Seuraa somessa

Portugali

Madeiran patikkaretket: Folhadal

Julkaistu

-

Teimme kesäkuun 2017 Madeiran-matkan ensimmäisen patikkaretken Folhadaliin. Helppo reitti ei kuulu saaren kuuluisimpiin, mutta ymmärsin sen varrella miksi olin kaivannut Madeiraa niin paljon.

Muistan hyvin edellisen käyntimme tämän reitin lähtöpaikalla. Rankkasateiden aiheuttama tulva oli katkaissut edellisen patikointimme, joten lähdimme kokeilemaan onneamme täällä. Sade jatkui kuitenkin niin lohduttomana, ettemme nousseet edes autosta ulos. Vesi valui vuolaana virtana pitkin jyrkkää maantietä ja jouduimme lopulta väistelemään asfaltille pudonneita kivenlohkareita. Nyt paria vuotta myöhemmin olemme sään suhteen onnekkaampia.


Aamupäivän aurinko valaisee kauniisti Encumeadan solaa, kun lähestymme määränpäätämme. Jyrkkään ylämäkeen mutkitteleva tie johdattaa meitä entistä korkeammalle ja välillä on suorastaan pakko pysähtyä ottamaan muutama valokuva. Tämä kaunis sola on yksi suosikkipaikoistani Madeiralla.

Ohitamme Estalagem Encumeada -hotellin, ennen kuin saavumme Snack Bar Encumeadaa vastapäätä sijaitsevalle patikkareitin lähtöpaikalle. Baarin pihaan ei saa jättää autoa, joten käännyn vasemmalle ja pysäköin tien varteen suositun näköalapaikan tuntumaan. Sitten onkin aika astua polulle, joka johtaa Folhadal-nimiseen paikkaan luonnon keskelle.

Edestakaisin käveltävälle reitille tulee mittaa kolme kilometriä suuntaansa, eli yhteensä kuusi kilometriä. Korkeuseroja ei ole ja koko matkan ajan seurataan kastelukanavaa eli levadaa. Jyrkänne on jatkuvasti melko lähellä, mutta huimaavia tai pelottavia paikkoja ei silti tule vastaan. Alkumatka taittuu metsässä, jonka reunalta aukeaa ajoittain upeita maisemia solan pohjalle. Aiemmin autolla ohittamamme hotelli erottuu kaukana alapuolella.


Kastelukanavan viereen rakennetulla betonipolulla on helppo kävellä. Jalkojen juuressa vilistää lämmöstä nauttivia sisiliskoja ja lintujen laulu täyttää ilman. Muutama satunnainen vastaantulija ei häiritse luonnon rauhaa.


Saavumme noin kuudensadan metrin mittaisen tunnelin suulle. Tunnelin edustalla päivystää kaksi uteliasta kanaa, jotka selvästi kerjäävät jotakin syötävää. Jäämme hetkeksi ihmettelemään, kuinka kanat ovat päätyneet keskelle metsää.


Synkkä tunneli on ensimmäisten kymmenien metrien ajan harmillisen matala, mutta pian käveleminen onnistuu jo selkä suorassa. Otsalamppu on näissä tilanteissa selvästi taskulamppua käytännöllisempi ja pääsemme kohti tunnelin päässä häämöttävää valoa ilman ongelmia.

Tunnelma vaihtuu saapuessamme vuoren toiselle puolelle. Ympäristö ei ole enää lainkaan kirkas, vaan meitä odottaa Folhadalin usvainen satumetsä. Sumupilvien haivenet lentävät ympärillämme kovaa vauhtia ja kasvillisuus muistuttaa viidakkoa.

Täällä ymmärrän, miksi olen kaivannut Madeiraa niin paljon. Mystisen metsän ilma on poikkeuksellisen raikasta hengittää ja saaren ainutlaatuinen luonto ottaa kulkijan kaikki aistit valtaansa. Kokemusta on vaikea välittää sanoin ja kuvin, se täytyy vain kokea itse. Kyse ei ole pelkistä hämmästyttävistä maisemista, vaan kokonaisvaltaisesta elämyksestä.


Levadaa ympäröivän luonnon vehreys miellyttää, mutta toisaalta hämmästelemme kukkien vähäistä määrää. Useimmat opaskirjan reittikuvauksessa mainitut kasvit eivät taida olla parhaimmillaan kesäkuun alussa. Joitakin satunnaisia kukkia tulee toki vastaan.


Saavumme pienen kallioon hakatun aukon luokse, minkä jälkeen näemme pian edessämme pitkän tunnelin suun. Olemme saapuneet opaskirjan neuvomalle kääntöpaikalle, jossa upea vesiputous syöksyy kallionkielekkeeltä läheiselle kivikolle. Putous on retken mieleenpainuvin nähtävyys ja jäämme ihailemaan sitä joksikin aikaa ennen paluumatkan aloittamista. Tunnelin läpi jatkamalla voisi tehdä pidemmän retken, mutta katsomme tällä kerralla parhaaksi pitäytyä opaskirjan mukaisessa suunnitelmassa.

Ilma kirkastuu hiljalleen, joten näemme ennen tunneliin palaamista jonkin verran laaksomaisemia vuoren tälläkin puolella. Kanat ovat odottamassa meitä tunnelin toisessa päässä.

Pysähdymme hieman myöhemmin taukopaikalle, jonka kivisillä penkeillä kelpaa syödä eväitä ja ihailla maisemia. Voileivät maistuvat aina parhaalta luonnon helmassa. Linnut jatkavat iloista konserttiaan ja suuret värikkäät perhoset lentävät puiden välissä.

Paluumatka takaisin autolle sujuu joutuisasti. Folhadalin polku ei kuulu Madeiran upeimpiin reitteihin, mutta se on tunnelista huolimatta miellyttävä käveltävä. Jos taukoja ei lasketa, vesiputoukselle kulkemiseen ja paluuseen kuluu yhteensä noin puolitoista tuntia. Saman päivän ohjelmaan voi siis valita toisenkin lyhyehkön patikoinnin, varsinkin jos käytössä on vuokra-auto. Esimerkiksi aiemmassa postauksessa esitelty Pico Ruivo do Paúl da Serran polku löytyy lyhyen ajomatkan päästä, olettaen ettei ER110-tietä ole maanvyörymän tai jonkun muun syyn takia suljettu.

Tutustu myös suosittuun Johdatus Madeiran levadoille -postaukseen, joka sisältää linkit kaikkiin Madeirasta kertoviin patikointijuttuihini.

Blogia kirjoittaa jatkuvaa matkakuumetta poteva perheenisä Keravalta. Nautin reissuista niin Euroopassa, kaukomailla kuin kotimaassakin. Pysy mukana matkassa ja seuraa Lähtöporttia Facebookissa sekä Instagramissa.

Jatka lukemista
2 kommenttia

1 kommentti

  1. Anniina

    5.1.2020 at 22:09

    Hei Mika, Muistatko mitä opaskirjaa käytitte? Katsoin myös kartasta että tuosta ihan lähekkäin lähtee kaksi eri vaellusreittiä: Caminho do norte folhadal ja Caminho do Pinaculo e folhadal. Kumpi näistä on tuo sinun tässä postauksessa kuvailemasi reitti? Itsellä matka edessä ja suunnittelemme kevyitä päiväretkiä 🙂

    • Mika / Lähtöportti

      7.1.2020 at 20:58

      Olen käyttänyt Rolf Goetzin Madeira-retkeilyopasta. Minulla ei ole nyt kirjaa käsillä, mutta muistaakseni tuo reitti löytyy sieltä otsikolla ”Kasvitieteellinen retki Folhadaliin”. Google Mapsissa ”PR17 Caminho do Pinaculo e Folhadal” näyttäisi olevan juuri tämän reitin lähtöpaikan kohdalla. Tämä on kyllä mukava ja kevyt päiväretkivaihtoehto 🙂

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Portugali

Cabo da Roca – ajatuksia maailman reunalla

Julkaistu

-

Kirjoittanut

Portugalissa sijaitseva Cabo da Rocan niemi on manner-Euroopan läntisin paikka. Olen käynyt siellä kahdesti reissuilla, joista molemmat ovat osuneet jollain lailla matkailu-urani taitekohtiin.

Atlantin aallot iskeytyvät Cabo da Rocan vaikuttaviin rantakallioihin noin neljänkymmenen kilometrin päässä Lissabonin keskustasta. Tänne kelpaa pysähtyä tuijottamaan merta ja miettimään syntyjä syviä. Valtameri on todellakin aava, sillä ensimmäisenä vastaan tulisi reilun 1400 kilometrin päässä sijaitseva Azorien saariryhmä. Sieltä on vielä noin neljätuhatta kilometriä lisää vastakkaiselle mantereelle Amerikkaan.


Cabo da Roca oli vanhan maailman reuna, eli maan uskottiin loppuvan tänne, ennen kuin planeettamme pyöreä muoto selvisi tiedemiehille. Kotimaan sijainti valtameren reunalla innosti varmasti omalta osaltaan portugalilaisia löytöretkeilijöitä, jotka purjehtivat suuriin seikkailuihin kohti tuntematonta. Esimerkiksi Bartolomeu Dias, Vasco da Gama, Pedro Álvares Cabral ja Fernão de Magalhães jättivät nimensä historiankirjoihin.

Saavun Cabo da Rocalle ensi kertaa heinäkuussa 1995 kavereideni Juhan ja Mikan kanssa. Tämä on ensimmäinen ulkomaanmatka, jolle olen lähtenyt ilman vanhempiani. Lukio ja hyvin sujuneet ylioppilaskirjoitukset ovat takana, samoin yliopiston pääsykokeet. Nyt on aikaa vetää henkeä ja odotella vielä puoli vuotta armeijaan lähtöä. Kiertelemme pari viikkoa ympäri Lissabonia ja teemme muutaman päivän retken Évoraan, Faroon sekä Albufeiraan. Portugalissa maistuu vapaus ja tuntuu keskikesän paahtava helle.


Pysähdyn jyrkänteen reunalle tuijottamaan merta ja ajattelen jossain kaukana vastarannalla häämöttävää Amerikkaa. Erään lukiossa tekemäni esitelmän aiheena oli New York ja haaveilen joskus matkustavani sinne. Mieleen tulee myös suurempia kysymyksiä, kuten varmasti monella muullakin tässä elämäntilanteessa. Haussa olisi ainakin opiskelupaikka, oma koti, tyttöystävä sekä ylipäätään koko elämän suunta. Cabo da Roca kutsuu mietiskelemään ja jättää päähän lohdullisen vastauksen – kaikki kyllä järjestyy aikanaan.

Syvällisemmät pohdiskelut unohtuvat, kun päätämme laskeutua alas meren rantaan. Jyrkällä rinteellä kiipeileminen on haastavaa, joskaan ei täysin uhkarohkeaa. Reppu tuntuu hankalalta selässä, joten päätän pudottaa sen varovasti hieman alemmalle tasanteelle. Reppu kuitenkin laskeutuu odottamattomalla tavalla ja lähtee vierimään rinnettä alas. Se poukkoilee sisällä olevine kameroineen metri tolkulla kohti maailman reunaa, kunnes pysähtyy aivan korkean kielekkeen laidalle. Filmikameralla otetut valokuvat pelastuvat, joskin muutamiin niistä tulee jatkossa omituisia raitoja. Pääsemme lopulta alas rantaan sekä myös onnellisesti ylös bussipysäkille ja yöksi Lissaboniin.


Toinen reissuni Cabo da Rocalle koittaa lokakuussa 2009. Edellisellä matkalla 14 vuotta sitten haaveilemani tyttöystävä löytyi jo ajat sitten, ja hänestä on tullut nyt matkaseurana oleva vaimoni. Myös elämän muut palaset ovat tuntuneet loksahtaneen kohdalleen. Opiskelupaikkaa ei irronnut yliopistosta, mutta irtosi kuitenkin, samoin kiinnostava työpaikka. Kohti Amerikkaakin voi nyt tähystää uusin ajatuksin, sillä kävimme New Yorkissa vain puolisen vuotta aiemmin. Seuraavat ulkomaanreissut eivät kuitenkaan toteudu tästä eteenpäin aivan samalla tavoin kuin ennen, sillä tämä Portugalin-loma jää viimeiseksi lentomatkaksi ennen esikoisemme syntymää. Cabo da Roca tietää kuitenkin kertoa, että kaikki järjestyy, mitä sitten vastaan tuleekin.


Moni käväisee Cabo da Rocalla ottamassa muutaman valokuvan ja jatkaa sitten matkaansa. Mielestäni tämä paikka ansaitsee enemmän, joten viivymme tälläkin kerralla yli kaksi tuntia. Kävelemme lähistön poluilla ja löydämme kivimuuriin muotoillun penkin, jolle istahdamme pitkäksi toviksi syömään eväitä ja ihailemaan maisemaa. Paikka on sen verran sivussa, ettei muita matkailijoita ole ruuhkaksi asti. Lämpömittari näyttää lokakuussakin hellelukemia ja meri kimaltaa kirkkaana kaukaisuuteen saakka. Tiedän että olemme tällä säällä onnekkaita, sillä näille kallioille puhaltaa usein kova tuuli ja rannikon sää voi olla muutenkin arvaamaton.


Cabo da Rocalle on pystytetty muistomerkki, jossa julistetaan kyseessä olevan Euroopan mantereen läntisin piste. Muistomerkkiin on kaiverrettu koordinaattien lisäksi Portugalin kansallisrunoilijan Luís de Camõesin sanat täällä missä maa päättyy ja meri alkaa. Taustalla näkyvä majakka valmistui vuonna 1772 ja sen torni on reilun kahdenkymmenen metrin korkuinen. Näkyvyys on hyvä, sillä majakan perustukset on valettu noin 140-metrisen kallion päälle.


Cabo da Roca on suosittu vierailukohde, jossa käy paljon turistiryhmiä. Paikalle pääsee kätevimmin autolla tai bussilla. Sintran ja Cascaisin välillä liikennöivä linja-auto pysähtyy Cabo da Rocassa. Matka-aika Cascaisista on reilut kaksikymmentä minuuttia ja Sintrasta yli puoli tuntia. Lissabonista pääsee sekä Cascaisiin että Sintraan paikallisjunilla. Molemmat ovat suosittuja päiväretkikohteita Lissabonista, mutta omasta mielestäni varsinkin Sintrassa kannattaa viipyä ainakin parin päivän ajan. Olen julkaissut aiemmin postauksen Sintra ja minä, jossa kerron tuosta viehättävästä kylästä sekä sen lähistöllä sijaitsevista linnoista.


Vierailu Cabo da Rocalla on vaikuttava kokemus jo pelkkien rantakallioiden ja merimaiseman vuoksi. Sijainti aivan Euroopan laidalla luo paikalle myös oman ainutlaatuisen merkityksensä. En tiedä milloin palaan Cabo da Rocalle kolmannen kerran, eikä matkan välttämättä tarvitse ajoittua minkäänlaiseen käännekohtaan. Jos kävisin taas paikalla 14 vuoden tauon jälkeen, olisi Cabo da Rocan vuoro 2023, mihin ei lopulta ole enää kovin pitkä aika. Silloin toivottavasti puhutaan ajasta, jolloin koronapandemia on jo taakse jäänyttä historiaa.

Jatka lukemista

Portugali

Päivä Portugalin kauniilla Douro-joella

Julkaistu

-

Kirjoittanut

Siirryn nyt menneiden matkojen muistoissani Pohjois-Portugalin halki virtaavalle Douro-joelle, jonka maisemiin voisi palata aina uudelleen. Kiireetön risteilypäivä tarjosi kauniita näkymiä sekä pikaisen viinitalovierailun.

Viivyimme syksyllä 2009 tekemällämme Portugalin-matkalla muutaman yön Portossa, joka on yksi Euroopan kiehtovimmista kaupungeista. Käytimme yhden matkapäivistämme Douro-joella, jolla on merkittävä osa alueen historiassa. Maailmankuulua portviiniä viljellään Douron laaksossa, josta se kuljetetaan varastoitavaksi alajuoksun varrelle.


Lokakuinen lauantaiaamu on hyvin hiljainen, kun kävelemme Porton kaupungin halki kohti jokivenelaituria. Ylitämme mahtavan Dom Luísin sillan ylätasannetta pitkin ja näemme kuinka nouseva aurinko tavoittaa vähitellen myös Ribeiran rantakortteleiden kuvaukselliset rakennukset.


Etsimämme Douro Azul -yhtiön laituri löytyy joen etelärannalta eli Vila Nova do Gaian puolelta. Meidät ohjataan alukseen astumisen jälkeen suureen pöytään, jossa on meille ikkunan vierestä varatut paikat. Saamme seuraksemme kymmenen portugalilaista, joihin emme tosin tutustu sen paremmin.


Nytkähdämme liikkeelle aikataulun mukaisesti yhdeksältä. Päivän reitti kulkee vastavirtaan, sillä myötävirtaan mentäessä joki laskee Atlanttiin vain muutaman kilometrin päässä. Syömme hyvällä ruokahalulla risteilyn hintaan kuuluvia aamiaissämpylöitä ja croissanteja samalla, kun alitamme matkan ensimmäiset sillat. Joella näkyy muutamia reippaita soutajia ja melojia.


Ulkona puhaltaa harmittavan viileä tuuli, mutta löydämme onneksi suhteellisen suojaisan paikan alakannelta. Ohitamme muutaman pienen kylän ja rinteillä kasvavaa metsää. Joki toki kimaltelee kauniisti ja on mukava nähdä paikallista luontoa, mutta tämä ympäristö ei tee vielä suurta vaikutusta.


Jokiristeilyn erikoisuus ovat sulkuportit. Saavumme puoli yhdeltätoista Crestuma-Leverin sululle, jonka korkeusero on 14 metriä. Palaamme tämän jälkeen lämpimiin sisätiloihin odottelemaan lounasta. Ateria alkaa portviinillä, sillä sitähän tämän joen reunamilla nimenomaan viljellään. Entisaikaan viini toimitettiin viljelyksiltä Vila Nova de Gaian varastoihin puisilla rabelo-veneillä. Nykyään käytetään vähemmän romanttisia kuorma-autoja.


Nautimme neljän ruokalajin kalapainotteisen aterian, jonka aikana huomaamme maiseman muuttuvan. Alamme saapua viiniviljelmille ja ohitamme jonkun kaupunginkin. Aurinko alkaa porottaa ikkunan lävitse jo niin kuumasti, että joudumme vetämään hieman verhoa eteen.


Saavumme puoli kahden maissa Carrapatelon sulkuporteille, joiden kohdalla nousemme vastavirtaan matkatessamme peräti 35 metriä ylöspäin. Myös koko matkan meitä seurannut pienempi alus mahtuu samalla kertaa sulkuporttien väliin.


On mielenkiintoista seurata, kuinka laivat nousevat valtavien seinämien reunustamasta synkästä kuilusta takaisin päivänvaloon. Dourossa on Portugalin puolella viisi patoa, joista kaksi osuu matkamme varrelle.


Löydämme mukavat istumapaikat yläkannelta ja vietämme risteilyn pari viimeistä tuntia ulkona. Sää on lämmennyt päivän mittaan mukavasti ja aurinkoisessa syysilmassa tarkenee hyvin lyhyissä hihoissa. Matkan loppuosa onkin ehdottomasti päivän parasta antia, sillä saavumme viimein odottamiimme maisemiin.


Joki mutkittelee upeassa ympäristössä, jota sävyttävät viininviljelyyn valjastetut rinteet ja satunnaiset vanhat rakennukset. Jotkut viljelmistä näyttävät jatkuvan korkeiden kukkuloiden huipuille saakka.


Laivalla ei ole juurikaan muuta tekemistä, joten keskitymme nauttimaan leppoisaan tahtiin vaihtuvista maisemista. Aluksen kaiuttimista raikuvat vuorotellen kaikki Boney M:n kokoelmalevyn hitit Rivers of Babylonista lähtien.


Saavumme neljältä Peso da Réguan kaupunkiin, jossa jäämme pois kyydistä. Matkustajat ohjataan pikavauhtia rannalla päivystävien kaupustelijoiden ohitse bussiin, joka vie meidät läheiselle Castelinhon viinitilalle. Ohjelmaan kuuluu lyhyt englanniksi opastettu kierros Castelinhon kellareissa. Näemme muun muassa valtavia viinisäiliöitä sekä paksun pölykerroksen peittämiä vuosikertapulloja. Kaupan puolella tarjotaan hieman maistiaisia sekä tietenkin mahdollisuus ostosten tekemiseen. Tyydymme tällä kerralla juomien sijasta jääkaappimagneettiin.


Ostosten tekoon ei kulu juurikaan aikaa, joten ehdimme ihailla hetken maisemia. Laskeva aurinko värittää Douron vastarannalla kohoavia viiniviljelmiä. Peso da Régua on seudun tärkeimpiä viinintuotantokeskuksia ja erään kukkulan huippua hallitseekin Sandemanin portviinitalon salaperäiseen viittaan pukeutunut tunnushahmo. Alueelta löytyy paljon eri tiloja, joihin voisi paremmalla ajalla käydä tutustumassa.


Turistibussi kuljettaa meidät Réguan rautatieasemalle, josta alkaa parin tunnin paluumatka Portoon. Junasta on varattu laivayhtiön asiakkaille kaksi kokonaista vaunua. Rata seuraa alkumatkan Douro-jokea, kunnes erkaantuu toisaalle.


Näemme kumpuilevaa maastoa, laaksoja ja pieniä kyliä. Muutamat asemat on koristeltu sinisillä kaakeleilla. Junamatka tuntuu pitkän päivän jälkeen yllättävänkin puuduttavalta, mutta saavumme lopulta Porton kauniille São Benton asemalle.


Kokeilemamme kaltainen risteily tarjoaa hyvän mahdollisuuden nauttia Douron maisemista rauhalliseen tahtiin. Toisaalta tekemistä ei ole erityisen paljon ja aamusta iltaan venyvä retki saattaa tuntua ajoittain myös pitkästyttävältä. Päivästä on joka tapauksessa jäänyt mieleeni paljon hyviä muistoja. Koko Douroa emme todellakaan nähneet, sillä joen alkulähde sijaitsee lähes 900 kilometrin päässä Portosta. Espanjan puolella joki tunnetaan nimellä Duero.


Douron viininviljelysmaisemiin voi edelleen lähteä useamman eri yhtiön laivoilla. Yllä kuvatun kaltaisia retkiä mainostavat tällä hetkellä esimerkiksi Cruzeiros Douro sekä Porto Douro, kun taas Douro Azulin valikoima näyttäisi muuttuneen. Joella voi halutessaan tehdä myös useamman päivän mittaisia risteilyjä.

Jatka lukemista

Suosittuja juttuja