Montenegron ja Albanian rajalla sijaitseva Balkanin suurin järvi tunnetaan nimillä Skadar ja Skutari. Maisemien katselu oli mukavaa veneestä käsin, mutta todelliset elämykset odottivat järven lähistöllä kiemurtelevien maalaisteiden näköalapaikoilla.

Teemme Skadar-järvelle päiväretken Kotorin kulmilta. Ajomatkaa kertyy nopeinta reittiä pitkin noin puolitoista tuntia yhteen suuntaan. Saamme ihailla matkan varrella kimaltelevaa Adrianmerta, kunnes käännymme sisämaahan päin. Muun muassa Budvan ohitse kulkeva tie on hyvässä kunnossa.

Skadar-järven melko pienimuotoinen turismi on Montenegron puolella keskittynyt Virpazarin kylään. Kohtaamme heti taajamaan saavuttuamme keltaiseen collegepaitaan pukeutuneen pitkän aurinkolasipäisen miehen. Turistiansan haju tunkeutuu vahvasti nenään jo ennen kuin avaan auton ikkunan. Mies kertoo haluavansa auttaa pysäköinnissä. En tohdi kieltäytyäkään, sillä tyhjää parkkitilaa ei näy missään. Aurinkolasimies järjestää automme puiston laidalle sellaiseen koloon, jota en itse olisi ymmärtänyt hyödyntää. Pysäköinti on ilmaista.

Alkaa perinteinen kysely siitä, mistä olemme kotoisin. Olen jo tottunut kuulemaan tällä suunnalla aina ensimmäisenä Matti Nykäsen nimen, joten Jari Puikkonenkaan ei yllätä. Kolmas aurinkolasimiehen muistama suomalainen tulee kuitenkin puun takaa, nimittäin Risto Ulmala. Muistan kyllä Coloradon suden, jonka piti pelastaa Suomen kestävyysjuoksumaine 80- ja 90-lukujen taitteessa. Splitin EM-kisojen kuudes sija ei ole näköjään unohtunut ainakaan Virpazarissa. Asia sopii hyvin kuvaan, sillä täällä aika tuntuu jollakin lailla pysähtyneen. Kenties kyse on vain vilkkaasta mielikuvituksestani, mutta huomaan aistivani Virpazarissa henkäyksiä Jugoslavian ajoilta.

Aurinkolasimies kertoo, että järven kunnolla nähdäkseen kannattaa lähteä veneretkelle. Olen lukenut jostain, että vesille pääseminen saattaisi olla vaikeaa. Tämän tiedon perusteella tunnen itseni onnekkaaksi ja idea houkuttelee, varsinkin kun aurinkokin paistaa kirkkaalta taivaalta. Siirrymme kulman taakse Hotel Pelikanin ravintolaan, jossa kuulemme tarkemman kuvauksen veneajelun sisällöstä. Tarjoilija tuo eteemme kaupantekijäisiksi korillisen priganice-munkkeja, jotka ovatkin erinomaisia. Tiedämme nälän yllättävän parin tunnin kuluessa, joten tilaamme saman tien myös ruoat odottamaan järveltä palaamistamme.

Kävelemme mutaista polkua pitkin veneeseen, jossa on kymmenkunta muutakin matkailijaa. Alus lipuu muutaman minuutin ruohikon keskelle raivatussa kanavassa, kunnes maisema avartuu. Laajan vesialueen toisella laidalla häämöttää Albania, jolle kolmannes järvestä kuuluu.

Tuntuu mukavalta katsella maisemaa ja nauttia niin vesillä olemisesta kuin auringonpaisteestakin. Rannat ovat kauniita, mutta toisaalta risteily ei tarjoa mitään mullistavia kokemuksia. Etukäteen mainostettu linnoitus on melko vaatimaton, emmekä edes mene kovin lähelle sitä. Samoin ennakkoon mainittu luostari nähdään vain pienenä hahmona kaukaisella rinteellä.

Skadar-järvi tunnetaan jonkinlaisena lintuparatiisina ja erilaisia lintuja näkyykin jonkin verran. Olisin kuitenkin nauttinut enemmän pienemmällä veneellä tai vaikka kanootilla tehdystä retkestä, jolloin lintujen lähelle olisi päässyt aivan toisenlaisella tavalla.

Selvitin jälkikäteen, että 20 euron hinta aikuiselta on tällaisesta puolentoista tunnin kierroksesta kohtuuttoman suuri, varsinkin kun kyseessä ei ollut yksityinen retki. Lisäksi piti maksaa myös neljän euron sisäänpääsymaksu kansallispuistoon, mikä toki tuntuu olevan yleinen käytäntö. En sano risteilyä huonoksi kokemukseksi, mutta mitenkään ehdoton elämys se ei Skadar-järvellä ainakaan näin toteutettuna ole. Jos haluat mennä, neuvottele ainakin hinta huomattavasti alhaisemmaksi.

Meille on risteilyn jälkeen sovitusti Hotel Pelikanissa pöytä katettuna. Tarjoilija vaikuttaa aidosti mukavalta ja vaikkei ravintola olekaan hieno, pidän sen hauskalla tavalla kulahtaneesta jugoslavialaishenkisestä sisustuksesta. Ruoan taso ei valitettavasti herätä ihastusta. Meille on suositeltu erityisesti viereisestä järvestä pyydettyä kalaa. Kuvan alkupalalautasen tönkkösuolatuista antimista on kuitenkin tuoreus kaukana. Vihanneskeitto näyttää erehdyttävästi vedessä lämmitetyltä herne-maissi-paprika -pakastesekoitukselta.

Pääruoaksi tarjotut karppi ja ankerias ovat periaatteessa kelvollisia, mutta uunipadassa tuotujen annosten valtava koko masentaa ja ruotojen perkaaminen tappaa lopun innostuksen. Viimeistään silloin ovat maailmankirjat pahasti sekaisin, kun anoppi ei saa talon omituisenväristä valkoviiniä kurkusta alas. Pysyttelen automiehenä vesilinjalla, mutta pieni maistiainen tuo mieleen lähinnä Baskimaan rutikuivien siidereiden extrahapatetun version. Talo tarjoaa jälkiruoaksi maukasta omenatorttua ja ravintolasta jää näin lopulta hyvääkin makua suuhun.

Jätämme Virpazarin taaksemme hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Hämmennys unohtuu kuitenkin hetkessä, kun suuntaamme suoraan pohjoiseen johtavalle vuoristotielle. Pieni tie kapenee huolestuttavan paljon ja nousee yhä korkeammalle.

Maisemat järvelle päin ovat uskomattoman kauniita ja vain paranevat matkan edetessä. Tiellä on leveyttä paikoitellen hädin tuskin yhden auton verran.

Jyrkänteen puolella ei ole minkäänlaisia kaiteita, joten katson parhaaksi pysytellä kaukana reunasta, enkä välitä auton toiseen oveen osuvista pensaiden oksista.

Välillä sukellamme vehreisiin laaksoihin, joiden yksinäisten talojen pihoilla myydään viiniä, hunajaa ja muita maaseudun antimia. Piikkiherneiden keltaiset kukat tuovat mieleen Irlannin.

Uskomattoman upea, mutta paikoitellen lähes pelottavan kapea maisematie johtaa meidät lopulta Rijeka Crnojevićan kylän sillalle. Noin 25 kilometrin kapealla tieosuudella tuli onneksi vastaan vain pari autoa, ja nekin sopivasti jonkinlaisten levikkeiden läheisyydessä. Järvinäkymien vuoksi voisin kaikesta huolimatta lähteä reitille uudemmankin kerran.

Tie levenee, kun lähdemme etsimään Crnojevića-joen hevosenkenkämutkaa. Näin kuvia mutkasta ensimmäistä kertaa Inkan Archie Gone Lebanon -blogissa ja lisäsin saman tien paikan myös omaan matkaohjelmaani. Näköalapaikka löytyy helposti, kunhan vain on oikealla tiellä (katso sijainti kartalla).

Satumaista maisemaa on mukava jäädä ihailemaan kaikessa rauhassa. Jokimutka ja kaukaisuuteen jatkuva järvimaisema vihreine kukkuloineen ja jylhine vuorineen on lähestulkoon uskomaton. Hiljaisuuden rikkovat vain kaukaa alhaalta kantautuvat lintujen äänet. Joen kosteikossa viihtyy kymmeniä eri lintulajeja haikaroista tiiroihin. Tällaista maisemaa voisi jäädä ihailemaan lähes kuinka pitkäksi ajaksi tahansa, mutta meidän on kiirehdittävä eteenpäin, jotta ehtisimme Kotoriin ennen pimeää.

Kärrypoluilla köröttely alkaa riittää, joten jatkamme näköalapaikan ohitse koilliseen, kunnes pääsemme kääntymään Podgorican ja Cetinjen väliselle valtatielle. Ohitamme Cetinjen ja kierrämme Lovcenin kansallispuiston pohjoispuolelle. Reitti on harmiksemme yhtä tietyömaata. Keskentekoinen tie mutkittelee korkealle kohti vuoria, joiden taakse aurinko jo häviää. Laskeudumme välillä varjoisaan laaksoon ja ajamme uinuvan Njegušin kylän halki.

Saavumme lopulta aiemmassa postauksessa kuvaillun serpentiinitien yläosaan. Jalkojemme juuressa levittäytyy koko Kotorinlahden ympäristö vuorineen ja kukkuloineen. Auringonlasku on punertanut taivaan ja maisema kylpee uskomattomissa väreissä.

Ilta on viilentynyt, eikä lämpöä ole enää kuin kymmenkunta astetta. En silti malta hakea pitkähihaista autosta, vaan katselen lumoutuneena tyyntä lahtea ja kaukaisuudessa kimmeltävää Adrianmerta. Tämän upeampaa päätöstä retkelle ei voi saada. Enää ei ole kiire, sillä voihan serpentiinitien sittenkin ajaa alas pimeälläkin.

Palaan nyt huhtikuisen Montenegron-matkan lämpimiin tunnelmiin ja upeisiin maisemiin. Vaikka Kotor taitaakin olla koko maan suosituin nähtävyys, kannattaa samannimisen merenlahden rannoilla käydä katsomassa muitakin kyliä ja kaupunkeja.

Meille tarjoutuu mahdollisuus ikimuistoiseen kokemukseen, kun vuokra-asuntomme isäntä ehdottaa risteilyä hänen purjeveneensä kyydissä. Neuvottelemme retkelle kohtuullisen hinnan ja lähdemme matkaan Dobrotasta, joka sijaitsee parin kilometrin päässä Kotorin vanhastakaupungista.

Tuntuu hyvältä aistia meren tuoksu sieraimissa ja kevyt tuulenhenkäys iholla. Suojaisa merenlahti on peilityyni, joten purjeita on turha nostaa ylös. Meille on oikeastaan sama millä keinolla etenemme, kunhan vain saamme olla vesillä. Elämäni toinen kerta purjeveneessä on täysosuma. Reggae soi, aurinko lämmittää ja suoraan rannasta kohoavat vuoret näyttävät huikeilta. Kapteeni tarjoaa jääkaapista kylmiä juomia, eikä oikeastaan mikään voisi olla paremmin.

Rannoilla näkyy useita rakennustyömaita. Parhaat tontit ovat arvokkaita ja taloja pystytetään innolla ennen maan mahdollista liittymistä EU:n jäseneksi. Euroopan Unionin direktiivit estäisivät tiettyihin paikkoihin rakentamisen, jolloin pystyssä olevien rantahuviloiden hinnat nousisivat pilviin. Jo vuosia jatkuneet EU-neuvottelut eivät lähinnä Montenegron korruptio-ongelmien vuoksi ole vielä edenneet toivottuun tulokseen, vaikka maan valuuttana onkin ollut koko itsenäisyyden ajan euro. Kotorinlahden rannoille on viime aikoina muuttanut yhä enemmän ulkomaalaisia muun muassa Arabiemiraateista ja Britanniasta. Heidän tulonsa pelätään nostavan maan yleistä hintatasoa, joka on toistaiseksi pysynyt kohtalaisen alhaisena.

Saan istuskella ruorissa ja leikkiä kipparia, kunnes lähestymme Perastin rantaa. Perast on yksi seudun kauneimmista kylistä ja se sijoittuu korkealle useimmissa Montenegron suosituimpien nähtävyyksien listauksissa. Kylässä voisi viihtyä kauemminkin, mutta koska vene odottaa laiturissa, maltamme tehdä vain puolen tunnin kierroksen.

Käytännössä kävelemme vain rantakatua edestakaisin, kurkkaamme parille kujalle ja ihailemme ulkoa päin vanhoja rakennuksia. Autolla saapuvien matkailijoiden täytyy jättää autonsa Perastin laidalla olevalle pysäköintialueelle, joten liikenteestä ei ole harmia.

Risteilymme jatkuu Perastin edustalla kohoavalle pikkuruiselle Gospa od Škrpjelan saarelle, jota hallitsee roomalaiskatolinen kirkko. Perastin asukkaat loivat saaren vuosisatoja sitten viemällä kiviä pienen luodon ympärille.

Käyn sytyttämässä tunnelmallisessa kirkossa kynttilän. Ellei alla ole yksityistä purjevenettä, pääsee saarelle helposti myös Perastista kulkevilla pienillä aluksilla.

Paikalliset kuvailevat mutkikasta Kotorinlahtea perhosen muotoiseksi. Jatkamme kapean salmen lävitse kohti hieman avoimempaa merialuetta. Vasemmalle puolellemme jää Lepetane, jonka nimi viittaa merimiehiä laivoilla viihdyttäneisiin kaunottariin. Kylä sijaitsee juuri sen verran niemen takana, ettei se näy Perastiin, Kotorista nyt puhumattakaan. Takavuosien merenkävijät jättivät salarakkaansa Lepetaneen ja jatkoivat sitten muina miehinä perheidensä luokse seuraaviin satamiin. Avomerelle suunnattaessa laivat tietenkin koukkasivat jälleen Lepetanen kautta.

Tuuli alkaa vihdoin nousta, kun lähestymme Tivatin kaupunkia. Jäämme reilun kahden tunnin mittaisen veneretken päätteeksi kyydistä Porto Montenegron satamassa. Dubailaisessa omistuksessa oleva huvivenesatama on muuhun Montenegroon verrattuna kuin toisesta maailmasta. Kaikki on silotellun kiiltävää ja raha tuoksuu niin laatumerkkejä kaupittelevissa vaateputiikeissa kuin huvijahtien kansillakin.

Menemme vuokraisäntämme suosituksesta syömään Al Posto Giusto -nimiseen ravintolaan. Pizzat ovat kohtuuhintaisia ja ne kuuluvat parhaiden Italian ulkopuolella syömieni joukkoon. Aurinko porottaa, kun katselemme terassilta vieressä kelluvia purjeveneitä. Luksuskylä on hieman hämmentävä kokemus, jota en välttämättä laskisi Montenegron tärkeimpien nähtävyyksien joukkoon.

Kävelemme satamasta Tivatin kaupungin keskustaan. Huhtikuussa on vielä hiljaista ja saamme tallustella rantakadulla kaikessa rauhassa. Tivat on ilmeisen suosittu rantalomakohde, mutta keskustasta ei löydy mitään kovin sykähdyttävää nähtävää. Otamme pari valokuvaa pienen sataman tuntumassa ja jätämme kaupungin taaksemme.

Vaikka purjevene lieneekin tyylikkäin väline Kotorinlahden tutkimiseen, onnistuu kiertäminen myös autolla. Teemme eräänä päivänä retken Luštican kauniille niemelle. Lahtea kiertävät rantatiet ovat paikoitellen erittäin kapeita, joten matkaan ei kannata lähteä kovin kiireisellä aikataululla. Nousemme ylemmäs kohti Luštican pieniä kyliä ja pysähdymme välillä katselemaan, kuinka meri kimmeltää kaukana alapuolellamme. Suunnistamme kohti niemen kärjessä sijaitsevaa Rosen kylää. Navigaattori ei löydä koko paikkakuntaa, mutta Klincistä lähtien on perille ohjaavia viittoja. Monen mutkan ja muutaman pientareelle koukkaamisen jälkeen tie päättyy pienelle parkkipaikalle.

Suloinen Rose tuntuu nukkuvan ruususen unta. Parkkipaikalle on jätetty pari Yugo-merkkistä autoa, eikä kylillä näy ristin sielua. Ainoa ensi minuuttien aikana näkemämme elävä olento on raukea koiravanhus. Myöhemmin huomaamme myös parrakkaan kalastajan, jolta kissalauma kärttää herkkupaloja. Kesällä on luultavasti vilkkaampaa.

Käymme kääntymässä Forte Rose -nimisen resortin laiturilla, jossa aaltojen loiske sekoittuu kaiuttimista kantautuvaan letkeään loungemusiikkiin. Rosen idyllissä saattaisi olla mukavaa viivähtää pari päivää, jos kaipaisi täydellistä lepolomaa. Retkien tukikohdaksi sijainti kapean tien päässä on kuitenkin varsin hankala.

Ajamme paluumatkalla Luštican maalaismaisemien halki. Sisämaan laaksoissa on muutamia taloja, joista osa on laitettu myyntiin. Vastaantulijoita joutuu taas väistämään tien sivuun. Päätämme jatkaa retkeämme vielä Tivatin niemen ympäri. Edellä mainitun Lepetanen kohdalla tie muuttuu jälleen ahtaaksi ja muiden kulkijoiden kanssa vaaditaan kärsivällisyyttä.

Pysähdymme ottamaan kuvia niemen kärjestä Perastiin päin. Lahden maisemiin ei heti kyllästy, vaikka kameran muistikortti uhkaakin täyttyä yllättävän nopeasti. Prčanjin kylästä etsimämme ravintola on remontissa, joten kierroksemme päättyy ilman suurempia pysähdyksiä Dobrotaan.

Oma ”kotikylämme” Dobrota on Kotoriin johtavan rantatien varteen levittäytynyt pientaloalue, josta löytyy paikallisasutuksen lisäksi muutamia ravintoloita ja pieniä hotelleja. Mikäli nälkä pääsee noilla kulmilla yllättämään, suosittelen lämpimästi Konoba Portun -kalaravintolaa, joka tarjosi meille toistaiseksi vuoden parhaan ateriakokemuksen. Annan täydet pisteet niin terassin sijainnista kauniin merenlahden rannalla, sujuvasta palvelusta kuin maukkaasta ruoastakin. Liharuokien ystäville löytyy naapurista kodikas Dobrotski Dvori.

Kokonaisuutena Kotorinlahti on upea alue, johon kannattaa tutustua niin vanhojen kylien kuin ennen kaikkea maisemienkin vuoksi. Myös aiemmin kirjoittamani postaukset Kotorin vanhastakaupungista ja serpentiinitiestä tuovat esiin seudun parhaita puolia.