Suomi
Hiihtokokemuksia Sallassa

Sallassa vietetty helmikuinen hiihtoloma kului nimensä mukaisesti lähinnä maastohiihdon parissa. Tein nyt yhteenvedon kokemuksistani Sallan laduilta, joille olisi mukava palata jonain tulevanakin talvena.
Salla on miellyttävän hiljainen hiihtokeskus, jossa saa nauttia rauhallisesta tunnelmasta. Ladut kiertelevät kauniissa, mutta enimmäkseen metsäisessä maastossa, kun taas jänkiä tai muita avoimempia paikkoja tulee vastaan hieman harvemmin kuin kuvittelin. Itä-Lapin maisemat avautuvat hiihtäjälle parhaiten Ruuhitunturin päältä, josta on kirkkaalla säällä upeat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin.
Sallan latuverkostolla on mittaa 160 kilometriä, joista reilut neljäkymmentä on valaistu. Helmi-maaliskuussa valoisaa aikaa alkaa olla jo niin mukavasti, että luonnonvalossakin ehtii hiihdellä pitkät lenkit. Hiihtokeskuksen nettisivut kertovat latujen varsilta löytyvän seitsemän laavua, viisi latukahvilaa, kaksi kotaa sekä kaksi autiotupaa. Hiihtelimme tällä lomalla ihmisiä vältellen, joten latukahviloiden houkutteleva tarjonta jäi kokeilematta. Käsittääkseni kolme viidestä kahvilasta olisi ollut lomamme aikaan avoinna.
Hiihdin Sallassa pyöreät 150 kilometriä. Suurin osa kilometreistä kertyi yksinään hiihdellessä, sillä latuverkostosta löytyy mukavia mahdollisuuksia 20–30 kilometrin leppoisiin lenkkeihin. Sen sijaan lyhyitä ja helppoja rengaslenkkejä ei hiihtokeskuksen lähistöllä oikein ole, joten yhdessä lasten kanssa tehdyt hiihdot sujuivat edestakaisia reittejä pitkin. Olimme joka tapauksessa tyytyväisiä, kun pääsimme aina suoraan vuokramökin pihalta suksille. Mökki sijaitsi Keselmäjärven rannalla, mutta käytän tässä jutussa lenkkien oletettuna lähtöpisteenä hiihtokeskusta, joka lienee suosituin paikka laduille suuntaamiseen.
Netistä löytyvä Sallan latukartta on hyvä apuväline hiihtoretkien suunnitteluun. Omat lenkkini kattoivat koko verkoston melko hyvin Sallan kirkonkylän lähistöllä risteileviä latuja lukuun ottamatta. Niiden lisäksi käymättä jäi vain vajaan kolmen kilometrin pätkä Kalliojärven päivätuvan ympäriltä sekä Aihkipetsin erämaalatu, jonne en yrityksestä huolimatta päässyt.
Sää oli puolentoista Sallassa viettämämme viikon aikana vaihteleva. Iloitsimme heti matkan alkuun osuneesta upean kirkkaasta päivästä, mutta sen jälkeen aurinko paistoikin seuraavan kerran vasta pois lähtiessämme. Lähes koko ajan vallitsi kirpeä pakkassää, joka teki ladut nihkeiksi ja huonosti luistaviksi. Hankalimpana päivänä sankka lumipyry tukki reitit ja kerran ajauduin myös lähes läpitunkemattomaan sumuun. Vihdoin viimeisen hiihtopäivän nollakelissä sekä suksien luisto että hengittämisen helppous olivat parhaimmillaan, ja tuntui että olisin voinut sivakoida kuinka monta kymmentä kilometriä tahansa. Sellaista hiihtäminen vain on. Välillä luistaa ja välillä ei, mutta pääasia on kauniista luonnosta nauttiminen.
Ensimmäinen hiihtopäivä on kylmä mutta kaunis, sillä aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta. Hiihtelemme aluksi yhdessä koko porukalla, mutta jatkan sitten omalle pidemmälle lenkilleni. Päätän kiertää Ruuhitunturin ympäri myötäpäivään latukarttaan vihreällä merkittyä reittiä pitkin. Maasto on mukavan vaihtelevaa ja vastaan tulee niin pieniä nousuja kuin laskujakin. Ladut ovat huippukunnossa, mutta reitillä ei näy juuri lainkaan hiihtäjiä. Lumen peittämät puut ja sininen taivas muodostavat upean ympäristön ja pysähdyn ottamaan valokuvia monta kertaa.
Meno muuttuu rankaksi, kun nousu kohti Ruuhitunturia alkaa. Ylämäkeä riittää monen kilometrin ajan, mutta matka etenee tykkylumipuita ihaillessa ja kuvaustaukoja pitäessä. Pitkät siniset varjot kertovat päivän etenemisestä ja alan aavistella osuvani Ruuhitunturin laelle sopivasti auringonlaskun aikaan.
Saavun Lehtoaavan kodalle ja pysähdyn ihailemaan maisemaa. Aapasuo näyttää eräänlaiselta ylätasangolta, jota reunustaa tykkylumipuiden juhlallinen rivistö. Nautin vapauden tunteesta, jonka ympärillä levittäytyvä Lapin hiljainen erämaa herättää.
Ylitän suon ja saavun pian Ruuhitunturin kahvilan kulmalle. Tähän kelpaa pysähtyä ottamaan valokuvia ja katselemaan rinteeltä avautuvaa maisemaa, joka jatkuu peninkulmien päähän.
Kahvilalta huipulle ei ole oman retkeni aikaan vedetty kunnollista latua. Oikea ura löytyy kuitenkin helposti ja lähden kapuamaan sitä pitkin ylöspäin. Mieleeni tulee elämäni ensimmäinen Lapin-matka, kun kuusivuotiaana nousin isän ja äidin kanssa joillekin Pyhätunturin seudun huipuille.
Avoimella huipulla puhaltaa hyytävä viima, joka ei oikein salli valokuvaamista paljain käsin. Tasapainoilen lumen ja jään peittämiä portaita pitkin näkötornin huipulle, josta saa ihailla avaraa maisemaa kaikkiin ilmansuuntiin. Huipulla on pari moottorikelkkailijaa, mutta saan olla tornissa yksikseni.
Laskeva aurinko kultaa maiseman sanoin kuvaamattoman kauniiksi. Ihailen näkymiä, kunnes taivas alkaa saada tummempia sävyjä ja ymmärrän jatkaa matkaa. Alamäki pohjoiseen päin on vauhdikas, mutta kun latu on erinomaisessa kunnossa, voin vain nauttia matkan etenemisestä. Noin neljän kilometrin taival Hangasjärven rannalle sujahtaa hetkessä jyrkkien alamäkien merkeissä. Sieltä on vielä jäljellä kolmisen kilometriä hiihtokeskukseen.
Yllä kuvaillulle lenkille tulee hiihtokeskuksesta käsin mittaa noin 22,5 kilometriä. Huipulla voi käydä myös tekemällä 15,5 kilometrin osittain edestakaisen lenkin, joka ei kierrä koko tunturia ympäri. Huomaan myöhemmin, että nousu Ruuhitunturille tuntuu ehkä helpoimmalta tätä Hangasjärveltä ylös nousevaa reittiä pitkin. Samoin kierros koko tunturin ympäri on varsin miellyttävä tehdä toisin päin kuin edellä kuvailin, sillä paluureitti Lehtoaavan ja Siskelilammen kautta tuntuu pelkältä pitkältä ja loivahkolta alamäeltä, ja myöhemmin tulee vastaan vielä lisää alamäkiä.
Jos oli ensimmäinen vierailuni Ruuhitunturilla aurinkoinen, on viimeinen lenkki sen täydellinen vastakohta. Varsinkin Lehtoaavan tyhjyydessä tuntuu, etten näe sumun keskellä edes paria metriä eteeni. Katson välillä värikkäitä suksiani vain varmistaakseni, etten ole menettänyt näkökykyäni. Toisaalta sumuisessa lenkissäkin on oma hieno tunnelmansa, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
KIERROS SALLATUNTURIN YMPÄRI JA KAUNISHARJULLE
Sallatunturin ympäri kiertää mukava latu, josta jäävät päällimmäisinä mieleen pitkät mäet niin ylös kuin alaskin päin. Hiihtokeskuksesta lähdettäessä ohitetaan alkumatkasta Keselmäjärven uimaranta, minkä jälkeen aletaan vähitellen nousta tunturiin. Lähden kierrokselle tuulisella säällä, joka tupruttaa latua umpeen ja heittää maahan sen verran irtohavuja, että Marjo Matikainenkin olisi tyytyväinen. Kun jaloissa ovat vielä edellisen päivän rasitukset, alkaa nousu tuntua rankalta. Tilanne helpottaa itärinteiden juurella, jossa sijaitsee niin laskettelijoita kuin hiihtäjiäkin palveleva Itäkodan kahvila. Tästä jatketaan kevyempää reittiä pitkin kohti Tunturilammen laavua. Edessä on tasamaata, pieniä mäkiä sekä metsämaisemaa.
Netin latukartasta voisi päätellä, että Tunturilammen laavu olisi hiukan syrjässä hiihtoreitiltä, mutta se sijaitsee käytännössä kierroksen varrella. Pysähdyn hetkeksi autiolla laavulla ja jatkan sitten kohti paria pitkää mutta maltillista alamäkeä, jotka johdattavat kohti kuvassa näkyvää Kaunisharjun laavua. Sieltä on jäljellä vielä vajaat viisi kilometriä takaisin hiihtokeskukseen. Loppumatkalla on vielä muutamia keskikokoisia mäkiä. Tässä kuvailtu Sallatunturin ja Kaunisharjun kierros on noin 14 kilometrin mittainen. Pelkän Sallatunturin voi kiertää lyhyemmällä lenkillä, johon sisältyy vauhdikas lasku alas tunturilta.
LASSIN JA SIRKAN LAAVUJEN KIERROS
Yksi Sallan houkuttelevimmista reiteistä on latukarttaan sinisellä merkitty 20,5 kilometrin kierros, jossa kierretään kuvassa näkyvän Lassin laavun kautta Marjavaaran ympäri ja palataan Sirkan laavun ohitse kohti Keselmäjärveä ja hiihtokeskusta. Omalla kohdallani lenkistä tulee hankala, sillä lähden uhmaamaan sankkaa lumipyryä ja rämmin suurimman osan matkasta nilkkoja myöten hangessa. Kokemus on silti hauska, sillä otan kierroksen lumisena seikkailuna, jossa vauhdilla ei ole mitään merkitystä. Jos hiihtokeskusta ei lasketa mukaan, kohtaan koko retkellä vain yhden hiihtäjän. Vastaan tulee myös latukone, mutta se on kääntynyt eri suunnasta kuin oma reittini. Enimmäkseen näen siis edessäni umpihankea ja takanani vain omien suksien jäljet.
Pian hiihtokeskuksesta lähdön jälkeen alitetaan tunnelin kautta autotie ja hieman myöhemmin saavutaan suolle, josta on maisema taaksepäin Sallatunturille. Valtaosa kierroksesta hiihdetään metsissä, joissa on kyllä mäkiä, mutta latuprofiili ei ole erityisen haastava. Uskon tämän kierroksen olevan normaalilla hiihtokelillä varsin nautinnollinen. Nousut ovat siedettävän pituisia ja reitille mahtuu myös pari pitkää ja loivaa alamäkiosuutta. Samaan kierrokseen voi lisätä myös Kalliojärven vaellusladun, jolloin matkaa tulee pari kilometriä lisää.
Toinen hieman edellistä muistuttava kierros kulkee samaa reittiä pitkin Lassin laavulle saakka. Omalla kohdallani latu on jo paljon paremmassa kunnossa kuin edellisellä lenkillä, joten matka etenee joutuisasti. Nautin siitä, kuinka kulkijoita on edelleen harvassa. Kohtaamani hiihtäjät ovat enimmäkseen rauhalliseen tahtiin eteneviä luonnosta nautiskelijoita. Käännyn laavulta etelään latukarttaan vihreällä merkittyä latua seuraten. Pääsen nyt hetkittäin entistä erämaisempiin maisemiin jänkineen ja matalakasvuisine puineen.
Latu etenee tasamaalta kohti loivaa, mutta uuvuttavan pitkää Hangasselän nousua. Vaivanpalkaksi voi ihailla joka puolella kohoavia lumisia puita ja muutenkin tuntuu, että tämä lenkki on maisemallisesti Sallan parhaimmistoa. Lopulta saavutaan Ruuhitunturin kupeeseen ja risteykseen, josta voi kääntyä samalle ladulle kuin Ruuhitunturia kierrettäessäkin. Alamäki Hangasjärven rannalle tuntuu yhtä vauhdikkaalta kuin edelliselläkin kerralla. Matkaa tällä kierroksella kertyy hiihtokeskuksesta laskettuna hitusen alle kaksikymmentä kilometriä. Kirkkaalla säällä lenkkiä kannattaa jatkaa vielä vajaan neljän kilometrin verran ja koukata Ruuhitunturin huipulle.
SALLATUNTURI – SALLANTUNTURIN TUVAT – POROPUISTO
Yhdeksän kilometrin Poropuiston kierros kuuluu Sallan suosituimpiin latuihin. Emme tehneet tätä kierrosta sellaisenaan, mutta näin eri retkien yhteydessä reitin kaikki osat. Matkan varrelle osuu jonkin verran mäkiä, mutta latuprofiili ei ole mitenkään mahdoton. Sallan ja Rukan välinen päätie alitetaan kertaalleen tunnelin kautta sekä ylitetään Poropuiston kohdalla mieluiten suksia kantaen. Poropuistossa toimii kahvila ja sen pihalla saattaa nähdä muutaman poron. Jälkeenpäin ajateltuna jäi harmittamaan, ettei tätä kierrosta tullut lasten kanssa kokeiltua. Vuokramökiltä käsin kilometrejä olisi kertynyt luultavasti liikaa, mutta jos olisimme tulleet autolla hiihtokeskukseen tai Poropuistoon, olisi kierroksen pituus ollut lapsillemme sopiva.
Jos haluaa haastaa itsensä hieman rankemmalla reitillä, kannattaa suunnata Sallatunturin kuntoladulle. Täällä saa varmasti hien pintaan, sillä jyrkkiä ylämäkiä riittää. Toisaalta tarjolla on myös pari vauhdikasta laskua, joissa nopeus nousee urheilusovellukseni perusteella helposti ainakin viiteenkymmeneen kilometriin tunnissa. Varsinaisen rengasreitin pituus on 2,9 kilometriä, minkä lisäksi on hiihdettävä edestakaisin kilometrin pituinen yhdyslatu hiihtokeskuksesta. Kuntoladun voi yhdistää myös muihin Sallatunturin ympärillä kulkeviin reitteihin.
EDESTAKAISET HIIHDOT SNOWPOINTILLE JA SIRKAN LAAVULLE
Perheen kanssa ulkoillessa meille tulee tutuimmaksi hiihtokeskuksen sekä Sirkan laavun välinen latu, jonka osia hiihtelemme edestakaisin. Latuosuus jatkuu Keselmälammen paikkeilta luoteeseen hyvin tasaisena pitkän matkaa. Juuri ennen ensimmäistä ylämäkeä aukeaa kaunis maisema isommalle Sallatunturille päin. Pitkähkö ylämäki johtaa Snowpoint-kahvilalle, joka on matkamme aikaan suljettu. Snowpointilta on vielä vajaan kahden kilometrin loiva alamäkiosuus Sirkan laavulle.
Näiltä latuosuuksilta mieleeni jää erityisesti hämärtyvässä illassa koettu sininen hetki, joka tuntuu Lapin hiljaisuuden keskellä kauniilta. Hiihtäjät ovat harvassa ja edessäpäin häämöttävät laskettelurinteiden valot. Muun maailman melskeet tuntuvat Sallassa kaukaisilta.
Mieltäni on kiehtonut koko matkan ajan syrjäinen Aihkipetsin vaelluslatu, joka erkaantuu Ruuhitunturin takana Lehtoaavan kodalta ja jatkuu 4,6 kilometrin matkan Aihkipetsin päivätuvalle. Lähden yrittämään Aihkipetsiin viimeisenä hiihtopäivänä, jolloin hernerokkasumu on peittänyt tuntureiden rinteet. Kodalta on tehty pieni pätkä latua eteenpäin, mutta sitten reitti umpeutuu. Seuraan jonkun umpihangessa tarponeen jälkiä hetken, kunnes huomaan viimeisenkin yrittäjän luovuttaneen. Sumun keskellä upottavassa hangessa kahlaaminen ei houkuttele, joten Aihkipetsiin tutustuminen jää seuraavaan Sallan-matkaan. Hiihtovaellusreitti avataan ajoittain moottorikelkalla, mutta ainakin Etelä-Suomen hiihtolomaviikolla se oli täysin ummessa.
Jos pääsisin yhdeksi päiväksi takaisin Sallaan, lähtisin noin kolmenkymmenen kilometrin lenkille. Se kulkisi hiihtokeskuksesta suorinta tietä Lassin laavulle ja sieltä Hangasselän kautta Ruuhitunturin kahvilaan sekä huipulla kohoavalle näkötornille. Alas palaisin Lehtoaavan ja Siskelilammen kautta Ruuhitunturin ympäri kiertäen. Suosikkireitit ovat makuasia, mutta omasta mielestäni tämä kierros kokoaisi yhteen näkemieni latujen parhaat palat.
Yllä mainittujen lenkkien lisäksi Sallassa voi tehdä paljon erilaisia kierroksia latuosuuksia yhdistelemällä. Suurin osa laduista on myös kaksisuuntaisia. Latujen reaaliaikainen tilanne löytyy Latuinfon verkkosivuilta. Netissä näkyvät kunnostukset pitävät varmasti paikkansa, mutta matkamme aikana tuntui siltä, ettei ihan kaikki tehty ylläpito välttämättä päivittynyt sivulle. Sallassa on toki hiihtolatujen lisäksi paljon muutakin tekemistä. Kerroin Sallan tarjonnasta edellisessä jutussani.

Suomi
Villa Kokkonen – Aallon luoma taiteilijakoti

Säveltäjä Joonas Kokkosen kotitalo Villa Kokkonen avattiin tänä keväänä yleisölle kaikille avoimena museokohteena. Opastettu kierros tutustuttaa säveltäjän elämään ja tarjoaa mahdollisuuden Alvar Aallon suunnitteleman rakennuksen ihailemiseen.
Kodikas Villa Kokkonen lymyilee lähes huomaamattomana Järvenpään Vanhankylänniemessä Tuusulanjärven tuntumassa. Tämä ei ole sattumaa, sillä arkkitehti Aallon mielestä rakennus saikin kääntää selkänsä kadulle päin. Ratkaisu tarjosi myös rauhaa Joonas Kokkosen perheelle tontilla, joka oli tuohon aikaan vielä nykyistäkin metsäisempi. Tumma puinen ulkoseinä on kovin pelkistetty lukuun ottamatta oven yläpuolella olevaa katosta. Alvar Aallon kädenjälki on selvästi nähtävissä.

Joonas Kokkonen kuoli syksyllä 1996 ja perikunta myi Villa Kokkosen paria vuotta myöhemmin Järvenpään kaupungille. Talo toimi kaupungin edustustilana ja siellä järjestettiin muun muassa pieniä konsertteja. Säveltäjän koti avattiin viime vuonna ryhmävierailuille ja viimein tänä keväänä kaikille avoimena museona. Vierailu onnistuu vajaan tunnin mittaisella opastetulla kierroksella, jonka aikana asiantuntevan oppaan tarinat herättävät rakennuksen henkiin. Paikat kannattaa varata etukäteen Järvenpään taidemuseon nettisivuilta. Villa Kokkonen on avoinna toukokuusta syyskuuhun maanantaipäiviä lukuun ottamatta. Maksuvälineenä kelpaa myös Museokortti.

Joonas Kokkonen syntyi vuonna 1921 Iisalmella musikaaliseen kotiin, mutta hän muutti jo pikkupoikana isänsä työn vuoksi Järvenpäähän. Sieltä matka jatkui nuoruusvuosien jälkeen Helsinkiin, josta säveltäjä kuitenkin palasi vajaan kahden vuosikymmenen jälkeen takaisin Keski-Uudellemaalle Järvenpään Satukallioon. Muutamaa vuotta myöhemmin Järvenpään kaupunki tarjosi ansioituneelle akateemikolle useampaakin tonttipaikkaa, joista yksi sijaitsi Tuusulanjärven tuntumassa Vanhankylänniemessä.

Kokkonen otti talonrakennusasioissa yhteyttä ystäväänsä Alvar Aalton, jos vaikka jollakulla arkkitehdin assistenteista olisi aikaa auttaa projektissa. Miehet olivat tutustuneet toisiinsa toimiessaan yhtä aikaa muun muassa Suomen Akatemiassa. Aallolla ei enää tuossa vaiheessa ollut tapana työskennellä yksityiskotien parissa, mutta hän yllätti Kokkosen tarjoutumalla suunnittelemaan Villa Kokkosen henkilökohtaisesti ikään kuin lahjaksi ystävälleen. Työ ajoittui samoihin aikoihin Finlandia-talon rakentamisen kanssa.

Kokkonen ja Aalto kävivät yhdessä tutustumassa Vanhankylänniemen tonttiin, joka miellytti kovasti molempia. Herrat siirtyivät vaimojensa seurassa aterioimaan järvenpääläiseen ravintolaan, jossa säveltäjä kertoi työskentelytavoistaan. Hän muun muassa mainitsi kävelevänsä sävellyksiä tehdessään flyygelinsä ympärillä. Kelpo arkkitehti ajautui tämän tiedon saatuaan voimakkaan inspiraation valtaan ja alkoi luonnostella vimmatusti taloa valkealle pöytäliinalle. Tarjoilija suivaantui teosta pahemman kerran, mutta leppyi kun mukana ollut kaupungin virkamies korvasi vahingot ja lunasti liinan mukaansa. Luonnoksen kopio on nähtävillä Villa Kokkosessa ja alkuperäistä pöytäliinaa voi ihmetellä Järvenpään taidemuseossa.

Aalto suunnitteli koko talon hyvin pitkälti flyygelin ympärille. Vieressä käden ulottuvilla on myös Kokkosen toivoma suuri kirjahylly. Työhuoneen suunnittelussa kiinnitettiin erityistä huomiota akustiikkaan, jonka piti olla musiikin soinnin kannalta täydellinen. Huoneessa on käytetty tämän vuoksi paljon puisia pintoja. Akustiikkaa oli suunnittelemassa aiheeseen erikoistunut Aino ja Alvar Aallon poika Hamilkar. Tärkeää oli myös äänieristys, joten työhuone erotettiin muusta rakennuksesta perustuksia myöten.

Perhe pääsi muuttamaan Villa Kokkoseen jouluksi 1968. Joonas Kokkonen oli elämänsä aikana kolmesti naimisissa. Ensimmäisen vaimon Mairen kanssa syntyi kolme lasta, mutta liitto päättyi eroon. Villa Kokkosen valmistumisen aikaan Joonas oli avioliitossa Else-Majn kanssa. Pari sai kaksi yhteistä lasta. Else-Maj menehtyi sairauteen syksyllä 1979, minkä jälkeen Kokkonen oli vielä naimissa Anita Pakomaan kanssa omaan kuolemaansa saakka.

Joonas Kokkonen on yksi Suomen historian merkittävimmistä säveltäjistä, jonka tunnetuin teos on körttiläisjohtaja Paavo Ruotsalaisen elämän loppuvaiheita kuvaava ooppera Viimeiset kiusaukset. Kokkonen sävelsi myös muun muassa neljä sinfoniaa, mutta hänen tuotantonsa jäi silti verrattain niukaksi. Mies toimi sävellystyön ohessa lukuisissa aikaa vieneissä vastuutehtävissä muun muassa Teostossa ja Suomen Säveltäjissä. Hän ehti uransa aikana opettaa Sibelius-Akatemiassa, toimia musiikkikriitikkona ja kirjoittaa paljon taiteeseen liittyvistä aiheista. Kokkonen oli myös jonkinasteinen perfektionisti, joten hän käytti runsaasti aikaa teosten viimeistelyyn sen sijaan että olisi kiirehtinyt uusien sävellysten pariin. Alkoholikin taisi joskus hidastaa työskentelyä.

Joonas Kokkosta voidaan pitää Keski-Uudenmaan toiseksi menestyneimpänä säveltäjänä Jean Sibeliuksen jälkeen. Miehet olivat aikalaisia, joskin Sibelius noin viisikymmentä vuotta vanhempi. Säveltäjät tapasivat tiettävästi ainakin kerran, mutta eivät tunteneet toisiaan erityisen hyvin. Kokkonen ehti sen sijaan tutustua paremmin leskenä eläneeseen Aino Sibeliukseen, jonka allekirjoittama kiitoskortti on nähtävillä flyygelin päällä.

Opastettu kierros keskittyy työhuoneen lisäksi perheen olohuoneeseen, jossa Joonas katseli televisiosta erityisesti uutisia ja jalkapalloa. Sohvalla viihtyi myös eläinrakkaan säveltäjän bernhardilaiskoira Basse.

Ikkunasta avautuu maisema pihamaalle, jonne vierailijat eivät ainakaan vielä pääse tutustumaan lainkaan. Taustalla häämöttää Tuusulanjärvi. Säveltäjä ei halunnut tonttinsa jatkuvan rantaan saakka, vaan jätti sinne kulkureitin yleiseen käyttöön. Tuota väylää minäkin olen monesti pyörälläni polkenut, joten kiitos Joonas Kokkoselle tästä!

Varsinaisen opastuksen jälkeen pääsee vielä tutustumaan ruokailuhuoneeseen, keittiöön, kylpyhuoneeseen ja alun perin makuuhuoneina toimineisiin tiloihin. Monista muista Aallon suunnittelemista rakennuksista poiketen Villa Kokkosessa on vain yksi kerros. Kiinnitän huomiota muutamiin japanilaisiin tauluihin ja matkamuistoihin. Kokkonen oli mukana presidentti Mauno Koiviston valtiovierailulla Japanissa ja tutustui kruununprinssi Akihitoon, joka puolestaan kävi Suomen-visiitillään jopa säveltäjän kotona täällä Villa Kokkosessa.

Villa Kokkonen on mielenkiintoinen lisäys Tuusulanjärven taiteilijoiden kotimuseoihin. Siinä missä 1900-luvun alun taiteilijayhteisön kodit edustavat aikansa kansallisromanttista tyyliä, on Aallon suunnittelema talo luonnollisesti paljon modernimpi ilmestys. Villa Kokkonen tuo hieman mieleeni Milanossa tänä keväänä näkemämme kotimuseon Villa Necchi Campiglion, jonka pelkistetyssä arkkitehtuurissa ja muun muassa liukuoviratkaisuissa on jotain etäisesti samaa. Täytyy toki myöntää, että milanolainen rakennus on Villa Kokkosta prameampi.

Suosittelen Villa Kokkosta erityisesti kaikille Alvar Aallon arkkitehtuurin ystäville. Meille Keski-Uudellamaalla asuville kyseessä on mukava pieni retkikohde, ja kauempaa tulevat voivat yhdistää vierailuun muita Tuusulanjärven nähtävyyksiä. Ideoita voi etsiä vaikkapa viime vuonna kirjoittamastani jutusta 10 vinkkiä kesäiseen Tuusulaan. Edellinen näistä seuduista kertova julkaisuni Tuusulanjärven Ainola, Ahola ja Suviranta tutustuttaa puolestaan kolmen taiteilijakodin ryppääseen Järvenpään etelälaidalla.
Suomi
Monipuolinen Merikeskus Vellamo Kotkassa

Vietimme pääsiäisenä pari päivää Kotkan seudulla. Reissun eräänlainen pääkohde oli Merikeskus Vellamo, jossa käynnille olin odottanut sopivaa hetkeä jo useamman vuoden ajan. Museokeskuksesta löytyi monta erilaista kiinnostavaa näyttelyä.
Kesällä 2008 avattu Merikeskus Vellamo kuuluu satamakaupunki Kotkan vetonauloihin. Suuresta rakennuksesta löytyvät sekä Suomen merimuseo että Kymenlaakson museo, joten näyttelyiden parissa saa helposti kulumaan pitkänkin tovin. Meillä vierähti Vellamon tiloissa noin neljä tuntia, kun kiersimme esillä olleet näyttelyt läpi ja huilasimme välillä kahvilan puolella. Tämän pidempää aikaa ei museoihin jaksaisi kerralla keskittyäkään, mutta Vellamo on taatusti useammankin vierailun väärti.

Venehallin aarteita
Sisätiloihin saapuessa huomio kiinnittyy aluksi suureen venehalliin, jonne on koottu monenlaisia aluksia. Penkkiurheilijan silmiin osuu ensimmäisenä Thomas Johansonin ja Jyrki Järven käyttämä 49er-luokan kilpavene, jolla kaksikko purjehti olympiakultaa Sydneyn vesillä vuonna 2000. Kovin mielenkiintoinen on myös muumien äidin Tove Janssonin puuvene Victoria, jolla taiteilija kulki kesämökilleen Pellingin saaristossa. Seinustalle koottu perämoottorikokoelma tuo puolestaan mieleeni mukavan sukulaismiehen, jonka Evinrude käynnistyi aina lapsuuteni kalareissujen aluksi niin ikään Porvoon suunnalla. Tarinan mukaan Ole Evinrude keksi muuten aloittaa moottoreiden valmistamisen, kun hän oli hakemassa vaimolleen jäätelöä hiki päässä soutaen.

Merivartijoiden tärkeät tehtävät
Venehallissa siirrytään sujuvasti kauniiden puuveneiden keskeltä Merivartiomuseon puolelle, jossa on juuri avautunut uusi Turvanasi merellä -niminen näyttely. Saamme käsityksen merivartijan työstä sekä menneinä vuosikymmeninä että nykypäivänä. Enpä olisi tullut ajatelleeksi, että merivartioinnin aloittaminen juontaa juurensa kieltolakiin ja Itämerellä rehottaneen pirtun salakuljetuksen kaitsemiseen. Nykyisin tehtävät kattavat kaikkea mahdollista meripelastuksesta passintarkastukseen.

Ihmiskohtaloita Ruotsinsalmen taisteluissa
Yksi Merikeskus Vellamon kiinnostavimmista näyttelyistä on vajaat viisi vuotta sitten auennut Kohtalona Ruotsinsalmi. Visuaalisestikin vaikuttava näyttely on koottu huolella, ja sisältöön tutustuminen on innostavaa muun muassa henkilöesittelyiden kautta. Ruotsinsalmen alueella nykyisen Kotkan edustalla käytiin vuonna 1790 Itämeren historian suurin meritaistelu, jossa kuningas Kustaa III:n ruotsalainen laivasto kukisti venäläiset joukot. Meren pohjassa on taisteluiden seurauksena yhä kymmeniä laivojen hylkyjä, jotka ovat nykyään mielenkiintoisia tutkimuskohteita.

Venäläiset halusivat taisteluiden jälkeen linnoittaa Ruotsinsalmen ja nykyiselle Kotkansaarelle kasvoi suurehko kaupunki. Silloiselle valtioiden rajaseudulle rakennettiin linnoituksia, joiden tehtävänä oli suojata erityisesti Pietarin kaupunkia. Ruotsinsalmen linnoituskaupunki menetti kuitenkin pian merkitystään rajan siirtyessä ja se tuhoutui Krimin sodassa vuonna 1855.

Metsäteollisuus Kymenlaakson kehittäjänä
Merikeskus Vellamon tiloissa toimii Suomen merimuseon lisäksi myös Kymenlaakson museo, joka tutustuttaa maakunnan historiaan sekä nykypäivän henkeen. Syksyyn 2026 asti esillä oleva Puun vuoro -näyttely tuo esiin metsäteollisuuden erityisen merkityksen alueen kehityksessä. Kymenlaakson metsiä alettiin toden teolla hyödyntää 1870-luvun alussa, jolloin tukkeja ryhdyttiin uittamaan Kymijokea pitkin kohti merta. Joen suulle perustettiin Kotkan kaupunki, joka kehittyi sahateollisuuden ansiosta nopeasti. Kotkasta kasvoi merkittävä satamakaupunki, josta lähti rahtilaivojen mukana merimiehiä maailmalle kokemaan Rion kuumia öitä ja muita eksoottisia seikkailuita.

Satamaan saapuneiden englantilaisten laivojen mukana Kotkaan rantautui myös jalkapallo, jota brittimerimiehet alkoivat pelata paikallisia ahtaajia vastaan. Kotkasta kehittyi ajan kuluessa yksi harvoista suomalaisista kaupungeista, joissa jalkapallo kuuluu vahvasti paikalliseen identiteettiin. Vihreävalkoisesta KTP:stä maailmalle ovat ponnistaneet muiden muassa Teemu Pukki sekä Arto Tolsa, jonka pelipaita on esillä museossa. Tolsa oli ensimmäisiä ulkomailla menestyneitä suomalaisia pelaajia ja Kotkan jalkapallostadion on nimetty hänen mukaansa. Museossa on myös Myllykosken Pallolle omistettu vitriini. MyPa on hyvä esimerkki metsäteollisuuden monipuolisesta merkityksestä Kymenlaaksossa, sillä perinteikäs seura kasvoi Myllykosken paperitehtaan ympärille.

Värikylläinen Mikä-mikä-kaupunki
Kymenlaakson museon Mikä-mikä-kaupunki tarjoaa tutkittavaa lapsille ja nostalgista nähtävää aikuisille. Näyttely tarjoaa ennen kaikkea hyvät puitteet monenlaisiin leikkeihin kovasti Kotkaa muistuttavassa ympäristössä, jossa voi vaikkapa ostaa torilta paikallisia possoja tai seilata Tornator-aluksella maailman merille. Omasta perheestämme ei löydy leikeistä kiinnostuneita, mutta esimerkiksi menneiden vuosikymmenten lastenhuone näyttää aikuisista kovin tutulta ja kerrostalon hississä voi tutustua eri kerrosten asukkaiden kuulumisiin. Mikä-mikä-kaupungissa voi vierailla vuoden 2030 alkuun saakka.

Koko perheen Muumiseikkailu
Merikeskus Vellamo on muutenkin suunniteltu koko perheen kohteeksi, mutta Mikä-mikä-kaupungin lisäksi erityisesti muumeihin keskittyvä Rohkeus, rakkaus, vapaus! -näyttely riemastuttaa varmasti monia perheidensä pienimpiä. Lapset pääsevät tässä näyttelyssä leikkimään ja seikkailemaan, kun taas aikuisille on tarjolla taustatietoa muumeista sekä niiden luojasta Tove Janssonista.

Muumien maailma saa aina hyvälle mielelle ja näyttelyyn on löydetty mukavasti uusia näkökulmia aiheeseen liittyen. Omalle perheellemme muumit ovat tuttuja televisiosarjan, kirjojen sekä monien Naantalin Muumimaailmaan tehtyjen vierailujen ansiosta. Aihe on jäänyt lasten kasvaessa viime vuosina taka-alalle, mutta toisaalta muumit ovat ajattomia ja tarjoavat hyviä elämänohjeita kaikenikäisille. Tämä näyttely on esillä Vellamossa 7.3.2027 saakka.

Koskettava näyttely menetetyistä saarista
Ehdimme nähdä vielä pääsiäisenä viimeistä päivää auki olleen Menetetyt saaret -näyttelyn, joka kertoi ennen toista maailmansotaa Suomelle kuuluneista Suomenlahden ulkosaarista. Juha Metson, Marjo Näkin ja Mika Rokan keräämä aineisto sisältää upeita valokuvia sekä mielenkiintoista videomateriaalia. Seiskari, Lavansaari, Tytärsaari sekä erityisesti Suursaari olivat aikoinaan suosittuja kesälomakohteita, joiden elinkeinoihin kuuluivat matkailu, merenkulku, kalastus, hylkeenpyynti sekä toki myös aiemmin mainittu alkoholin salakuljetus. Nykyisin lähes autioituneiden saarten eloisaan menneisyyteen tutustuminen on koskettava kokemus. Rajan taakse jäänyt Karjala on itselleni hyvin tuttu aihe, mutta Suomenlahden ulkosaarten historiasta en ole tiennyt tätä ennen juuri mitään.

Monipuolinen ja vaihtuva näyttelykokonaisuus
Pääsiäisen sää oli harmillisen kolea ja sateinen, joten tuntui erityisen mukavalta viettää aikaa Vellamon siisteissä sisätiloissa. Merikeskus on toimiva kokonaisuus, jossa on helppo viihtyä. Ilahduin erityisesti siitä, kuinka monipuolisesti näyttelyt tuovat esiin paikallista historiaa. Kymenlaakson museosta jäivät mieleen varsinkin Kotkan kaupungin kehitysvaiheet kohti nykyaikaa, kun taas Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttely avasi minulle uudella tavalla seudun vuosisatojen takaista menneisyyttä Ruotsin ja Venäjän välisten sotien näyttämönä.

Suomen merimuseon päänäyttelyä uusitaan parhaillaan, joten sen puuttuminen supistaa näyttelykokonaisuutta tällä hetkellä melko paljon. Toisaalta meille riitti nytkin nähtävää enemmän kuin riittävästi. Kesällä olisi mukava tutustua ulkona odottaviin jäänmurtaja Tarmoon, vartiolaiva Telkkään sekä majakkalaiva Kemiin, jotka ovat avoinna suurin piirtein toukokuun puolivälistä elokuun puoliväliin saakka. Lisäksi luvassa on aina erilaisia vaihtuvia näyttelyitä. Museokokonaisuus on niin laaja, että tauko ravintola Laakongissa on jossain kohtaa vierailua paikallaan. Osa perheestämme kokeili Laakongin buffetlounasta, kun taas osalle riittivät kahvilatuotteet. Käväisimme myös katselemassa museokaupan houkutuksia, mutta tuliaisostokset jäivät tällä kerralla tekemättä. Katsotaan miten käy ensi kerralla, sillä alati uudistuvassa Vellamossa voisi käydä joskus toistekin.
Lisätiedot: merikeskusvellamo.fi
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Ensikertalaisen Los Angeles – 10 kohdetta
-
Italia2 vuotta sitten
Cinque Terre – 5 kuvankaunista kylää
-
Itävalta2 vuotta sitten
Alppimaisemia kesäisessä Seefeldissä
-
Italia2 vuotta sitten
Patikkaretkellä Cinque Terressä
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Tarunhohtoinen Hollywood
-
Englanti1 vuosi sitten
Huikea Harry Potter -studiokierros Lontoossa
-
Huvipuistot2 vuotta sitten
Sevillan huvipuisto Isla Mágica
-
Englanti2 vuotta sitten
Pitkästä aikaa Lontoossa – nähtävyysvinkit kaupunkilomalle
-
Italia2 vuotta sitten
Syyslomaviikko Ligurian rannikolla
-
Espanja2 vuotta sitten
Sevillan palatseja: Palacio de las Dueñas ja Casa de Pilatos
-
Suomi1 vuosi sitten
Iso-Syöte ihastutti jälleen
-
Itävalta2 vuotta sitten
Imst – koko perheen retkikohde Tirolissa
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
16.3.2021 at 21:30
Itse en yleensä niin välitä hiihtämisestä, mutta Marika on siitä kyllä innoissaan ja aivan taatusti viihtyisi talvisessa Sallassa, jopa pidemmän aikaa. Nuo maisemat ovat kyllä todella vaikuttavat! Voi olla, että Salassa tulee ehkä käytyä ensimmäistä kertaa ensi syksynä. Sen hetkinen koronatilanne kuitenkin vaikuttaa siihen.
Mika / Lähtöportti
17.3.2021 at 10:31
Kyllähän tuolla hiihtelisi mielellään kauemminkin, jos vaan tykkää hiihdellä 😀 Käykää ihmeessä Sallassa johonkin vuodenaikaan. Erityisesti Ruuhitunturia suosittelen, sinne pääsee patikoimalla ympäri vuoden.
Pietari Sorri
27.12.2022 at 21:26
Olemme käyneet Sallassa jo kolmesti. Ja aina yllättää positiivisesti. Erinomaiset ladut, hyvät majoituskohteet ja tunturin juurella erinomainen sisäliikuntakeskus. Rinteissä hyvä profiili. Myös paikallisten palveluasenne ja palvelut ylipäätään ovat hyvät. ’Ruuhkakeskus” kokemusten jälkeen lämmin suositus Sallalle. Kannattaa tutustua.
Mika / Lähtöportti
2.1.2023 at 23:38
Salla on kyllä mukava paikka! Miellyttävän rauhallinen ja ruuhkaton moneen muuhun Lapin kohteeseen verrattuna, kaikki tarvittava löytyy ja luonto on todella kaunista.