Portugali
Madeiran patikkaretket: Riscon putous ja 25 lähdettä

Yksi Madeiran suosituimmista retkikohteista on Rabaçalin laakso ja sen levadareitit, jotka vievät satametriselle Riscon putoukselle sekä 25 lähteelle. Reitin varrelta löytyy upeaa luontoa, mutta aivan suurimmaksi suosikikseni tämä taival ei silti noussut.
Valitsemamme reitit ovat sen verran suosittuja, että päätämme odottaa aamun opastettujen ryhmien kaikkoamista ja jätämme patikoinnin suosiolla iltapäivälle. Anoppikin joutui juuri näillä levadoilla ihmisruuhkaan keskelle edellisellä matkallaan. Kierrämme aikamme kuluksi Funchalista Rabaçaliin etelärannikon kautta, ajelemme mutkikkaita maalaisteitä ja käymme katsomassa maisemia Ponta do Pargon majakalta. Pysähdymme myös hiljaiseen maalaisbaariin ostamaan hapokasta kolajuomaa. Muut asiakkaat ovat lava-autonsa tien varteen pysäyttäneitä maajusseja kumisaappaissaan.
Sää muuttuu sateiseksi, kun käännymme kohti Paul da Serran ylänköä. Sumu tiivistyy pian lähes läpitunkemattomaksi, emmekä näe montaakaan metriä eteemme. Tällä seudulla saa olla tarkkana, sillä paikalliset lehmät ovat tottuneet kulkemaan maanteillä. Iltapäivän sumupilvet ovat Paul da Serralla enemmän sääntö kuin poikkeus. Taivas alkaa onneksi rakoilla, kun saavumme kahden maissa Rabaçalin täpötäydelle parkkipaikalle.
Kävely alkaa tuskastuttavan pitkällä alamäellä, joka kuljetaan päällystettyä tietä pitkin kohti laakson pohjaa. Parkkipaikalta pääsisi Rabaçalin metsänvartijan talolle myös pikkubussilla pientä maksua vastaan, mutta emme edes harkitse kyytiä, sillä kävelemäänhän tänne on tultu. Kohtaamme alkumatkasta lehmän, joka puhisee itsekseen mäkeä ylös taivaltaessaan. Loputon alamäki alkaa jo vihloa ikävästi jaloissa, kunnes saavumme metsänvartijan talolle. Pihapiiriin voi istahtaa lepäämään ja hyödyntää levadareiteillä harvinaiset wc-tilat.
Levadapolku metsänvartijan talolta Riscon putoukselle on leveä ja helppokulkuinen. Madeiralle tyypillinen vehreä maisema muuttuu entistä komeammaksi putouksen lähestyessä. Vesi ryöppyää alas vaikuttavan näköistä sata metriä korkeaa kallioseinämää pitkin.
Putous ei ole aurinkoisten kesäpäivien jäljiltä voimakkaimmillaan, mutta näkemisen arvoinen se on nytkin. Tänne kannattaisi tehdä retki ehkä myös sateisempaan vuodenaikaan.
Palaamme reilun kilometrin verran takaisin päin ja käännymme sitten taivaltamaan kohti 25 Fontesia eli 25 lähdettä. Uudelle levadalle päästäksemme joudumme laskeutumaan lähes toivottoman pitkiä kivisiä portaita pitkin. Vaikkei sää ole kuvauksellisin mahdollinen, tuntuu raikas ja kostea ilma mukavalta hengittää. Kävellessä ei kaipaakaan paahtavaa hellettä, vaikka iso osa reitistä taitetaankin polun ylle kurottavien oksien suojassa.
Tasainen polku johdattaa sillalle, jonka ylittääkseen joutuu jälleen sekä laskeutumaan että kiipeämään portaita pitkin. Tämän jälkeen metsä muuttuu entistä satumaisemmaksi. Sammal peittää niin kastelukanavan reunoja kuin puiden runkojakin. Laaksomaisema häviää harmaiden pilvien sekaan, mutta nautimme metsän tunnelmasta. Maasto muuttuu entistä hankalammaksi, sillä eteneminen vaatii joko tasapainoilua kivetyllä muurilla tai laskeutumista kapealle juurakkoiselle polulle. Kohtaamme vastaantulijoita onneksi vain harvakseltaan, sillä väistäminen on näillä kohdin hankalaa.
Saavumme lopulta 25 Fontesille, joka on kallioilta valuvien purojen muodostama pieni lampi. Lähteiden lukumäärää on mahdotonta laskea, mutta tuskin 25 kovin kauas totuudesta jää. Näky lumoaa tihkusateessakin, varsinkin sen hetken ajan, jonka saamme katsella lampea kahdestaan.
Soliseva veden ääni tuntuu rauhoittavalta. Luonnonkaunis paikka ei ole valtavan suuri, joten mitään kovin dramaattista kokemusta 25 lähteeltä ei kannata lähteä hakemaan.
Eväitä syödessämme paikalle kertyy parhaimmillaan parikymmentä ihmistä. Saamme seuraksemme myös kesyjä madeiranpeippoja, joita päivystää saaren muillakin patikoijien suosimilla taukopaikoilla. Yksi linnuista rohkenee nappaamaan tarjoamiani leivänmuruja kädestä.
Ihailemme kaunista paikkaa aikamme ja lähdemme sitten paluumatkalle. Kierrosta voisi jatkaa vielä yhdistämällä taipaleeseen muita laakson levadoja, mutta päätämme palata takaisin samaa polkua mitä tulimmekin. Näin matkan pituudeksi tulee yhteensä reilut kymmenen kilometriä. Muita retkeilijöitä ei illan lähestyessä tule enää juurikaan vastaan. Nousu portaita ja tietä pitkin tuo viileästä säästä huolimatta hien pintaan.
Niin lempeän ohut sade kuin keltaisena kukkivat piikkiherneetkin tuovat elävästi mieleen Irlannin. Parkkipaikka on jo tyhjentynyt miltei kokonaan, eikä lehmiäkään näy enää missään. Auton lämpömittari näyttää karuja 11 asteen lukemia, mutta olosuhteet vaihtuvat nopeasti laskeutuessamme ylängöltä kohti etelärannikkoa. Elohopea nousee meren äärellä hellerajoille ja ilta-aurinko lämmittää mukavasti saapuessamme Funchaliin.
Riscon putoukset ja 25 lähdettä saattavat olla Madeiran vilkkaimpia patikointikohteita, mutta omaksi ykkössuosikikseni ne eivät nouse. Arviooni vaikuttavat niin kostean sään kaltaiset puhtaat sattumat kuin ikävältä tuntunut tieosuuskin. Kun samalle viikolle mahtui Caldeirão Verden, Lombada da Ponta do Solin ja vuoriston kuningasreitin kaltaisia miltei täydellisiä elämyksiä, jää tämä reitti omalla kohdallani auttamatta niiden varjoon.
Vaikka nämä Rabaçalin levadat eivät listani kärkeen nousseetkaan, kannattaa nekin toki muiden patikkaretkien ohella käydä kävelemässä. Kun matkan varrelta löytyy korkea vesiputous, satumainen metsä, kaunis lampi ja vehreitä laaksomaisemia, ovat puitteet joka tapauksessa pääosin loistavassa kunnossa.
Tästä blogista löytyy myös kohdeopas 10 x Madeira sekä Johdatus Madeiran levadoille. Näistä jälkimmäinen sisältää linkkejä tarkempiin kuvauksiin saarella tekemistäni patikkaretkistä.

Portugali
Cabo da Roca – ajatuksia maailman reunalla

Portugalissa sijaitseva Cabo da Rocan niemi on manner-Euroopan läntisin paikka. Olen käynyt siellä kahdesti reissuilla, joista molemmat ovat osuneet jollain lailla matkailu-urani taitekohtiin.
Atlantin aallot iskeytyvät Cabo da Rocan vaikuttaviin rantakallioihin noin neljänkymmenen kilometrin päässä Lissabonin keskustasta. Tänne kelpaa pysähtyä tuijottamaan merta ja miettimään syntyjä syviä. Valtameri on todellakin aava, sillä ensimmäisenä vastaan tulisi reilun 1400 kilometrin päässä sijaitseva Azorien saariryhmä. Sieltä on vielä noin neljätuhatta kilometriä lisää vastakkaiselle mantereelle Amerikkaan.
Cabo da Roca oli vanhan maailman reuna, eli maan uskottiin loppuvan tänne, ennen kuin planeettamme pyöreä muoto selvisi tiedemiehille. Kotimaan sijainti valtameren reunalla innosti varmasti omalta osaltaan portugalilaisia löytöretkeilijöitä, jotka purjehtivat suuriin seikkailuihin kohti tuntematonta. Esimerkiksi Bartolomeu Dias, Vasco da Gama, Pedro Álvares Cabral ja Fernão de Magalhães jättivät nimensä historiankirjoihin.
Saavun Cabo da Rocalle ensi kertaa heinäkuussa 1995 kavereideni Juhan ja Mikan kanssa. Tämä on ensimmäinen ulkomaanmatka, jolle olen lähtenyt ilman vanhempiani. Lukio ja hyvin sujuneet ylioppilaskirjoitukset ovat takana, samoin yliopiston pääsykokeet. Nyt on aikaa vetää henkeä ja odotella vielä puoli vuotta armeijaan lähtöä. Kiertelemme pari viikkoa ympäri Lissabonia ja teemme muutaman päivän retken Évoraan, Faroon sekä Albufeiraan. Portugalissa maistuu vapaus ja tuntuu keskikesän paahtava helle.
Pysähdyn jyrkänteen reunalle tuijottamaan merta ja ajattelen jossain kaukana vastarannalla häämöttävää Amerikkaa. Erään lukiossa tekemäni esitelmän aiheena oli New York ja haaveilen joskus matkustavani sinne. Mieleen tulee myös suurempia kysymyksiä, kuten varmasti monella muullakin tässä elämäntilanteessa. Haussa olisi ainakin opiskelupaikka, oma koti, tyttöystävä sekä ylipäätään koko elämän suunta. Cabo da Roca kutsuu mietiskelemään ja jättää päähän lohdullisen vastauksen – kaikki kyllä järjestyy aikanaan.
Syvällisemmät pohdiskelut unohtuvat, kun päätämme laskeutua alas meren rantaan. Jyrkällä rinteellä kiipeileminen on haastavaa, joskaan ei täysin uhkarohkeaa. Reppu tuntuu hankalalta selässä, joten päätän pudottaa sen varovasti hieman alemmalle tasanteelle. Reppu kuitenkin laskeutuu odottamattomalla tavalla ja lähtee vierimään rinnettä alas. Se poukkoilee sisällä olevine kameroineen metri tolkulla kohti maailman reunaa, kunnes pysähtyy aivan korkean kielekkeen laidalle. Filmikameralla otetut valokuvat pelastuvat, joskin muutamiin niistä tulee jatkossa omituisia raitoja. Pääsemme lopulta alas rantaan sekä myös onnellisesti ylös bussipysäkille ja yöksi Lissaboniin.
Toinen reissuni Cabo da Rocalle koittaa lokakuussa 2009. Edellisellä matkalla 14 vuotta sitten haaveilemani tyttöystävä löytyi jo ajat sitten, ja hänestä on tullut nyt matkaseurana oleva vaimoni. Myös elämän muut palaset ovat tuntuneet loksahtaneen kohdalleen. Opiskelupaikkaa ei irronnut yliopistosta, mutta irtosi kuitenkin, samoin kiinnostava työpaikka. Kohti Amerikkaakin voi nyt tähystää uusin ajatuksin, sillä kävimme New Yorkissa vain puolisen vuotta aiemmin. Seuraavat ulkomaanreissut eivät kuitenkaan toteudu tästä eteenpäin aivan samalla tavoin kuin ennen, sillä tämä Portugalin-loma jää viimeiseksi lentomatkaksi ennen esikoisemme syntymää. Cabo da Roca tietää kuitenkin kertoa, että kaikki järjestyy, mitä sitten vastaan tuleekin.
Moni käväisee Cabo da Rocalla ottamassa muutaman valokuvan ja jatkaa sitten matkaansa. Mielestäni tämä paikka ansaitsee enemmän, joten viivymme tälläkin kerralla yli kaksi tuntia. Kävelemme lähistön poluilla ja löydämme kivimuuriin muotoillun penkin, jolle istahdamme pitkäksi toviksi syömään eväitä ja ihailemaan maisemaa. Paikka on sen verran sivussa, ettei muita matkailijoita ole ruuhkaksi asti. Lämpömittari näyttää lokakuussakin hellelukemia ja meri kimaltaa kirkkaana kaukaisuuteen saakka. Tiedän että olemme tällä säällä onnekkaita, sillä näille kallioille puhaltaa usein kova tuuli ja rannikon sää voi olla muutenkin arvaamaton.
Cabo da Rocalle on pystytetty muistomerkki, jossa julistetaan kyseessä olevan Euroopan mantereen läntisin piste. Muistomerkkiin on kaiverrettu koordinaattien lisäksi Portugalin kansallisrunoilijan Luís de Camõesin sanat täällä missä maa päättyy ja meri alkaa. Taustalla näkyvä majakka valmistui vuonna 1772 ja sen torni on reilun kahdenkymmenen metrin korkuinen. Näkyvyys on hyvä, sillä majakan perustukset on valettu noin 140-metrisen kallion päälle.
Cabo da Roca on suosittu vierailukohde, jossa käy paljon turistiryhmiä. Paikalle pääsee kätevimmin autolla tai bussilla. Sintran ja Cascaisin välillä liikennöivä linja-auto pysähtyy Cabo da Rocassa. Matka-aika Cascaisista on reilut kaksikymmentä minuuttia ja Sintrasta yli puoli tuntia. Lissabonista pääsee sekä Cascaisiin että Sintraan paikallisjunilla. Molemmat ovat suosittuja päiväretkikohteita Lissabonista, mutta omasta mielestäni varsinkin Sintrassa kannattaa viipyä ainakin parin päivän ajan. Olen julkaissut aiemmin postauksen Sintra ja minä, jossa kerron tuosta viehättävästä kylästä sekä sen lähistöllä sijaitsevista linnoista.
Vierailu Cabo da Rocalla on vaikuttava kokemus jo pelkkien rantakallioiden ja merimaiseman vuoksi. Sijainti aivan Euroopan laidalla luo paikalle myös oman ainutlaatuisen merkityksensä. En tiedä milloin palaan Cabo da Rocalle kolmannen kerran, eikä matkan välttämättä tarvitse ajoittua minkäänlaiseen käännekohtaan. Jos kävisin taas paikalla 14 vuoden tauon jälkeen, olisi Cabo da Rocan vuoro 2023, mihin ei lopulta ole enää kovin pitkä aika. Silloin toivottavasti puhutaan ajasta, jolloin koronapandemia on jo taakse jäänyttä historiaa.
Portugali
Päivä Portugalin kauniilla Douro-joella

Siirryn nyt menneiden matkojen muistoissani Pohjois-Portugalin halki virtaavalle Douro-joelle, jonka maisemiin voisi palata aina uudelleen. Kiireetön risteilypäivä tarjosi kauniita näkymiä sekä pikaisen viinitalovierailun.
Viivyimme syksyllä 2009 tekemällämme Portugalin-matkalla muutaman yön Portossa, joka on yksi Euroopan kiehtovimmista kaupungeista. Käytimme yhden matkapäivistämme Douro-joella, jolla on merkittävä osa alueen historiassa. Maailmankuulua portviiniä viljellään Douron laaksossa, josta se kuljetetaan varastoitavaksi alajuoksun varrelle.
Lokakuinen lauantaiaamu on hyvin hiljainen, kun kävelemme Porton kaupungin halki kohti jokivenelaituria. Ylitämme mahtavan Dom Luísin sillan ylätasannetta pitkin ja näemme kuinka nouseva aurinko tavoittaa vähitellen myös Ribeiran rantakortteleiden kuvaukselliset rakennukset.
Etsimämme Douro Azul -yhtiön laituri löytyy joen etelärannalta eli Vila Nova do Gaian puolelta. Meidät ohjataan alukseen astumisen jälkeen suureen pöytään, jossa on meille ikkunan vierestä varatut paikat. Saamme seuraksemme kymmenen portugalilaista, joihin emme tosin tutustu sen paremmin.
Nytkähdämme liikkeelle aikataulun mukaisesti yhdeksältä. Päivän reitti kulkee vastavirtaan, sillä myötävirtaan mentäessä joki laskee Atlanttiin vain muutaman kilometrin päässä. Syömme hyvällä ruokahalulla risteilyn hintaan kuuluvia aamiaissämpylöitä ja croissanteja samalla, kun alitamme matkan ensimmäiset sillat. Joella näkyy muutamia reippaita soutajia ja melojia.
Ulkona puhaltaa harmittavan viileä tuuli, mutta löydämme onneksi suhteellisen suojaisan paikan alakannelta. Ohitamme muutaman pienen kylän ja rinteillä kasvavaa metsää. Joki toki kimaltelee kauniisti ja on mukava nähdä paikallista luontoa, mutta tämä ympäristö ei tee vielä suurta vaikutusta.
Jokiristeilyn erikoisuus ovat sulkuportit. Saavumme puoli yhdeltätoista Crestuma-Leverin sululle, jonka korkeusero on 14 metriä. Palaamme tämän jälkeen lämpimiin sisätiloihin odottelemaan lounasta. Ateria alkaa portviinillä, sillä sitähän tämän joen reunamilla nimenomaan viljellään. Entisaikaan viini toimitettiin viljelyksiltä Vila Nova de Gaian varastoihin puisilla rabelo-veneillä. Nykyään käytetään vähemmän romanttisia kuorma-autoja.
Nautimme neljän ruokalajin kalapainotteisen aterian, jonka aikana huomaamme maiseman muuttuvan. Alamme saapua viiniviljelmille ja ohitamme jonkun kaupunginkin. Aurinko alkaa porottaa ikkunan lävitse jo niin kuumasti, että joudumme vetämään hieman verhoa eteen.
Saavumme puoli kahden maissa Carrapatelon sulkuporteille, joiden kohdalla nousemme vastavirtaan matkatessamme peräti 35 metriä ylöspäin. Myös koko matkan meitä seurannut pienempi alus mahtuu samalla kertaa sulkuporttien väliin.
On mielenkiintoista seurata, kuinka laivat nousevat valtavien seinämien reunustamasta synkästä kuilusta takaisin päivänvaloon. Dourossa on Portugalin puolella viisi patoa, joista kaksi osuu matkamme varrelle.
Löydämme mukavat istumapaikat yläkannelta ja vietämme risteilyn pari viimeistä tuntia ulkona. Sää on lämmennyt päivän mittaan mukavasti ja aurinkoisessa syysilmassa tarkenee hyvin lyhyissä hihoissa. Matkan loppuosa onkin ehdottomasti päivän parasta antia, sillä saavumme viimein odottamiimme maisemiin.
Joki mutkittelee upeassa ympäristössä, jota sävyttävät viininviljelyyn valjastetut rinteet ja satunnaiset vanhat rakennukset. Jotkut viljelmistä näyttävät jatkuvan korkeiden kukkuloiden huipuille saakka.
Laivalla ei ole juurikaan muuta tekemistä, joten keskitymme nauttimaan leppoisaan tahtiin vaihtuvista maisemista. Aluksen kaiuttimista raikuvat vuorotellen kaikki Boney M:n kokoelmalevyn hitit Rivers of Babylonista lähtien.
Saavumme neljältä Peso da Réguan kaupunkiin, jossa jäämme pois kyydistä. Matkustajat ohjataan pikavauhtia rannalla päivystävien kaupustelijoiden ohitse bussiin, joka vie meidät läheiselle Castelinhon viinitilalle. Ohjelmaan kuuluu lyhyt englanniksi opastettu kierros Castelinhon kellareissa. Näemme muun muassa valtavia viinisäiliöitä sekä paksun pölykerroksen peittämiä vuosikertapulloja. Kaupan puolella tarjotaan hieman maistiaisia sekä tietenkin mahdollisuus ostosten tekemiseen. Tyydymme tällä kerralla juomien sijasta jääkaappimagneettiin.
Ostosten tekoon ei kulu juurikaan aikaa, joten ehdimme ihailla hetken maisemia. Laskeva aurinko värittää Douron vastarannalla kohoavia viiniviljelmiä. Peso da Régua on seudun tärkeimpiä viinintuotantokeskuksia ja erään kukkulan huippua hallitseekin Sandemanin portviinitalon salaperäiseen viittaan pukeutunut tunnushahmo. Alueelta löytyy paljon eri tiloja, joihin voisi paremmalla ajalla käydä tutustumassa.
Turistibussi kuljettaa meidät Réguan rautatieasemalle, josta alkaa parin tunnin paluumatka Portoon. Junasta on varattu laivayhtiön asiakkaille kaksi kokonaista vaunua. Rata seuraa alkumatkan Douro-jokea, kunnes erkaantuu toisaalle.
Näemme kumpuilevaa maastoa, laaksoja ja pieniä kyliä. Muutamat asemat on koristeltu sinisillä kaakeleilla. Junamatka tuntuu pitkän päivän jälkeen yllättävänkin puuduttavalta, mutta saavumme lopulta Porton kauniille São Benton asemalle.
Kokeilemamme kaltainen risteily tarjoaa hyvän mahdollisuuden nauttia Douron maisemista rauhalliseen tahtiin. Toisaalta tekemistä ei ole erityisen paljon ja aamusta iltaan venyvä retki saattaa tuntua ajoittain myös pitkästyttävältä. Päivästä on joka tapauksessa jäänyt mieleeni paljon hyviä muistoja. Koko Douroa emme todellakaan nähneet, sillä joen alkulähde sijaitsee lähes 900 kilometrin päässä Portosta. Espanjan puolella joki tunnetaan nimellä Duero.
Douron viininviljelysmaisemiin voi edelleen lähteä useamman eri yhtiön laivoilla. Yllä kuvatun kaltaisia retkiä mainostavat tällä hetkellä esimerkiksi Cruzeiros Douro sekä Porto Douro, kun taas Douro Azulin valikoima näyttäisi muuttuneen. Joella voi halutessaan tehdä myös useamman päivän mittaisia risteilyjä.
-
Huvipuistot2 vuotta sitten
Huvipuistokokemus – Disneyland Park Paris
-
Itävalta2 vuotta sitten
Alppimaisemia kesäisessä Seefeldissä
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Ensikertalaisen Los Angeles – 10 kohdetta
-
Italia1 vuosi sitten
Cinque Terre – 5 kuvankaunista kylää
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Los Angelesin kiehtova Venice
-
Italia1 vuosi sitten
Patikkaretkellä Cinque Terressä
-
Ranska2 vuotta sitten
30 nähtävyyttä Pariisissa
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Tarunhohtoinen Hollywood
-
Espanja2 vuotta sitten
Kaksien kasvojen Torrox
-
Italia2 vuotta sitten
Milanon pääkallokappeli San Bernardino alle Ossa
-
Englanti1 vuosi sitten
Huikea Harry Potter -studiokierros Lontoossa
-
Yhdysvallat2 vuotta sitten
Kalifornian-matkan parhaat palat
Teija / Lähdetään taas
31.12.2017 at 14:06
Alamäet on kyllä sitten inhottavia kävellä, mutta enpä minäkään maksaisi kyydistä, jos olisin patikoimaan menossa. Hyvä, että saitte vinkin mennä tuonne vasta iltapäivällä. Ruuhkassa patikointi se vasta rasittavaa olisikin.
Näyttää kyllä hienolta!
Mika / Lähtöportti
3.1.2018 at 15:42
Jotenkin hullulta tuntuu ajatus mennä osa patikkaretkestä bussilla, mutta toisaalta se mahdollistaa huonompikuntoisellekin helpon pääsyn ainakin vesiputoukselle asti. Ruuhkassa patikointi on tuolla ongelma varsinkin, kun samaa kapeaa polkua kuljetaan edestakaisin ja väistäminen voi tietyissä paikoissa olla joko vaarallista tai vähintäänkin hankalaa. Madeiralla onneksi riittää paljon hienoja paikkoja, joista monet ovat aina hiljaisia 🙂
Heidi / Fiiliksiä & hetkiä
31.12.2017 at 22:01
Ihanan vehreää tuokin reitti. Hyvää infoa tässäkin, kuten muissakin Madeira-jutuissasi. Lisäävät vaan pirulainen tuota Madeira-kuumetta. Niin näen itseni tuolla levadoilla…hmm. Jokohan 2018 🙂
Mika / Lähtöportti
3.1.2018 at 15:45
Kiitos Heidi! Tämä on oikein hyvä vuosi lähteä levadoille! 🙂 Voin kuvitella, että Madeira olisi juuri sinulle mieleinen matkakohde. Parhaat säät on varmimmin toukokuun loppupuolelta syyskuun alkuun, mutta suhtellisen lämmintähän tuolla on ympäri vuoden, joten hyvällä tuurilla voi olla hyvät ilmat milloin vain.
Anni | Rajatapaukset
1.1.2018 at 19:50
Madeiralla tuli käytyä 2010 ja silloin vain yhdellä levadalla patikoimassa, mutta se oli helposti reissun parhaita kokemuksia. Kovasti tekisi mieli takaisin ja tutkimaan lisää reittejä, Madeiran luonto on niin älyttömän kaunis!
Mika / Lähtöportti
3.1.2018 at 15:47
Madeiran luonto on aivan uskomaton! Meilläkin eka reissu joulukuussa 2013 meni lähinnä autolla kierrellen ja nähtävyyksiä katsellen. Sillä reissulla kävin myös vain yhdellä levadalla, mutta sen jälkeen on takana kaksi mainiota patikointimatkaa samalla saarella 🙂
Virpi/Hätälasku matkablogi
2.1.2018 at 11:48
Patikkapolulla kyllä ylämäki on monin verroin mukavampi kuin alamäki. 🙂 Madeira kiehtoo kovasti juurikin näiden upeiden maisemien ja patikointimahdollisuuksien vuoksi.
Mika / Lähtöportti
3.1.2018 at 15:50
Näin on, alamäki on monesti tuskaisempi, varsinkin jos se on pitkä ja jyrkkä. Suosittelen lämpimästi Madeiraa, se on luonnon, maisemien ja patikoinnin ystävän unelmasaari. Yleensähän nuo levadareitit ovat käytännössä täysin tasaisia, vain reitin alkuun joutuu välillä kulkemaan ylä- tai alamäkeä.
Outi
4.1.2018 at 16:36
Alamäet ovat muuten monesti paljon ikävämpiä kävellä kuin ylämäet. Muistui elävästi mieleen Nepalin vuoristovaellus. Huipulla tuulettelin jo voittajana, vaikka pahin olikin vasta edessä. Paluumatkalla jouduttiin tietenkin kävelemään kilometritolkulla kuoppaisia polkuja alamäkeen, ja tätä ei vanhan, raihnaisen koripallistin polvet enää meinanneetkaan kestää.
Mika / Lähtöportti
4.1.2018 at 19:19
Ylämäki on yleensä puhdasta kuntoilua, mutta alamäki voi tehdä ikävämmällä tavalla kipeää. Vanha raihnainen koripallisti? Tarkoitat ilmeisesti että olit Magic Johnsonin kanssa reissussa ja hänellä alkoi polvet piiputtaa? 😀
Anne / Matkahetket
5.1.2018 at 17:33
Hienoja maisemia! Olen patikoinut Italiassa ja tosiaankin alamäet ovat etenkin äkikseltään paljon pahempia kuin ylämäet. Kerran jalat kipeytyivät niin, ettei pariin päivään meinannut hotellin rappusista selvitä.
Mika / Lähtöportti
6.1.2018 at 11:34
Madeiralla näitä maisemia riittää ja noillakin poluilla näytti hienolta, vaikkei sää ollutkaan kirkkain mahdollinen. Tällä reissulla omat jalat eivät menneet pahemmin jumiin, mutta tiedän hyvin tuon tunteen kun rappuset ovat muutaman päivän täyttä tuskaa 😀
Kohteena maailma / Rami
6.1.2018 at 21:09
Sattuipa sopivasti, sillä yks tuttu oli tuolla viime viikolla patikoimassa. Tuli instasta seurattua kuvia, niin sai tässä vielä lihaa luiden ympärille 🙂 Madeira on alkanut näiden patikointimahdollisuuksien myötä kiinnostamaan kovasti!
Mika / Lähtöportti
7.1.2018 at 18:56
Kyllä sun pitää päästä joskus Madeiralle ja nimenomaan patikoimaan! Varmasti erilaisia reitti- ja maisemaelämyksiä kuin Norjassa, mutta ehdottomasti kokemisen arvoisia. Kovin laajaa panimokierrosta Madeiralla ei sen sijaan taida saada järjestettyä, en ole varma onko Coralia ja Zarcoa tuottava Madeira Brewery peräti saaren ainoa.