Museokeskus Vapriikki on erinomainen vierailukohde Tampereella. Kävin näyttelytiloissa ensi kertaa vasta tämän vuoden pääsiäisenä, mutta vierailu ei varmasti jäänyt viimeiseksi. Perhettämme houkutteli eniten Suomen pelimuseo, mutta saman katon alta löytyi paljon muutakin kiinnostavaa.

Vapriikki on hyvä esimerkki tamperelaisesta tavasta ottaa vanhan tehdaskaupungin historiallisia rakennuksia toimivaan uudiskäyttöön. Museokeskus avattiin Tammerkosken rannalla aiemmin toimineen Tampellan tehtaan verstastiloihin vuonna 1996. Vapriikin pääsylippujen hinta on tällä hetkellä aikuisilta 15 euroa ja lapsilta 7 euroa. Itse kuittasimme aikuisten pääsymaksut kätevien Museokorttien avulla. Pääsymaksu kattaa kaikki Vapriikin näyttelyt, joita voi olla kerrallaan yli kymmenen kappaletta.

Vapriikin pysyvään tarjontaan kuuluvista museoista ovat tällä hetkellä avoinna Luonnontieteellinen museo, Suomen pelimuseo, Suomen jääkiekkomuseo sekä koko Tampereen historiaan liittyvä Finlayson 200 – tehtaasta brändiksi. Näiden lisäksi esillä on useita vaihtuvia näyttelyitä, joiden kesto vaihtelee parista kuukaudesta useisiin vuosiin. Aiheita riittää laidasta laitaan, joten täällä on varmasti jokaiselle jotakin!

---

Suomen pelimuseo

Oma pääkohteemme Vapriikissa on lapsiakin houkutteleva Suomen pelimuseo, jossa pääsee kokeilemaan monia erilaisia tietokonepelejä vuosikymmenten varrelta. Tarjolla on siis runsaasti sekä huvia että nostalgiaa. Kokeilen esimerkiksi televisiosta tuttua Hugo-peliä, jossa hahmoa ohjataan lankapuhelimen näppäinten avulla. Pelin äänet kuuluvat tietenkin luurin kautta.

Suurin kuhina käy pelihallissa, jossa saa käyttää vapaasti monia eri peliautomaatteja. Tarjolla on esimerkiksi rallisimulaattoreita, flippereitä sekä ammuskelupelejä. Oma suosikkini on alppihiihtosimulaattori Alpine Racer 2, jossa laskeminen tapahtuu omia jalkoja kallistelemalla. Onnistun parin harjoituskerran jälkeen jo voittamaan kisan, ja Alpine Raceria tekisi mieli päästä pelaamaan pian uudelleenkin.

Suurin osa peleistä löytyy ahdasta automaattihallia väljemmiltä käytäviltä, joilla esitellään suomalaista pelituotantoa. Muutamat peleistä ovat kohdalle sattuessani harmillisesti jumissa, joten niitä ei pääse kokeilemaan. Yksi näistä on mäkihyppypeli Deluxe Ski Jump, jota olisi ollut mukava pelata pitkästä aikaa. Vitriinissä on pelin kehittäneen Jussi Koskelan lahjoittamaa rekvisiittaa. Muistan Jussin niiltä ajoilta, kun harrastimme samaan aikaan yleisurheilua Keravan Urheilijoissa.

Pelimuseon parasta antia ovat eri vuosikymmenten teemaan sisustetut huoneet, jotka vievät hyvin autenttisella tavalla 1980- ja 1990-lukujen tunnelmiin. Sisustuksessa käytetty rekvisiitta on valittu huolella jokaista yksityiskohtaa myöten.

Pitkä rivi Aku Ankan taskukirjoja sekä vuoden 1984 Los Angelesin olympiamaskotti Sam-kotka löytyivät minunkin huoneestani, ja moni muukin esine näyttää kovin tutulta. Commodore Kuusnelosta en koskaan itse omistanut, mutta täällä sillä pääsee pelaamaan klassikkopeli Boulder Dashia.

Viihdymme myös menneen ajan olohuoneessa, jonka nahkapäällysteisille nojatuoleille voi istua pelaamaan kuvaputkitelevisiosta näkyvää alkeellista tennispeliä Pongia. Aikaa kuluu myös hieman uudenaikaisemmassa lastenhuoneessa Super Marion seurassa.

Museosta löytyy hauskasti sisustettujen olohuoneiden ja lastenhuoneiden lisäksi myös malli pelikaupasta, jollaisissa itsekin joskus muinoin kävin. Silloin ei latailtu pelejä netistä, vaan niitä sai ostaa pahvisiin laatikoihin pakattuna pelikauppojen hyllyiltä. Usein pelit liikkuivat toki myös kaverilta toiselle kopioimalla. Kaukana olivat vielä ne ajat, kun pelaamista alettiin kutsua e-urheiluksi.  

Museon tarjontaan kuuluu videopelien lisäksi kelpo kokoelma lautapelejä, joita saa asettua pelaamaan pöydän ääreen. Näyttelyn nurkalta löytyy myös nostalginen pajatso, joka herättää monissa vierailijoissa ihastuneita huokauksia. Pajatsoa ei kuitenkaan pääse pelaamaan, vaikka taskussa jostain syystä vanhoja viidenkymmenen pennin kolikoita sattuisi olemaankin. Vierestä löytyvää Speden Speleistä tuttua nopeustestiä saa kyllä kokeilla. Perheestämme löytyy yksi tämän pelin luonnonlahjakkuus, enkä se ole minä. 

Pelimuseossa on mukava viettää aikaa, joka kuluukin täällä kovin nopeasti. Paikka tuo mieleeni Berliinin Computerspielemuseumin, josta olen kirjoittanut jutun jo aiemmin.

---

Suomen jääkiekkomuseo

Ehdimme onneksi nähdä pelimuseon lisäksi paljon muutakin. Käymme museoravintola Valssissa virkistävällä kahvitauolla ja kiipeämme sieltä ylimmässä kerroksessa toimivaan Suomen jääkiekkomuseoon. Tampere on niin perinteikäs lätkäkaupunki että sen omassakin historiassa riittäisi valtavasti kerrottavaa, mutta museo keskittyy nimensä mukaisesti koko maan jääkiekkoon. Mielenkiintoisena lisämausteena toimivat omien taitojen testaamiseen sopivat laukaisu- ja maalivahtisimulaattorit. Kokeilemme tyttären kanssa laukaisusimulaattoria, jossa voi yrittää virtuaalisen maalivahdin yllättämistä.

Museossa voi tutustua Jääkiekkoleijonan arvonimellä aateloitujen henkilöiden kunniagalleriaan, johon on päässyt pelaajien lisäksi myös valmentajia, erotuomareita sekä taustavaikuttajia. Alati kasvavalla listalla on jo 274 nimeä Mölli Keinosesta Jukka Jaloseen ja Riikka Sallisesta Kalervo Kummolaan. Esillä on totta kai myös paljon erilaisia palkintoja sekä pelipaitoja niin Suomesta kuin maailmaltakin.

Jääkiekkomuseon mielenkiintoisimpaan antiin kuuluvat vanhat peliasut ja varusteet, jotka näyttävät nykyisiin verrattuna kovin alkeellisilta. Perinteiset seurojen logot ja värit ovat helposti tunnistettavissa, mutta paitojen materiaalit ovat jotain aivan muuta kuin nykypäivänä. Kuvassa näkyvä hahmo on muuten nimeltään Viska, ja se kuului maalivahti Gösta Wangelille. Viska tuotti onnea, joten Wangel asetti maskotin aina pelien ajaksi maalinsa päälle. Wangel ja Viska voittivat Suomen mestaruuden Tapparan edeltäjän TBK:n riveissä vuonna 1953.

Pitkää historiaa esittelevä museo auttaa kunnioittamaan jääkiekkoperinteitä entistä enemmän. Muistan kuinka Torontossa sijaitseva Hockey Hall of Fame toi mieleen samanlaisia tunteita, kun vierailin siellä viitisentoista vuotta sitten.

Omaa mieltäni lämmittää kovasti, että jääkiekkomuseosta löytyy myös jotain keravalaista. Maamme naisjääkiekon legendoihin lukeutuva Anne Haanpää edusti osan mittavasta urastaan Keravan Shakersia ja auttoi joukkueen kolmeen peräkkäiseen Suomen mestaruuteen vuosina 1994–96. Haanpään Shakers-paita on ansainnut hyvin paikkansa museon arvokkaassa kokoelmassa. 

---

Finlayson 200 – tehtaasta brändiksi

Vapriikin monipuolisuus tulee parhaiten esiin, kun astumme jääkiekon vauhdikkaasta maailmasta täysin toisenlaiseen ympäristöön. En osaa edes odottaa näyttelyn vaihtumista, kun seison jo värikkäiden kankaiden täyttämässä seesteisessä tilassa. Finlayson 200 – tehtaasta brändiksi -näyttelyyn on hyvä tutustua jo siksi, että skotlantilaisen James Finlaysonin perustamalla yrityksellä on suuri rooli koko Tampereen kehityksessä. Kierrämme näyttelyn jääkiekkomuseon puolelta tullessamme ikään kuin nurinkurisessa järjestyksessä, mutta siitä ei ole lopulta suurempaa haittaa.

Vuonna 1820 alkunsa saaneesta Finlaysonista kehittyi Suomen ensimmäinen suuryritys, joka vaikutti omalta osaltaan Tampereen kasvamiseen. Konepajana aloittanut Finlayson alkoi menestyä kymmenisen vuotta perustamisensa jälkeen, jolloin toimiala oli jo vaihtunut puuvillatehtaaksi. Tehtaan ympärille rakennettiin asuntojen lisäksi esimerkiksi koulu, sairaala sekä kirkko. Finlayson kasvoi Pohjoismaiden suurimmaksi tehtaaksi ja säilytti asemansa monen vuosikymmenen ajan.

Näyttely kertoo mielenkiintoisella tavalla Finlaysonin historiasta. Mieleen jää erityisesti kuusikerroksisesta tehdasrakennus Kuusvooninkisesta tehty pienoismalli. Pienistä ikkunoista voi kurkistella sisään ja katsoa miltä talvinen työpäivä vuonna 1847 on näyttänyt. Nukkekotimaista toteutusta elävöittävät liikkuvat hologrammihahmot. Ne kuvaavat sekä työntekoa että myös esimerkiksi tuon ajan työpaikoilla esiintynyttä juopottelua.  

Näyttelyssä on luonnollisesti esillä Finlaysonin tuottamia kankaita, joiden joukosta löytyy minullekin tuttuja kuoseja. Tekstiilituotanto alkuperäisellä tehdasalueella Tampereella päättyi 1990-luvulla. Tuotteet suunnitellaan edelleen Suomessa, mutta tuotanto on kustannussyistä siirtynyt ulkomaisiin tehtaisiin.

---

Luonnontieteellinen museo

Tampereen luonnontieteellinen museo tarjoaa mukavasti paikallista näkökulmaa, sillä se keskittyy erityisesti Pirkanmaan luontoon. Esillä on runsaasti täyttyjä nisäkkäitä ja lintuja sekä paljon muutakin nähtävää ja opittavaa. Luonto on kiinnostava aihe, mutta käymme museon tällä kerralla vain nopeasti lävitse. Vierestä löytyy Vuoden Luontokuvat 2023 -näyttely, joka on avoinna enää 14.4.2024 saakka. Oikeastaan kaikki mukaan päässeet otokset ovat todella upeita. 

---

Radioaallon harjalla – kidekoneesta podcastiin

Radionäyttely valottaa maamme noin satavuotista radiohistoriaa. Tarjolla on runsaasti niin tietoa kuin nostalgiaakin ja näyttely kuvaa myös radion muuttuvaa merkitystä läpi vuosikymmenten. Tänne voisi pysähtyä pidemmäksikin aikaa kuuntelemaan eri aikakausien ohjelmia. Mieleeni jää erityisesti urheiluselostajana tunnetun Pekka Tiilikaisen raportti talvisodasta suomalaiseen sotilasleiriin tehdyn lentohyökkäyksen keskeltä. Radioaallon harjalla -näyttely on esillä lokakuun 2027 loppuun saakka.

---

Fantastinen floppi

Yksi ohimennen näkemistämme näyttelyistä on Nokian N-Gage-laitteesta kertova Fantastinen floppi. Pelikonsolia ja puhelinta yhdistänyt N-Gage ei suuresta rahallisesta panostuksesta huolimatta koskaan menestynyt, vaan aiheutti Nokialle valtavat tappiot. Näyttelyssä on esillä 2000-luvun alun ajankuvaan kuuluvaa esineistöä ja tarjolla on tietenkin myös mahdollisuus N-Gagella pelaamiseen. Fantastinen floppi on esillä 5.1.2025 saakka. 

---

Museokeskus Vapriikin muu tarjonta

Vaikka viihdymme Vapriikissa monta tuntia, jää paljon vielä kokonaan näkemättäkin. Ajattelin käydä ainakin Manserock-näyttelyssä, mutta kun palaamme illan lähestyessä hiljentyvään pelimuseoon, ei meistä kukaan malta lähteä sieltä pois ennen sulkemisaikaa. Niinpä popedat ja eppunormaalit jäävät odottamaan seuraavaa kertaa. Manserock-näyttelyyn voi onneksi tutustua vuoden 2026 loppuun asti. Vapriikissa on tällä hetkellä esillä edellä mainittujen lisäksi muutama muukin näyttely. Esimerkiksi Postimuseon monivuotinen päänäyttely Viestinviejät on nähtävillä vielä 15.9.2024 saakka. Tampereen Kivimuseo on parhaillaan suljettuna ennen odotetun Kiven voima -näyttelyn avautumista 26.4.2024.

Vapriikki on mainio kokonaisuus, sillä laadukkaasti toteutetuista näyttelyistä löytyy katseltavaa moneen makuun. Näyttelyiden suuri määrä takaa myös vaihtuvuuden, joten Vapriikkiin voi aina palata katsomaan mitä uutta on tullut tarjolle. Ja toisaalta vaikkei mitään uutta olisikaan, löytyisi pelimuseosta aina taatusti ajanvietettä moneksi tunniksi!

Lue lisätietoja Vapriikin omilta nettisivuilta.

Palasimme vain vuoden tauon jälkeen Iso-Syötteelle nauttimaan hiihtoladuista ja kokeilemaan tällä kerralla myös laskettelua. Paluu samoille laduille on meille poikkeuksellista, sillä olemme lomailleet tätä ennen aina eri hiihtokeskuksissa.

Takana olivat aiemmassa jutussani mainitut kahdeksan talvista reissua eri hiihtokeskuksiin, kunnes niistä viimeisin tuntui niin mieluisalta, että palasimme heti tilaisuuden tullen takaisin ja vuokrasimme mökin Suomen eteläisimmän tunturin juurelta. Iso-Syöte tuntuu juuri meille sopivalta paikalta, sillä se on pieni ja rauhallinen, mutta tarjoaa silti kaikki tärkeimmät palvelut.

Nautimme puhtaasta luonnosta ja hyvästä latuverkostosta. Sijaintikin miellyttää, sillä Syöte on kotoa katsottuna selvästi lähempänä kuin vaikkapa muuten mainiot Ylläs ja Saariselkä. Pohjois-Pohjanmaalta löytyvällä Syötteellä ei ole aitoa Lapin taikaa, mutta hienoihin tunturimaisemiin päästään täälläkin.

---

Hiihtokoulun kautta rinteisiin

En ole koskaan aiemmin kokeillut laskettelua, vaikka murtomaahiihtoa onkin tullut harrastettua vaihtelevalla aktiivisuudella noin viisivuotiaasta lähtien. Viime vuosien vierailumme eri hiihtokeskuksissa ovat herättäneet vähitellen orastavaa kiinnostusta myös mutkamäkeä kohtaan, sillä erilaisia urheilulajeja on aina hauska kokeilla. Laskettelu olisi silti jäänyt tälläkin kerralla väliin, ellei 11-vuotias tytär olisi ilmoittanut halustaan lähteä rinteeseen. Muita innokkaita ei perheestä löydy, joten tiedossa on isän ja tyttären laatuaikaa.

Sopivat varusteet löytyvät Iso-Syötteen eturinteiden alla sijaitsevasta välinevuokraamosta. Monot sovitetaan itse, minkä jälkeen henkilökunta valitsee sukset laskijan pituuden, painon ja taitotason mukaisesti. Kypärän saa mukaan vuokrattavaan välinepakettiin, mutta laskettelulasit täytyy ostaa omaksi. Sitten vielä sauvat mukaan ja menoksi. Ihan halpaahan tämä touhu välinevuokrineen ja hissilippuineen ei ole, mutta ainakin pääsemme kokeilemaan laskettelua hyvissä olosuhteissa. Iso-Syötteen vuokraamon valikoimaan kuuluu myös läskipyöriä ja murtomaasuksia.

Olen aina ollut innokas penkkiurheilija, joten muistan seuranneeni muiden lajien ohella myös alppihiihtoa Ingemar Stenmarkin, Alberto Tomban ja Vreni Schneiderin suuruuden päivistä lähtien. Epäilen kuitenkin, ettei ensikertalaisen laskeminen lähde sujumaan pelkästään takavuosien olympialaisia muistelemalla, joten varaan meille yksityistunnin Iso-Syötteen hiihtokoulusta.

Tunteja suositellaan keskenään samantasoisille laskijoille. Vaikka olemmekin tyttären kanssa eri ikäisiä, saamme molemmat aloittelijaopastuksesta paljon irti. Perusasiat sekä välineet tulevat opettajan johdolla puolessatoissa tunnissa hyvin tutuiksi. Liikunnallisesta taustasta on apua, joten tunnemme olevamme pienestä hapuilusta huolimatta melko valmiita rinteeseen. Suosittelen hiihtokoulua aivan ehdottomasti kaikille aloittelijoille ja varmasti myös kokeneemmille on tarjolla hyviä vinkkejä.

Laskettelu on niin mukavaa, että viihdymme rinteessä hiitokoulun jälkeen vielä pitkään ja palaamme rinteeseen myös toisena päivänä. Tyttären taidot kehittyvät kovaa vauhtia ja huomaan myös oman laskemiseni olevan koko ajan sujuvampaa. Tavoitteena on pitää lasku koko ajan hallinnassa niin, että vauhtia voi varmuuden karttuessa hiljalleen lisätä. Saavutan myös tärkeimmän tavoitteeni, eli selviän pitkistä laskupäivistä itseäni tai ketään muutakaan satuttamatta. Haemme kärsivällisesti tuntumaa perherinteestä, kunnes laskemme myös kahta helppoa eturinnettä useampaan kertaan. Näillä Iso-Syötteen pisimmillä rinteillä on mittaa 1200 metriä ja korkeuseroa 192 metriä. Hisseihin ei ole Etelä-Suomen hiihtolomaviikolla juuri lainkaan jonoa, joten toistoja ehtii kertyä ilahduttavan runsaasti.

Olen käsittänyt, että rinneravintolat kuuluvat olennaisena osana laskettelukokemukseen. Niinpä mekin astelemme suurilla kolisevilla monoilla Romekievariin. Täällä kelpaa syödä lounaaksi lohikeittoa tai poronkäristystä ja palata myöhemmin iltapäivällä lämmittelemään kuuman kaakaon äärelle. Jään kaipaamaan vain mielikuvissani soivaa iloista saksankielistä taustamusiikkia, mutta sitä kuullakseen täytyy luultavasti suunnata Alpeille. Kyllä vanhat englannin- ja suomenkielisetkin hitit kelpaavat.

Pari pitkää Iso-Syötteen rinteissä vietettyä päivää auttavat ymmärtämään itselleni vierasta laskettelukulttuuria paremmin. On oikeasti hauskaa viettää tuntikausia ulkona rennon liikunnan parissa ja käydä välillä ravintolan puolella lämmittelemässä. Minnekään ei ole kiire, sillä päivän aikana saa varmasti laskea mäkeä alas niin monta kertaa kuin vain jaksaa.

Uskon palaavani rinteisiin joskus toistekin. Keski-ikäkin on näemmä ihan hyvä ikä aloittaa laskettelu, joskin jään miettimään millaista tämä olisi ollut hurjapäisessä lapsuudessa, kun kaatumisia ei olisi osannut pelätä lainkaan, eikä tärähdyksistä olisi luultavasti seurannutkaan mitään mustelmaa kummempaa.

---

Leppoisaa menoa erinomaisilla laduilla

Laskettelusta huolimatta suurin osa päivistä kuluu tälläkin kerralla perinteiseen tapaan hiihdellessä. Ehdin neljän hiihtopäivän aikana sivakoida 90 kilometriä, mikä tuntuu aivan riittävältä määrältä. Kaikkiaan Syötteellä on latuja noin 120 kilometrin verran. Olen nyt kahden hiihtoloman aikana kolunnut suurimman osan verkostosta läpi, mutta joitakin Pikku-Syötteen reittejä sekä haastavat Iso-Syötteen huipun ladut ovat vielä kokeilematta.

Hiihtäessä miellyttävät erämaahenkiset maisemat sekä sopivasti vaihtelevat latuprofiilit. Reitit eivät ole mahdottoman vaativia, mutta mäkiä on silti riittävästi. Laduista löytyy lisätietoa Iso-Syötteen nettisivuilta.

---

Iso-Syötteen ympäryslatu

Hyvä peruslenkki Iso-Syötteellä on tunturin ympäri kiertävä noin yhdeksän kilometrin mittainen reitti, jonka varrelta voi poiketa vaikka Syötteen luontokeskukseen tai eturinteiden alla palveleviin ravintoloihin. Latu ei nouse kovin korkealle tunturiin, joten matkan varrella ei ole erityisen jyrkkiä mäkiä ja korkeuserot pysyvät maltillisina.

---

Toraslammen lenkki

Hiihtoloman kohokohtiin kuuluu viimevuotiseen tapaan vaimon kanssa tehty pitkä hiihtolenkki Syötteen kansallispuiston alueella. Luontokeskuksen luoteispuolella levittäytyvä kansallispuisto tarjoaa kauniita erämaahenkisiä maisemia, joihin kuuluvat laajat aapasuot sekä lumen kuorruttamat havumetsät. Tällä kerralla haluan lisätä edellisvuotiseen reittiimme poikkeamisen Toraslammella, jonka ympäri kiertää parin kilometrin mittainen latu.

Toraslammen rannalla on tunnelmallinen autiotupa, jonka pihalta kelpaa ihailla aurinkoisena päivänä maisemia. Luontokeskukselta on Toraslammen tuvalle reilun kahdeksan kilometrin hiihtomatka.

Nousemme Toraslammelta jo viime vuonna tutuksi tullutta reittiä Ahmatuvalle, jonka erämaakahvila toimii eräänlaisena kansallispuiston keitaana. Munkkien voimalla jaksaa taas takaisin luontokeskuksen suuntaan alamäkivoittoista latua pitkin.

---

Ahmakallion latu

Palaan Ahmatuvalle vielä toisenkin kerran, kun hiihtelen kansallispuistossa yksikseni lumipyryisenä päivänä. Tällä kerralla päätän kiertää monien kehuman Ahmakallion ladun, joka kiertää Ahmavaaran ympäri. Erämaahenkinen reitti on kaunis, vaikken pyryn keskellä näekään maisemia parhaassa loistossaan.

Hiihto alkaa tuulen tuivertamilla avarilla seuduilla tuntua jo jonkinlaiselta tutkimusretkeltä, sillä latu katoaa näkyvistä ja muut kulkijat ovat harvassa. Tänne pitää siis joskus palata kirkkaampana päivänä uudelleen. Ahmavaaralta on aiemmin voinut hiihtää Ylpiätuvan ohitse luontokeskuksen suuntaan, mutta jostakin syystä tätä yhdyslatua ei ole avattu tänä talvena lainkaan. Ylpiätuvalla voi kyllä käydä kääntymässä, mutta reitistö pakottaa tällä hetkellä hiihtämään takaisin Ahmatuvan kautta.

---

Naamangan kierros

Hiihdän tällä kerralla myös viime vuonna väliin jääneen Naamangan kierroksen, joka on helpohko reitti Syötteen latuverkoston eteläisimmässä osassa. Pelkästään tähän kierrokseen kuuluvaa latua on Naamankajärven ympäristössä kymmenen kilometriä, minkä lisäksi kierros täydentyy Pytkyn lenkkiä pitkin.

Naamangan kierroksella on melko paljon tasaisia latuosuuksia, mutta joukkoon mahtuu myös kumpuilevaa maastoa harju- ja vaaramaisemineen. Lisäksi matkan varrelle jää pari lyhyttä, mutta todella jyrkkää ladutonta mäkeä, joissa tarvitaan joko huomattavaa varovaisuutta tai erittäin varmoja laskutaitoja. Kokonaisuudessaan Naamangan kierros on hyvä ja maisemallisesti mielenkiintoinen lisä Syötteen latuihin.

---

Pytkyn lenkki

Jo viime vuonna tutuksi tullut Pytkyn lenkki on leppoisa yhdeksän kilometrin kierros kauniin luonnon keskellä. Ura on sen verran kapea, että luistelukaistan vieressä kulkeva latu löytyy vain väylän toisesta reunasta. Reitin hiihtäminen on sallittua molempiin suuntiin, mutta minusta on mukavampi kulkea myötäpäivään, jolloin oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneet vastaantulijat väistävät yleensä ladun sivuun. Olen hiihtänyt Pytkyn lenkin aiemmin samalla lenkillä Iso-Syötteen ympärysladun kanssa, mutta tulemme tällä kerralla autolla Pytky Ranchin parkkipaikalle, jolloin hiihtomatkasta tulee lapsille sopiva.

---

Pytky Ranchin munkit ja porot

Pytkyn lenkki on muutenkin mukava, mutta sen kruunaa kodikas Pytky Café. Sokeriset herkut ovat perinteisiä hiihtäjän eväitä ja Pytkyn munkit kuuluvat ehdottomasti koko maan parhaisiin. Vastapaistettuja munkkeja on vaikea vastustaa! Vaikka samoja täällä leivottuja herkkuja myydään Ahmatuvallakin, on tuoreudessa huomattava ero. Tarjolla on myös keittolounasta.

Käymme Pytky Ranchin pihalla tapaamassa aitauksessa majailevia Ahkku- ja Simo-poroja. Toinen niistä tuleekin seurallisesti tutustumaan ja pysyttelee pitkään aidan vieressä, vaikkei meillä ole minkäänlaisia herkkuja tarjottavana. Kahvilan puolelta voisi ostaa jäkälää poroille syötettäväksi.

---

Ateria Hilltop-ravintolassa

Viikon parhaisiin elämyksiin kuuluu tänäkin vuonna ateria tunturihotelli Iso-Syötteen Hilltop-ravintolassa. Varaamastamme ikkunapöydästä ei näe juuri usvaista parveketta pidemmälle, mutta pöydän antimet maistuvat loistavasti.

Nautin tällä kerralla koko Hilltop Menun, johon kuuluu rapuliemeen upotettu haukipyörykkä, erinomaisen mureaa poron paahtopaistia sekä marjojen kera tarjoiltu crème brûlée. Hilltop on ollut hintansa arvoinen kokemus molemmilla Syötteellä viettämillämme hiihtolomilla.

---

Iso-Syötteen huipun luminen satumaailma

Tunturin huipulla kannattaa ehdottomasti käydä ihailemassa satumaisen kaunista tykkylumimetsää. Osumme tällä kerralla paikalle utuisessa säässä, jolloin näkymät rajoittuvat lähiympäristöön. On silti lumoavaa katsella lumen peittämiä puita, joista muodostuu mielikuvitusta käyttämällä toinen toistaan kiehtovampia hahmoja.

Koemme olleemme sään suhteen melko onnekkaita, vaikka aurinkoisia päiviä osuikin kohdallemme vain yksi. Pääasia oli, että lämpötila pysyi pakkasen puolella lähes loppuun saakka, joten saimme nauttia talvisista olosuhteista. Pois lähtiessämme lunta on karissut jo alas talojen katoilta ja puiden oksilta, joten tunnelmaa voisi kuvailla hieman alakuloiseksi. Talvipäiviä ja lunta riittää Syötteellä silti varmasti vielä pitkälle kevääseen. Saapa nähdä, palaammeko vielä ensi talvenakin mainiolle Iso-Syötteelle vai viekö tie vaihteeksi johonkin toiseen hiihtokeskukseen.

Iso-Syötteellä viihtyi samaan aikaan myös Kohteena maailma -blogin Rami. Lue Ramin erityisesti laskettelusta kertova juttu Iso-Syötteen laskettelukeskus on Suomen eteläisin tunturi.
 
Lue myös viime vuoden reissusta kertova oma juttuni Hiihtoloma Syötteen laduilla.