Edellisessä postauksessa alkanut häämatkan muistelu jatkuu nyt Praslinilla. Seychellien toiseksi suurimman saaren kuvatuimpia nähtävyyksiä ovat Vallée de Main luonnonpuisto ja Anse Lazion hiekkaranta.

Aallokko keinuttaa lauttaa kun lähestymme Praslinin rantaa. Katselemme meren yllä lentäviä lintuja ja olemme tällä tuulella kiitollisia, että matka La Diguelta kestää vain vartin.

Meidät ohjataan pikkubussiin, joka jyristelee saaren toisella laidalla sijaitsevaan Indian Ocean Lodgeen. Matka kulkee saaren metsäisten sisäosien halki ja bussin moottori tuntuu olevan pahimmissa nousuissa kovilla. Pääsemme joka tapauksessa varmasti perille Grand’ Ansen kylään.

Jopa tämä pieni taajama näyttää La Diguen hiljaisuuden jälkeen vilkkaalta. Lepäilemme hetken hotellilla ja lähdemme sitten kävelemään maantien laitaa. Ohitamme jalkapallokentän, kirjaston sekä postin. Rakennustyömaan aitaan on taiteiltu värikkäitä kuvia ja kirjoituksia, joissa varoitetaan aidsista.

Löydämme seudun ainoan kaupan. Ovella päivystää rantarosvolta näyttävä valkoinen mies, joka supisee jotain rahan vaihtamisesta. Meitä on varoitettu laittomista rahanvaihtajista, emmekä muutenkaan tarvitse lisää paikallisia rupioita. Mies lyöttäytyy silti seuraamme, kun astumme sisään kauppaan. Tarjonta on vaatimatonta, mutta hyllyillä ja jääkaapeissa on sentään joitakin tuotteita. Pöydän takana päivystää kaksi jostain Intian suunnalta kotoisin olevaa kauppiasta. Kiinteistä hinnoista ei ole tietoakaan, vaan myyjäkaksikko ilmoittaa tuotteiden arvon terävällä tokaisulla hetken harkinnan jälkeen. Mukanamme hengaileva rantarosvo saa tingittyä meille pienen alennuksen.

Jotenkin alkaa tuntua etäisesti siltä, kuin olisimme Afrikassa. Seychellit toki onkin afrikkalainen valtio, mutta Intian valtameri kuvailee mielestäni sen sijaintia paljon paremmin. Paluumatka hotellille ei ole pitkä, mutta kastumme rankkasateessa läpimäriksi. Ilta pimenee ja ohi jyristelevien paikallisbussien valot kiiltelevät tien pinnassa.

Käymme kylällä parina muunakin päivänä. Mieleeni jää kahden myyntipöydän kokoinen tori, josta ostan elämäni makeimmat banaanit. Puhelias myyjä kertoo mielellään kotisaarestaan ja kyselee kuulumisia. Tällaisista tapaamisista jää aina hyvä mieli. Paikalliset asukkaat puhuvat keskenään kreolia, joka muistuttaa jonkinlaista ranskan murretta. Kreolin lisäksi myös englanti ja ranska ovat virallisia kieliä ja niitä osataan yleisesti ottaen erittäin hyvin. Seychellit ehti olla niin Ranskan kuin Britanniankin siirtomaa, kunnes itsenäistyi kesäkuussa 1976. Molemmilta siirtomaaisänniltä on jäänyt saarille jotain. Ranskalaiset crêpet maistuvat hyvin, mutta liikenne on vasemmanpuoleista.

Yksi Seychellien kuuluisimmista nähtävyyksistä on Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva Vallée de Main kansallispuisto. Suojellussa metsässä kasvaa kuutta eri palmulajia, joista kuuluisin on seychellienpalmu eli coco de mer. Sen siemenet ovat kasvikunnan suurimmat ja saattavat kasvaa yli 30 kiloa painaviksi pähkinöiksi.

Saamme jo aamuvarhaisella kyydin hotellilta Vallée de Main parkkipaikalle. Pieni tihku yltyy kaatosateeksi, joten istumme puisen katoksen tarjoamaan suojaan yhdessä kolmen metsänvartijan kanssa. Kuuntelemme hämärän ja eksoottisen metsän ääniä kauan, kunnes odottamamme italialaiset ja ranskalaiset matkalaiset vihdoin saapuvat. Sää kirkastuu hieman ja yllämme kohoavat puut tarjoavat mukavasti sateensuojaa.

Metsään voi tutustua myös omatoimisesti, mutta olemme tällä kertaa turvautuneet opastettuun retkeen. Näemme puolentoista tunnin aikana eri kokoisia coco de merejä sekä muita kiinnostavia kasveja. Vehreän metsän kasvillisuus on todella monipuolista. Jakkihedelmät näyttävät Thaimaan-matkan jälkeen tutuilta. Kuulemme paljon lintujen ääniä, mutta emme näe kuuluisia mustia papukaijoja lainkaan. Opas esittelee ryhmälle muutaman etanan ja hämähäkin. Seychellien hämähäkit ovat vaarattomia, mutta varsin suurikokoisia. Käärmeitä saarilla ei ole lainkaan.

Saamme lopuksi pidellä käsissämme coco de merin pähkinöitä. Nämä naisen lanteita muistuttavat pähkinät ovat varsin erikoisia ilmestyksiä. Olisin viihtynyt metsässä kauemminkin, vaikka ehdimmekin saada hyvän käsityksen alueesta.

Retkemme jatkuu kohti Anse Lazion rantaa. Kierrämme päivän aikana suurimman osan Praslinin teistä. Näemme bussin ikkunoista muutaman pienen kylän, komeita rantoja sekä yhden kasinon. Kaikkialla on vehreää. Loppumatka rannalle etenee kapeaa ja mutkikasta tietä pitkin.

Anse Lazio on häikäisevän upea ranta, luultavasti hienoin missä olen koskaan uinut. Valkoinen hiekkaranta sijaitsee puolikuun muotoisessa merenlahdessa, jonka molemmissa päissä kohoaa Seychelleille tyypillisiä graniittikallioita. Kookospalmut nousevat muun kasvillisuuden yläpuolelle. Paikalla on vain muutamia ihmisiä.

Ranta syvenee sopivasti uimista ajatellen ja hiekkapohjalla on helppo kahlata. Sukellamme rantaan lyövien aaltojen murtumakohdan taakse, jolloin aaltoilevassa vedessä on helppo kellua. Kalat hyppivät ja parvi pieniä valkoisia kaloja ilmestyy jalkojeni ympärille. Paratiisin tunnelmassa ei ole valittamista.

Ehdimme vielä syödä viihtyisässä rantaravintolassa, ennen kuin paluukuljetus kohti hotellia lähtee. Saaren pohjoisosat näyttävät ainakin näillä tuulilla paljon suojaisemmilta kuin etelärannikolla sijaitseva oma kylämme. Teemme pienen iltakävelyn hotellin rannalla. Palmurivistö on kaunis, mutta hiekalle on kertynyt paljon vuoroveden jälkeensä jättämää merilevää ja muita heiniä. Kalastajat tuovat pienellä veneellään päivän saaliin suoraan hotellin ravintolaan. Meren antimet ovat siis taatusti tuoreita.

Anse Volbertin ranta saaren pohjoisrannikolla sopii mainiosti uimiseen. Meri on tyyni ja hiekkapohja syvenee juuri sopivasti. Rannalla toimii sukelluskeskus, joten näemme paljon happisäiliöitä kantavia ihmisiä, jotka lähtevät pienillä veneillä Curieusen saarelle päin. Seychellien vesillä voi nähdä paljon kaloja ja kilpikonnia, mutta tyydymme itse pinnalla pysymiseen.

Rannalla on leppoisaa. Katselemme rapua, joka siivoaa koloaan tarmokkaasti hiekkaa viskomalla. Seuranamme on myös pari koiraa sekä muutamia lintuja. Paikalliset lapset kiipeilevät ketterästi palmujen runkoja pitkin. Rannan takana kulkevan kadun varrelta voi ostaa matkamuistoja ja syödä edullista lounasta. Marketin myyjä vaikuttaa päättävän Coca Colan hinnan ostajan pärstäkertoimen mukaan.

Syömme viimeisenä Praslinin-iltanamme häämatkaan kuuluvan juhla-aterian hotellin ravintolassa. Kukilla koristeltu pöytä odottaa hiljaisessa nurkkauksessa. Pääruoaksi tuodaan valtava tarjottimellinen erilaisia meren herkkuja. Tuoreen vaalean kalan ja mustekalarenkaiden lisäksi on myös hummereita ja simpukoita. Lisukkeita on varsin runsaasti. Karambolaa eli tähtihedelmää löytyy lautasen reunoilta monella muullakin aterialla. Jaksamme hädin tuskin syödä jälkiruoaksi tarjotut kookossorbetit.

Praslin jää mieleen kauniina saarena, joka ei kuitenkaan tunnelmansa puolesta vedä vertoja La Diguelle. Omiin syyskuun alun päiviimme sattui paljon sadekuuroja, mikä väistämättä hieman latisti tunnelmaa. Kumpaakaan saarta ei missään tapauksessa kannata jättää väliin, jos Seychelleille asti lähtee. Ja kannattaa todellakin lähteä!

Siirrymme neljän Praslinilla nukutun yön jälkeen lentokentälle, jossa saamme käteemme suuret muoviset boarding cardit. Hiljaisella kentällä on aivan liian kylmäksi ilmastoitu odotusaula sekä pari kauppaa. Nousemme pieneen koneeseen, jossa on paikat kuudelletoista matkustajalle. Ohjaamon ovi jätetään auki. Mahén kansainvälisen lentokentän kiitorata näyttää pienelle koneellemme jättimäiseltä, kun kurkin näkymiä etuikkunan kautta. Seuraavassa postauksessa sitten tarinaa Mahélla vietetyistä päivistä!

Halusimme tehdä häämatkan paratiisiin, joten valitsimme kohteeksemme Seychellit. Nämä Intian valtamerellä sijaitsevat trooppiset saaret täyttivät lopulta kaikki odotuksemme. Aloitan muutamien vuosien takaisen reissumme muistelemisen pieneltä ja sympaattiselta La Diguen saarelta.

Olettepa tulleet kaukaa, päivittelee L’Union Estaten lipunmyynnistä vastaava täti, kun kerron majoittuneemme Patatran-hotelliin La Diguen pohjoiskärkeen. Vajaat neljä kilometriä tuntuvat pitkiltä saarella, jonka pituus on vain kuutisen kilometriä. Mittakaava kuulostaa sellaiselta, etten halua kertoa hymyilevälle naiselle edellispäivien reitistämme. Lähdimme nimittäin Helsingistä Roomaan, josta oli vielä noin kahdeksan tunnin lento Seychellien suurimmalle saarelle Mahélle. Sieltä matka jatkui pienellä koneella Praslinille, jonka halki saimme autokyydin satamaan. Lautta toi meidät lopulta tänne La Diguelle.

Välimatkojen lisäksi mietittävää riittää myös matkatavaroissamme. Ne jäivät nimittäin koneen vaihdon yhteydessä Roomaan. Air Seychelles tarjosi korvaukseksi hieman rahaa, jolla saimme ostettua lentokentän myymälästä muun muassa aurinkorasvaa ja sandaalit. Paikallisoppaamme vain naureskeli, että mitä nyt vaatteilla tekisikään, olemmehan häämatkalla paratiisissa. Totta tuokin, sillä ei tänne murehtimaan olla tultu.

Väsymys, lievä kurkkukipu ja kadonneet matkatavarat unohtuvatkin nopeasti, kun viimein pääsemme hotelliimme Patatran Villageen. Istumme parvekkeella ja ihailemme satumaista merimaisemaa (katso pieni video Lähtöportin Facebook-sivulta). Aallot lyövät sileisiin graniittikallioihin ja linnut laulavat. Varsinkin punaisia madagaskarinkehrääjiä näkyy paljon.

Seychelleille ei saa lain mukaan rakentaa palmuja korkeampia taloja, joten suuret hotellit eivät pilaa maisemaa. Oma huoneemmekin sijaitsee pienessä paritalossa korkealla rinteellä. Kävelemme rantatietä pitkin saaren keskukseen La Passeen, joka on lauttasataman ympärille syntynyt muutaman talon taajama. Matkamuistoja olisi tarjolla, mutta jatkamme itsepintaisesti taivallusta, kunnes löydämme pienen sekatavarakaupan. Kun hyllyiltä löytyy kiinalaisia hammasharjoja ja indonesialaista hammastahnaa, uskomme pärjäävämme matkalaukkujen saapumiseen asti.

Mutta palataan tarinan alkuun, siis sinne L’Union Estaten portille. Kyseessä on historiallinen plantaasi, joka kattaa lähes kolmanneksen koko saaren pinta-alasta. Puistomaiselta alueelta löytyy muun muassa vaniljaviljelmiä sekä kartano, jossa on filmattu Emmanuelle-elokuvaa. Katselemme hetken kookosten käsittelyyn käytettyjä laitteita, joilla saisi varmasti rikki minkälaisen pähkinän tahansa.

Lähestymme Anse Source d’Argentia, joka on monesti valittu maailman kauneimpien rantojen joukkoon. Kapea hiekkapolku kulkee erikoisten graniittimuodostelmien ohitse, kunnes pääsemme turkoosin meren äärelle.

Suuret kivenlohkareet ovat rajanneet rannan muutamaksi erilliseksi poukamaksi. Paikalla on jonkin verran ihmisiä, mutta minkäänlaisesta tungoksesta tai hälinästä ei ole tietoakaan. Valkoisen hiekan, palmujen, tyynen veden ja kummallisten kallioiden muodostama maisema jää mieleen luultavasti loppuiäksi.

Syömme kevyen lounaan läheisessä ravintolassa ja pysähdymme matalilla kivimuureilla rajatun aitauksen reunalle. Seychelleillä hyvin viihtyvät jättiläiskilpikonnat ovat kesyjä ja tulevat syömään kädestä puiden lehtiä. Ryhmän vanhimmat asukkaat ovat ehtineet jo lähes sadan vuoden ikään.

Saaren hiljaisuus rikkoutuu rastapäisten nuorten miesten lähestyessä. Tunnistamme äänekkäästi hoilottavan porukan rannan hedelmäkauppiaiksi. Nämä veijarit tulevat syöttämään yli jääneet hedelmien osat kilpikonnille. Näyttää siltä, kuin tapahtuma olisi päivän kohokohta niin miehille kuin konnillekin.

La Diguella liikutaan polkupyörällä. Hotellilta vuokraamamme menopelit ovat parhaat päivänsä nähneitä maastopyöriä, joiden vaihteet eivät toimi ja jarrujenkin laita on hieman kyseenalainen. Pyörät ovat silti riittävän hyviä La Diguen teille. Saaren tunnelmaa kuvaa hyvin se, että kaikissa pyörissä on rantapyyhkeille sopivat muovikorit, muttei lainkaan lukkoja.

Polkupyörien lisäksi kulkeminen on mahdollista myös perinteisten härkävankkureiden kyydissä. Autoja on vain muutama, ja nekin taitavat olla lähinnä sataman ja hotellien välisiä kuljetuksia varten.

Pysähdymme vielä uimaan Anse Severen rannalle. Hietikolla on hiljaista. Kauempana näkyy vain muutama pariskunta sekä yksi ranskalainen perhe. Valtaosa Seychelleille tulleista turisteista taitaa olla häämatkalaisia. Kaveriporukoita ei näy käytännössä lainkaan ja perheitäkin tulee vastaan vain harvakseltaan. Uimme lämpimässä meressä ja katselemme maisemaa laskevasta auringosta häikäistyneinä. Pieniä valkoisia rapuja vipeltää ympärillämme jatkuvasti. Otukset ovat säikkyjä ja katoavat silmänräpäyksessä koloihinsa, jos niitä osoittaa sormella.

Kokeilen mielelläni erilaisia ravintoloita, enkä oikein pidä hotellilla syömisestä. Olemme kuitenkin poikkeuksellisesti ostaneet tälle matkalle puolihoitopaketin, joka osoittautuukin hyväksi ratkaisuksi. Seychelleillä on iltaisin hiljaista ja pimeää, eikä ravintoloita ole erityisen runsaasti. Patatran Villagen ruokalista vaihtelee ilahduttavan paljon. Jonakin iltana on noutopöytä ja välillä taas à la carte -annoksia. Päiväntasaajan seudun illat ovat lämpimiä ja aaltojen äänet kuuluvat hyvin seinättömään ruokasaliin. Elämästä on helppo nauttia.

Tapaamme seuraavana aamuna paikallisen oppaamme, nuoren Gladysin. Hän helpottuu silminnähden, kun jaksamme suhtautua kadonneisiin laukkuihimme kärsivällisesti. Opas on kuulemma joutunut kokemaan vastaavissa tilanteissa monenlaisia raivokohtauksia. Emme halua pilata lomaamme kiukutteluun. Ja jos vaikka haluaisimmekin, niin miksi kohdistaa raivo viestintuojaan? Gladys suosittelee uimiseen sopivia rantoja ja kertoo, missä veteen meneminen on virtausten vuoksi kokonaan kielletty.

Kulutamme seuraavat päivät pyöräilemällä kaikki saaren vähäiset tiet läpi sekä uimalla muutamilla eri rannoilla. Matkalaukkuja ei kuulu, joten käyn joka päivä ostamassa uuden Seychellejä mainostavan t-paidan. Tuleepa siis kerrankin shoppailtua, vaikka tarjonta onkin poikkeuksellisen vaatimatonta.

Pyöräily on mukava tapa tutustua saareen, sillä tiet ovat varsin hyväkuntoisia. Nautin vehreästä luonnosta ja huolettoman turvallisesta tunnelmasta. Paratiisissa on kaunista ja kiireetöntä. Löydämme sisämaasta värikkäitä taloja. On ilahduttavaa huomata, että pienellä La Diguellakin riittää paikallisasutusta. Rakennuskanta vaihtelee peltihökkeleistä upeisiin puutaloihin, mutta varsinaista köyhyyttä ei näy missään.

Asutusalueella ei näy juuri turisteja, vaan useimmat vastaantulijat ovat paikallisia lapsia. Monet huikkaavat meille reippaasti bonjour. Koirat juoksevat vapaina, kanat rapistelevat tienvarren heinikossa ja pihoilla poltetuista lehtikasoista kantautuu nenään savun hajua. Vehreät kukkulat ja palmut täydentävät trooppisen tunnelman.

Kiinanruusut kukkivat ja banaanipuut heiluvat tuulessa. Hiljaisuuden rikkoo lähinnä lintujen viserrys. Näemme myös suuren ilmassa liitelevän otuksen, jota luulemme aluksi jonkinlaiseksi kotkaksi. Siipien muoto paljastaa hahmon kuitenkin lepakoksi. Seychelleillä elävä lentävä koira (englanninkielisten mielestä kettu eli flying fox) on hämmästyttävän suuri eläin. Lepakot kuuluvat myös paikalliseen ruokapöytään, mutta meillä jää niiden liha maistamatta.

Käymme saaren kaakkoisosassa sijaitsevalla upealla Grand Ansen rannalla. Satumme paikalle tuulisena päivänä, jolloin turkoosina vellova meri ja harmaa taivas muodostavat erikoisen väriyhdistelmän. Syömme hippihenkisessä rantaravintolassa, jonka palmunlehdistä kyhätyn matalan katoksen alla on hieman hämärää. Puiset pöydät ja istuinpölkyt ovat tukevasti kiinni hiekkalattialla.

Tutkimme myös La Diguen itärannikon, joka vaikuttaa rauhallisen saaren hiljaisimmalta osalta. Lehmät syövät heinää tien varressa kenenkään häiritsemättä. Ohitamme yhden banaanikauppiaan ja kottikärryjä työntävän miehen. Pysähdymme välillä pitämään sadetta suuren puun alle, sillä trooppiset saaret tarvitsevat silloin tällöin vettä säilyttääkseen vehreytensä.

Tie päättyy umpikujaan, joten käännymme ympäri ja menemme läheiselle Anse Fourmisin rannalle. Katselemme palmun alta merta ja valkeaa hiekkarantaa. Täällä voi helposti kuvitella olevansa haaksirikkoutuneena autiolla saarella. Mielikuva rikkoutuu myöhemmin, kun paikalle ilmestyy pari muutakin ihmistä. Pysähdymme paluumatkalla vielä Anse Grosse Rochella. Ranta on monien muiden Seychellien rantojen tapaan melko matala. Tämän rannan pohja on epätasainen, joten kovin kauas ei tee mieli kahlata.

Neljäntenä eli viimeisenä iltanamme La Diguella meitä odottaa yllätys. Matkalaukkumme ovat vihdoin ilmestyneet huoneeseemme. Kahvoihin kertyneiden lukuisien lappujen perusteella laukut ovat käyneet ainakin Pariisissa. Tuntuu oudolta valita vaatteita illalliselle. Hotellin ravintolassa tarjotaan tänä iltana sosekeittoa, kalaa ja jälkiruoaksi kookospiirasta. Seychelleillä syödään luonnollisesti paljon meren antimia. Emme pidä syödessämme kiirettä, sillä hiljaisella saarella ei tapahdu pimeän laskeuduttua mitään muutakaan.

Seuraavana aamuna on aika siirtyä Praslinin saarelle. Kulkeminen on vaivatonta, sillä Helin Matkat räätälöi meille mieleisemme paketin, joka sisältää lentojen ja majoitusten lisäksi myös matkat saarten välillä sekä hotellikuljetukset. Paikalliset oppaat ovat vastassa satamissa, lentokentillä ja hotelleissa. Heitä voi muutenkin tavata tarpeen mukaan, kysellä vinkkejä ja ostaa retkien kaltaisia lisäpalveluita.

Katselemme haikeina loittonevia La Diguen rantoja. Pienestä saaresta saa varmasti hyvän käsityksen lyhyelläkin retkellä, mutta nimenomaan La Diguella vietetyt leppoisat päivät saivat Seychellit tuntumaan aidolta paratiisilta. Vietimme neljä päivää myös Praslinilla ja Mahélla. Niistä lisää seuraavissa postauksissa.