäistä kertaa vierailevalle suosittelen mielummin isoksi kaupungiksi Rio de Janeiroa, joka on huomattavasti viihtyisämpi. Fortalezan kiertämiseen riittää mielestäni jo maksimissaan kaksi päivää.
Jericoacoaraan matkaavalle pieni vinkki: Varatkaa mukaan riittävästi käteistä! Ainakin vuonna 2016 kortti ei toiminut, kuin muutamissa paikoissa ja kylän ainoasta automaatista oli aina käteinen loppu. Automaatin täyttäminen on haastellista paikan eristenäisyyden johdosta.
Mika / Lähtöportti
13.1.2019 at 9:48
Hei, kiitos paljon omien kokemustesi jakamisesta!
Voin hyvin kuvitella ajantajun häviämisen, Jericoacoarassa ei ole kiirettä tai murheita, sinne on varmasti helppo unohtua pidemmäksikin aikaa. Meidän gringojen määrä on varmasti kasvanut ja kasvaa edelleen, mutta tuskinpa Jerin rentouttava tunnelma helposti katoaa. Eristyneisyydessä on hyvätkin puolensa.
Fortalezasta en tosiaan tykännyt, mutta Rio de Janeiroon haluaisin vielä joskus matkustaa. Brasilia on suuri ja monipuolinen maa. Vaikkei joka paikassa viihtyisi, niin kivoja ja kiinnostavia paikkoja riittää varmasti monelle matkalle ja pidemmäksi aikaa.