Espanja
Vuoristokylien viehätystä Alpujarrassa

Teimme Andalusian-matkallamme mieleenpainuvan päiväretken Alpujarran alueen kauniisiin vuoristokyliin. Ihastuin erityisesti Pampaneiraan, mutta myös Capileira vaikutti erittäin miellyttävältä paikalta.
Mutkikas maantie nousee hiljalleen yhä korkeammalle. Vielä noin tunti sitten olimme Nerjan liikenneympyrässä Aurinkorannikolla, mutta nyt meri on jäänyt taakse ja edessä kohoavat Sierra Nevadan eteläiset rinteet. Ilmassa on pientä seikkailun tuntua, sillä jo Alpujarran nimi kuulostaa kiehtovalta. Alpujarra on kauniista maisemista ja valkoisista kylistä tunnettu hieman syrjäinen alue Granadan ja Almerían maakuntien rajaseudulla.
Olemme ajaneet Órgivan pikkukaupungin halki ja kurvailleet sen jälkeen vuoristotiellä viitisentoista kilometriä, ennen kuin saavumme Pampaneiraan. Se sijaitsee Poqueiran laakson kolmesta kylästä alimpana ja vaikuttaa näkemieni kuvien perusteella kiinnostavimmalta. Niinpä valitsemme Pampaneiran päivän pääkohteeksi ja pysäköimme auton kunnalliselle parkkipaikalle. Hieman epämääräiseltä näyttävä kylänmies viittoo autoja kohti tyhjiä parkkiruutuja, muttei sentään tule pyytämään avustaan palkkiota. Kyltti kertoo pysäköinnin olevan ilmaista.
Pampaneiran vanha osa alkaa aivan parkkipaikan läheisyydestä. Kylän ihastuttavaan idylliin kuuluvat valkoiset talot ja mukulakivikujat. Ilmapiiri on hiljainen ja vuoristoilma tuntuu raikkaalta hengittää. Pampaneira sijaitsee reilun kilometrin merenpinnan yläpuolella.
Kirkon ohitse kulkevan kadun varrella sekä viereisellä pikku aukiolla on muutamia ravintoloita ja kauppoja. Matkailu lienee täällä palveluista päätellen hyvin tärkeä elinkeino, vaikka lokakuisena arkipäivänä onkin hiljaista. Reipas saksalainen retkeilijäryhmä on paikalla kävelysauvoineen ja vetää kirkon varjossa henkeä ennen seuraavalle patikointietapille siirtymistä. Poqueiran laakson kylien välillä kulkee suosittuja kävelypolkuja.
Kauppojen ulkopuolella roikkuvat matot tuovat Pampaneiran ilmeeseen väriä. Mattojen kutomisella on täällä pitkät perinteet ja käsitöitä riittää myytäväksi monessa puodissa.
Alpujarralainen perinnematto kuulostaisi mukavalta tuliaiselta, jos sellaisen vain jaksaisi raahata kotiin saakka. Muihin paikallisiin tuotteisiin kuuluvat hunaja ja marmeladi. Monella seinustalla kuivuu chiliä ja jossain kasvaa viiniköynnöksiäkin.
Kun pääaukiolta ottaa muutaman askeleen sivummalle, rauhoittuu ilmapiiri entisestään. Paikallinen nainen kantaa ostoskassin kotiin. Espanjalainen matkailijapariskunta ihailee maisemaa ja tervehtii vastaan tullessaan kohteliaasti.
Kirjava kujakissa ihmettelee muukalaisia ja hyppää varmuuden vuoksi muurin päälle turvaan. Se onkin viimeinen vastaantulija pitkään aikaan. Pyykit roikkuvat ja hiljaisuuden rikkoo vain talojen ikkunoille jätettyjen häkkilintujen laulu.
Ihastun suuresti Pampaneiran hiljaisuuteen ja syrjäisen vuoristokylän tunnelmaan. Vaikka ympäristö onkin siisti, näkyy esimerkiksi talojen seinissä aivan erilaista rustiikkisuutta kuin vaikkapa kuvankauniissa Frigilianassa tai rannikkokaupunki Nerjassa.
Kiertelemme kujalta toiselle ilman sen suurempaa päämäärää. Päädymme Federico Garcia Lorcan mukaan nimetylle kävelytielle, joka seurailee pienen jyrkänteen reunaa. Seiniltä voi lukea Garcia Lorcan runojen säkeitä. Suositun kirjailijan elämä päättyi traagisesti Espanjan sisällissodan alkuvaiheessa, kun hänet teloitettiin kotiseudullaan Granadassa. Fasistikapinalliset ottivat Garcia Lorcan silmätikukseen liberaalien ajatusten ja homouden vuoksi, eikä kuolemanpartio tuntenut armoa toisinajattelijaa kohtaan.
Kävelytien kaide on koristeltu paikallisten savupiippujen pienoismalleilla. Alpujarran valkoiset savupiiput ovat tyypillisesti korkeita ja kapeita, minkä lisäksi niiden pää muistuttaa lierihattua.
Pampaneiran kujilla on hauska seikkailla. Mäet ovat paikoitellen todella jyrkkiä ja mukulakivien pinta epätasainen, joten hyvistä kengistä on hyötyä. Paikalliset lienevät rautaisessa kunnossa, sillä pienempikin kävelylenkki käy täällä kuntoilusta.
Osa kujista on rakennettu siten, että niiden keskellä kulkee avoin viemärikanava vuorilta valuvaa vettä varten. Vuorilta tulevaa vettä hyödyntää myös ikivanha pyykinpesukatos, jonka betoniastioihin soljuu raikasta vettä jostain ylärinteiltä.
Kiertelemme Pampaneiran mäkisten kujien hiljaisuudessa, kunnes alamme etsiä lounaspaikkaa. Valitsemme Casa de la Abuelan eli isoäidin talon. Kujan varjossa on sopivasti vapaita pöytiä. Olen syönyt koko matkan erilaisia meren herkkuja, mutta täällä vuoristossa lienee paikallaan tilata lihaa. Haluaisin maistaa villisikaa, mutta koska se on loppunut, saa tavallinen possu kelvata. Tarjoilija varoittaa annosten olevan suuria, mutta niiden koko yllättää lopulta nälkäisetkin matkailijat. Reilut annokset näyttävät olevan liikaa myös naapuripöydän raavaille motoristeille, ja luovutan itsekin kesken kaiken, vaikka äiti neuvoikin syömään lautasen aina tyhjäksi.
Casa de la Abuelaan kerääntyy lounasajan edetessä paljon ihmisiä. Kymmenien mummojen joukko suunnistaa sisätiloihin pursuten espanjankielistä puheensorinaa, permanentteja ja kukikkaita vaatteita. Heidän menoaan katselee myös terassin kulmalle tupakoimaan ilmestynyt paikallinen ukko, joka lienee saman talon asukkaita. Vuosien uurtamat ulkoilmaihmisen kasvot, vanhanaikainen hattu, maamiehen ruutupaita, kuluneet farkut, kumisaappaat ja puoliksi juotu olutpullo piirtyvät muistiini, kun luon mielikuvaa tyypillisestä pampaneiralaisesta. Mies nojaa vanhaan pöytään, jonka päällä on korillinen valtavia tomaatteja. Harmi etten saa kuvaa otetuksi.
Pöytien välissä päivystää töpöhäntäinen kissa, joka ottaisi mielellään maistiaisia syödäkseen. Sen resuinen olemus säälittää ja äänikin kuulostaa oudon käheältä. Kissa hakeutuu mielellään auringonpaisteeseen, jossa se makailee silmiään siristellen. Voin kuvitella kuinka tervetulleita auringonsäteet ovat talvella, kun vuoristoilma on viilentänyt Pampaneiran kiviset kujat ennen lämpimämpiä vuodenaikoja.
Poqueiran laakson kolme valkoista kylää Pampaneira, Bubión ja Capileira sijaitsevat vain muutaman kilometrin päässä toisistaan. Jätämme Pampaneiran taaksemme, ohitamme muutaman minuutin kuluttua Bubiónin ja pysähdymme Capileiraan, jossa sielläkin on ilmainen pysäköintialue vanhan kylän laidalla. Täälläkin kaupitellaan päätien varrella mattoja, mutta pääosassa ovat erilaiset punontatyöt.
Käännymme pian puiden varjostamalle Calle del Doctor Castillalle, joka on yksi Capileiran kauneimmista kaduista. Sen varrella voisi tehdä ostoksia ja istahtaa juomaan kupin kahvia tai lasin viiniä.
Saavumme kuvaukselliselle Plaza Calvariolle, jonka puissa ja köynnöksissä hehkuva väri muistuttaa syksystä. Ruska on täällä vuoristossa jo pitkällä, vaikka rannikolla eletään vielä kesäisissä tunnelmissa.
Kiertelemme Capileirassakin ilman erityistä päämäärää. Myös tämä kylä on täytetty valkoisilla kivitaloilla ja kauniilla kujilla. Muutamat kaduista ovat jonkin verran väljempiä kuin Pampaneirassa.
Capileiran kirkon edessä on pieni aukio ja ympärillä lisää kapeita kujia. Ilmassa on yhtä aikaa kesäistä lämpöä, syksyn tuntua ja ikiaikaisen kylän rauhallista tunnelmaa. Aika tuntuu jotenkin pysähtyneen.
Hiljainen kylä on kiistattoman kaunis, mutta kun on juuri ihastunut Pampaneiraan, ei tämä kyläkokemus voi mitenkään nousta edellistä paremmaksi. En tiedä olisivatko mielikuvat kääntyneet päinvastoin, jos olisimme pysähtyneet ensiksi Capileiraan.
Juomme vielä ennen paluumatkalle lähtemistä kahvit Café Loma Puan näköalaterassilla. Kylän laidalta voi ihailla maisemaa, jossa erottuvat niin Bubión kuin Pampaneirakin. Vuoristossa on jotain majesteettista, vaikkei erityisen korkealla vielä ollakaan. Kupillinen café con lecheä maksaa yhden euron ja kymmenen senttiä. Nautin juomasta ja pohdiskelen Alpujarran historiaa.
Minua houkutteli Alpujarraan Ildefonso Falconesin Fatiman käsi -kirja. Andalusiassa 1500-luvulla riehunutta kristittyjen ja maurien välistä sotaa kuvaava teos on mukaansatempaava seikkailu- ja rakkaustarina. Tuhatsivuinen tiiliskivi kuvaa historiallisia tapahtumia kaikkine raakuuksineen ilmeisen totuudenmukaisella tavalla. Teoksen päähenkilö on kotoisin täältä Alpujarrasta, tarkemmin sanottuna Juvilesin kylästä, ja tuntee vuoret kuin omat taskunsa. Juvilesiin ajaisi Pampaneirasta vajaassa tunnissa, mutta sinne asti emme nyt ehdi. Onneksi myös täällä Poqueiran laaksossa voi aistia kirjan luomaa mielikuvaa arvoituksellisesta vuoristoalueesta.
Laakson kolmas kylä Bubión jää meiltä tutkimatta. Pysähdymme paluumatkalla vain päätien varteen ottamaan pari valokuvaa. Kylä ei vaikuta tieltä nähtynä kovin mielenkiintoiselta, mutta sen kauneimmat osat lienevät jossain sivummalla. Paremmalla ajalla suunnistaisin kohti alaspäin viettävällä rinteellä kohoavaa kirkontornia.
Paluumatkalla on vielä aikaa pysähtyä ihailemaan maisemia. Órgivan länsipuolella sijaitseva Rulesin tekojärvi saa vetensä Guadalfeo-joesta ja on tienvarren näköalapaikoilta katsottuna kaunis ilmestys. Pysähdymme pariin eri paikkaan kuvaamaan järveä, jota reunustaa suuri pato. Antoisa retkipäivä todisti jälleen kerran Andalusian monipuolisuuden. Aurinkorannikolta pääsee nopeasti vuorille ja takaisin, joten lomaan saa helposti mahtumaan hyvinkin erilaisia kokemuksia.

Espanja
Merihistoriaa Sevillassa: Torre del Oro & Nao Victoria

Sevillalla on sisämaakaupungiksi yllättävän merellinen historia. Tutustuimme Torre del Oron merimuseoon sekä sen vieressä toimivaan löytöretkinäyttelyyn. Fernão de Magalhães lähti kuuluisalle maailmanympäripurjehdukselleen juuri näiltä laitureilta.
Sevillaa ei uskoisi karttaa katsoessa merikaupungiksi, sillä matkaa Atlantin rantaan kertyy Guadalquivir-jokea pitkin noin kahdeksankymmentä kilometriä. Kaupunkikuvassa edelleen näkyvää mahtipontisuutta ja ylellisiä palatseja saa kuitenkin kiittää nimenomaan mereltä saapuneista rikkauksista. Sevillan kultakausi sai alkunsa, kun Espanjan kuningasparin suojeluksessa purjehtinut Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan vuonna 1492.

Espanjalaiset alkoivat rahdata Atlantin takaa haalimiaan rikkauksia emämaahan. Liikennettä haluttiin kontrolloida niin, että kaikki Amerikasta saapuvat tavarat tulivat Espanjaan Sevillan sataman kautta. Kauppamonopolista nauttinut Sevilla vaurastui nopeasti ja siitä kasvoi yksi Euroopan suurimmista kaupungeista. Alamäki alkoi, kun entisestään kasvaneet valtamerilaivat eivät enää mahtuneet kunnolla liikkumaan Guadalquivir-jokea pitkin. Myös suuri ruttoepidemia runteli Sevillaa ja kaupungin merkitys romahti viimeistään vuonna 1717, kun kauppamonopoli siirtyi meren rannalle Cádiziin.

TORRE DEL ORO
Sevillan halki virtaavan Guadalquivir-joen nimi on muisto ajalta, jolloin islaminuskoiset maurit hallitsivat Andalusiaa. Guadalquivir tarkoittaa yksikertaisesti suurta jokea. Virran varrella kohoava Torre del Oro -torni on yksi kaupungin tunnetuimmista maamerkeistä. Maurit rakensivat Kultaisen tornin 1200-luvulla vartiotorniksi, josta oli helppo tähystää jokea pitkin saapuvia laivoja.

Torre del Oron nimen alkuperästä on useampia teorioita. Nimi voi juontaa juurensa joko tornin alkuperäisestä kullankeltaisesta väristä, muinaisista kultaisista mosaiikeista tai yksinkertaisesti siitä, että rakennuksen sisällä on säilytetty aarteita. Tornia on käytetty myös vankilana. Sen ylimmät osat eivät ole maurien ajalta, vaan ne on rakennettu myöhemmin.

Torre del Orossa toimii nykyään pieni merimuseo. Meille kerrotaan pääsymaksun olevan vapaaehtoinen, mutta maksamme mielellämme aikuisilta suositellut kolme euroa, joilla tuetaan museota ylläpitävän järjestön toimintaa. Alakerrassa esitellään tornin historiaa ja siellä on matkamuistomyymälä. Ylemmän kerroksen näyttely käsittelee Espanjan laivastohistoriaa muutamien esineiden, pienoismallien, karttojen ja maalausten avulla.

Näyttelyn sisältö on mielenkiintoista mutta suppeaa, sillä vanhassa tornissa on vain vähän tilaa. Katselen uteliaana vitriineihin asetettuja pienoismalleja. Esillä on esimerkiksi Kolumbuksen lippulaiva Santa Maria sekä nykyaikaisempia espanjalaisia sotalaivoja.

Tornissa kannattaa kiivetä kattotasanteelle katselemaan kaupunkinäkymiä. Maisema ei mielestäni ole muutamiin muihin Sevillan näköalapaikkoihin verrattuna mitenkään poikkeuksellisen hieno, mutta näkemisen arvoinen kuitenkin. Täällä voi miettiä menneitä aikoja ja sitä, millaisia aluksia joki on tuonut kaupunkiin. Huomio kiinnittyy parinsadan metrin päässä häämöttävään vanhaan alukseen, joka on kuin muisto menneiltä vuosisadoilta.

ESPACIO EXPLORATERRA & NAO VICTORIA
Torre del Oron huipulta näkynyt alus on kopio löytöretkeilijä Fernão de Magalhãesin käyttämästä Nao Victoriasta. Sana nao viittaa purjelaivan tyyppiin, joka on suomeksi karakki. Karakit olivat ensimmäisiä laivoja, jotka kantokykynsä ja vakautensa ansiosta soveltuivat vaativille valtamerimatkoille. Portugalilaiskapteeni lähti juuri näiltä samoilta Guadalquivirin rannoilta elokuussa 1519 kuuluisalle löytöretkelleen, joka tunnetaan historian ensimmäisenä maailmanympäripurjehduksena. Reissusta tuli raju seikkailu, josta kerrotaan laiturin vierestä löytyvässä Espacio Exploraterra -näyttelyssä.

Perhelippu näyttelyyn ja Nao Victoria -alukseen maksoi käyntimme aikaan marraskuussa 2022 viisitoista euroa, mutta hinnat näyttävät sen jälkeen hieman nousseen. Ajankohtaiset tiedot voi tarkistaa museon virallisilta nettisivuilta. Tämäkään näyttely ei ole valtavan suuri, mutta se on siisti ja tyylikkäästi toteutettu. Pidän siitä, kuinka näyttelyn kuvaama merimatka etenee aikajanalla alusta kohti päätöstään. Matkaa havainnollistetaan esimerkiksi pienoismallien, videoiden ja karttojen avulla. Reissu olisi kenties vieläkin suuremman näyttelyn arvoinen.

Portugalilainen Fernão de Magalhães kunnostautui sotimalla ympäri maailman meriä synnyinmaansa lipun alla. Hän sai idean uuden merireitin etsimisestä länteen, erityisesti arvokkaiden mausteiden hankkimista varten. Kun Portugalin kuningas ei lämmennyt idealle, tarjosi Magalhães palveluksiaan verivihollisen Espanjan hoville.

Espanjan nuori kuningas Kaarle innostui ajatuksesta ja varusti vaaralliselle matkalle viisi laivaa, joiden päämääränä olivat Maustesaaret eli Molukit. Merille lähti museossa esitettyjen tietojen perusteella 245 miestä, joidenkin muiden lähteiden mukaan hieman enemmän. Suurin osa oli espanjalaisia, mutta mukana oli myös yhdeksän muun maan kansalaisia.

Magalhãesin löytöretken vaiheista on esitetty hieman vaihtelevia tulkintoja, joista uskottavimmat perustuvat mukana seilanneen italialaisen seikkailijan Antonio Pigafettan päiväkirjaan. Matkaa sävyttivät monenlaiset viivästykset, muonavaraston hupeneminen, retkikunnan sisäiset kapinat sekä keripukin kaltaiset piinalliset sairaudet. Merimiehiä kuoli tai jäi muuten matkan varrelle monesta eri syystä.

Siirrymme kertaamaan historiaa Nao Victoria -aluksen kopioon, joka kelluu suurin piirtein samalla paikalla mistä alkuperäinen laiva lähti reilut viisisataa vuotta sitten kuuluisalle matkalleen. Victoriasta valmistettiin ensimmäinen kopio vuoden 1992 Sevillan maailmannäyttelyä varten. Sillä myös tehtiin vuosina 2004–06 alkuperäistä reittiä seurannut kokonainen maailmanympärimatka. Pääsemme nyt vierailemaan toiseen kopioon, joka valmistui keväällä 2020 maailmanympäripurjehduksen 500-vuotisjuhlia varten. Kopiot on pyritty toteuttamaan alkuperäisten piirustusten mukaan ja niissä on myös käytetty mahdollisimman aitoja rakennusmateriaaleja.

Tutkimusmatka eteni Atlantin yli Etelä-Amerikkaan. Retkikunta löysi erinäisistä haasteista huolimatta nykyään Magalhãesinsalmena tunnetun väylän Etelä-Amerikan kärjen ja Tulimaan välistä uudelle merialueelle. Heikoista tuulista turhautunut Magalhães nimesi vastaan tulleen suuren vesistön Tyyneksimereksi. Tässä vaiheessa yksi laivoista oli jo kärsinyt haaksirikon, ja toinen karannut omin lupineen kotimatkalle Eurooppaan. Tyyni valtameri osoittautui suuremmaksi kuin Magalhães osasi kuvitella, joten sen ylittämiseen kului huomattavasti odotettua kauemmin aikaa.

Matka sai dramaattisia käänteitä nykyisin Filippiineihin kuuluvassa saaristossa, jonka alkuperäisasukkaita Magalhães joukkoineen käännytti kristinuskoon. Kaikki heimopäälliköt eivät innostuneet uusista tavoista ja seurasi taistelu, jossa Fernão de Magalhães sai surmansa. Laivasto siirtyi baskikapteeni Juan Sebastián Elcanon komentoon. Miehistö oli tässä vaiheessa huvennut jo niin harvalukuiseksi, että heikkokuntoisin laiva Concepción päätettiin polttaa ja jatkaa reissua kahden aluksen voimin.

Elcano saapui monien vaiheiden jälkeen Maustesaarille, jotka tunnetaan nykyisin Indonesiaan kuuluvina Molukkeina. Miehistö sai hankittua vaihtokaupoilla todella arvokkaan lastin neilikkaa, kanelia sekä muita mausteita, minkä jälkeen oli aika palata Espanjaan. Ainakin osa tutkijoista on sitä mieltä, ettei matkan alkuperäisenä tarkoituksena ollut kiertää maapalloa, vaan palata Maustesaarilta tulomatkalla käytettyä reittiä pitkin takaisin.

Kahdesta jäljellä olleesta laivasta Trinidadissa oli vuotoja, joten loppumatkalle lähdettiin pelkällä Victorialla. Elcano valitsi länteen päin johtavan reitin, vaikka se sisälsikin portugalilaisten muodostaman vaaran. Näitä merialueita hallinneet portugalilaiset olivat pyrkineet sabotoimaan espanjalaisten matkaa alusta lähtien. Maat olivat jo valmiiksi huonoissa väleissä ja varsinkin Magalhãesin loikkaaminen vihollisleiriin koettiin äärimmäisenä loukkauksena.

Ruoanpuute pakotti Elcanon rantautumaan portugalilaisten hallitsemalle Kap Verdelle, josta laivaan saatiin peitetarinan avulla lastattua hieman syötävää. Portugalilaiset saivat kuitenkin selville mistä retkikunnasta oli todellisuudessa kysymys, minkä seurauksena osa miehistä vangittiin ja loput onnistuivat pakenemaan Victorian kyydissä merelle.

Lopulta kolmen vuoden mittaiseksi venynyt seikkailu päättyi kallisarvoisessa maustelastissa takaisin tänne Gualdalquivirin rannalle Sevillaan syyskuussa 1522. Perille asti selvisi kahdeksantoista reissussa pahasti rähjääntynyttä miestä, kuten Juan Sebastián Elcano laivan kapteenina sekä Antonio Pigafetta arvokas matkapäiväkirja kainalossaan. Elcanon tutkimusmatkat jatkuivat Sevillaan paluun jälkeenkin, ja hän menehtyi merellä vain paria vuotta myöhemmin. Elcano oli muuten kotoisin viehättävästä baskikylästä Getariasta, jossa vietimme pari viikkoa keväällä 2016.

Uusi kopiolaiva on varsin kliininen ja siitä puuttuu historiallinen rosoisuus, mutta alusta on silti kiva tutkia hetken aikaa. Kiipeilemme eri kansille ja mietimme, millaista tällaisella laivalla olisi vaikkapa kovassa aavalle merelle iskeneessä myrskyssä. Karakilla purjehtiminen ei ole ollut mikään huviristeily ja kun Victorian alkuperäiseen miehistöön kuului 45 jäsentä, saattoi jossain vaiheessa tuntua ahtaaltakin.

Nao Victoria -alus, löytöretkestä kertova näyttely sekä historiallinen Torre del Oro ovat mukavia vierailukohteita Sevillassa. Näitä paikkoja varten ei tarvitse varata kovin paljoa aikaa, mutta tarjolla on tehokkaasti tiivistetty annos merenkulun historiaa.
Espanja
Sevillan palatseja: Palacio de las Dueñas ja Casa de Pilatos

Ehdimme tutustua viime syksynä joihinkin Sevillan hieman vähemmän tunnettuihin nähtävyyksiin. Palacio de las Dueñas ja Casa de Pilatos ovat upeita palatseja, joissa saa nauttia maurilaisesta arkkitehtuurista ilman ruuhkia.
Vierailen mielelläni historiallisissa linnoissa ja palatseissa eri puolilla maailmaa. Andalusian vanhoissa rakennuksissa ihastuttavat erityisesti eksoottiset vaikutteet ajalta, jolloin islaminuskoiset maurit hallitsivat eteläistä Espanjaa. Näin on myös Sevillan Palacio de las Dueñasissa ja Casa de Pilatosissa. Kumpikaan ei kuulu Sevillan ehdottomiin päänähtävyyksiin, joten vierailu onnistuu ainakin lokakuisena arkipäivänä hyvin väljästi ilman minkäänlaista jonottamista. Meille jää siis reilusti tilaa nauttia menneen ajan tunnelmista ja kauniista arkkitehtuurista.

PALACIO DE LAS DUEÑAS
Palacio de las Dueñas sijaitsee Sevillan vanhassakaupungissa melko lähellä Setas de Sevilla -maamerkkiä. Aikuisten pääsylipun hinta on tällä hetkellä 12 euroa. Kaupungin häly jää hetkessä taakse, kun astumme portista sisään. Tutustumme aluksi viihtyisiin puutarhoihin, joissa on vielä näin syksylläkin jonkin verran kukkaloistoa.

Puutarhassa vallitsee seesteinen tunnelma. On hauskaa katsella ajan hampaan kuluttamia värikkäitä kaakeleita ja kuunnella suihkulähteen hiljaista solinaa. Kaikkialla on vehreää ja puissa kypsyy sitrushedelmiä.

Palacio de las Dueñas rakennettiin 1400-luvun lopulla ja se sai nimensä naapurissa sijainneelta nunnaluostarilta. Rakennuttajana toimi Sevillan pormestari Pedro Pineda, joka kuitenkin joutui melko pian myymään asuntonsa eteenpäin. Erinäisten vaiheiden jälkeen palatsi päätyi vuonna 1612 Alban herttuan haltuun.

Sama vaikutusvaltainen aatelissuku on hallinnut Palacio de las Dueñasia nyt jo yli neljänsadan vuoden ajan. Talon nykyinen isäntä on Alban 19. herttua Carlos Fitz-James Stuart y Martínez de Irujo, jota saamme kiittää ovien avaamisesta yleisölle. Me turistit olemme olleet tervetulleita vasta vuodesta 2016 lähtien.

Palatsin renessanssityyliä on täydennetty maurilaisilla ja goottilaisilla piirteillä. Ihailemme monia yksityiskohtia, kuten koristeellisia kaiverruksia, keramiikkaesineitä ja erilaisia laattoja.

Palatsin alakerrassa on jonkin verran avoimia huoneita, joissa saa vapaasti kierrellä. Esillä on esimerkiksi Sevillan juhliin sekä härkätaisteluihin liittyviä julisteita. Myös flamencoteema on selvästi näkyvillä.

Pöydillä oleviin valokuviin on ikuistettu joitakin palatsissa vierailleita merkkihenkilöitä. Herttuasuvun vieraina ovat käyneet esimerkiksi Jacqueline Kennedy sekä Monacon ruhtinas Rainier vaimonsa Grace Kellyn kanssa. Täällä riittää ylellisesti sisustettuja oleskelutiloja, joissa kelpaa kahvitella kuinka arvovaltaisessa seurassa tahansa.

Näemme myös mukavalta näyttävän kirjastohuoneen sekä pienen kappelin. Työhuoneen rekvisiitasta voisi päätellä, että nykyinen herttua taitaa olla Real Betisin jalkapallojoukkueen kannattaja.

Kiertelemme hetken palatsin pihoilla. Mieleen jää parhaiten keskeisin patio, joka näyttää lumoavan kauniilta. Keltaisilla seinustoilla oleville penkeille on mukava istahtaa miettimään, millaista elämää täällä on vuosisatojen saatossa eletty. Varjoisalle oleskelutilalle on varmasti ollut käyttöä, sillä Sevilla tunnetaan yhtenä Euroopan helteisimmistä kaupungeista.

Erityisesti arkkitehtuurin maurilaiset piirteet hivelevät silmiä. Paikalla näkyy muitakin satunnaisia vierailijoita, mutta välillä saamme istua täällä keskenämme. Hiljaisuuden rikkovat vain palmuissa mekastavat papukaijat.

Palacio de las Dueñas on mielenkiintoinen nähtävyys, jonka sisäpihoille on mukava jäädä tunnelmoimaan. Kaupungin muiden talojen puristukseen jääneet puutarhat sekä palatsi ovat suhteellisen pieniä, joten vierailuun ei tarvitse varata mahdottoman pitkää aikaa.
Katso lisätiedot Palacio de las Dueñasin omilta nettisivuilta.

CASA DE PILATOS
Casa de Pilatos sijaitsee noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Palacio de las Dueñasista. Rakennus näyttää kadulta katsottuna edellistä vierailukohdettamme mahtipontisemmalta. Aikuisten sisäänpääsy palatsin alakertaan maksaa kympin. Lisäksi voisi ostaa viiden euron lipun yläkertaan, johon tutustuminen on mahdollista vain oppaan johdolla. Meidän ei tarvitse edes harkita tätä, sillä sopivia opastuksia olisi tarjolla vasta parin tunnin kuluttua.

Saavumme heti sisäänkäynnin jälkeen näyttävälle vaaleasävyiselle patiolle, jonka keskellä solisee suihkulähde. Seinustan rintakuvapatsaat esittävät roomalaisia keisareita ja espanjalaisia kuninkaita.

Casa de Pilatos muistuttaa melko paljon Palacio de las Dueñasia, mutta sisätilat ovat selvästi pelkistetympiä. Tutkittavaa esineistöä tai sisustettuja huoneita ei siis ole samaan tapaan nähtävillä. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä saamme ihailla ennennäkemättömän laajaa kaakeleiden kirjoa.

Casa de Pilatosissa on yksi maailman laajimmista azulejo-kaakeleiden kokoelmista. Seinillä on käytetty noin 150 erilaista laattaa, ja kun useimpia näistä on monta neliömetriä, riittää täällä ihmettelemistä vaativimmallekin kaakeleiden ystävälle. Seinät ovat todella kauniita ja ne pääsevät muuten lähes autioissa tiloissa hyvin oikeuksiinsa.

Casa de Pilatos on arkkitehtuuriltaan suoranainen malliesimerkki andalusialaisesta palatsista, jossa italialainen renessanssi on kuorrutettu maurilaisella koristelulla. Lisäksi mukaan mahtuu goottilaisia vivahteita. 1800-luvulla tehdyissä uudistuksissa rakennukseen tuli myös romantiikkaa edustavia piirteitä.

Tämänkin palatsin rakennustyöt alkoivat 1400-luvun loppupuolella. Rakennuttaja Pedro Enríquez de Quiñones oli ansioitunut aatelismies, joka ehti vielä ennen kuolemaansa olla valtaamassa Granadaa maureilta takaisin kristityille. Rakennuksen nykyinen nimi tuli käyttöön myöhemmin, kun Pedron poika Fadrique Enríquez de Ribera kävi pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa ja ihastui siellä Pontius Pilatuksen taloon.

Enríquez de Riberat ajautuivat 1600-luvun puolivälissä talousvaikeuksiin, ja kun perheen tytär meni Medinacelin herttuan kanssa naimisiin, siirtyivät suvun arvonimet ja omaisuus Medinaceleille. Medicanelit omistavat Casa de Pilatosin edelleen ja osa rakennuksesta on yhä asuinkäytössä. Nykyinen Medinacelin herttuatar on 26-vuotias Victoria von Hohenlohe-Langenburg.

Nautimme olostamme perinteisissä andalusialaisissa puutarhoissa, joihin voi istahtaa ihailemaan niin arkkitehtuuria kuin kukkiakin. Paikalla on muutamia muitakin vierailijoita, mutta tunnelma on hyvin rauhallinen.

Vaikkei meillä olekaan sisäänpääsyä ylempään kerrokseen, tutustumme silti näyttävään portaikkoon ja kiipeämme raput ylös saakka. Värikkäitä kaakeleita ei ole säästelty, mutta yleisilme on paikoitellen hieman synkkäkin.

Palaamme lopuksi alussa näkemällemme sisäpihalle. Haluan pysähtyä vielä hetkeksi katselemaan kaikkea kauneutta ja miettimään rakennuksen pitkää historiaa. Ajatukset palaavat nykyaikaan, kun palatsin konstailematon siivooja käy täyttämässä ämpärinsä suoraan suihkulähteestä.

Casa de Pilatos on oikein miellyttävä paikka. Nautimme palatsin ja puutarhan tunnelmasta kaikessa rauhassa, mutta vierailuajaksi riittää silti yksi tunti. Tällaiset palatsit ovat omaan makuuni juuri sopivan kokoisia nähtävyyksiä, sillä ihmeteltävää riittää, mutta kaikkeen näkemäänsä jaksaa keskittyä alusta loppuun saakka.
Katso lisätiedot Casa de Pilatosin omilta nettisivuilta.

SEVILLAN MUUT PALATSIT
Sevillan näyttävin ja tunnetuin palatsi on kuninkaallinen Alcázar, josta kirjoitan vielä oman juttunsa myöhemmin. Kaupungissa on myös muita upeita palatseja. Esimerkiksi Palacio de la Condesa de Lebrija tunnetaan hienoista mosaiikeistaan, Casa de Salinas näyttää valokuvissa kauniilta ja vaihtoehtoja tuntuu riittävän monta muutakin. Sevilla on harvinaisen kaunis kaupunki, jonka sisäpihoille on kätketty hämmästyttäviä arkkitehtonisia aarteita.
Voit lukea Sevillasta laajemmin jutustani Ihastuttavan upea Sevilla.
-
Slovenia1 vuosi sitten
30 x uskomattoman upea Slovenia
-
Itävalta3 kuukautta sitten
Alppimaisemia kesäisessä Seefeldissä
-
Italia2 vuotta sitten
Leonardon maalaama Viimeinen ehtoollinen Milanossa
-
Yhdysvallat5 kuukautta sitten
Los Angelesin kiehtova Venice
-
Huvipuistot4 kuukautta sitten
Sevillan huvipuisto Isla Mágica
-
Suomi3 vuotta sitten
Sipoonkorven kaikki merkityt patikkareitit
-
Suomi4 vuotta sitten
Elämyksiä Suomen länsirannikolla
-
Italia1 vuosi sitten
Italian lumoa hurmaavassa Abruzzossa
-
Yhdysvallat3 kuukautta sitten
Tarunhohtoinen Hollywood
-
Emiraatit4 vuotta sitten
Pikavisiitti Dubaihin – rikkautta ja ristiriitoja
-
Itävalta3 kuukautta sitten
Imst – koko perheen retkikohde Tirolissa
-
Liechtenstein3 kuukautta sitten
Pikavisiitti Liechtensteiniin
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
18.11.2021 at 23:22
Oikein hienolta näyttäviä paikkoja, taas näyttää säät suosineen. Kylät itsessään näyttävät viihtyisiltä, mutta nuo vuoristomaisemat ainakin omalla kohdalla kruunaisivtat kokonaisuuden. Ja heh, on tosiaan varsin tuhdilta näyttävän kokoinen annos. 🙂
Mika / Lähtöportti
19.11.2021 at 17:49
Sää oli kyllä mukavan aurinkoinen koko viikon alusta loppuun. Kaunista aluetta kyllä, ja jos tuonne joskus menette, niin kiertäkää noin 10 kilometrin patikointireitti, joka kulkee kaikkien kolmen kylän läpi. Sellaisen jälkeen jaksaisi ehkä syödä jopa Casa de la Abuelan annoksen 😄 En muista milloin tätä ennen olisi tullut vastaan annosta, josta näkee jo ensi silmäyksellä että se on aivan liian iso 😬
Ekomatkaajat
22.11.2021 at 10:09
Aivan hurmaavan oloinen kylä! Todella hienoja otoksia paikasta ja kerronta oli niin kuvailevaa, että itsensä pystyi kuvittelemaan noille kaduille. Kiitos hienosta kirjoituksesta. 🙂
Mika / Lähtöportti
22.11.2021 at 20:53
Kiitos paljon, mukava kuulla että tunnelma välittyi! Pampaneira on kyllä tosi idyllinen ja kaunis paikka 🙂