Seuraa somessa

Suomi

Svedjehamn – maailmanperintökohteen saaristoidylli

Julkaistu

-

Yksi tämän kesän suurimmista matkahaaveistani oli päästä Merenkurkun saaristoon. Toive toteutui jo kesäkuun alkupuolella, kun vietimme kaksi yötä Svedjehamnissa ja saimme nauttia kalastajakylän idyllistä sekä uskomattomista auringonlaskuista.

Saavumme Merenkurkun saaristoon ylittämällä Vaasan edustalla sijaitsevan Raippaluodon sillan. Kaupunki jää taakse ja ajelemme metsämaisemien halki kohti Mustasaaren kuntaan kuuluvaa Björköbyn kylää sekä Svedjehamnin satamaa.


Olemme varanneet kahden yön majoituksen Björkön Kotkanpesästä, jonka kahdesta vuokramökistä saamme käyttöömme suuremman. Tervehdimme ystävällistä isäntää ja asetumme taloksi. Muu perhe saa käyttöönsä makuuhuoneen kolme sänkyä ja nukun itse tuvan sohvalla. Mökki on oikeastaan isäntäväen kotitalon siipi, mutta saamme olla omissa oloissamme myös aidan erottamalla pihamaalla. Saunominen on mahdollista isäntäväen saunassa sovittuina ajankohtina.


Mökki ei ole luksustasoa, mutta pidämme sen kodikkuudesta. Sijainti on suorastaan loistava, sillä Svedjehamnin satama sijaitsee vain kivenheiton päässä. Myös alueen maamerkkinä toimivalle Saltkaretin näkötornille kävelee muutamassa minuutissa ja samalla onkin jo edetty hyvän matkaa Bodvattnetin luontopolkua pitkin. Käymme pian mökille saavuttuamme jaloittelemassa satamassa, jossa tuuli tuntuu viileältä.


Ilta kuluu sisätiloissa, kun katselen Suomen miesten jalkapallohistorian ensimmäistä arvokisaottelua. Kaikki tuntuu sen verran absurdilta, ettei ajatus meinaa pysyä perässä. Vuosikymmeniä odotetun pelin seuraaminen syrjäisen saaristomökin hiljaisuudessa, vuosikausia ihailemani Christian Eriksenin hengenvaarallinen sairauskohtaus ja kenties vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi nouseva Suomen voittomaali. Tunnekuohu on sen verran suuri, etten osaa lähteä pelin jälkeen edes ulos, vaikka taivas onkin yllättäen punertunut häikäiseviin auringonlaskun väreihin.


Muu perhe nukkuu makuuhuoneessa hyvin, kun taas oma uneni jää jostain ilmestyneiden hyttysten seurassa katkonaiseksi. Kyllästyn ininään ja lähden yksikseni aamukävelylle satamaan. Huomaan pian, etten ole haaveillut tästä matkakohteesta turhaan. Svedjehamn on parhaimmillaan tällaisina kiireettöminä hetkinä, jolloin ympäristössä näkyy vain muutamia ihmisiä, mutta paljon lintuja.


Merituuli puhaltaa navakasti, muttei tunnu liian kylmältä. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta punaisille ranta-aitoille ja vedestä heijastuva valo saa veneiden kyljet välkehtimään. Kiertelen hiljalleen ympäri satamaa ja istun välillä kiven päälle katselemaan, kuinka vesilinnut lentävät vedenpintaa viistäen paikasta toiseen. Kauempana näkyy pari joutsentakin.


Aika tuntuu suorastaan pysähtyvän, kun hengitän raikasta meri-ilmaa ja kuuntelen lokkien huutoja. Svedjehamn on hyvä paikka lintujen bongaamiseen ja etsimättäkin näkyy runsain mitoin ainakin uikkuja, tiiroja sekä sorsia. Pari pikkupoikaa kokeilee isänsä kanssa kalaonnea laiturilta ja joku matkailuautossa yöpynyt ulkoiluttaa koiraa, mutta ruuhkasta ei ole vieläkään pelkoa.


Astun eräälle pienelle laiturille ja huomaan yllättäen, että vain parin metrin päässä on lintuemo hautomassa. Google paljastaa kyseisen lajin mustakurkku-uikuksi. Pesä on rakennettu veden päälle aivan rannan tuntumaan, joten näiden lintujen on täytynyt tottua ihmisiin. Siirryn varovasti hieman syrjemmälle istumaan ja jään pitkäksi aikaa seuraamaan uikkujen touhuja. Parin toinen osapuoli etsii ahkerasti korsia pesän vahvistamiseksi, kun taas toinen hautoo munia tyynen rauhallisesti. Toivotan linnuille onnea pesintään ja maltan lopulta jatkaa matkaani eteenpäin.


Sataman laidalla voi nähdä vanhan maalle nostetun puuveneen. Se muistuttaa Svedjehamnin merkittävästä asemasta menneiden aikojen postireitillä. Paikalliset urheat miehet nimittäin soutivat tällaisilla aluksilla postia Merenkurkun ylitse Ruotsiin ja takaisin aina 1800-luvun viimeisiin vuosiin saakka. Svedjehamnista on noin kuudenkymmenen kilometrin matka naapurimaan puolelle Holmön saarelle, joten matka on varmasti ollut sekä raskas että usein myös vaarallinen. Perinne on herätetty eloon vuosittaisen Postisoudun muodossa. Venekunnat soutavat ja purjehtivat vanhaa reittiä pitkin aina juhannusta seuraavana lauantaina.


Lähdemme koko perheen voimin kiertämään Bodvattnetin luontopolkua. Satamasta lähtevä kävelytie johtaa pian risteykseen, jossa voi valita kumpaan suuntaan neljän kilometrin rengasreitin haluaa taivaltaa.


Päätämme suunnata aluksi Saltkaretin näkötornille, joka tuleekin vastaan yllättävän nopeasti. Komea tummasävyinen rakennelma valmistui vuonna 2010 ja se on reilun kahdenkymmenen metrin korkuinen. Puutorni on erittäin vankasti rakennettu ja matalat askelmat tekevät kiipeämisestä helppoa. Portaikon varrella on myös levähdystasanne penkkeineen ja huipulla on runsaasti tilaa maisemien ihailijoille. Huipulta voi helposti hahmottaa syyn alueen Unesco-arvoon, sillä rannikko näyttää kummallisen repaleiselta.


Merenkurkun saaristo muodostaa Unescon maailmanperintökohteen yhdessä Ruotsin Höga kustenin kanssa. Saaristo pääsi listalle ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana suomalaisena luontokohteena vuonna 2006. Maailmanperintöarvo perustuu poikkeuksellisen nopeaan maan kohoamiseen, minkä vuoksi Suomen ja Ruotsin välille saattaa parintuhannen vuoden kuluttua muodostua Merenkurkun kohdalta maayhteys. Tämä tarkoittaisi Perämeren muuttumista järveksi.


Maan kohoaminen johtuu jääkaudesta, jolloin noin kolmen kilometrin korkuinen jääkerros puristi maata alaspäin. Jään poistuttua maa palautuu vähitellen puristuksesta ja kohoaa reilun kahdeksan millimetrin vuosivauhtia. Toisaalta myös meren korkeus on ilmastonmuutoksen vuoksi nousussa.


Tornista on mainiot näkymät myös Svedjehamnin satamaan päin. Ravintola Salteriet erottuu selvästi suurimpana rakennuksena ja pari venettä suuntaa merelle päin.


Katselemme tornista luontopolun alkupäätä ja järveksi muodostunutta Bodvattnetia, jonka ympäri reitti kiertää. Maan kohoaminen on muokannut maisemaa hyvin paljon.


Jätämme tornin taaksemme ja kävelemme meren rantaa seurailevalla kivikkoisella polulla. Merituuli tuntuu mukavalta, sillä päivä on muuttumassa lämpimäksi. Maasto näyttää eteläsuomalaisiin metsiin verrattuna piristävän erilaiselta. Kivikossa täytyy kävellä varovasti, mutta hetkeksi päästään myös tasaiselle puuhakkeella päällystetylle polulle. Polku kääntyy sisämaahan päin entistä tiheämpään metsään. Täällä kimppuumme hyökkää verenhimoisten hyönteisten armeija, joka ei tunnu pahemmin välittävän edes käyttämästämme hyttyskarkotteesta.


Maasto vaihtuu pian suoksi, jolla edetään pitkospuita pitkin. Näemme esimerkiksi sisiliskon, sammakon ja monia sudenkorentoja, mutta hyönteisparvi saa meidät etenemään tämän luontopolun ympäri ennätysvauhtia.


Tilanne helpottaa hieman Bodvattnetin rannalla, jossa päästään avarampaan maastoon. Saltkaretin näkötorni kohoaa vastarannalla ja etualalla näkyy vanhoja harmaita aittoja. Nämä rakennukset ovat viimeisiä jäänteitä Bodbackin aikoinaan niin vilkkaasta kalasatamasta. Vajoja oli parhaimmillaan reilusti yli sata ja satama kuhisi elämää, kun kalastajat perheineen tekivät päivittäisiä askareitaan. Maan kohoaminen kuitenkin katkaisi yhteyden mereen ja autioitti Bodbackin. Niin laitureita kuin venevajojakin alettiin siirtää Svedjehamniin 1940-luvun aikana.


Kävelymatkaa ei ole enää kovin paljoa jäljellä ja taival taittuu leveää polkua pitkin. Bodvattnetin polku tarjosi mielenkiintoisen näkökulman alueen historiaan ja johdatti kauniiseen luontoon. Hyttyset pakottivat meidät kuitenkin tällä kerralla kiirehtimään suurimman osan matkasta. Tarjolla olisi myös muita patikointireittejä, mutta Bodvattnetissa on meille tällä kertaa tarpeeksi. Lisätietoa Merenkurkun poluista löytyy Luontoon.fi -sivustolta.


Suuntaamme lounaalle Salterietiin, joka on Svedjehamnin itseoikeutettu sydän. Ravintolan nimi viittaa satavuotiaan rakennuksen historiaan, sillä taloa käytettiin vuosikymmenten ajan kalasuolaamona. Suolaustoiminta päättyi vuonna 1989 ja samoihin aikoihin rakennettiin uusi, isommille aluksille soveltuva satama muutaman kilometrin päähän Vikarskatiin.


Salterietin ruokalista on lyhyt, mutta riittävä. Haluaisin maistaa kehuttua lohikeittoa ja myös hampurilainen houkuttelisi, mutta en voi vastustaa tuoretta kalaa. Päivän kala-annos onkin erinomaisen herkullinen ja kesäpäivän ruokajuomaksi sopii paikallisen Kvarken-panimon raikas Fisherman’s Ale. Nautimme ulkoterassilla niin aurinkoisesta säästä kuin merellisestä tunnelmastakin. Salteriet huokuu kalastajakylän historiaa ja syödessään voi seurailla vesilintujen touhuja. Loppupäiväksi ei ole tiedossa mitään erityistä ohjelmaa, joten nautimme näistä kesän parhaista hetkistä ilman minkäänlaista kiirettä.


Ostamme jäätelöt parkkipaikan vieressä palvelevalta kesäkioskilta ja katselemme niitä syödessämme mustakurkku-uikkuja. Toinen niistä jatkaa hautomistaan ja toinen kerää yhä ahkerasti lisää korsia pesän vahvistamiseksi.


Vaikka Svedjehamn on kuvauksellinen, perustuu sen viehätys myös alkuperäiseen arkipäiväisyyteen. Ranta-aitat on kyllä maalattu kauniisti, mutta Svedjehamnista ei ole kehitetty varsinaisesti turistinähtävyyttä. Laitureilla on avaruutta, tavallisia veneitä ja muoviämpäreihin sullottuja kalaverkkoja. Salteriet tietenkin palvelee nälkäisiä ja janoisia, mutta muut palvelut ovat vähäisiä. Jäätelökioskin lisäksi löytyy yksi pieni matkamuistomyymälä, Kvarken Shop.


Kvarken Shopista voi ostaa esimerkiksi neuleita, käsitöitä, koruja tai keramiikkaa. Valikoima näyttää kauniilta ja laadukkaalta, mutta jätämme ostokset tällä kerralla tekemättä. Hauskana tuotteena jää mieleen läheiseltä näkötornilta näyttävä suolasirotin, jota Saltkaretin ruotsinkielinen nimi tarkoittaakin.


Palaamme mökille lepäilemään ja lukemaan, minkä lisäksi ehdin katsoa yhden jalkapallo-ottelunkin. Palaamme illan suussa Salterietiin, joka on ravintolan lisäksi myös kylän ainoa kahvila ja baari. Iltapalaherkkuna maistuu tyrnikakku, jonka maussa on mukavasti paikallisuutta. Tyrniä kasvaa näillä seuduilla runsaasti, joten pitäähän sitä ainakin jossakin muodossa maistaa.


Lähden vielä yhdentoista maissa illalla yksikseni kohti näkötornia. Edellisen illan auringonlasku oli ikkunan läpi nähtynä häikäisevän hieno, ja tällä kerralla aion ottaa taivaan väreistä kaiken ilon irti. Pilviäkin kyllä riittää, mutta horisontin yläpuolella näkyy lupaavasti myös kirkasta taivasta.


Olen liikkeellä ehkä liiankin aikaisin, mutta toisaalta Saltkaretin tornissa kelpaa odotella auringonlaskun parhaita hetkiä. Ylhäällä on lisäkseni kaksi muuta ihmistä, mutta saan uppoutua kaikessa rauhassa omiin ajatuksiini. Tuntuu hyvältä olla tornissa pitkään ja katsella maisemaa muutenkin kuin kameran linssin läpi. Täällä voi hahmottaa meren avaruuden ja tuntea puuskittain puhaltavan tuulen. Samalla voi katsella maiseman erikoista muotoa ja miettiä maan kohoamista.


Yön hiljaisuudessa aistii helposti Svedjehamnin syrjäisyyden, joka tuo paikalle oman kiireettömän tunnelmansa. Lintujen huudot kuuluvat edelleen ja tuntuu hauskalta seurata niiden liikkeitä tornin korkeuksista käsin. Katson välillä myös Bodvattnetille päin ja näen kostealla alueella laiduntavaa ylämaankarjaa, joka pysytteli päivällä jossakin piilossa. Nyt sarvipäät kahlaavat jonossa pieneltä saarelta toiselle.


Viivyn tornissa melkein tunnin, kunnes aurinko alkaa painua piiloon. Haluan ihailla yön värejä vielä satamastakin käsin, joten laskeudun tornista ja kävelen reippaasti ranta-aitoille. Taivas alkaa saada entistä mielikuvituksellisempia värejä, eikä satamassa näy ristin sielua. Osalle laitureista on kuitenkin pääsy kielletty, sillä ärhäkät naurulokit puolustavat pesiään syöksymällä vihaisesti huutaen kohti yön kulkijaa. Pidän hatustani kiinni ja poistun syrjemmälle, ei ollut tarkoitus häiritä.


Laskevan auringon kultaiset värit heijastuvat Salterietin ikkunoista ja ohitse ui hiljalleen useampikin hanhiperhe poikasineen. Uikut kelluvat paikoillaan ja joutsenet lentävät kauemmas siivet veden tyyntä pintaa viistäen.


Taivas punertuu edelleen, enkä malttaisi lähteä vielä pois. Kello on jo yli puolenyön, mutta maiseman kauneus lumoaa koko ajan vahvemmin.


Aika tuntuu pysähtyneen ja laituriin köytetty puuvene muistuttaa menneistä vuosikymmenistä. Svedjehamnissa on vain hiljaisuus ja auringonlaskun värejä heijastava tyyni meri. Muutaman tunnin kuluttua kirkastuu jälleen uusi päivä.


Nautimme kiireettömästä olostamme Svedjehamnissa niin paljon, että muun Merenkurkun saariston tutkiminen jää tuleviin vuosiin. Venekyydillä pääsisi vaikkapa Valassaarille, joka kuulostaa jo nimensä puolesta kiehtovalta retkikohteelta. Myös Raippaluodon saareen tutustuminen jää vähäiseksi. Lähtöaamun sää on sateinen, joten senkään puolesta ei tee mieli katsella maisemia. Kurvaamme silti vielä hiljaiseen Raippaluodon satamaan, jossa näkyy lisää punaiseksi maalattuja vajoja. Sataman reunalta löytyy monien kehuma Ravintola Arken sekä miellyttävältä näyttävä uimaranta.


Pysähdymme vielä kerran ihailemaan komeaa Raippaluodon siltaa, joka on reilun kilometrin mittaisena myös Suomen pisin. Se tuo mieleen Tanskan mahtavat sillat, joita olemme ylittäneet muutamaan kertaan. Raippaluodon sillan vierestä löytyy Merenkurkun vierailukeskus Maailmanperintöportti sekä houkutteleva kahvila-ravintola Berny’s. Ne jäävät tällä kerralla väliin, mutta uskon että palaamme näihin maisemiin vielä uudelleen. Svedjehamnin hiljainen idylli teki lähtemättömän vaikutuksen ja tämän saariston maisemista kelpaa varmasti nauttia useampaan kertaan.

Blogia kirjoittaa jatkuvaa matkakuumetta poteva perheenisä Keravalta. Nautin reissuista niin Euroopassa, kaukomailla kuin kotimaassakin. Pysy mukana matkassa ja seuraa Lähtöporttia Facebookissa sekä Instagramissa.

Jatka lukemista
2 kommenttia

Kommentit

  1. Merenkurkku on tosiaan kiva paikka, me olemme käyneet siellä vain päiväretkellä, mutta tykästyttiin kyllä alueeseen. Todella hienoja auringonlaskukuvia olet saanut ja mahtava bongaus nuo mustakurkku-uikut. Niitä on muutamaan kertaan tullut yritettyä bongata, mutta vielä ei ole ollut riittävsäti tuuria. Ehkä sitä pitää lähteä Merenkurkkuun uudestaan jo pelkästään niiden vuoksi.

    • Mika / Lähtöportti

      4.7.2021 at 20:27

      Meillä monta hienoa luontokohdetta on jäänyt päiväretkikohteiksi, mutta onneksi varattiin Merenkurkkuun pari yötäkin. Auringonlaskut ovat upeita ja lintujen bongaamiseenkin tuo on mainiota seutua. Nuo mustakurkku-uikut olivat kyllä yllätys. En ole lintujen asiantuntija, mutta tuntui hienolta seurata tuollaisia lintuja noin läheltä niin pitkään.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Suomi

Pelimuseo ja paljon muuta Tampereen Vapriikissa

Julkaistu

-

Kirjoittanut

Museokeskus Vapriikki on erinomainen vierailukohde Tampereella. Kävin näyttelytiloissa ensi kertaa vasta tämän vuoden pääsiäisenä, mutta vierailu ei varmasti jäänyt viimeiseksi. Perhettämme houkutteli eniten Suomen pelimuseo, mutta saman katon alta löytyi paljon muutakin kiinnostavaa.

Vapriikki on hyvä esimerkki tamperelaisesta tavasta ottaa vanhan tehdaskaupungin historiallisia rakennuksia toimivaan uudiskäyttöön. Museokeskus avattiin Tammerkosken rannalla aiemmin toimineen Tampellan tehtaan verstastiloihin vuonna 1996. Vapriikin pääsylippujen hinta on tällä hetkellä aikuisilta 15 euroa ja lapsilta 7 euroa. Itse kuittasimme aikuisten pääsymaksut kätevien Museokorttien avulla. Pääsymaksu kattaa kaikki Vapriikin näyttelyt, joita voi olla kerrallaan yli kymmenen kappaletta.

vapriikki_kelloportti


Vapriikin pysyvään tarjontaan kuuluvista museoista ovat tällä hetkellä avoinna Luonnontieteellinen museo, Suomen pelimuseo, Suomen jääkiekkomuseo sekä koko Tampereen historiaan liittyvä Finlayson 200 – tehtaasta brändiksi. Näiden lisäksi esillä on useita vaihtuvia näyttelyitä, joiden kesto vaihtelee parista kuukaudesta useisiin vuosiin. Aiheita riittää laidasta laitaan, joten täällä on varmasti jokaiselle jotakin!


vapriikki_hugo

Suomen pelimuseo

Oma pääkohteemme Vapriikissa on lapsiakin houkutteleva Suomen pelimuseo, jossa pääsee kokeilemaan monia erilaisia tietokonepelejä vuosikymmenten varrelta. Tarjolla on siis runsaasti sekä huvia että nostalgiaa. Kokeilen esimerkiksi televisiosta tuttua Hugo-peliä, jossa hahmoa ohjataan lankapuhelimen näppäinten avulla. Pelin äänet kuuluvat tietenkin luurin kautta.

vapriikki_alpine_racer


Suurin kuhina käy pelihallissa, jossa saa käyttää vapaasti monia eri peliautomaatteja. Tarjolla on esimerkiksi rallisimulaattoreita, flippereitä sekä ammuskelupelejä. Oma suosikkini on alppihiihtosimulaattori Alpine Racer 2, jossa laskeminen tapahtuu omia jalkoja kallistelemalla. Onnistun parin harjoituskerran jälkeen jo voittamaan kisan, ja Alpine Raceria tekisi mieli päästä pelaamaan pian uudelleenkin.

vapriikki_deluxe_ski_jump


Suurin osa peleistä löytyy ahdasta automaattihallia väljemmiltä käytäviltä, joilla esitellään suomalaista pelituotantoa. Muutamat peleistä ovat kohdalle sattuessani harmillisesti jumissa, joten niitä ei pääse kokeilemaan. Yksi näistä on mäkihyppypeli Deluxe Ski Jump, jota olisi ollut mukava pelata pitkästä aikaa. Vitriinissä on pelin kehittäneen Jussi Koskelan lahjoittamaa rekvisiittaa. Muistan Jussin niiltä ajoilta, kun harrastimme samaan aikaan yleisurheilua Keravan Urheilijoissa.

vapriikki_commodore64


Pelimuseon parasta antia ovat eri vuosikymmenten teemaan sisustetut huoneet, jotka vievät hyvin autenttisella tavalla 1980- ja 1990-lukujen tunnelmiin. Sisustuksessa käytetty rekvisiitta on valittu huolella jokaista yksityiskohtaa myöten.

vapriikki_sam


Pitkä rivi Aku Ankan taskukirjoja sekä vuoden 1984 Los Angelesin olympiamaskotti Sam-kotka löytyivät minunkin huoneestani, ja moni muukin esine näyttää kovin tutulta. Commodore Kuusnelosta en koskaan itse omistanut, mutta täällä sillä pääsee pelaamaan klassikkopeli Boulder Dashia.

vapriikki_pong


Viihdymme myös menneen ajan olohuoneessa, jonka nahkapäällysteisille nojatuoleille voi istua pelaamaan kuvaputkitelevisiosta näkyvää alkeellista tennispeliä Pongia. Aikaa kuluu myös hieman uudenaikaisemmassa lastenhuoneessa Super Marion seurassa.

vapriikki_pelikauppa


Museosta löytyy hauskasti sisustettujen olohuoneiden ja lastenhuoneiden lisäksi myös malli pelikaupasta, jollaisissa itsekin joskus muinoin kävin. Silloin ei latailtu pelejä netistä, vaan niitä sai ostaa pahvisiin laatikoihin pakattuna pelikauppojen hyllyiltä. Usein pelit liikkuivat toki myös kaverilta toiselle kopioimalla. Kaukana olivat vielä ne ajat, kun pelaamista alettiin kutsua e-urheiluksi.  

vapriikki_afrikan_tahti


Museon tarjontaan kuuluu videopelien lisäksi kelpo kokoelma lautapelejä, joita saa asettua pelaamaan pöydän ääreen. Näyttelyn nurkalta löytyy myös nostalginen pajatso, joka herättää monissa vierailijoissa ihastuneita huokauksia. Pajatsoa ei kuitenkaan pääse pelaamaan, vaikka taskussa jostain syystä vanhoja viidenkymmenen pennin kolikoita sattuisi olemaankin. Vierestä löytyvää Speden Speleistä tuttua nopeustestiä saa kyllä kokeilla. Perheestämme löytyy yksi tämän pelin luonnonlahjakkuus, enkä se ole minä. 

vapriikki_pelimuseo


Pelimuseossa on mukava viettää aikaa, joka kuluukin täällä kovin nopeasti. Paikka tuo mieleeni Berliinin Computerspielemuseumin, josta olen kirjoittanut jutun jo aiemmin.


vapriikki_jaakiekkomuseo_jokerit

Suomen jääkiekkomuseo

Ehdimme onneksi nähdä pelimuseon lisäksi paljon muutakin. Käymme museoravintola Valssissa virkistävällä kahvitauolla ja kiipeämme sieltä ylimmässä kerroksessa toimivaan Suomen jääkiekkomuseoon. Tampere on niin perinteikäs lätkäkaupunki että sen omassakin historiassa riittäisi valtavasti kerrottavaa, mutta museo keskittyy nimensä mukaisesti koko maan jääkiekkoon. Mielenkiintoisena lisämausteena toimivat omien taitojen testaamiseen sopivat laukaisu- ja maalivahtisimulaattorit. Kokeilemme tyttären kanssa laukaisusimulaattoria, jossa voi yrittää virtuaalisen maalivahdin yllättämistä.

vapriikki_jaakiekkomuseo_leijonat


Museossa voi tutustua Jääkiekkoleijonan arvonimellä aateloitujen henkilöiden kunniagalleriaan, johon on päässyt pelaajien lisäksi myös valmentajia, erotuomareita sekä taustavaikuttajia. Alati kasvavalla listalla on jo 274 nimeä Mölli Keinosesta Jukka Jaloseen ja Riikka Sallisesta Kalervo Kummolaan. Esillä on totta kai myös paljon erilaisia palkintoja sekä pelipaitoja niin Suomesta kuin maailmaltakin.

vapriikki_jaakiekkomuseo_kalpa


Jääkiekkomuseon mielenkiintoisimpaan antiin kuuluvat vanhat peliasut ja varusteet, jotka näyttävät nykyisiin verrattuna kovin alkeellisilta. Perinteiset seurojen logot ja värit ovat helposti tunnistettavissa, mutta paitojen materiaalit ovat jotain aivan muuta kuin nykypäivänä. Kuvassa näkyvä hahmo on muuten nimeltään Viska, ja se kuului maalivahti Gösta Wangelille. Viska tuotti onnea, joten Wangel asetti maskotin aina pelien ajaksi maalinsa päälle. Wangel ja Viska voittivat Suomen mestaruuden Tapparan edeltäjän TBK:n riveissä vuonna 1953.

vapriikki_jaakiekkomuseo_ilves


Pitkää historiaa esittelevä museo auttaa kunnioittamaan jääkiekkoperinteitä entistä enemmän. Muistan kuinka Torontossa sijaitseva Hockey Hall of Fame toi mieleen samanlaisia tunteita, kun vierailin siellä viitisentoista vuotta sitten.

vapriikki_jaakiekkomuseo_shakers


Omaa mieltäni lämmittää kovasti, että jääkiekkomuseosta löytyy myös jotain keravalaista. Maamme naisjääkiekon legendoihin lukeutuva Anne Haanpää edusti osan mittavasta urastaan Keravan Shakersia ja auttoi joukkueen kolmeen peräkkäiseen Suomen mestaruuteen vuosina 1994–96. Haanpään Shakers-paita on ansainnut hyvin paikkansa museon arvokkaassa kokoelmassa. 


vapriikki_finlayson_01

Finlayson 200 – tehtaasta brändiksi

Vapriikin monipuolisuus tulee parhaiten esiin, kun astumme jääkiekon vauhdikkaasta maailmasta täysin toisenlaiseen ympäristöön. En osaa edes odottaa näyttelyn vaihtumista, kun seison jo värikkäiden kankaiden täyttämässä seesteisessä tilassa. Finlayson 200 – tehtaasta brändiksi -näyttelyyn on hyvä tutustua jo siksi, että skotlantilaisen James Finlaysonin perustamalla yrityksellä on suuri rooli koko Tampereen kehityksessä. Kierrämme näyttelyn jääkiekkomuseon puolelta tullessamme ikään kuin nurinkurisessa järjestyksessä, mutta siitä ei ole lopulta suurempaa haittaa.

vapriikki_finlayson_03


Vuonna 1820 alkunsa saaneesta Finlaysonista kehittyi Suomen ensimmäinen suuryritys, joka vaikutti omalta osaltaan Tampereen kasvamiseen. Konepajana aloittanut Finlayson alkoi menestyä kymmenisen vuotta perustamisensa jälkeen, jolloin toimiala oli jo vaihtunut puuvillatehtaaksi. Tehtaan ympärille rakennettiin asuntojen lisäksi esimerkiksi koulu, sairaala sekä kirkko. Finlayson kasvoi Pohjoismaiden suurimmaksi tehtaaksi ja säilytti asemansa monen vuosikymmenen ajan.

vapriikki_kuusvooninkinen


Näyttely kertoo mielenkiintoisella tavalla Finlaysonin historiasta. Mieleen jää erityisesti kuusikerroksisesta tehdasrakennus Kuusvooninkisesta tehty pienoismalli. Pienistä ikkunoista voi kurkistella sisään ja katsoa miltä talvinen työpäivä vuonna 1847 on näyttänyt. Nukkekotimaista toteutusta elävöittävät liikkuvat hologrammihahmot. Ne kuvaavat sekä työntekoa että myös esimerkiksi tuon ajan työpaikoilla esiintynyttä juopottelua.  

vapriikki_finlayson_02


Näyttelyssä on luonnollisesti esillä Finlaysonin tuottamia kankaita, joiden joukosta löytyy minullekin tuttuja kuoseja. Tekstiilituotanto alkuperäisellä tehdasalueella Tampereella päättyi 1990-luvulla. Tuotteet suunnitellaan edelleen Suomessa, mutta tuotanto on kustannussyistä siirtynyt ulkomaisiin tehtaisiin.


vapriikki_luonnontieteellinen_museo

Luonnontieteellinen museo

Tampereen luonnontieteellinen museo tarjoaa mukavasti paikallista näkökulmaa, sillä se keskittyy erityisesti Pirkanmaan luontoon. Esillä on runsaasti täyttyjä nisäkkäitä ja lintuja sekä paljon muutakin nähtävää ja opittavaa. Luonto on kiinnostava aihe, mutta käymme museon tällä kerralla vain nopeasti lävitse. Vierestä löytyy Vuoden Luontokuvat 2023 -näyttely, joka on avoinna enää 14.4.2024 saakka. Oikeastaan kaikki mukaan päässeet otokset ovat todella upeita. 


vapriikki_radio

Radioaallon harjalla – kidekoneesta podcastiin

Radionäyttely valottaa maamme noin satavuotista radiohistoriaa. Tarjolla on runsaasti niin tietoa kuin nostalgiaakin ja näyttely kuvaa myös radion muuttuvaa merkitystä läpi vuosikymmenten. Tänne voisi pysähtyä pidemmäksikin aikaa kuuntelemaan eri aikakausien ohjelmia. Mieleeni jää erityisesti urheiluselostajana tunnetun Pekka Tiilikaisen raportti talvisodasta suomalaiseen sotilasleiriin tehdyn lentohyökkäyksen keskeltä. Radioaallon harjalla -näyttely on esillä lokakuun 2027 loppuun saakka.


vapriikki_fantastinen_floppi

Fantastinen floppi

Yksi ohimennen näkemistämme näyttelyistä on Nokian N-Gage-laitteesta kertova Fantastinen floppi. Pelikonsolia ja puhelinta yhdistänyt N-Gage ei suuresta rahallisesta panostuksesta huolimatta koskaan menestynyt, vaan aiheutti Nokialle valtavat tappiot. Näyttelyssä on esillä 2000-luvun alun ajankuvaan kuuluvaa esineistöä ja tarjolla on tietenkin myös mahdollisuus N-Gagella pelaamiseen. Fantastinen floppi on esillä 5.1.2025 saakka. 


vapriikki_manserock

Museokeskus Vapriikin muu tarjonta

Vaikka viihdymme Vapriikissa monta tuntia, jää paljon vielä kokonaan näkemättäkin. Ajattelin käydä ainakin Manserock-näyttelyssä, mutta kun palaamme illan lähestyessä hiljentyvään pelimuseoon, ei meistä kukaan malta lähteä sieltä pois ennen sulkemisaikaa. Niinpä popedat ja eppunormaalit jäävät odottamaan seuraavaa kertaa. Manserock-näyttelyyn voi onneksi tutustua vuoden 2026 loppuun asti. Vapriikissa on tällä hetkellä esillä edellä mainittujen lisäksi muutama muukin näyttely. Esimerkiksi Postimuseon monivuotinen päänäyttely Viestinviejät on nähtävillä vielä 15.9.2024 saakka. Tampereen Kivimuseo on parhaillaan suljettuna ennen odotetun Kiven voima -näyttelyn avautumista 26.4.2024.

vapriikki_tarrat


Vapriikki on mainio kokonaisuus, sillä laadukkaasti toteutetuista näyttelyistä löytyy katseltavaa moneen makuun. Näyttelyiden suuri määrä takaa myös vaihtuvuuden, joten Vapriikkiin voi aina palata katsomaan mitä uutta on tullut tarjolle. Ja toisaalta vaikkei mitään uutta olisikaan, löytyisi pelimuseosta aina taatusti ajanvietettä moneksi tunniksi!

Lue lisätietoja Vapriikin omilta nettisivuilta.

Jatka lukemista

Suomi

Iso-Syöte ihastutti jälleen

Julkaistu

-

Kirjoittanut

Palasimme vain vuoden tauon jälkeen Iso-Syötteelle nauttimaan hiihtoladuista ja kokeilemaan tällä kerralla myös laskettelua. Paluu samoille laduille on meille poikkeuksellista, sillä olemme lomailleet tätä ennen aina eri hiihtokeskuksissa.

Takana olivat aiemmassa jutussani mainitut kahdeksan talvista reissua eri hiihtokeskuksiin, kunnes niistä viimeisin tuntui niin mieluisalta, että palasimme heti tilaisuuden tullen takaisin ja vuokrasimme mökin Suomen eteläisimmän tunturin juurelta. Iso-Syöte tuntuu juuri meille sopivalta paikalta, sillä se on pieni ja rauhallinen, mutta tarjoaa silti kaikki tärkeimmät palvelut.

syote2024_ladut_07

Nautimme puhtaasta luonnosta ja hyvästä latuverkostosta. Sijaintikin miellyttää, sillä Syöte on kotoa katsottuna selvästi lähempänä kuin vaikkapa muuten mainiot Ylläs ja Saariselkä. Pohjois-Pohjanmaalta löytyvällä Syötteellä ei ole aitoa Lapin taikaa, mutta hienoihin tunturimaisemiin päästään täälläkin.


syote2024_laskettelu_03

Hiihtokoulun kautta rinteisiin

En ole koskaan aiemmin kokeillut laskettelua, vaikka murtomaahiihtoa onkin tullut harrastettua vaihtelevalla aktiivisuudella noin viisivuotiaasta lähtien. Viime vuosien vierailumme eri hiihtokeskuksissa ovat herättäneet vähitellen orastavaa kiinnostusta myös mutkamäkeä kohtaan, sillä erilaisia urheilulajeja on aina hauska kokeilla. Laskettelu olisi silti jäänyt tälläkin kerralla väliin, ellei 11-vuotias tytär olisi ilmoittanut halustaan lähteä rinteeseen. Muita innokkaita ei perheestä löydy, joten tiedossa on isän ja tyttären laatuaikaa.

syote2024_laskettelu_04


Sopivat varusteet löytyvät Iso-Syötteen eturinteiden alla sijaitsevasta välinevuokraamosta. Monot sovitetaan itse, minkä jälkeen henkilökunta valitsee sukset laskijan pituuden, painon ja taitotason mukaisesti. Kypärän saa mukaan vuokrattavaan välinepakettiin, mutta laskettelulasit täytyy ostaa omaksi. Sitten vielä sauvat mukaan ja menoksi. Ihan halpaahan tämä touhu välinevuokrineen ja hissilippuineen ei ole, mutta ainakin pääsemme kokeilemaan laskettelua hyvissä olosuhteissa. Iso-Syötteen vuokraamon valikoimaan kuuluu myös läskipyöriä ja murtomaasuksia.

syote2024_laskettelu_05


Olen aina ollut innokas penkkiurheilija, joten muistan seuranneeni muiden lajien ohella myös alppihiihtoa Ingemar Stenmarkin, Alberto Tomban ja Vreni Schneiderin suuruuden päivistä lähtien. Epäilen kuitenkin, ettei ensikertalaisen laskeminen lähde sujumaan pelkästään takavuosien olympialaisia muistelemalla, joten varaan meille yksityistunnin Iso-Syötteen hiihtokoulusta.

syote2024_laskettelu_01


Tunteja suositellaan keskenään samantasoisille laskijoille. Vaikka olemmekin tyttären kanssa eri ikäisiä, saamme molemmat aloittelijaopastuksesta paljon irti. Perusasiat sekä välineet tulevat opettajan johdolla puolessatoissa tunnissa hyvin tutuiksi. Liikunnallisesta taustasta on apua, joten tunnemme olevamme pienestä hapuilusta huolimatta melko valmiita rinteeseen. Suosittelen hiihtokoulua aivan ehdottomasti kaikille aloittelijoille ja varmasti myös kokeneemmille on tarjolla hyviä vinkkejä.

syote2024_laskettelu_06


Laskettelu on niin mukavaa, että viihdymme rinteessä hiitokoulun jälkeen vielä pitkään ja palaamme rinteeseen myös toisena päivänä. Tyttären taidot kehittyvät kovaa vauhtia ja huomaan myös oman laskemiseni olevan koko ajan sujuvampaa. Tavoitteena on pitää lasku koko ajan hallinnassa niin, että vauhtia voi varmuuden karttuessa hiljalleen lisätä. Saavutan myös tärkeimmän tavoitteeni, eli selviän pitkistä laskupäivistä itseäni tai ketään muutakaan satuttamatta. Haemme kärsivällisesti tuntumaa perherinteestä, kunnes laskemme myös kahta helppoa eturinnettä useampaan kertaan. Näillä Iso-Syötteen pisimmillä rinteillä on mittaa 1200 metriä ja korkeuseroa 192 metriä. Hisseihin ei ole Etelä-Suomen hiihtolomaviikolla juuri lainkaan jonoa, joten toistoja ehtii kertyä ilahduttavan runsaasti.

syote2024_romekievari


Olen käsittänyt, että rinneravintolat kuuluvat olennaisena osana laskettelukokemukseen. Niinpä mekin astelemme suurilla kolisevilla monoilla Romekievariin. Täällä kelpaa syödä lounaaksi lohikeittoa tai poronkäristystä ja palata myöhemmin iltapäivällä lämmittelemään kuuman kaakaon äärelle. Jään kaipaamaan vain mielikuvissani soivaa iloista saksankielistä taustamusiikkia, mutta sitä kuullakseen täytyy luultavasti suunnata Alpeille. Kyllä vanhat englannin- ja suomenkielisetkin hitit kelpaavat.

syote2024_laskettelu_02


Pari pitkää Iso-Syötteen rinteissä vietettyä päivää auttavat ymmärtämään itselleni vierasta laskettelukulttuuria paremmin. On oikeasti hauskaa viettää tuntikausia ulkona rennon liikunnan parissa ja käydä välillä ravintolan puolella lämmittelemässä. Minnekään ei ole kiire, sillä päivän aikana saa varmasti laskea mäkeä alas niin monta kertaa kuin vain jaksaa.

syote2024_laskettelu_07


Uskon palaavani rinteisiin joskus toistekin. Keski-ikäkin on näemmä ihan hyvä ikä aloittaa laskettelu, joskin jään miettimään millaista tämä olisi ollut hurjapäisessä lapsuudessa, kun kaatumisia ei olisi osannut pelätä lainkaan, eikä tärähdyksistä olisi luultavasti seurannutkaan mitään mustelmaa kummempaa.


syote2024_ladut_02

Leppoisaa menoa erinomaisilla laduilla

Laskettelusta huolimatta suurin osa päivistä kuluu tälläkin kerralla perinteiseen tapaan hiihdellessä. Ehdin neljän hiihtopäivän aikana sivakoida 90 kilometriä, mikä tuntuu aivan riittävältä määrältä. Kaikkiaan Syötteellä on latuja noin 120 kilometrin verran. Olen nyt kahden hiihtoloman aikana kolunnut suurimman osan verkostosta läpi, mutta joitakin Pikku-Syötteen reittejä sekä haastavat Iso-Syötteen huipun ladut ovat vielä kokeilematta.

syote2024_ladut_06

Hiihtäessä miellyttävät erämaahenkiset maisemat sekä sopivasti vaihtelevat latuprofiilit. Reitit eivät ole mahdottoman vaativia, mutta mäkiä on silti riittävästi. Laduista löytyy lisätietoa Iso-Syötteen nettisivuilta.


syote2024_ladut_01

Iso-Syötteen ympäryslatu

Hyvä peruslenkki Iso-Syötteellä on tunturin ympäri kiertävä noin yhdeksän kilometrin mittainen reitti, jonka varrelta voi poiketa vaikka Syötteen luontokeskukseen tai eturinteiden alla palveleviin ravintoloihin. Latu ei nouse kovin korkealle tunturiin, joten matkan varrella ei ole erityisen jyrkkiä mäkiä ja korkeuserot pysyvät maltillisina.


syote2024_ladut_04

Toraslammen lenkki

Hiihtoloman kohokohtiin kuuluu viimevuotiseen tapaan vaimon kanssa tehty pitkä hiihtolenkki Syötteen kansallispuiston alueella. Luontokeskuksen luoteispuolella levittäytyvä kansallispuisto tarjoaa kauniita erämaahenkisiä maisemia, joihin kuuluvat laajat aapasuot sekä lumen kuorruttamat havumetsät. Tällä kerralla haluan lisätä edellisvuotiseen reittiimme poikkeamisen Toraslammella, jonka ympäri kiertää parin kilometrin mittainen latu.

syote2024_toraslampi_01


Toraslammen rannalla on tunnelmallinen autiotupa, jonka pihalta kelpaa ihailla aurinkoisena päivänä maisemia. Luontokeskukselta on Toraslammen tuvalle reilun kahdeksan kilometrin hiihtomatka.

syote2024_ahmatupa_01

Nousemme Toraslammelta jo viime vuonna tutuksi tullutta reittiä Ahmatuvalle, jonka erämaakahvila toimii eräänlaisena kansallispuiston keitaana. Munkkien voimalla jaksaa taas takaisin luontokeskuksen suuntaan alamäkivoittoista latua pitkin.


syote2024_ahmavaara_01

Ahmakallion latu

Palaan Ahmatuvalle vielä toisenkin kerran, kun hiihtelen kansallispuistossa yksikseni lumipyryisenä päivänä. Tällä kerralla päätän kiertää monien kehuman Ahmakallion ladun, joka kiertää Ahmavaaran ympäri. Erämaahenkinen reitti on kaunis, vaikken pyryn keskellä näekään maisemia parhaassa loistossaan.

syote2024_ahmavaara_02


Hiihto alkaa tuulen tuivertamilla avarilla seuduilla tuntua jo jonkinlaiselta tutkimusretkeltä, sillä latu katoaa näkyvistä ja muut kulkijat ovat harvassa. Tänne pitää siis joskus palata kirkkaampana päivänä uudelleen. Ahmavaaralta on aiemmin voinut hiihtää Ylpiätuvan ohitse luontokeskuksen suuntaan, mutta jostakin syystä tätä yhdyslatua ei ole avattu tänä talvena lainkaan. Ylpiätuvalla voi kyllä käydä kääntymässä, mutta reitistö pakottaa tällä hetkellä hiihtämään takaisin Ahmatuvan kautta.


syote2024_naamanka_01

Naamangan kierros

Hiihdän tällä kerralla myös viime vuonna väliin jääneen Naamangan kierroksen, joka on helpohko reitti Syötteen latuverkoston eteläisimmässä osassa. Pelkästään tähän kierrokseen kuuluvaa latua on Naamankajärven ympäristössä kymmenen kilometriä, minkä lisäksi kierros täydentyy Pytkyn lenkkiä pitkin.

syote2024_naamanka_02


Naamangan kierroksella on melko paljon tasaisia latuosuuksia, mutta joukkoon mahtuu myös kumpuilevaa maastoa harju- ja vaaramaisemineen. Lisäksi matkan varrelle jää pari lyhyttä, mutta todella jyrkkää ladutonta mäkeä, joissa tarvitaan joko huomattavaa varovaisuutta tai erittäin varmoja laskutaitoja. Kokonaisuudessaan Naamangan kierros on hyvä ja maisemallisesti mielenkiintoinen lisä Syötteen latuihin.


syote2024_pytky_03

Pytkyn lenkki

Jo viime vuonna tutuksi tullut Pytkyn lenkki on leppoisa yhdeksän kilometrin kierros kauniin luonnon keskellä. Ura on sen verran kapea, että luistelukaistan vieressä kulkeva latu löytyy vain väylän toisesta reunasta. Reitin hiihtäminen on sallittua molempiin suuntiin, mutta minusta on mukavampi kulkea myötäpäivään, jolloin oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneet vastaantulijat väistävät yleensä ladun sivuun. Olen hiihtänyt Pytkyn lenkin aiemmin samalla lenkillä Iso-Syötteen ympärysladun kanssa, mutta tulemme tällä kerralla autolla Pytky Ranchin parkkipaikalle, jolloin hiihtomatkasta tulee lapsille sopiva.


syote2024_pytky_02

Pytky Ranchin munkit ja porot

Pytkyn lenkki on muutenkin mukava, mutta sen kruunaa kodikas Pytky Café. Sokeriset herkut ovat perinteisiä hiihtäjän eväitä ja Pytkyn munkit kuuluvat ehdottomasti koko maan parhaisiin. Vastapaistettuja munkkeja on vaikea vastustaa! Vaikka samoja täällä leivottuja herkkuja myydään Ahmatuvallakin, on tuoreudessa huomattava ero. Tarjolla on myös keittolounasta.

syote2024_pytky_01


Käymme Pytky Ranchin pihalla tapaamassa aitauksessa majailevia Ahkku- ja Simo-poroja. Toinen niistä tuleekin seurallisesti tutustumaan ja pysyttelee pitkään aidan vieressä, vaikkei meillä ole minkäänlaisia herkkuja tarjottavana. Kahvilan puolelta voisi ostaa jäkälää poroille syötettäväksi.


syote2024_hilltop_01

Ateria Hilltop-ravintolassa

Viikon parhaisiin elämyksiin kuuluu tänäkin vuonna ateria tunturihotelli Iso-Syötteen Hilltop-ravintolassa. Varaamastamme ikkunapöydästä ei näe juuri usvaista parveketta pidemmälle, mutta pöydän antimet maistuvat loistavasti.

syote2024_hilltop_02


Nautin tällä kerralla koko Hilltop Menun, johon kuuluu rapuliemeen upotettu haukipyörykkä, erinomaisen mureaa poron paahtopaistia sekä marjojen kera tarjoiltu crème brûlée. Hilltop on ollut hintansa arvoinen kokemus molemmilla Syötteellä viettämillämme hiihtolomilla.


syote2024_tykkylumi_01

Iso-Syötteen huipun luminen satumaailma

Tunturin huipulla kannattaa ehdottomasti käydä ihailemassa satumaisen kaunista tykkylumimetsää. Osumme tällä kerralla paikalle utuisessa säässä, jolloin näkymät rajoittuvat lähiympäristöön. On silti lumoavaa katsella lumen peittämiä puita, joista muodostuu mielikuvitusta käyttämällä toinen toistaan kiehtovampia hahmoja.

syote2024_ladut_03


Koemme olleemme sään suhteen melko onnekkaita, vaikka aurinkoisia päiviä osuikin kohdallemme vain yksi. Pääasia oli, että lämpötila pysyi pakkasen puolella lähes loppuun saakka, joten saimme nauttia talvisista olosuhteista. Pois lähtiessämme lunta on karissut jo alas talojen katoilta ja puiden oksilta, joten tunnelmaa voisi kuvailla hieman alakuloiseksi. Talvipäiviä ja lunta riittää Syötteellä silti varmasti vielä pitkälle kevääseen. Saapa nähdä, palaammeko vielä ensi talvenakin mainiolle Iso-Syötteelle vai viekö tie vaihteeksi johonkin toiseen hiihtokeskukseen.

Iso-Syötteellä viihtyi samaan aikaan myös Kohteena maailma -blogin Rami. Lue Ramin erityisesti laskettelusta kertova juttu Iso-Syötteen laskettelukeskus on Suomen eteläisin tunturi.
 
Lue myös viime vuoden reissusta kertova oma juttuni Hiihtoloma Syötteen laduilla.

Jatka lukemista
Advertisement Booking.com

Suosittuja juttuja