Lokakuussa 2024 tehtyyn New Yorkin -matkaan mahtui runsaasti elämyksiä, ja olen julkaissut reissusta paljon juttuja. Sarjan päättävässä kirjoituksessa käydään Vapaudenpatsaan juurella sekä tutustutaan Ellis Islandilla sijaitsevaan mielenkiintoiseen siirtolaismuseoon.

Aurinko valaisee syksyisen New Yorkin katuja, kun suunnistamme kohti Manhattanin eteläkärjessä sijaitsevaa Battery Parkin lauttaterminaalia. Kaupungissa on totta kai aina paljon turisteja, mutta matkailijamäärä tuntuu koko pariviikkoisen reissumme aikana häiritsevältä oikeastaan vain tänä aamupäivänä. Puiston alueelle muodostunut pitkä jono etenee hyvin hitaasti, ja pääsemme lopulta lauttaan vasta puolitoista tuntia paikalle saapumisemme jälkeen. Suurin pullonkaula on tarkka lentokenttätyylinen turvatarkastus.

Lauttaliput Vapaudenpatsaasta tunnetulle Liberty Islandille sekä viereiselle Ellis Islandille kannattaa ostaa hyvissä ajoin etukäteen Statue City Cruisesin nettisivuilta. Muutkin yhtiöt mainostavat erilaisia risteilyjä, mutta Statue City Cruises on ainoa, joka saa rantautua näille saarille. Molemmille saarille saa jäädä haluamakseen ajaksi ja jatkaa kierrosta jollakin seuraavalla lautalla. Risteilyn voi aloittaa Battery Parkin sijasta myös New Jerseyn Liberty State Parkista, jossa jonoista ei liene harmia.

---

Vapaudenpatsas – Vierailu Liberty Islandilla

Päivä etenee mukavasti, kunhan lopulta pääsemme lautan kyytiin. Nautimme kirkkaasta säästä sekä maisemista, sillä varsinkin näkymä Manhattanille päin on mykistävän upea. Katse kääntyy silti pian nopeasti lähestyvän Vapaudenpatsaan suuntaan. Lauttamatka vie vain noin vartin verran. Tuntuu hienolta nähdä maailmankuulu patsas lähietäisyydeltä. Aiemmalla New Yorkin -matkallamme ihailimme sitä vain kauempaa, ilmaisen Staten Island Ferryn kyydistä.

Teemme kierroksen pienen Liberty Islandin ympäri. Vierailemme pikaisesti ilmaisessa museossa, jossa käydään läpi Vapaudenpatsaan taustatietoja sekä erityisesti sen rakentamista.

Opin muun muassa, että nimikkotornistaan tunnettu Gustav Eiffel osallistui Vapaudenpatsaan rakentamiseen suunnittelemalla sen tukirakenteet. Museon näyttävin esine on Vapaudenpatsaan alkuperäinen soihtu, joka oli käytössä vuoteen 1986 saakka.

Vapaudenpatsas on Ranskan kansan Yhdysvalloille antama lahja, jolla juhlistettiin maiden välistä ystävyyttä. Ranskassa järjestettiin suuri rahankeruukampanja patsaan rahoittamiseksi, kun taas Yhdysvalloissa kerättiin varoja jalustan toteuttamista varten.

Kuvanveistäjä Frédéric Auguste Bartholdin suunnittelema patsas on jalustoineen 93 metriä korkea, joten se näkyy kauas. Vapaudenpatsas on toivottanut New Yorkiin saapuneet laivamatkailijat tervetulleiksi vuodesta 1866 lähtien. Hahmon oikeassa kädessä oleva soihtu kuvaa vapautta ja valoa, kun taas vasemmassa kädessä olevaan lakitauluun on kirjoitettu Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen päivämäärä.

Lauttalippujen oston yhteydessä on mahdollisuus varata vierailu Vapaudenpatsaan korokkeen päälle tai ylös aina patsaan kruunun sisälle saakka. Korokkeen päälle pääsee hissillä, mutta kruunuun täytyy kavuta kierreportaita pitkin. Lisämaksu näille näköalapaikoille pääsystä on hyvin pieni, mutta varaus erityisesti kruunuun nousemista varten täytyy tehdä hyvissä ajoin etukäteen. Meille riittää patsaan katselu maan tasalta, sillä emme halua viettää Liberty Islandilla kovin paljoa aikaa. Tarkoituksenamme on nimittäin ehtiä tutustumaan Ellis Islandin siirtolaismuseoon kiireettömästi.

Liberty Islandilta on hienot näkymät Manhattanille päin ja maisemia kelpaa varsinkin näin kauniina päivänä pysähtyä ihailemaan. Lauttalaiturin lähistöllä toimii kahvila, jota emme kuitenkaan lähde lähemmin tutkimaan.

---

Ellis Islandin siirtolaismuseo

Vaikka Vapaudenpatsas onkin maailmankuulu, pidän Ellis Islandia päivän pääkohteena. Seuraavalle laituriin saapuvalle lautalle on melko pitkä jono, mutta mahdumme onneksi siitä huolimatta hyvin kyytiin. Matka on lyhyt, sillä Ellis Island sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Liberty Islandista.

Istahdamme Ellis Islandille rantauduttuamme penkille syömään lautalta ostetut hotdogit. Ne eivät ole valtavan suuria, mutta siirtävät nälkää riittävästi, jotta jaksamme tutustua siirtolaismuseoon. Lähisuvussani ei ole valtameren ylittäneitä siirtolaisia, enkä ole itsekään harkinnut vakavissani ulkomaille muuttamista, mutta aihe on mielestäni äärimmäisen kiehtova.

Laivalla New Yorkiin saapuneet siirtolaiset astuivat maihin Ellis Islandilla, jossa toimi vuosina 1892–1954 vilkas vastaanottokeskus. Varsinainen massamuutto päättyi jo vuonna 1924, jolloin siirtolaislakeja tiukennettiin oleellisesti. Ellis Islandin kautta ehti tulla Yhdysvaltoihin yli 12 miljoonaa parempaa elämää tavoitellutta ihmistä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon heidän jälkeläisiään asuu Yhdysvalloissa nykyään. Kalleimpien luokkien matkustajat tarkastettiin jo laivalla, joten Ellis Islandille tulijat edustivat yleensä alempia yhteiskuntaluokkia.

 
Entisessä vastaanottokeskuksessa toimivan siirtolaismuseon pääsymaksu sisältyy lauttamatkan hintaan. Museo täyttää odotukseni hyvin. Vietämme sisätiloissa perheellemme sopivasti reilut kaksi tuntia, mutta näyttelyissä olisi voinut viihtyä kauemminkin esimerkiksi ihmisten elämäntarinoista kertovia videoita katselemalla. Englanniksi luettavaa tietoa on hyvin paljon, kun taas erilaisia esineitä voisi olla näytteillä enemmänkin. Hyvin kieltä osaava vanhempi tyttäremme vaikuttaa olevan museosta todella kiinnostunut, kun taas nuorempi ei jaksa innostua yhdessä lukemistamme teksteistä yhtä paljon.

Alimman kerroksen näyttelyissä pääsee tutustumaan muun muassa siirtolaisuuden nykypäivään. Videonäytöille voi valita katsottavakseen siirtolaisten tarinoita. Mukana on sekä kuuluisia henkilöitä että ihan tavallisia eri puolilta maailmaa kotoisin olevia ihmisiä. He kertovat taustastaan, muuton syistä, sopeutumisesta sekä nykyisestä amerikkalaisesta elämästään.

Eräältä näytöltä voi tutkia eri kansalaisuuksien, kuten vaikkapa suomalaisten määrää eri puolilla Yhdysvaltoja. Pääsemme kokeilemaan myös Yhdysvaltojen kansalaisuuden hakemisprosessiin kuuluvaa testiä, jossa mitataan tietoja maan historiasta sekä hallintojärjestelmästä. Testi osoittautuu varsin kimurantiksi, emmekä onnistu läpäisemään sitä ainakaan ensimmäisellä yrittämällä.

Toisen kerroksen ja samalla koko rakennuksen ylivoimaisesti näyttävin tila on suuri Registry Room, jossa siirtolaiset tutkittiin ja tarkastettiin. Juhlavalta näyttävä sali oli aikoinaan hyvin vilkas ja äänekäs paikka, jonka moni tulokas koki peräti pelottavaksi. Ilmassa oli helpotusta pitkän merimatkan päättymisestä, mutta myös hämmennystä. Jännitys oli luonnollisesti pinnassa ennen kuin varmistui, saisiko raskaan höyrylaivamatkan tehnyt ihminen luvan päästä määränpäähänsä. Olisi tuntunut musertavalta joutua palaamaan saman tien takaisin, varsinkin jos kaikki säästöt oli sijoitettu laivalippuun. Pari prosenttia saapuneista joutui kokemaan tuon tylyn kohtalon.

Registry Room oli käytössä vuodesta 1900 alkaen, jolloin uusi vastaanottorakennus valmistui tulipalossa tuhoutuneen tilalle. Siirtolaisiksi pyrkiviltä kului Ellis Islandilla yleensä muutamia tunteja, joista suurin osa meni jonottamiseen. Saarella suoritettiin erityisesti tartuntatauteihin liittyvä ripeä terveystarkastus, selvitettiin mahdollista rikostaustaa sekä arvioitiin kykenevyyttä itsensä elättämiseen Amerikassa. 

 
Samassa kerroksessa sijaitseva Through America’s Gate -näyttely on mielenkiintoinen ja perehdymme siihen varsin perusteellisesti. Näyttely kertoo vaihe kerrallaan siirtolaisten saapumisesta ja kohtelusta Ellis Islandilla. Kiinnostavimpia ovat yksittäisten ihmisten tarinat. Vaikka esillä on muutamia esineitäkin, perustuu näyttelyn anti suurelta osin luettaviin teksteihin tai ääniopastuslaitteen kuuntelemiseen. On kiehtovaa, että tietoa on tarjolla juuri samoissa tiloissa, joissa siirtolaisetkin ovat aikoinaan kulkeneet. Mieleeni jää eräänlainen kuulusteluhuone, jossa osa tulokkaista joutui selvittämään taustojaan ennen maahantulopäätöksen tekemistä.

Kerroksen toisesta päästä löytyvä Peak Immigration Years -näyttely johdattaa siirtolaisuuden vilkkaimpiin vuosiin, jotka osuivat 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun. Samalla tulee pohdittua maahanmuuton taustoja, joihin liittyi muun muassa köyhyyttä sekä vainojen, sotien tai nälänhädän kaltaisia kriisejä. Esillä on erilaisia mainosjulisteita sekä passeja, joista muutamat ovat suomalaisia. Vielä 1920-luvulla koko perhe saattoi mahtua samaan passikuvaan.

On jännittävää miettiä siirtolaisten laivamatkoja valtameren ylitse. Olen käynyt Belgian Antwerpenissa sijaitsevassa erinomaisessa Red Star Linen museossa, joka käsittelee eurooppalaisten muuttoa Amerikkaan lähtösataman näkökulmasta. On mielenkiintoista jatkaa aiheeseen tutustumista täällä valtameren toisella puolella New Yorkissa. Osa tulokkaista jäi kaupunkiin, mutta moni jatkoi rautateitä pitkin muualle Amerikan ihmemaahan.

Ylimmän kerroksen näyttelyissä voi tutustua Ellis Islandin historiaan ja kehitykseen. Samalla selviää, kuinka paljon rakennuksia on remontoitu, jotta ne on saatu nykyiseen kuntoonsa. Näytteillä on jo ruostuneita esineitä, jotka ovat olleet käytössä saaren vastaanottokeskuksessa ja sairaalassa silloin kauan sitten. Yksi museon osa havainnollistaa siirtolaisten tarinoita kotimaista tuotujen esineiden avulla.

Saari on saanut nimensä Samuel Ellisiltä, joka osti sen itselleen vuonna 1770. Saaren koko oli tuolloin vain murto-osa nykyisestä, sillä Ellis Islandia on laajennettu erikoiseen kulmikkaaseen muotoonsa täyttömaan avulla. Siirtolaisten vastaanottokeskus eli nykyinen museo hallitsee saaren toista puolta, kun taas muuhun alueeseen ja esimerkiksi entisiin sairaalarakennuksiin pääsee tutustumaan ainoastaan opastetulla Hard Hat Tourilla. Opastukseen oikeuttavat liput hankitaan etukäteen lauttalippujen oston yhteydessä.

 
Näyttelyssä tulee vastaan ensimmäistä Ellis Islandin kautta saapunutta siirtolaista esittävä patsas. Teini-ikäinen Annie Moore tuli Irlannista Yhdysvaltoihin vuoden 1892 ensimmäisenä päivänä. Hahmo näyttää minusta tutulta, sillä olen tavannut Annien aiemminkin. Irlannin etelärannikolla Cobhissa vuosia sitten näkemäni patsas on kuitenkin hieman erilainen, sillä siellä Annien rinnalla on kaksi pikkuveljeä.

Meiltä kuluu siirtolaismuseossa reilut kaksi tuntia, ja olisin voinut viihtyä helposti kauemminkin. Päivän toiseksi viimeinen alus takaisin Manhattanille lähtee jo puoli viiden jälkeen. Saamme hyvät paikat yläkannelta, josta kelpaa ihailla maisemia lyhyen lauttamatkan ajan. Retken alkuosaan kuului harmillisen paljon jonottamista, mutta päivä on ollut muuten todella antoisa ja mielenkiintoinen. Tuntui sykähdyttävältä nähdä Vapaudenpatsas lähietäisyydeltä, mutta vieläkin kiinnostavampaa oli tutustua siirtolaishistoriaan Ellis Islandilla. Pieni saari on täynnä miljoonien ihmisten koskettavia tarinoita.

Vuoden takaisen New Yorkin -matkan varrelle mahtui monenlaisia paikkoja. Erään päivän kohteena oli kiehtova Harlemin kaupunginosa, joka tunnetaan afroamerikkalaisesta kulttuuristaan. Päällimmäisenä kokemuksena jäi mieleen mainio soul food -ravintola.

Metrojuna ehtii kolistella hyvän matkaa Manhattania pohjoiseen, kunnes saavumme Columbian yliopiston pysäkille. Ajattelemme käväistä New Yorkin vanhimman korkeakoulun pihamaalla, mutta se ei onnistukaan ihan noin vain. Portista turistina päästäkseen pitäisi olla ennakkovaraus opastetulle kierrokselle, joten eliittiyliopiston tilukset jäävät nyt näkemättä. Se ei ole onneksi suuri pettymys, sillä retken tärkeimpänä kohteena on Harlemin kaupunginosa. Morningside Heightsissa sijaitsevan yliopiston porteilta on Harlemin sydämeen vain lyhyehkö alamäkeen viettävä kävelymatka.

Saavumme pian 125th Streetille, joka tunnetaan myös nimellä Martin Luther King Jr. Boulevard. Uteliaisuus täyttää mielen, kun kävelemme tätä Harlemin pääkatua eteenpäin. Päässäni alkaa soida Bobby Womackin upea kappale Across the 110th Street. Muistan kuulleeni biisin ensi kertaa autoradiosta Kehä III:lla ja vaikuttuneeni siitä kovasti. Vääräleuat pitävät Kehä kolmosta susirajana, mutta 110th Street on erottanut vielä rajummin alueita toisistaan. Central Parkin pohjoisreunaa seuraava katu tunnetaan rajana, jonka ylittäminen on tarkoittanut saapumista afroamerikkalaisten asuttamaan köyhään ja vaaralliseen Harlemiin. Vuonna 1972 julkaistussa laulussa Harlem on karu paikka, jossa selvitäkseen on pysyttävänä kovana. Harlem is the capital of every ghetto town, kuuluu Womackin käheä ääni mielessäni.

Olemme reilusti 110. kadun pohjoispuolella, mutta Martin Luther King Jr. Boulevardilla tuntuu huolettomalta kulkea. Harlem on siistiytynyt vuosituhannen vaihtumisen jälkeen paljon, ja ainakin päivällä kadut ovat yhtä turvallisia kuin muuallakin New Yorkissa. En silti lähtisi seikkailemaan Harlemin sivukujille öiseen aikaan. Valoisallakin voi vastaan tulla jokunen koditon tai muuten epämääräinen kulkija, mutta kukaan ei kiinnitä meihin huomiota. Harlemkin keskiluokkaistuu, valkoihoisten asukkaiden määrä kasvaa ja asumisen hinta nousee. Ilmiössä on sekä hyvät ja huonot puolensa. Kaupunginosan kehittyminen on tietenkin hyvä asia, mutta on surkeaa, jos kaikilla nykyisillä asukkailla ei ole enää varaa jäädä Harlemiin.

Harlemissa on paljon kirkkoja. Kurkistamme sisälle katoliseen St. Joseph of the Holy Family -kirkkoon, joka on kaupunginosan vanhin. Joosefille omistetussa kirkossa on käydessämme hiljaista, sillä eletään vasta keskiviikkoa. Sunnuntait ovat Harlemissa juhlapäiviä, jolloin monet paikalliset pukeutuvat parhaimpiinsa ja suuntaavat jumalanpalveluksiin. Aito hyväntuulinen gospelmessu Harlemissa olisi varmasti mieleenpainuva elämys kenelle tahansa. Jos tällainen kiinnostaa, kannattaa selvittää etukäteen mitkä kirkot ottavat mieluiten matkailijoita vastaan ja kuinka tilaisuudessa toimitaan seurakuntaa kunnioittavasti. Liiallisesta turistien määrästä on tullut ongelma joillekin suosituimmille kirkoille.

Myös katutaide kuuluu oleellisesti Harlemin ilmeeseen ja identiteettiin. Emme etsi mitään tiettyä teosta, mutta värikkäitä muraaleja tulee vastaan monella kulmalla. Useissa maalauksissa on yhteiskunnallisia aiheita ja julkisuudesta tuttuja tummaihoisia hahmoja. Esimerkiksi LeBron James on hyvä aihe, koska koripallotähti ottaa hanakasti kantaa myös urheilun ulkopuolisiin asioihin.

Vaikka olemmekin yhä Manhattanilla, tuntuu kuin Harlem olisi ihan eri puolella maailmaa kuin keskikaupungin pilvenpiirtäjät. Talot ovat matalampia ja ympärillä tuntuu olevan avaruutta, sillä kadut ja jalkakäytävät ovat leveitä. Aurinko lämmittää viileää syyspäivää ja ilma tuntuu kirkkaammalta kuin Manhattanin eteläosassa. Pääkadun varrella on jonkin verran kaupustelijoita, joiden kojuista voisi ostaa vaikkapa vaatteita tai matkamuistoja. Kaduilla kuulee myös paljon musiikkia. Ämyreistä pauhaa enimmäkseen energiseltä kuulostavaa rappia ja hiphopia.

Saavumme pian Apollo-teatterin kohdalle ja kurkkaamme aulaan, josta löytyy myös matkamuistomyymälä. Apollolla on lähes tarunhohtoinen maine afroamerikkalaisen musiikin keskuksena, ja sen lavalla on esiintynyt paljon huippuartisteja. Konserttisali tunnetaan erityisesti yhä jatkuvista Amateur Night -tapahtumistaan, joiden kautta moni uusi kyky on ponnistanut julkisuuteen. Vuonna 1934 alkaneista amatööri-illoista ovat edenneet maailmalle muiden muassa Ella Fitzgerald, Jimi Hendrix sekä Jackson 5, jonka riveissä lavalla esiintyi vasta 8-vuotias Michael Jackson.

Michael Jackson esiintyi Apollossa myös maailmankuuluna artistina, ja salin konserttilista on muutenkin komea. Monien muiden ohella esimerkiksi Josephine Baker, Aretha Franklin, Nat King Cole, James Brown, Bob Marley ja Prince ovat esiintyneet Apollossa. Vaikka konsertit painottuvatkin mustiin muusikoihin, on Apollon lavalla esiintynyt myös valkoihoisia artisteja, kuten Paul McCartney ja Guns N’ Roses. Apollo on nyt tätä kirjoittaessani remontin vuoksi suljettu ja tarkoitus avata uudelleen vuoden 2026 aikana.

Käännymme hiljaisemmille kaduille ja ohitamme halloween-koristeiden lisäksi jälleen uusia seinämaalauksia. 126th Streetin ja Malcolm X Boulevardin kulmalla oleva taideteos on niin täynnä yksityiskohtia, että sitä pitää pysähtyä ihailemaan. Paul Deon sekatekniikalla luoma Planet Harlem on hieno maalaus, josta löytyy paljon tunnettuja kasvoja. Se on suunniteltu kunnianosoitukseksi Harlemin yhteisölle.

Harlemissa syödään soul foodia, jonka juuret ulottuvat Yhdysvaltojen etelävaltioihin. Afroamerikkalaista perinneruokaa saa monesta ravintolasta, joista Sylvia’s Restaurant on tunnetuin. Meillä ei ole ihan vielä nälkä, joten ohitamme kuuluisan ravintolan ja jatkamme kierrostamme vielä hieman pohjoiseen päin. Seuraavaksi vastaan tuleva National Jazz Museum on ohi kulkiessamme suljettu, sillä se on avoinna ainoastaan torstaista lauantaihin. Pieni museo olisi varmaankin kiinnostava vierailukohde jazzin ystäville, muttei liene muuten erityinen nähtävyys.

Harlemin väljät kadut tuntuvat hyvältä kohteelta päiväkävelylle, sillä kiinnostavaa nähtävää riittää. Rakennukset edustavat monin paikoin vanhaa ja hyvin kaunistakin arkkitehtuuria. Tyyli ei oikein sovi Harlemin slummimaineeseen, joten on syytä kurkistaa alueen historiaan. Harlem alkoi kehittyä voimakkaasti 1880-luvulla, jolloin rakennettiin paljon uusia asuntoja. Kaupunginosa suunniteltiin varakkaalle väestölle ja siitä kaavailtiin kulttuurin sekä esimerkiksi muodin keskusta. Taloja nousi nopeaan tahtiin, jotta mahdollisimman moni asunto valmistuisi ennen rakentamiseen liittyneitä tiukempia lakeja.

Talous alkoi kuitenkin taantua, eikä Harlemiin saapunut odotettuja muuttajia. Kotien jääminen tyhjilleen tiesi hintojen laskemista. Tilanteen hyödynsivät ensimmäisenä juutalaiset ja italialaiset. Sitten alkoi mustan väestön suuri muuttoaalto Yhdysvaltain eteläosista kohti pohjoisen kaupunkeja. Taustalla olivat etelävaltioiden rotuerottelua ylläpitäneet lait ja toisaalta New Yorkissa odottaneet työmahdollisuudet. Moni suuntasi Harlemiin, joka alkoi täyttyä afroamerikkalaisista. Alue kukoisti erityisesti 1920-luvulla, jolloin elettiin Harlemin renessanssia. Harlem oli mustan kulttuurin keskus, jonka kirjailijat ja muiden alojen taiteilijat nousivat kuuluisuuteen.

Seuraavan vuosikymmenen lama tiesi Harlemin tuhoa. Useimpien ihmisten rahat eivät riittäneet elämiseen, puhumattakaan että joku taho olisi tukenut kulttuuria. Seurasi joukkopako, jonka jälkeen Harlemiin jäivät vain köyhimmät mustat. Rappioon liittyi työttömyyden lisäksi väkivaltaisia jengejä, huumeongelmia ja ylipäätään kaikenlaista rikollisuutta. Tilanne oli pahimmillaan 1970-luvulla, eikä 1990-lukukaan ollut juuri parempi. Tein silloin kaverin kanssa laajaa lukioesitelmää New Yorkista, ja Harlem pinttyi mieleeni paikkana, jossa käymisestä ei selviäisi hengissä. Tällä vuosituhannella Harlem on jälleen elpynyt, muun muassa kaupunginosaan tehtyjen investointien ja rikollisuuteen puuttumisen myötä.

Jaksan yhä kulkiessamme ihmetellä Harlemin ilmapiirin erilaisuutta eteläisempään Manhattaniin verrattuna. Käännymme Malcolm X -bulevardille, jota pitkin kävelemme etelään. Malcolm X on mielenkiintoinen hahmo Harlemin ja koko Yhdysvaltojen historiassa. Aiemmin rosvopäällikkönä ja huumekauppiaana toiminut mies kääntyi vankilassa istuessaan muslimiksi ja ryhtyi kansalaisoikeustaistelijaksi. Hänestä tuli yksi merkittävimmistä afroamerikkalaisista henkilöistä ja tärkeä mustien oikeuksien edistäjä. Malcolm X murhattiin vuonna 1965. Mieleeni tulee jälleen Bobby Womackin kappale. Se ei kerro Malcolm X:sta, mutta sankarina kuollut mies olisi varmaankin voinut lausua samoja sanoja. I’m not saying what I did was all right, trying to break out of the ghetto was a day-to-day fight.

Nälkäkin alkaa viimein kurnia, joten suuntaamme soul foodia tarjoavaan Amy Ruth’siin. Ravintola on suorastaan fantastinen löytö ja ateriasta tulee koko matkan mieleenpainuvin. Tarjoilijamme Tasha ottaa meidät sydämellisesti vastaan ja tunnemme itsemme lämpimästi tervetulleiksi. Amy Ruth’s on melko tunnettu ravintola eikä mikään salaisuus turisteille, mutta nyt pöydissä näkyy vain muutamia paikallisilta vaikuttavia asiakkaita. Yksinkertaisesti sisustetuissa ruokasaleissa on paljon seinämaalauksia, jotka esittävät kuuluisia tummaihoisia henkilöitä. Afroamerikkalaisuus on esillä kaikkialla.

Tilaan presidentti Barack Obaman mukaan nimettyä kananrintaa, jonka lisukkeina on barbeque-kastiketta, coleslawia ja perunasalaattia. Kyytipoikana toimii Harlem Wit -olut. Kana on niin maukasta ja mureaa, etten muista milloin olisin syönyt parempaa. Ravintolan tunnetuin annos on yhdistelmä kanaa ja vohveleita. Jätämme tämän kokeilematta, mutta Tasha suosittelee vohvelia tyttärien lohikrokettien seuraksi. You will like it, do you trust me? Tytöt nyökkäävät ja ovat annoksiinsa oikein tyytyväisiä. Maistan palan vohvelia itsekin, ja ymmärrän kehujen syyn. Ateria tuo hyvän mielen ja poistumme kadulle kovin kylläisinä.

Ravintolan lähistöltä löytyvä Malcolm Shabazz Harlem Market on arkisena iltapäivänä yllättävän hiljainen. Värikkäillä markkinoilla myydään afrikkalaisia tuotteita, lähinnä vaatteita ja esimerkiksi koruja sekä puuesineitä. Valikoimassa ei näy meille mitään ostettavaa, mutta eksoottiset markkinat ovat mukava lisä päivän kierrokselle.

Jatkamme matkaamme kohti 110th Streetin metroasemaa. Ohjelmassa ovat seuraavaksi kävelykierros Central Parkin eteläosissa sekä Broadway-musikaali. New Yorkissa voi todellakin kokea yhden päivän aikana paljon erilaisia asioita. Harlem houkuttelee nähtävyyksien sijasta tunnelmillaan. Se on ehdottomasti käymisen arvoinen ja monin tavoin ainutlaatuinen osa Manhattania.