Suomi
Svedjehamn – maailmanperintökohteen saaristoidylli

Yksi tämän kesän suurimmista matkahaaveistani oli päästä Merenkurkun saaristoon. Toive toteutui jo kesäkuun alkupuolella, kun vietimme kaksi yötä Svedjehamnissa ja saimme nauttia kalastajakylän idyllistä sekä uskomattomista auringonlaskuista.
Saavumme Merenkurkun saaristoon ylittämällä Vaasan edustalla sijaitsevan Raippaluodon sillan. Kaupunki jää taakse ja ajelemme metsämaisemien halki kohti Mustasaaren kuntaan kuuluvaa Björköbyn kylää sekä Svedjehamnin satamaa.
Olemme varanneet kahden yön majoituksen Björkön Kotkanpesästä, jonka kahdesta vuokramökistä saamme käyttöömme suuremman. Tervehdimme ystävällistä isäntää ja asetumme taloksi. Muu perhe saa käyttöönsä makuuhuoneen kolme sänkyä ja nukun itse tuvan sohvalla. Mökki on oikeastaan isäntäväen kotitalon siipi, mutta saamme olla omissa oloissamme myös aidan erottamalla pihamaalla. Saunominen on mahdollista isäntäväen saunassa sovittuina ajankohtina.
Mökki ei ole luksustasoa, mutta pidämme sen kodikkuudesta. Sijainti on suorastaan loistava, sillä Svedjehamnin satama sijaitsee vain kivenheiton päässä. Myös alueen maamerkkinä toimivalle Saltkaretin näkötornille kävelee muutamassa minuutissa ja samalla onkin jo edetty hyvän matkaa Bodvattnetin luontopolkua pitkin. Käymme pian mökille saavuttuamme jaloittelemassa satamassa, jossa tuuli tuntuu viileältä.
Ilta kuluu sisätiloissa, kun katselen Suomen miesten jalkapallohistorian ensimmäistä arvokisaottelua. Kaikki tuntuu sen verran absurdilta, ettei ajatus meinaa pysyä perässä. Vuosikymmeniä odotetun pelin seuraaminen syrjäisen saaristomökin hiljaisuudessa, vuosikausia ihailemani Christian Eriksenin hengenvaarallinen sairauskohtaus ja kenties vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi nouseva Suomen voittomaali. Tunnekuohu on sen verran suuri, etten osaa lähteä pelin jälkeen edes ulos, vaikka taivas onkin yllättäen punertunut häikäiseviin auringonlaskun väreihin.
Muu perhe nukkuu makuuhuoneessa hyvin, kun taas oma uneni jää jostain ilmestyneiden hyttysten seurassa katkonaiseksi. Kyllästyn ininään ja lähden yksikseni aamukävelylle satamaan. Huomaan pian, etten ole haaveillut tästä matkakohteesta turhaan. Svedjehamn on parhaimmillaan tällaisina kiireettöminä hetkinä, jolloin ympäristössä näkyy vain muutamia ihmisiä, mutta paljon lintuja.
Merituuli puhaltaa navakasti, muttei tunnu liian kylmältä. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta punaisille ranta-aitoille ja vedestä heijastuva valo saa veneiden kyljet välkehtimään. Kiertelen hiljalleen ympäri satamaa ja istun välillä kiven päälle katselemaan, kuinka vesilinnut lentävät vedenpintaa viistäen paikasta toiseen. Kauempana näkyy pari joutsentakin.
Aika tuntuu suorastaan pysähtyvän, kun hengitän raikasta meri-ilmaa ja kuuntelen lokkien huutoja. Svedjehamn on hyvä paikka lintujen bongaamiseen ja etsimättäkin näkyy runsain mitoin ainakin uikkuja, tiiroja sekä sorsia. Pari pikkupoikaa kokeilee isänsä kanssa kalaonnea laiturilta ja joku matkailuautossa yöpynyt ulkoiluttaa koiraa, mutta ruuhkasta ei ole vieläkään pelkoa.
Astun eräälle pienelle laiturille ja huomaan yllättäen, että vain parin metrin päässä on lintuemo hautomassa. Google paljastaa kyseisen lajin mustakurkku-uikuksi. Pesä on rakennettu veden päälle aivan rannan tuntumaan, joten näiden lintujen on täytynyt tottua ihmisiin. Siirryn varovasti hieman syrjemmälle istumaan ja jään pitkäksi aikaa seuraamaan uikkujen touhuja. Parin toinen osapuoli etsii ahkerasti korsia pesän vahvistamiseksi, kun taas toinen hautoo munia tyynen rauhallisesti. Toivotan linnuille onnea pesintään ja maltan lopulta jatkaa matkaani eteenpäin.
Sataman laidalla voi nähdä vanhan maalle nostetun puuveneen. Se muistuttaa Svedjehamnin merkittävästä asemasta menneiden aikojen postireitillä. Paikalliset urheat miehet nimittäin soutivat tällaisilla aluksilla postia Merenkurkun ylitse Ruotsiin ja takaisin aina 1800-luvun viimeisiin vuosiin saakka. Svedjehamnista on noin kuudenkymmenen kilometrin matka naapurimaan puolelle Holmön saarelle, joten matka on varmasti ollut sekä raskas että usein myös vaarallinen. Perinne on herätetty eloon vuosittaisen Postisoudun muodossa. Venekunnat soutavat ja purjehtivat vanhaa reittiä pitkin aina juhannusta seuraavana lauantaina.
Lähdemme koko perheen voimin kiertämään Bodvattnetin luontopolkua. Satamasta lähtevä kävelytie johtaa pian risteykseen, jossa voi valita kumpaan suuntaan neljän kilometrin rengasreitin haluaa taivaltaa.
Päätämme suunnata aluksi Saltkaretin näkötornille, joka tuleekin vastaan yllättävän nopeasti. Komea tummasävyinen rakennelma valmistui vuonna 2010 ja se on reilun kahdenkymmenen metrin korkuinen. Puutorni on erittäin vankasti rakennettu ja matalat askelmat tekevät kiipeämisestä helppoa. Portaikon varrella on myös levähdystasanne penkkeineen ja huipulla on runsaasti tilaa maisemien ihailijoille. Huipulta voi helposti hahmottaa syyn alueen Unesco-arvoon, sillä rannikko näyttää kummallisen repaleiselta.
Merenkurkun saaristo muodostaa Unescon maailmanperintökohteen yhdessä Ruotsin Höga kustenin kanssa. Saaristo pääsi listalle ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana suomalaisena luontokohteena vuonna 2006. Maailmanperintöarvo perustuu poikkeuksellisen nopeaan maan kohoamiseen, minkä vuoksi Suomen ja Ruotsin välille saattaa parintuhannen vuoden kuluttua muodostua Merenkurkun kohdalta maayhteys. Tämä tarkoittaisi Perämeren muuttumista järveksi.
Maan kohoaminen johtuu jääkaudesta, jolloin noin kolmen kilometrin korkuinen jääkerros puristi maata alaspäin. Jään poistuttua maa palautuu vähitellen puristuksesta ja kohoaa reilun kahdeksan millimetrin vuosivauhtia. Toisaalta myös meren korkeus on ilmastonmuutoksen vuoksi nousussa.
Tornista on mainiot näkymät myös Svedjehamnin satamaan päin. Ravintola Salteriet erottuu selvästi suurimpana rakennuksena ja pari venettä suuntaa merelle päin.
Katselemme tornista luontopolun alkupäätä ja järveksi muodostunutta Bodvattnetia, jonka ympäri reitti kiertää. Maan kohoaminen on muokannut maisemaa hyvin paljon.
Jätämme tornin taaksemme ja kävelemme meren rantaa seurailevalla kivikkoisella polulla. Merituuli tuntuu mukavalta, sillä päivä on muuttumassa lämpimäksi. Maasto näyttää eteläsuomalaisiin metsiin verrattuna piristävän erilaiselta. Kivikossa täytyy kävellä varovasti, mutta hetkeksi päästään myös tasaiselle puuhakkeella päällystetylle polulle. Polku kääntyy sisämaahan päin entistä tiheämpään metsään. Täällä kimppuumme hyökkää verenhimoisten hyönteisten armeija, joka ei tunnu pahemmin välittävän edes käyttämästämme hyttyskarkotteesta.
Maasto vaihtuu pian suoksi, jolla edetään pitkospuita pitkin. Näemme esimerkiksi sisiliskon, sammakon ja monia sudenkorentoja, mutta hyönteisparvi saa meidät etenemään tämän luontopolun ympäri ennätysvauhtia.
Tilanne helpottaa hieman Bodvattnetin rannalla, jossa päästään avarampaan maastoon. Saltkaretin näkötorni kohoaa vastarannalla ja etualalla näkyy vanhoja harmaita aittoja. Nämä rakennukset ovat viimeisiä jäänteitä Bodbackin aikoinaan niin vilkkaasta kalasatamasta. Vajoja oli parhaimmillaan reilusti yli sata ja satama kuhisi elämää, kun kalastajat perheineen tekivät päivittäisiä askareitaan. Maan kohoaminen kuitenkin katkaisi yhteyden mereen ja autioitti Bodbackin. Niin laitureita kuin venevajojakin alettiin siirtää Svedjehamniin 1940-luvun aikana.
Kävelymatkaa ei ole enää kovin paljoa jäljellä ja taival taittuu leveää polkua pitkin. Bodvattnetin polku tarjosi mielenkiintoisen näkökulman alueen historiaan ja johdatti kauniiseen luontoon. Hyttyset pakottivat meidät kuitenkin tällä kerralla kiirehtimään suurimman osan matkasta. Tarjolla olisi myös muita patikointireittejä, mutta Bodvattnetissa on meille tällä kertaa tarpeeksi. Lisätietoa Merenkurkun poluista löytyy Luontoon.fi -sivustolta.
Suuntaamme lounaalle Salterietiin, joka on Svedjehamnin itseoikeutettu sydän. Ravintolan nimi viittaa satavuotiaan rakennuksen historiaan, sillä taloa käytettiin vuosikymmenten ajan kalasuolaamona. Suolaustoiminta päättyi vuonna 1989 ja samoihin aikoihin rakennettiin uusi, isommille aluksille soveltuva satama muutaman kilometrin päähän Vikarskatiin.
Salterietin ruokalista on lyhyt, mutta riittävä. Haluaisin maistaa kehuttua lohikeittoa ja myös hampurilainen houkuttelisi, mutta en voi vastustaa tuoretta kalaa. Päivän kala-annos onkin erinomaisen herkullinen ja kesäpäivän ruokajuomaksi sopii paikallisen Kvarken-panimon raikas Fisherman’s Ale. Nautimme ulkoterassilla niin aurinkoisesta säästä kuin merellisestä tunnelmastakin. Salteriet huokuu kalastajakylän historiaa ja syödessään voi seurailla vesilintujen touhuja. Loppupäiväksi ei ole tiedossa mitään erityistä ohjelmaa, joten nautimme näistä kesän parhaista hetkistä ilman minkäänlaista kiirettä.
Ostamme jäätelöt parkkipaikan vieressä palvelevalta kesäkioskilta ja katselemme niitä syödessämme mustakurkku-uikkuja. Toinen niistä jatkaa hautomistaan ja toinen kerää yhä ahkerasti lisää korsia pesän vahvistamiseksi.
Vaikka Svedjehamn on kuvauksellinen, perustuu sen viehätys myös alkuperäiseen arkipäiväisyyteen. Ranta-aitat on kyllä maalattu kauniisti, mutta Svedjehamnista ei ole kehitetty varsinaisesti turistinähtävyyttä. Laitureilla on avaruutta, tavallisia veneitä ja muoviämpäreihin sullottuja kalaverkkoja. Salteriet tietenkin palvelee nälkäisiä ja janoisia, mutta muut palvelut ovat vähäisiä. Jäätelökioskin lisäksi löytyy yksi pieni matkamuistomyymälä, Kvarken Shop.
Kvarken Shopista voi ostaa esimerkiksi neuleita, käsitöitä, koruja tai keramiikkaa. Valikoima näyttää kauniilta ja laadukkaalta, mutta jätämme ostokset tällä kerralla tekemättä. Hauskana tuotteena jää mieleen läheiseltä näkötornilta näyttävä suolasirotin, jota Saltkaretin ruotsinkielinen nimi tarkoittaakin.
Palaamme mökille lepäilemään ja lukemaan, minkä lisäksi ehdin katsoa yhden jalkapallo-ottelunkin. Palaamme illan suussa Salterietiin, joka on ravintolan lisäksi myös kylän ainoa kahvila ja baari. Iltapalaherkkuna maistuu tyrnikakku, jonka maussa on mukavasti paikallisuutta. Tyrniä kasvaa näillä seuduilla runsaasti, joten pitäähän sitä ainakin jossakin muodossa maistaa.
Lähden vielä yhdentoista maissa illalla yksikseni kohti näkötornia. Edellisen illan auringonlasku oli ikkunan läpi nähtynä häikäisevän hieno, ja tällä kerralla aion ottaa taivaan väreistä kaiken ilon irti. Pilviäkin kyllä riittää, mutta horisontin yläpuolella näkyy lupaavasti myös kirkasta taivasta.
Olen liikkeellä ehkä liiankin aikaisin, mutta toisaalta Saltkaretin tornissa kelpaa odotella auringonlaskun parhaita hetkiä. Ylhäällä on lisäkseni kaksi muuta ihmistä, mutta saan uppoutua kaikessa rauhassa omiin ajatuksiini. Tuntuu hyvältä olla tornissa pitkään ja katsella maisemaa muutenkin kuin kameran linssin läpi. Täällä voi hahmottaa meren avaruuden ja tuntea puuskittain puhaltavan tuulen. Samalla voi katsella maiseman erikoista muotoa ja miettiä maan kohoamista.
Yön hiljaisuudessa aistii helposti Svedjehamnin syrjäisyyden, joka tuo paikalle oman kiireettömän tunnelmansa. Lintujen huudot kuuluvat edelleen ja tuntuu hauskalta seurata niiden liikkeitä tornin korkeuksista käsin. Katson välillä myös Bodvattnetille päin ja näen kostealla alueella laiduntavaa ylämaankarjaa, joka pysytteli päivällä jossakin piilossa. Nyt sarvipäät kahlaavat jonossa pieneltä saarelta toiselle.
Viivyn tornissa melkein tunnin, kunnes aurinko alkaa painua piiloon. Haluan ihailla yön värejä vielä satamastakin käsin, joten laskeudun tornista ja kävelen reippaasti ranta-aitoille. Taivas alkaa saada entistä mielikuvituksellisempia värejä, eikä satamassa näy ristin sielua. Osalle laitureista on kuitenkin pääsy kielletty, sillä ärhäkät naurulokit puolustavat pesiään syöksymällä vihaisesti huutaen kohti yön kulkijaa. Pidän hatustani kiinni ja poistun syrjemmälle, ei ollut tarkoitus häiritä.
Laskevan auringon kultaiset värit heijastuvat Salterietin ikkunoista ja ohitse ui hiljalleen useampikin hanhiperhe poikasineen. Uikut kelluvat paikoillaan ja joutsenet lentävät kauemmas siivet veden tyyntä pintaa viistäen.
Taivas punertuu edelleen, enkä malttaisi lähteä vielä pois. Kello on jo yli puolenyön, mutta maiseman kauneus lumoaa koko ajan vahvemmin.
Aika tuntuu pysähtyneen ja laituriin köytetty puuvene muistuttaa menneistä vuosikymmenistä. Svedjehamnissa on vain hiljaisuus ja auringonlaskun värejä heijastava tyyni meri. Muutaman tunnin kuluttua kirkastuu jälleen uusi päivä.
Nautimme kiireettömästä olostamme Svedjehamnissa niin paljon, että muun Merenkurkun saariston tutkiminen jää tuleviin vuosiin. Venekyydillä pääsisi vaikkapa Valassaarille, joka kuulostaa jo nimensä puolesta kiehtovalta retkikohteelta. Myös Raippaluodon saareen tutustuminen jää vähäiseksi. Lähtöaamun sää on sateinen, joten senkään puolesta ei tee mieli katsella maisemia. Kurvaamme silti vielä hiljaiseen Raippaluodon satamaan, jossa näkyy lisää punaiseksi maalattuja vajoja. Sataman reunalta löytyy monien kehuma Ravintola Arken sekä miellyttävältä näyttävä uimaranta.
Pysähdymme vielä kerran ihailemaan komeaa Raippaluodon siltaa, joka on reilun kilometrin mittaisena myös Suomen pisin. Se tuo mieleen Tanskan mahtavat sillat, joita olemme ylittäneet muutamaan kertaan. Raippaluodon sillan vierestä löytyy Merenkurkun vierailukeskus Maailmanperintöportti sekä houkutteleva kahvila-ravintola Berny’s. Ne jäävät tällä kerralla väliin, mutta uskon että palaamme näihin maisemiin vielä uudelleen. Svedjehamnin hiljainen idylli teki lähtemättömän vaikutuksen ja tämän saariston maisemista kelpaa varmasti nauttia useampaan kertaan.

Suomi
Villa Kokkonen – Aallon luoma taiteilijakoti

Säveltäjä Joonas Kokkosen kotitalo Villa Kokkonen avattiin tänä keväänä yleisölle kaikille avoimena museokohteena. Opastettu kierros tutustuttaa säveltäjän elämään ja tarjoaa mahdollisuuden Alvar Aallon suunnitteleman rakennuksen ihailemiseen.
Kodikas Villa Kokkonen lymyilee lähes huomaamattomana Järvenpään Vanhankylänniemessä Tuusulanjärven tuntumassa. Tämä ei ole sattumaa, sillä arkkitehti Aallon mielestä rakennus saikin kääntää selkänsä kadulle päin. Ratkaisu tarjosi myös rauhaa Joonas Kokkosen perheelle tontilla, joka oli tuohon aikaan vielä nykyistäkin metsäisempi. Tumma puinen ulkoseinä on kovin pelkistetty lukuun ottamatta oven yläpuolella olevaa katosta. Alvar Aallon kädenjälki on selvästi nähtävissä.

Joonas Kokkonen kuoli syksyllä 1996 ja perikunta myi Villa Kokkosen paria vuotta myöhemmin Järvenpään kaupungille. Talo toimi kaupungin edustustilana ja siellä järjestettiin muun muassa pieniä konsertteja. Säveltäjän koti avattiin viime vuonna ryhmävierailuille ja viimein tänä keväänä kaikille avoimena museona. Vierailu onnistuu vajaan tunnin mittaisella opastetulla kierroksella, jonka aikana asiantuntevan oppaan tarinat herättävät rakennuksen henkiin. Paikat kannattaa varata etukäteen Järvenpään taidemuseon nettisivuilta. Villa Kokkonen on avoinna toukokuusta syyskuuhun maanantaipäiviä lukuun ottamatta. Maksuvälineenä kelpaa myös Museokortti.

Joonas Kokkonen syntyi vuonna 1921 Iisalmella musikaaliseen kotiin, mutta hän muutti jo pikkupoikana isänsä työn vuoksi Järvenpäähän. Sieltä matka jatkui nuoruusvuosien jälkeen Helsinkiin, josta säveltäjä kuitenkin palasi vajaan kahden vuosikymmenen jälkeen takaisin Keski-Uudellemaalle Järvenpään Satukallioon. Muutamaa vuotta myöhemmin Järvenpään kaupunki tarjosi ansioituneelle akateemikolle useampaakin tonttipaikkaa, joista yksi sijaitsi Tuusulanjärven tuntumassa Vanhankylänniemessä.

Kokkonen otti talonrakennusasioissa yhteyttä ystäväänsä Alvar Aalton, jos vaikka jollakulla arkkitehdin assistenteista olisi aikaa auttaa projektissa. Miehet olivat tutustuneet toisiinsa toimiessaan yhtä aikaa muun muassa Suomen Akatemiassa. Aallolla ei enää tuossa vaiheessa ollut tapana työskennellä yksityiskotien parissa, mutta hän yllätti Kokkosen tarjoutumalla suunnittelemaan Villa Kokkosen henkilökohtaisesti ikään kuin lahjaksi ystävälleen. Työ ajoittui samoihin aikoihin Finlandia-talon rakentamisen kanssa.

Kokkonen ja Aalto kävivät yhdessä tutustumassa Vanhankylänniemen tonttiin, joka miellytti kovasti molempia. Herrat siirtyivät vaimojensa seurassa aterioimaan järvenpääläiseen ravintolaan, jossa säveltäjä kertoi työskentelytavoistaan. Hän muun muassa mainitsi kävelevänsä sävellyksiä tehdessään flyygelinsä ympärillä. Kelpo arkkitehti ajautui tämän tiedon saatuaan voimakkaan inspiraation valtaan ja alkoi luonnostella vimmatusti taloa valkealle pöytäliinalle. Tarjoilija suivaantui teosta pahemman kerran, mutta leppyi kun mukana ollut kaupungin virkamies korvasi vahingot ja lunasti liinan mukaansa. Luonnoksen kopio on nähtävillä Villa Kokkosessa ja alkuperäistä pöytäliinaa voi ihmetellä Järvenpään taidemuseossa.

Aalto suunnitteli koko talon hyvin pitkälti flyygelin ympärille. Vieressä käden ulottuvilla on myös Kokkosen toivoma suuri kirjahylly. Työhuoneen suunnittelussa kiinnitettiin erityistä huomiota akustiikkaan, jonka piti olla musiikin soinnin kannalta täydellinen. Huoneessa on käytetty tämän vuoksi paljon puisia pintoja. Akustiikkaa oli suunnittelemassa aiheeseen erikoistunut Aino ja Alvar Aallon poika Hamilkar. Tärkeää oli myös äänieristys, joten työhuone erotettiin muusta rakennuksesta perustuksia myöten.

Perhe pääsi muuttamaan Villa Kokkoseen jouluksi 1968. Joonas Kokkonen oli elämänsä aikana kolmesti naimisissa. Ensimmäisen vaimon Mairen kanssa syntyi kolme lasta, mutta liitto päättyi eroon. Villa Kokkosen valmistumisen aikaan Joonas oli avioliitossa Else-Majn kanssa. Pari sai kaksi yhteistä lasta. Else-Maj menehtyi sairauteen syksyllä 1979, minkä jälkeen Kokkonen oli vielä naimissa Anita Pakomaan kanssa omaan kuolemaansa saakka.

Joonas Kokkonen on yksi Suomen historian merkittävimmistä säveltäjistä, jonka tunnetuin teos on körttiläisjohtaja Paavo Ruotsalaisen elämän loppuvaiheita kuvaava ooppera Viimeiset kiusaukset. Kokkonen sävelsi myös muun muassa neljä sinfoniaa, mutta hänen tuotantonsa jäi silti verrattain niukaksi. Mies toimi sävellystyön ohessa lukuisissa aikaa vieneissä vastuutehtävissä muun muassa Teostossa ja Suomen Säveltäjissä. Hän ehti uransa aikana opettaa Sibelius-Akatemiassa, toimia musiikkikriitikkona ja kirjoittaa paljon taiteeseen liittyvistä aiheista. Kokkonen oli myös jonkinasteinen perfektionisti, joten hän käytti runsaasti aikaa teosten viimeistelyyn sen sijaan että olisi kiirehtinyt uusien sävellysten pariin. Alkoholikin taisi joskus hidastaa työskentelyä.

Joonas Kokkosta voidaan pitää Keski-Uudenmaan toiseksi menestyneimpänä säveltäjänä Jean Sibeliuksen jälkeen. Miehet olivat aikalaisia, joskin Sibelius noin viisikymmentä vuotta vanhempi. Säveltäjät tapasivat tiettävästi ainakin kerran, mutta eivät tunteneet toisiaan erityisen hyvin. Kokkonen ehti sen sijaan tutustua paremmin leskenä eläneeseen Aino Sibeliukseen, jonka allekirjoittama kiitoskortti on nähtävillä flyygelin päällä.

Opastettu kierros keskittyy työhuoneen lisäksi perheen olohuoneeseen, jossa Joonas katseli televisiosta erityisesti uutisia ja jalkapalloa. Sohvalla viihtyi myös eläinrakkaan säveltäjän bernhardilaiskoira Basse.

Ikkunasta avautuu maisema pihamaalle, jonne vierailijat eivät ainakaan vielä pääse tutustumaan lainkaan. Taustalla häämöttää Tuusulanjärvi. Säveltäjä ei halunnut tonttinsa jatkuvan rantaan saakka, vaan jätti sinne kulkureitin yleiseen käyttöön. Tuota väylää minäkin olen monesti pyörälläni polkenut, joten kiitos Joonas Kokkoselle tästä!

Varsinaisen opastuksen jälkeen pääsee vielä tutustumaan ruokailuhuoneeseen, keittiöön, kylpyhuoneeseen ja alun perin makuuhuoneina toimineisiin tiloihin. Monista muista Aallon suunnittelemista rakennuksista poiketen Villa Kokkosessa on vain yksi kerros. Kiinnitän huomiota muutamiin japanilaisiin tauluihin ja matkamuistoihin. Kokkonen oli mukana presidentti Mauno Koiviston valtiovierailulla Japanissa ja tutustui kruununprinssi Akihitoon, joka puolestaan kävi Suomen-visiitillään jopa säveltäjän kotona täällä Villa Kokkosessa.

Villa Kokkonen on mielenkiintoinen lisäys Tuusulanjärven taiteilijoiden kotimuseoihin. Siinä missä 1900-luvun alun taiteilijayhteisön kodit edustavat aikansa kansallisromanttista tyyliä, on Aallon suunnittelema talo luonnollisesti paljon modernimpi ilmestys. Villa Kokkonen tuo hieman mieleeni Milanossa tänä keväänä näkemämme kotimuseon Villa Necchi Campiglion, jonka pelkistetyssä arkkitehtuurissa ja muun muassa liukuoviratkaisuissa on jotain etäisesti samaa. Täytyy toki myöntää, että milanolainen rakennus on Villa Kokkosta prameampi.

Suosittelen Villa Kokkosta erityisesti kaikille Alvar Aallon arkkitehtuurin ystäville. Meille Keski-Uudellamaalla asuville kyseessä on mukava pieni retkikohde, ja kauempaa tulevat voivat yhdistää vierailuun muita Tuusulanjärven nähtävyyksiä. Ideoita voi etsiä vaikkapa viime vuonna kirjoittamastani jutusta 10 vinkkiä kesäiseen Tuusulaan. Edellinen näistä seuduista kertova julkaisuni Tuusulanjärven Ainola, Ahola ja Suviranta tutustuttaa puolestaan kolmen taiteilijakodin ryppääseen Järvenpään etelälaidalla.
Suomi
Monipuolinen Merikeskus Vellamo Kotkassa

Vietimme pääsiäisenä pari päivää Kotkan seudulla. Reissun eräänlainen pääkohde oli Merikeskus Vellamo, jossa käynnille olin odottanut sopivaa hetkeä jo useamman vuoden ajan. Museokeskuksesta löytyi monta erilaista kiinnostavaa näyttelyä.
Kesällä 2008 avattu Merikeskus Vellamo kuuluu satamakaupunki Kotkan vetonauloihin. Suuresta rakennuksesta löytyvät sekä Suomen merimuseo että Kymenlaakson museo, joten näyttelyiden parissa saa helposti kulumaan pitkänkin tovin. Meillä vierähti Vellamon tiloissa noin neljä tuntia, kun kiersimme esillä olleet näyttelyt läpi ja huilasimme välillä kahvilan puolella. Tämän pidempää aikaa ei museoihin jaksaisi kerralla keskittyäkään, mutta Vellamo on taatusti useammankin vierailun väärti.

Venehallin aarteita
Sisätiloihin saapuessa huomio kiinnittyy aluksi suureen venehalliin, jonne on koottu monenlaisia aluksia. Penkkiurheilijan silmiin osuu ensimmäisenä Thomas Johansonin ja Jyrki Järven käyttämä 49er-luokan kilpavene, jolla kaksikko purjehti olympiakultaa Sydneyn vesillä vuonna 2000. Kovin mielenkiintoinen on myös muumien äidin Tove Janssonin puuvene Victoria, jolla taiteilija kulki kesämökilleen Pellingin saaristossa. Seinustalle koottu perämoottorikokoelma tuo puolestaan mieleeni mukavan sukulaismiehen, jonka Evinrude käynnistyi aina lapsuuteni kalareissujen aluksi niin ikään Porvoon suunnalla. Tarinan mukaan Ole Evinrude keksi muuten aloittaa moottoreiden valmistamisen, kun hän oli hakemassa vaimolleen jäätelöä hiki päässä soutaen.

Merivartijoiden tärkeät tehtävät
Venehallissa siirrytään sujuvasti kauniiden puuveneiden keskeltä Merivartiomuseon puolelle, jossa on juuri avautunut uusi Turvanasi merellä -niminen näyttely. Saamme käsityksen merivartijan työstä sekä menneinä vuosikymmeninä että nykypäivänä. Enpä olisi tullut ajatelleeksi, että merivartioinnin aloittaminen juontaa juurensa kieltolakiin ja Itämerellä rehottaneen pirtun salakuljetuksen kaitsemiseen. Nykyisin tehtävät kattavat kaikkea mahdollista meripelastuksesta passintarkastukseen.

Ihmiskohtaloita Ruotsinsalmen taisteluissa
Yksi Merikeskus Vellamon kiinnostavimmista näyttelyistä on vajaat viisi vuotta sitten auennut Kohtalona Ruotsinsalmi. Visuaalisestikin vaikuttava näyttely on koottu huolella, ja sisältöön tutustuminen on innostavaa muun muassa henkilöesittelyiden kautta. Ruotsinsalmen alueella nykyisen Kotkan edustalla käytiin vuonna 1790 Itämeren historian suurin meritaistelu, jossa kuningas Kustaa III:n ruotsalainen laivasto kukisti venäläiset joukot. Meren pohjassa on taisteluiden seurauksena yhä kymmeniä laivojen hylkyjä, jotka ovat nykyään mielenkiintoisia tutkimuskohteita.

Venäläiset halusivat taisteluiden jälkeen linnoittaa Ruotsinsalmen ja nykyiselle Kotkansaarelle kasvoi suurehko kaupunki. Silloiselle valtioiden rajaseudulle rakennettiin linnoituksia, joiden tehtävänä oli suojata erityisesti Pietarin kaupunkia. Ruotsinsalmen linnoituskaupunki menetti kuitenkin pian merkitystään rajan siirtyessä ja se tuhoutui Krimin sodassa vuonna 1855.

Metsäteollisuus Kymenlaakson kehittäjänä
Merikeskus Vellamon tiloissa toimii Suomen merimuseon lisäksi myös Kymenlaakson museo, joka tutustuttaa maakunnan historiaan sekä nykypäivän henkeen. Syksyyn 2026 asti esillä oleva Puun vuoro -näyttely tuo esiin metsäteollisuuden erityisen merkityksen alueen kehityksessä. Kymenlaakson metsiä alettiin toden teolla hyödyntää 1870-luvun alussa, jolloin tukkeja ryhdyttiin uittamaan Kymijokea pitkin kohti merta. Joen suulle perustettiin Kotkan kaupunki, joka kehittyi sahateollisuuden ansiosta nopeasti. Kotkasta kasvoi merkittävä satamakaupunki, josta lähti rahtilaivojen mukana merimiehiä maailmalle kokemaan Rion kuumia öitä ja muita eksoottisia seikkailuita.

Satamaan saapuneiden englantilaisten laivojen mukana Kotkaan rantautui myös jalkapallo, jota brittimerimiehet alkoivat pelata paikallisia ahtaajia vastaan. Kotkasta kehittyi ajan kuluessa yksi harvoista suomalaisista kaupungeista, joissa jalkapallo kuuluu vahvasti paikalliseen identiteettiin. Vihreävalkoisesta KTP:stä maailmalle ovat ponnistaneet muiden muassa Teemu Pukki sekä Arto Tolsa, jonka pelipaita on esillä museossa. Tolsa oli ensimmäisiä ulkomailla menestyneitä suomalaisia pelaajia ja Kotkan jalkapallostadion on nimetty hänen mukaansa. Museossa on myös Myllykosken Pallolle omistettu vitriini. MyPa on hyvä esimerkki metsäteollisuuden monipuolisesta merkityksestä Kymenlaaksossa, sillä perinteikäs seura kasvoi Myllykosken paperitehtaan ympärille.

Värikylläinen Mikä-mikä-kaupunki
Kymenlaakson museon Mikä-mikä-kaupunki tarjoaa tutkittavaa lapsille ja nostalgista nähtävää aikuisille. Näyttely tarjoaa ennen kaikkea hyvät puitteet monenlaisiin leikkeihin kovasti Kotkaa muistuttavassa ympäristössä, jossa voi vaikkapa ostaa torilta paikallisia possoja tai seilata Tornator-aluksella maailman merille. Omasta perheestämme ei löydy leikeistä kiinnostuneita, mutta esimerkiksi menneiden vuosikymmenten lastenhuone näyttää aikuisista kovin tutulta ja kerrostalon hississä voi tutustua eri kerrosten asukkaiden kuulumisiin. Mikä-mikä-kaupungissa voi vierailla vuoden 2030 alkuun saakka.

Koko perheen Muumiseikkailu
Merikeskus Vellamo on muutenkin suunniteltu koko perheen kohteeksi, mutta Mikä-mikä-kaupungin lisäksi erityisesti muumeihin keskittyvä Rohkeus, rakkaus, vapaus! -näyttely riemastuttaa varmasti monia perheidensä pienimpiä. Lapset pääsevät tässä näyttelyssä leikkimään ja seikkailemaan, kun taas aikuisille on tarjolla taustatietoa muumeista sekä niiden luojasta Tove Janssonista.

Muumien maailma saa aina hyvälle mielelle ja näyttelyyn on löydetty mukavasti uusia näkökulmia aiheeseen liittyen. Omalle perheellemme muumit ovat tuttuja televisiosarjan, kirjojen sekä monien Naantalin Muumimaailmaan tehtyjen vierailujen ansiosta. Aihe on jäänyt lasten kasvaessa viime vuosina taka-alalle, mutta toisaalta muumit ovat ajattomia ja tarjoavat hyviä elämänohjeita kaikenikäisille. Tämä näyttely on esillä Vellamossa 7.3.2027 saakka.

Koskettava näyttely menetetyistä saarista
Ehdimme nähdä vielä pääsiäisenä viimeistä päivää auki olleen Menetetyt saaret -näyttelyn, joka kertoi ennen toista maailmansotaa Suomelle kuuluneista Suomenlahden ulkosaarista. Juha Metson, Marjo Näkin ja Mika Rokan keräämä aineisto sisältää upeita valokuvia sekä mielenkiintoista videomateriaalia. Seiskari, Lavansaari, Tytärsaari sekä erityisesti Suursaari olivat aikoinaan suosittuja kesälomakohteita, joiden elinkeinoihin kuuluivat matkailu, merenkulku, kalastus, hylkeenpyynti sekä toki myös aiemmin mainittu alkoholin salakuljetus. Nykyisin lähes autioituneiden saarten eloisaan menneisyyteen tutustuminen on koskettava kokemus. Rajan taakse jäänyt Karjala on itselleni hyvin tuttu aihe, mutta Suomenlahden ulkosaarten historiasta en ole tiennyt tätä ennen juuri mitään.

Monipuolinen ja vaihtuva näyttelykokonaisuus
Pääsiäisen sää oli harmillisen kolea ja sateinen, joten tuntui erityisen mukavalta viettää aikaa Vellamon siisteissä sisätiloissa. Merikeskus on toimiva kokonaisuus, jossa on helppo viihtyä. Ilahduin erityisesti siitä, kuinka monipuolisesti näyttelyt tuovat esiin paikallista historiaa. Kymenlaakson museosta jäivät mieleen varsinkin Kotkan kaupungin kehitysvaiheet kohti nykyaikaa, kun taas Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttely avasi minulle uudella tavalla seudun vuosisatojen takaista menneisyyttä Ruotsin ja Venäjän välisten sotien näyttämönä.

Suomen merimuseon päänäyttelyä uusitaan parhaillaan, joten sen puuttuminen supistaa näyttelykokonaisuutta tällä hetkellä melko paljon. Toisaalta meille riitti nytkin nähtävää enemmän kuin riittävästi. Kesällä olisi mukava tutustua ulkona odottaviin jäänmurtaja Tarmoon, vartiolaiva Telkkään sekä majakkalaiva Kemiin, jotka ovat avoinna suurin piirtein toukokuun puolivälistä elokuun puoliväliin saakka. Lisäksi luvassa on aina erilaisia vaihtuvia näyttelyitä. Museokokonaisuus on niin laaja, että tauko ravintola Laakongissa on jossain kohtaa vierailua paikallaan. Osa perheestämme kokeili Laakongin buffetlounasta, kun taas osalle riittivät kahvilatuotteet. Käväisimme myös katselemassa museokaupan houkutuksia, mutta tuliaisostokset jäivät tällä kerralla tekemättä. Katsotaan miten käy ensi kerralla, sillä alati uudistuvassa Vellamossa voisi käydä joskus toistekin.
Lisätiedot: merikeskusvellamo.fi
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Ensikertalaisen Los Angeles – 10 kohdetta
-
Italia2 vuotta sitten
Cinque Terre – 5 kuvankaunista kylää
-
Itävalta2 vuotta sitten
Alppimaisemia kesäisessä Seefeldissä
-
Italia2 vuotta sitten
Patikkaretkellä Cinque Terressä
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Tarunhohtoinen Hollywood
-
Englanti1 vuosi sitten
Huikea Harry Potter -studiokierros Lontoossa
-
Huvipuistot2 vuotta sitten
Sevillan huvipuisto Isla Mágica
-
Englanti2 vuotta sitten
Pitkästä aikaa Lontoossa – nähtävyysvinkit kaupunkilomalle
-
Italia2 vuotta sitten
Syyslomaviikko Ligurian rannikolla
-
Espanja2 vuotta sitten
Sevillan palatseja: Palacio de las Dueñas ja Casa de Pilatos
-
Suomi1 vuosi sitten
Iso-Syöte ihastutti jälleen
-
Itävalta2 vuotta sitten
Imst – koko perheen retkikohde Tirolissa
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
1.7.2021 at 0:57
Merenkurkku on tosiaan kiva paikka, me olemme käyneet siellä vain päiväretkellä, mutta tykästyttiin kyllä alueeseen. Todella hienoja auringonlaskukuvia olet saanut ja mahtava bongaus nuo mustakurkku-uikut. Niitä on muutamaan kertaan tullut yritettyä bongata, mutta vielä ei ole ollut riittävsäti tuuria. Ehkä sitä pitää lähteä Merenkurkkuun uudestaan jo pelkästään niiden vuoksi.
Mika / Lähtöportti
4.7.2021 at 20:27
Meillä monta hienoa luontokohdetta on jäänyt päiväretkikohteiksi, mutta onneksi varattiin Merenkurkkuun pari yötäkin. Auringonlaskut ovat upeita ja lintujen bongaamiseenkin tuo on mainiota seutua. Nuo mustakurkku-uikut olivat kyllä yllätys. En ole lintujen asiantuntija, mutta tuntui hienolta seurata tuollaisia lintuja noin läheltä niin pitkään.